Kirjassaan Kiljunen käy läpi Suomen itsenäisyyden ajan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ja lähestyy tätä kautta pikkuhiljaa tämän päivän ulkopolitiikan kuumaa kysymystä: onko Suomen lähetettävä Nato-jäsenhakemus vai ei.

Kirjassakin vastaus saadaan, mutta ehkä jonkin verran rivien välissä. Demokraatin haastattelussa Kiljunen tuo kantansa kuitenkin selvästi esiin.

”Kansanedustajana joudun vastaamaan ei tai kyllä, kun Nato-jäsenyyskysymys tulee eduskunnan päätettäväksi. En halua tehdä päätöstä mielijohteesta, tunnesyistä, tarkoitushakuisesti tai opportunistisesti. Halusin ymmärtää, mitä päätämme ja miksi”, Kiljunen taustoittaa kirjansa syntyä.

Hän kirjoittaa, että presidentti Vladimir Putinin häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan on muuttanut Suomen ja suomalaisten suhtautumisen nyky-Venäjään.

Hän näkee, että suomalaisten kokemusten ja reaktion taustalla Ukrainan sotaan vaikuttaa talvisodan kohtalo, jossa pieni maamme taisteli olemassaolostaan.

Suomalaisen Nato-keskustelun vähän julkisuuttakin saaneena juonteena on ollut myös toinen vaihtoehto, Suomen ja Ruotsin sotilasliitto, jonka pohdinnalla on myös oma historiallinen taustansa, jota Kiljunen kirjassa tuo esiin.

”Vanha ajatus pohjoismaisesta puolustusliitosta olisi mahdollista toteuttaa kahden kesken. Tämän ratkaisun etsikkoaika taisi kuitenkin mennä Suomen vuoden 2021 hävittäjähankkeen ratkaisun myötä”, kansanedustaja näkee. Suomi ei valinnut tulevaisuuden hävittäjikseen ruotsalaista Gripeniä, vaan hankkii yhdysvaltalaiskoneet.

Kiljusen mukaan Suomen kannalta on oleellisen tärkeää löytää Nato-ratkaisussa samansuuntaisuus Ruotsin kanssa. “Nato-jäsenyys ilman Ruotsia asettaisi Suomen erikoiseen reunavaltioasemaan suhteessa Venäjään. Palaisimmeko 1920-luvun reunavaltiopolitiikkaan? Tätä leimasi tiivistyvä sotilasyhteistyö Puolan ja Baltian kanssa, joiden geopoliittinen asema koettiin yhtäläiseksi”, Kiljunen kirjoittaa.

Kiljuselle Pohjoismaat on tärkeä viiteryhmä Natossakin. Hän muistuttaa, että Norja ja Tanska liittyessään Natoon kielsivät ydinaseet ja pysyvät Nato-tukikohdat alueellaan rauhan aikana.

”Olisiko näistä lähtökohdista luotavissa erityinen Pohjolan malli, Nordic Model, yhteistyölle Naton rakenteissa”. Kiljusen mukaan tämän alustana voisi toimia Pohjoismainen yhteinen puolustusyhteistyöhanke Nordefco.

Tätä myöten Kiljunen näkisi, että Naton ja Venäjän välinen 1 500 kilometrin raja, joka on raja Pohjoismaihin, ei perustuisi vastakkainasetteluun, vaan puolustuksellisuuteen.

“Se raja olisi lähtökohtaisesti yhteistyön raja, joka puolin ja toisin koettaisiin vakaaksi ja turvalliseksi. Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon ei näistä lähtökohdista olisi Venäjän legitiimien turvallisuusintressien kannalta ongelma. Venäjällä tiedetään hyvin se tiivis yhteistyö ja kumppanuus, joka asevoimien tasolla Suomen, Ruotsin ja Naton välillä vallitsee. Jotkut ymmärtävät sen jo liitoksi Naton kanssa, vaikka maat poliittisesti eivät sotilasliittoon kuulukaan. Näistä syistä Venäjä ei reagoine sotilaallisella aggressiolla poliittiseen ratkaisuun, joka johtaa kahden Pohjoismaan yhtä jalkaa Nato-jäsenyyteen”, Kiljunen kirjoittaa.

Kiljunen nostaa kirjassaan ydinkysymykseksi vakituiset Naton tukikohdat ja ydinaseet. Hän toteaa, että Suomi ja Ruotsi joutuvat ratkaisemaan liittyessään Natoon, sallitaanko ydinaseiden sijoittaminen niiden maaperälle. Hänen mukaansa Suomen lainsäädäntö on tässä suhteessa ehdoton, koska Suomen ydinenergialain 4 §: ”Ydinräjähteiden maahantuonti samoin kuin niiden valmistaminen, hallussapito ja räjäyttäminen on Suomessa kielletty.”

Kiljunen katsoo, että Suomen Nato-jäsenyyttä puoltaa pienen maan tarve saada kollektiivista suojaa, jos se joutuisi Ukrainan tavoin kohtaamaan yksin hyökkäyksen tai sen uhan. Sitä sen sijaan ei puolla uhka Suomen ajautumisesta sotilasliitossa osaksi mahdollista suurvaltavastakkainasettelua ”ja rajamaana vielä etumaastoon ensi-iskun kohteeksi”.

