Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Ketkä ovat valmiita kehittämään sopimusyhteiskuntaa tulevaisuudessa?

Samana päivänä, kun SAK oli kutsunut koolle liittojen hallinnot pohtimaan vastatoimia epäoikeudenmukaiselle aktiivimallille ja aktiivimallia vastustavan mielenilmauksen järjestämistä oli tammikuun kihlauksen vuosipäivä. Julistus allekirjoitettiin 23.1 1940.

Tammikuun kihlaus –kannanoton yhteiskunnallinen merkitys oli vuonna 1940 tärkeä. Työnantajat tunnustivat ay-liikkeen (SAK) neuvotteluosapuoleksi ja työehdoista ryhdyttiin päättämään sopimalla. Kyseinen kannanotto avasi tietä sopimusyhteiskunnan rakentamiselle ja samalla luotiin osaltaan pohjaa Suomen sodan jälkeiselle jälleenrakennustyölle. Silloin rakennettiin pohjaa luottamukselle, yhteistyölle sekä sopimus- ja luottamusyhteiskunnan rakentamiselle.

Suomi on rakennettu parlamentaarisen demokratian ja sopimusyhteiskunnan vahvuuksille. Työntekijöiden asema ja hyvinvointiyhteiskunta ei olisi tällä tasolla ilman tätä yhteistyötä.

Iso poliittinen vyörytys menossa.

Tässä ajassa yhteiskunnassa on menossa iso poliittinen vyörytys hilata hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita markkinayhteiskunnan suuntaan. Sote-uudistus on tästä esimerkki. Yhteiskunnalliset ongelmat, erityisesti työttömyys, pyritään sysäämään yksilön ongelmiksi ja ratkaistavaksi markkinavoimien viidakossa. Yhteiskunta ja työnantajat halutaan ulkoistaa näistä vastuista.

Poliittinen vyörytys näkyy nyt myös työmarkkinoilla ja sopimuspolitiikassa. Palkansaajien turvaksi rakennettuja valtakunnallisia sopimuksia halutaan rapauttaa ja joustavuuden nimissä siirtää ratkaisujen tekeminen vain työpaikka- ja yksilötasolle.

Perimmäisenä tavoitteena markkinauskoisilla elinkeinoelämän ja poliittisen oikeiston toimijoilla on häpeilemättä julkilausuttu tavoite murtaa sopimusten yleissitovuusjärjestelmä sekä lailla ohittaa sopimuksiin rakentuvat paikallisen sopimisen pelisäännöt. Kuten on tiedossa, sopimuspohjaisesti paikallista sopimista on merkittävästi laajennettu, mutta se on tehty yhteisymmärryksessä työmarkkinaosapuolten kesken.

Kuvaavaa esimerkki tästä asennekiukusta on Juhana Vartiaisen tokaisu Tommi Uschanovin kanssa tehdyssä taloutta käsittelevässä kirjassa (sivu 120): ”Sipilän hallituksen ohjelmassa ilmeni kirkas pyrkimys lisätä paikallista sopimista ja vahvistaa henkilöstön neuvotteluasemaa, mutta EK, SAK, STTK ja Akavan politrukit estivät sen Olli Rehnin myötävaikuttamisella.”

Tästä analyysistä viileä taloustiede on kaukana. Se kuvaa poliittista pettymystä, kun niin sanottu yhteiskuntasopimus pakkolakeineen ei tuolloin onnistunut ja paikallista sopimista ei määritetty erillisellä lailla, vaan sopimuspohjaisesti.

Kiky-sopimusta voidaan oikeudenmukaisuusperustein arvostella muun muassa lomarahaleikkausten osalta. On hyvä muistaa, että pakkolait, lisäleikkaukset ja lakipohjaisen paikallisen sopimisen mallit eivät sopimukseen sisältyneet. Työmarkkinapolitiikan ydinrakennetta ei tässä yhteydessä päästy purkamaan. Kiky-sopimuksen jälkeen hallituksen uskottavuutta sopimusosapuolella ovat heikentäneet yksipuoliset ja virheelliset työttömyysturvaleikkaukset aktiivimalleineen.