Kiljunen kuitenkin päättelee, että Suomi on Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainaan menettänyt jakamattoman turvallisuuden ja saanut yhteisen turvattomuuden.

“Vaikka suora sotilaallinen uhka Suomeen ei ole todellisuutta, niin tunne uhasta on. Ihmisten mielenmuutos on myös perustavanlaatuinen muutos turvallisuusympäristössämme. Se vaikuttaa ratkaisevasti päätöksentekoon, elämmehän avoimessa demokratiassa.”

Kiljunen argumentoi Nato-kantaa pohtiessaan myös, että pienessä maassa on viisasta vaalia ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kansallista yhteisymmärrystä ja välttää sisäisiä jakolinjoja, jotta niitä ei voida ulkoapäin käyttää hyväksi.

”Samassa juoksuhaudassa sitä viime kädessä ollaan.”

Selkeimmin Kiljusen kallistuminen lopulta Nato-jäsenyyden kannalle ilmenee kirjan päätösluvussa, jossa hän nostaa esiin Naton entisen pääsihteerin ja EU:n ensimmäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan, espanjalaisen Javier Solanan ajattelua.

”Tuo entinen rauhanaktivisti oli nuoruudessaan vastustanut Espanjan Nato-jäsenyyttä, amerikkalaisia sotilastukikohtia maassaan ja ydinaseita. Solana on myös allekirjoittanut poliittisen uransa jälkeen vetoomuksen maailman nykyisille johtajille yhtymisestä YK:n ydinasekieltosopimukseen. Hänen, Espanjan entisen ulkomisterin kotimaa, on asettanut varauman Nato-jäsenyydelleen. Se ei salli ydinaseita sijoitettavan maaperälleen. Ei vai kyllä? Tunnen Javierin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä”, Kiljunen kirjoittaa.

Käytännössä hän samaistaa kirjassa oman ajattelunsa kehittymisen Solanan ajattelun muuttumiseen Nato-myönteiseksi tietyin ehdoin. Tämän Kiljunen vahvistaa myös Demokraatin haastattelussa.

Hän toteaa, että Solana oli aikanaan Natoa vastaan ja halusi, ettei maa liittyisi Natoon kuten 1982 tapahtui.

– Se on olennaista, että hän on muuttanut oman kantansa. Mutta hän ei ole yhdessä asiassa muuttanut kantaansa, se on ydinaseet, Kiljunen sanoo.

– Sen jälkeen tulee sitten minun varsinainen jujuni eli kun Pohjoismailla on olemassa malli eli Norja, Tanska ja Islanti ovat itse asettaneet rajoitteen Nato-jäseninä ydinaseille, myös Suomi asettaisi tämän yhdessä Ruotsin kanssa.

Eli ei ydinaseille Pohjolassa, ja tällä ehdolla siis Kiljunen on asettumassa Nato- jäsenyyshakemuksen jättämisen kannalle.

– Minä äänestän puolesta näillä perusteilla.

Kun Kiljuselta kysyy, miten hän toimisi äänestyksessä, jos Naton jäsenmaat ovat aikanaan ratifioineet Suomen jäsenhakemuksen ja pitää lopullisesti äänestää Naton jäsenyydestä mutta ydinaseista ei olisi selkeää kantaa, hän sanoo jättävänsä asian itselleen auki.

– Lähtökohtaisesti perusargumentti on se, että Suomen pitäisi olla mukana pohjoismaisessa turvallisuusmallissa, jossa niiden maaperällä ei ole ydinaseita. Se on meidän kansallinen päätöksemme, On tarkoituksenmukaista lähteä myös siitä, ettei pysyviä Naton tukikohtia ja ohjusjärjestelmiä tule Suomeen. Olemme rajamaa, emmekä provokatiivinen maa suhteessa Venäjään, vaan maa joka luo vakautta ja turvallisuutta Pohjolaan.

Lukija saattaa myös Kiljusen kirjaa lukiessa tulla siihen päätelmään, että hän menee ikään kuin kansan turvattomuuden tunteen taakse ja perustelee liittoutumista puolustusliittoon sillä. Kirjoittaahan Kiljunen muun muassa, että vaikka suora sotilaallinen uhka Suomeen ei ole todellisuutta, niin tunne uhasta on. Kiljusen mukaan turvattomuuden tunteella on kuitenkin syynsä. Se on sama syy, joka fundamentaalisesti muutti turvallisuusympäristömme Euroopassa, Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Kiljunen painottaa, että pienen maan turvallisuuspolitiikassa on tärkeää rakentaa kansallista yhteisymmärrystä.

– Ei voi jäädä sisäisiä jakolinja. Tästä lähtökohdasta vastuu on poliittisella päätöksentekijällä. Jos on selkeä yhteisymmärrys liittoutua sotilaallisesti, on kannettava vastuu olemalla siinä mukana.

Kimmo Kiljusen kirjan kansi.