Olisiko ajateltavissa, että ay-liike tulisikin paikallisen sopimisen kehittämiseen uudesta ja aloitteellisesta näkökulmasta?

Ay-liikkeestä yritetään tehdä jarruttaja ja syyllinen milloin mihinkin asiaan, mutta ilman sen vastuullista sopimuspolitiikka Suomi olisi eriarvoisempi ja talous heikompi. Siksi esimerkiksi sopimusten yleissitovuutta ei pidä päästää rapautumaan ja työmarkkina-asioita tulee kyetä ratkomaan sopimuspohjaisesti. Myös keskinäistä ay-liikkeen yhtenäisyyttä koetellaan monesta nurkasta, kun koordinoidusta sopimusratkaisusta on luovuttu.

Vahvoja ja työelämän muutoksia vastaavia valtakunnallisia työ- ja virkaehtosopimuksia tarvitaan myös tulevaisuudessa. Olisiko ajateltavissa, että ay-liike tulisikin paikallisen sopimisen kehittämiseen uudesta ja aloitteellisesta näkökulmasta? Ay-liike voisi tässä asiassa siirtyä puolustuksesta paikallisen yhteistyön ja sopimisen tiekartan laatijaksi.

Kun paikallisen yhteistyön ja sopimisen agendaa avarretaan TES-säädöksiä laajempiin työelämäasioihin, saadaan tasapainoisempi keskustelu. Tällaisia asioita olisivat muun muassa koulutus ja tulospalkkauksen pelisäännöistä sopiminen, toki monet muutkin asiat.

Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen perusluottamus ei ole niin hyvä, kun ajan haasteet edellyttäisivät.

Yhteiskunnallista tasapainoa ja oikeudenmukaisuutta vahvistavat rakenteet ovat käymistilassa. Yhteiskunnallisen kehityksen ohjauskeinot ovat murentumassa markkina-arvojen edessä.

Jos yhteiskunnan yhteisölliset rakenteet rapautuvat, mille jalustoille uudistyö perustuu. Pitäisikö tällaisesta muutoksesta olla huolissaan, ottaen huomioon millaisten ratkaisujen edessä Suomi on mm. tulevassa EU politiikassa sekä tulevaisuuden kasvun ja viennin kannalta.

Laaja poliittinen yhteistyökykyisyys on koetuksella kansakuntaa koskevissa suurimmissa ja pitkäkestoisissa ratkaisuissa. Parlamentaarinen valmistelutapa ei ole ollut suosiossa hallituskaudet ylittävien asioiden valmistelussa.

Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen perusluottamus ei ole niin hyvä, kun ajan haasteet edellyttäisivät. Sopimusyhteiskunnan tarpeellisuutta yritetään kyseenalaistaa.

Päätöksentekokykymme pirstaloituu ja yhteinen visio Suomen tulevaisuudesta on sumussa. Konsensuspolitiikka ja koordinoiva työmarkkinapolitiikka halutaan sysätä suurten saavutusten museoon ja demokraattiseen sivistysyhteiskuntaan kuuluvat työtaisteluoikeudet asetetaan säännöllisin väliajoin kyseenalaisiksi.

Mielenkiinto kohdistuu myös keskustan linjauksiin.

Ei ole yllätys, että kokoomuksen markkinauskoiset toistavat näitä teemoja. Toivoisin kuitenkin kokoomuksen johdolta malttia ja työmarkkinaviisautta tulevaisuutta ajatellen.

Mielenkiinto kohdistuu myös keskustan linjauksiin. Kestääkö keskustan perinteinen, sopimusyhteiskuntaa tukeva linja, kuten arvostettu kansanedustaja Seppo Kääriäinen on usein korostanut. Toivottavasti. Yrittäjäkannatuksen vuoto kokoomukselle saattaa nostaa keskustassa tarpeen pörhistäytyä ja innostua palkansaajien sopimusturvan heikentämisestä. Toivottavasti näin ei tule käymään.

Tulevaisuuden Suomen selviämisen isosta linjasta. Olisin tietysti toivonut, että 23.1 tammikuun kihlauksen vuosipäivää olisi voitu viettää sopimusyhteiskuntaa vahvistavissa merkeissä, eikä eri rintamilla vastakkainasettelua voimistamalla.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Demarinuorten puheenjohtaja

Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on jättämässä nuoret ilman kasvun hedelmiä – tässä kolme keinoa parempaan tulevaisuuteen

Talouskasvuun ja työllisyyden kehittymiseen on meidän kaikkien oltava tietysti tyytyväisiä. Työllisyysaste on korkeammalla kuin 27 vuoteen. Kymmenen vuotta kestänyt taantuma on taittunut ja tulevaisuus näyttää yleisellä tasolla valoisammalta.

Kun näihin työllisyyslukuihin paneutuu tarkemmin, huomaa muutaman asian. Nuorten työllisyys laahaa, vaikka muilla ikäryhmillä menee parempaan päin. Osa-aikatyöt yleistyvät ja erityisesti nuorten osalta. Sen lisäksi nuorten palkkataso on junnannut kymmenen vuotta pahasti, kun muilla ikäluokilla palkat ovat nousseet huomattavasti enemmän, kuten Teemu Muhonen (IS 22.2.2018) osoittaa.

Tietysti on iloittava siitä, että ikääntyneempien ihmisten työllisyys paranee. Samalla on mielestäni kohtuullinen vaatimus, että nuoren sukupolven tulevaisuudesta kannetaan huolta. Nuorilla on edessä pitkä työura ja rahoitettavana hyvinvointivaltion tärkeät palvelut, sosiaaliturva ja koulutus. Se on jo itsessään haasteellista, koska ikäluokat pienenevät, mutta vaikea talouskehitys ja asema yhteiskunnassa lisäävät vaikeuskerrointa. Selvää on tietenkin, että se on kunnia-asia hoitaa.

Ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi.

Sitä ei kuitenkaan helpota se, että Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on tehnyt kauden aikana suuria leikkauksia, jotka kohdistuvat nuoriin. Opintotukileikkaukset, nuorisotakuun tuhoaminen, suuret leikkaukset tutkimukseen, tuotekehitykseen, korkeakoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen heikentävät tulevaisuuden näkymiä.

Sipilä, Orpo ja kumppanit jättävät seuraavalle hallitukselle ison savotan, jos mielimme parantaa nuorten heikentynyttä asemaa ja palauttaa uskoa tulevaisuuteen. Aivan ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi. SDP on valmistellut kansanedustaja Lauri Ihalaisen johdolla erinomaisen kokonaisuuden, joka on valmis käyttöön sellaisenaan.

Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Toisena isona kysymyksenä tulee olemaan sosiaaliturvan uudistaminen. Nykyinen byrokraattinen sosiaaliturva kaipaa perusteellisen uudistuksen, joka automatisoi järjestelmiä, tekee siitä ymmärrettävän ihmisille ja kuitenkin kannustaa aktiivisuuteen. Ei siten, että leikataan työttömiltä, vaan kannustamalla lisäporkkanalla. Siihen Demarinuoret on esittänyt malliksi Yleisturvaa ja teimme asiasta aloitteen puoluekokoukselle, joka myös hyväksyttiin. Nyt puolueen valmistelutyö on etenemässä hyvää vauhtia.

Kolmantena asiana olisi syytä panostaa työllisyyspalveluihin. Keskustelu aktiivimallista osoitti karulla tavalla millaisia ongelmia meidän nykyisissä työllisyyspalveluissa on. TE-keskus rajusti aliresursoitu ja muissa Pohjoismaissa käytetään niin työllisyyspalveluihin kuin palkkatukiinkin merkittävästi enemmän resursseja. Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Nämä isot uudistukset tulevat varmasti jäämään seuraavan hallituksen työlistalle. Kuten riita perhevapaauudistuksesta ja sen kaatuminen osoittavat, Sipilän hallituksen eväät alkaa olla syöty.

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä Rovaniemeltä.

Kolumni

Matti Louekoski

Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri

”Iskulause ’porvari nukkuu huonosti’ saattoi sisältää suuremman totuuden” – Louekoski näkee vertailukohtia tähän päivään

Viime joulukuussa julkistettiin Turun yliopistossa tohtori Ville Okkosen väitöskirja aiheesta ”Peruskoulua vastaan – yksityiskoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975”. Väittelijä käy tutkimuksessaan hyvin perusteellisella ja mielenkiintoisella tavalla läpi sitä ideologista kamppailua, jota poliittinen oikeisto piti välttämättömänä vanhojen etuoikeuksien puolustamiseksi. Oli torjuttava Suomen muuttuminen sosialistiseksi.

Oikeiston mielestä tarvittiin ryhtiliike, ettei eräänä demokraattisen kehityksen arvoalueena oleva koululaitos joutuisi antautumaan tasapuolisen koulunkäynnin mahdollisuutta vaativien edessä. Tätä taistelua varten oli koottava voimat ja järjestäydyttävä.

Oli koottava varoja ja perustettava yhteisöjä puolustustaisteluun. Sellainen oli muun muassa Vapaan koulutuksen tukisäätiö (VKTS), joka Okkosen mukaan voidaan rinnastaa jo vuonna 1952 perustettuun ja talouselämän rahoittamaan ja porvarilehdistön laajasti tukeman Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -nimiseen järjestöön.

Myöhemmin 1970-luvulla samaa perinnettä jatkoi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sille tyypillisin pehmeämmin ja diplomaattisemmin keinoin.

Järjestöjen tavoitteena oli ei-sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen ja vasemmistovaaran torjuminen.

Vasemmiston voiman vahvistuttua 1960- ja 70- luvuilla sai peruskoulun vastustaminen muotoja, joita jälkikäteen on suorastaan vaikea ymmärtää. Jopa eduskuntakeskustelujen kielenkäyttö peruskoulun tuomien uhkien kuvailussa saa aineistoon tutustuvan tuntemaan myötähäpeää puhujia kohtaan.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla.

Vasemmistonuorison piirissä ollut suosittu iskulause ”porvari nukkuu huonosti” saattoi sisältää suuremman totuuden kuin hokemaa toistelleet ymmärsivätkään.

Lyhyesti sanottuna 1960- ja 70-luvuilla käytiin ankaraa ideologista kamppailua, suorastaan hegemonia-taistelua, suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Tämän päivän politiikasta voisi hakea vertailukohtia 50 vuotta sitten tapahtuneeseen, vaikkapa työmarkkinoilta. Yhtä rajua sanailua ei sentään esiinny, mutta monia sellaisia piirteitä on ilmassa, jotka osoittavat eräänlaisen hegemoniakilpailun olevan menossa.

EK muutti sääntöjään, ettei sen ole mahdollista olla mukana tekemässä tulosopimuksia. Samalla muuttui myös SAK:n ja muidenkin palkansaajien keskusjärjestöjen asema. Ne eivät ole enää sopimusten osapuolia. Tämä rooli siirtyi liitoille samalla, kun työnantajat ajavat yhä vahvemmin sopimusten tekemistä paikallisella tasolla.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla. Se on vain omaksunut välillisen vaikuttamisen keinon.

EK laskenee, että sen tahto ja vaikutusvalta toteutuvat riittävästi oman viiteryhmän kiinteästä yhteistyöstä ilman keskusjärjestöjen muodollisia sopimuksiakin. EK:n vaikutusvalta ulottuu hyvin pitkälle myös paikalliseen sopimiseen, jossa lähtökohtaisesti työnantaja on aina niskan päällä.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle olla ihan helppo asia.

Palkansaajapuolella muutoksen vaikutukset eivät ole läheskään yhtä mutkattomia. Yhteisen vaikutusvallan säilyttämiseksi on ryhdytty kokoamaan suurliittoja, joiden jäsenkunnat ovat kuitenkin varsin heterogeenisia. Yhteisten tavoitteiden ajaminen näyttää vaikeutuvan varsinkin, kun vastapuoli voi laajassa mitassa turvautua porvarihallituksen tukeen.

Hegemoniataisteluun viittaavat myös ne puheenvuorot, joissa työtaistelutoimia enenevässä määrin leimataan poliittisiksi operaatioiksi.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle – vahvasta lähtöasetelmasta huolimatta – olla ihan helppo asia. Sitä osoittaa pankkialaa parhaillaan tulehduttava neuvottelu viikonloppujen aukioloajoista. Paikallisia ja pankkikohtaisia sopimuksia ei tunnu syntyvän kovin helposti eikä halvalla.

Vastakkain on muitakin arvoja kuin viikonlopputyöstä maksettava rahallinen korvaus. Miten perheestä huolehditaan, jos edes viikonloppua ei siihen voi varata?

Tarvittaisiinko sittenkin laajempaa sopimista?

Matti Louekoski

Kirjoittaja on Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Olympialaiset tuo hauskoja muistoja mieleen: ”Ihan hyviä ketsupilla” – vastasi Toni Nieminen ranskalaistoimittajan kysymykseen

Citius, altius, fortius. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Olympialaiset on elämää suurempi näytelmä. Se ylittää rajoja. Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto. Suosii suomalaisia. Vaikkakin elämme voittoja ikävöiden. Sentit ja sekunnit ovat vain osa olympiahenkeä. Mitkä spektaakkelit ovatkaan kisojen avajaiset ja päättäjäiset. Urheilu yhdistää ja pyrkii tarjoamaan sovinnon kättä toinen toisillemme

Urheilu on politiikkaa. Kuten nyt Korean niemimaalla. Kahtia jaettu kansa löi kättä toisilleen urheilun avulla. Suurenmoista. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet.

Eipä silti, urheilu on monille totista vääntöä, kansallisuuskysymys pulpahtaa usein pinnalle ja yksilöillä kiehahtaa joskus totiseksi torvensoitoksi. Mutta sehän on vain elämää, ymmärrettävää menoa.

Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin.

Korean kisoja on vielä jäljellä tämä viikko. Puolitoista viikkoa on jo eletty. Suomella on kolme pronssia. Krista Pärmäkoski on tuonut niistä kaksi ja Enni Rukajärvi yhden. Siis naisemme. Upeaa. Muilla ei suksi ole sujunut toivotusti.

Pohjolan kaksi naapuriamme Ruotsi ja Norja ovat sensijaan olleet mahtimaita. Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin. Syitä etsitään, tehdään jotain tai ei osata tehdä tuloksellisia ratkaisuja. Nykypäättäjät eivät ymmärrä vetäytyä ja tunnustaa osaamattomuuttaan.

Korean talvikisojen mitaliemme määrän kartuttamistoive elää, mutta mitä huominen tuokaan tullessaan? Mika Poutala (tänään 500 metrillä neljänneksi jäänyt) on sprintterinä maailman huipputasolla. Krista Pärmäkoskella on jäljellä yksi lempilajeistaan. Iivo Niskanen on arvoitus viidelläkympillä, mutta molemmilla lätkäporukoillamme on yhä saumansa mitalitasolle. Myöskään yhdistetyn Eero Hirvosta eikä Ilkka Herolaa sovi unohtaa.

Yleisradio on kuunnellut kansan ääntä ja satsannut kisojen katsottavuuteen mallikkaasti. Tarjontaa tulee monilta kanavilta niin tässä ja nyt kuin arkistojen aarteita penkoenkin. YLE ansaitsee suuret kiitokset asiantuntemuksella tekemästään tarjonnastaan.

Hauskaa oli myös kuulla, mitä kaksinkertainen 16-vuotias mäen kultamitalisti Toni Nieminen vastasi 1992 ranskalaistoimittajan kysymykseen, mitä hän pitää ranskalaisista (tarkoitti ihmisiä):

– Ihan hyviä ketsupilla.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa.

Täällä Suomessa Helsingin IFK on esimerkin näyttäjä, miten ymmärretään seuran mahdollisuudet ja halu toimia yhteiskunnan toimintojen rakentajana laajemminkin. Seura on aloitteellinen monipuolisten rakennusten aikaansaamisessa. Myös sen järjestämissä urheilukilpailuissa muistetaan sotiemme veteraaneja, vammaisia ja oman seuran menneitä urheilusankareita.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa avarassa mielessä.

Tämä tie on hyvä esimerkki siitä, miten itse urheilulajia markkinoidaan. Lätkä on myös oivaltanut sirpaloida ottelunsa televisioon lähes jokaiselle päivälle, joten se on aina katsottavissa.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Tuoko varhaiskasvatus apua lukutaidottomuuteen?

Hallitus on antamassa esitystä varhaiskasvatuksen laadun nostamiseksi. Ajatus on kannatettava.

Laatua nostetaan kiristämällä lastentarhanopettajien pätevyysvaatimuksia. Tulevaisuudessa opettajaksi kelpaa vain kasvatustieteiden kandidaatti. Tällä hetkellä lastentarhanopettajilla voi olla myös sosionomin tutkinto.

Tarkoitus on, että vuonna 2030 henkilökunnasta 2/3 on suorittanut korkeakoulututkinnon ja 1/3 ammatillisen lastenhoitajan tutkinnon. Tällä hetkellä yliopistokoulutuksen saaneista lastentarhanopettajista on pulaa. Ala on huonosti palkattu, maisterit hakeutuvat muualle. Toivoa sopii, että varhaiskasvatukseen suunnattu sosionomitutkinto on tulevaisuudessa yhtä suosittu kuin nyt, vaikka nimike ei enää olekaan lastentarhanopettaja. Jollei näin ole, olemme hyvistä suunnitelmista huolimatta pulassa. Päiväkodeissa pelätään, että uutta yliopistokoulutettua maisterisväkeä ei ennätetä saada eläkkeelle lähtevien nykyisten lastentarhanopettajien tilalle.

Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen rinnastaa varhaiskasvatuksen uudistuksen aikanaan tehtyyn koulutusjärjestelmän uudistukseen, jossa opettajaseminaarit vaihdettiin yliopistoihin. Muutos oli aikoinaan hyvä, mutta taso horjuu nyt. Toivoa sopii, että varhaiskasvatuksen uudistus parantaisi lasten mahdollisuuksia peruskoulussa ja vähentäisi tulevaisuudessa koulupudokkuutta.

Vuosituhannen alussa 0,29 prosenttia oppilaista ei saanut lainkaan peruskoulun päästötodistusta. Nyt luku on noussut 0,54 prosenttiin. Lisäksi liian monen peruskoulunsa päättävän luku- ja kirjoitustaito on alle arvostelun. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on todennut, että joka kahdeksas peruskoulun loppuvaiheessa oleva poika ei osaa lukea niin hyvin, että menestyisi jatko-opinnoissa tai työelämässä.

Pelkään pahoin, että meneillään oleva ammatillisen koulutuksen reformi ei heidän tilannettaan paranna. Reformissa vähennetään lähiopetusta kouluissa ja siirretään opetusvastuuta työpaikoille. Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Varhaiskasvatuksen laadun nostaminen helpottaa varmasti heikoimpien tietä tulevaisuudessa, mutta tulokset näkyvät vasta 20 vuoden kuluttua. Tämäkin sillä varauksella, että varhaiskasvatuksen eriasteisiin koulutuksiin saadaan nopeasti tarpeeksi opiskelijoita.

On hyvä muistaa, että tulevaisuus on nyt, ei 20 vuoden päästä.

Jutun kirjoittaja on korjattu klo 13:46.

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

SDP on yhteiskuntaa ja työelämää uudistava arvopuolue, kirjoittaa Lauri Ihalainen

Olen iloinen siitä, että SDP:ssä käydään moniarvoista keskustelua puolueen visiosta, strategiasta ja näiden pohjalta poliittisista arkitavoitteista seuraavalle vaalikaudelle. Puoluetoimiston väki on rakentanut innostavia jalustoja tälle keskustelulle.

Lähtökohtana on, että olemme tulevaisuuteen suuntaava liike, joka on ratkaisuhakuinen, yhteiskuntaa uudistava ja yhteistyökykyinen arvopuolue. SDP:n tulee olla kansanliike, joka tarjoaa ihmiselle väylän osallisuuteen ja vaikuttamiseen yhteiskunnassa ja omassa elinpiirissään.

Voidakseen uudistaa yhteiskuntaa puolueen pitää uudistua. Puolueen tehtävänä on tukea ihmisten aitoja valintoja ja luoda positiivista turvaa muutosten keskellä yhteiskunnallisilla ja työelämäuudistuksilla.

Nyt ei pidä kadottaa aloitteellisuutta.

SDP:n tulee jatkossakin olla tasa-arvoa tavoitteleva puolue. Ydinasia on, että Suomi on tasa-arvoisia mahdollisuuksia tarjoava sivistys- ja osaamisyhteiskunta. Puolueen pitää antaa ääni hiljaisille ja heikoimmille. SDP:n tehtävänä on vahvistaa luottamus- ja sopimusyhteiskunnan toimivuutta ja varmistaa, ettei hyvinvointiyhteiskuntaa hilata markkinayhteiskunnaksi.

Tehtävämme on olla aloitteellinen rakentaja. Tässä ajassa tarvitaan hyvinvointiyhteiskunta 2.0, jossa tarkennetaan hyvinvointiyhteiskunnan tehtävät ja rakennetaan kumppanuusraamit julkisen ja yksityisen sektorin välille. SDP:n historiallinen tehtävä on olla tämän uudistuksen kärjessä ja varmistaa, ettei hyvinvointiyhteiskuntaa rapauteta pala kerrallaan.

Meidän on löydettävä keinot palkansaajien pärjäämiseen työn murroksen ja teknologisen kehityksen, digitalisaation sekä tekoälyn maailmassa. Näiden ratkaisujen hakeminen on syvällä puolueen identiteetissä. Nyt ei pidä kadottaa aloitteellisuutta, palkansaajat tarvitsevat tukea työelämätavoitteisiin, joissa muutosvalmius ja muutosturva ovat tasapainossa. Meidän arvopohjassamme työ on enemmän kuin vain keino tulla taloudellisesti toimeen.

Työelämän murrosta on tutkittu ja ennustettu laajasti. Johtopäätökset ovat olleet ristiriitaisia mm. työn polarisaatioon ja työn riittävyyteen liittyen. Yksi yhdistävä tekijä – punainen lanka – on kuitenkin elinikäinen oppiminen. Työn ja oppimisen ”liitto” ja kaikkien osaamisen päivittäminen on keskeisin keino, jolla ihminen toisaalta löytää tiensä ja toisaalta pysyy mukana työmarkkinoilla.

SDP:llä on ay-liikkeen kanssa yhteystyössä kaikki edellytykset toimia aloitteellisena ja ratkaisuja edistävänä liikkeenä työelämän uudistamisessa.

Teknologinen kehitys sekä hävittää että luo samanaikaisesti uutta työtä. Uudet työpaikat edellyttävät erilaista kykyä, tietoa ja taitoja, myös sosiaalisia- ja vuorovaikutustaitoja. Parempi koulutustaso nostaa työllisyysastetta, pidentää työuria ja lisää joustavuutta. Yksittäisen työpaikan turvaamisen painopiste siirtyy työntekijöiden työllisyyden turvaamiseen työstä ja ammatista toiseen.

Edelleen yli 60% palkansaajista työskentelee kokoaikastyöyhteisössä. Kuitenkin työn tekemisen muodot lisääntyvät ja työntekijät voivat lyhyellä aikavälillä liikkua kokoaikaisen, pätkätyön, itsensä työllistämisen, koulutuksen ja työttömyyden välillä. Olennaista on tehdä muutos työn tekemisen muodosta toiseen turvaamiseksi. Siinä keinoina ovat koulutus ja kattava työttömyysturva sekä työntekijöiden ammatillisen ja alueellisen liikkuvuuden tukeminen.

SDP:llä on ay-liikkeen kanssa yhteystyössä kaikki edellytykset toimia aloitteellisena ja ratkaisuja edistävänä liikkeenä työelämän uudistamisessa. Tässäkin on tärkeää siirtyä puolustuksesta aloitteen tekijäksi.

SDP:n tulee nähdä työelämän uudistaminen niin, että pystymme hahmottamaan yhtä aikaa työelämän murroksellisuutta ja työvoimapolitiikalle asetettavia tavoitteita. Meidän on liitettävä koulutus keskeiseksi työelämän uudistuksen kohteeksi ja ymmärrettävä, että työn tulee joustaa myös perhe-elämän tarpeille.

SDP:n tulee antaa työelämän murroksessa ihmiselle tukea, toivoa ja ratkaisuvaihtoehtoja sekä kanava vaikuttaa. SDP voi järjestää Kättä Päälle -hankkeen kokemusten pohjalta kaikille avoimia työn tulevaisuutta käsitteleviä työpajoja. SDP voisi tarjota kansalaisyhteiskunnalle äänen ja keskustelufoorumin sekä ottaa ihmiset mukaan löytämään tulevaisuuden työelämän kehittämistavoitteita.

Työnantajille hyvä muistisääntö on, että voit ostaa ihmisiltä aikaa, läsnäoloa ja ammattitaitoa, mutta et voi ostaa motivaatiota, iloisuutta, innostusta, luovuutta, kehityshalua ja sitoutumista. Ne sinun pitää ansaita.

Liian moni kokee arvottomuuden, tarpeettomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Kaikki tämä on vaikuttanut myös ihmisten suhtautumiseen puolueeseemme.

Työtä ja toimeentuloa ei pidä repiä irti toisistaan. Tarvitsemme kuitenkin työn, toimeentulon ja sosiaaliturvan toisiaan tukevaa yhteensovittamista. Keskustelu liittyy myös siihen, mitä johtopäätöksiä seuraa osittaisen perustulokokeilun jälkeen. SDP:llä on hyvät valmiudet tähän keskusteluun. Meidänkin pitää pohtia onko ns. negatiivisen tuloveron mallista jotakin itua tähän keskusteluun.

SDP:n arvostus ja kannatus on rakentunut työn liikkeen, turvallisuuden rakentamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittäjän kautta. Kaikki nämä kiinnittymiskohteet ovat murroksessa ja ihmiset ovat epävarmoja tulevaisuudestaan. Liian moni kokee arvottomuuden, tarpeettomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Kaikki tämä on vaikuttanut myös ihmisten suhtautumiseen puolueeseemme.

Meidän tehtävämme on rakentaa ihmisille toivoa paremmasta ja pitää kaikki mukana. Meidän politiikkamme voima on sinnikkyys ajaa tasa-arvoisuutta ja rakentaa yhteisvastuuta yli sukupolvien. Hyvätkään ohjelmat eivät riitä, jos meiltä puuttuu liikkeenä poliittinen sielu myötäelää ja tavoittaa ihmiset myös tällä tunnetasolla.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustajaja.