Kansainvälisesti tunnetulla Slimanilla on meilläkin nostetta, sillä hänen kaksi romaaniaan suomennettiin pika-aikataululla. Kirjoista Goncourtin saanut Kehtolaulu (2016), joka kertoo lastenhoitajan tekemistä murhista, on joka suhteessa parempi, mutta myös esikoisessa riittää jännitettävää.

Adèle käsittelee naisen seksiriippuvuutta hieman samalla tavalla kuin Laura Lindstedt romaanissaan Ystäväni Natalia (2019), mutta vähemmän provosoivasti kuin Lars von Trier elokuvassaan Nymphomaniac (2013). Teoskolmikko voidaan mieltää kommentiksi naisten oikeudesta omaan ruumiiseensa sen sijaan, että he olisivat pelkästään omaa tyydytystään ajattelevien miesten armoilla.

Ruumis ennen sielua

Kuten aihetta puivien teosten aiheuttamista joistakin reaktioista voi päätellä, naisen seksuaalisuus on edelleen jossain määrin tabu, vaikka kuvittelemme elävämme erittäin vapaamielisenä aikana. The Guardianissa ennen Me Too -liikettä kirjoitettua Adèlea kritisoitiin siitä, että sen päähenkilö tuntee vetoa voimakkaisiin miehiin. The New York Times kiinnitti puolestaan huomiota tekstissä viliseviin kliseisiin, mutta myös kirjan osin kyseenalaiseen moraaliin.

Mielikuvituksettomuuden ymmärtää, sillä onhan kyseessä esikoisromaani. Leïla Slimani ei ainakaan vielä tässä vaiheessa osannut kuvailla ranskalaista elämää kuin latteuksilla: viiniä lounaalla, herkkuja leipomosta ja tupakointia ketjussa. Näkökulma on vähintäänkin naiivi.

Adèlen käytöstä ei myöskään juuri vaivauduta analysoimaan. Slimani kirjoittaa vetävästi, mutta hänen trillerimäinen tyylinsä on hieman liian kylmä. Adèle on ajoittaisesta kompuroinnistaan huolimatta silti otteeltaan rennompi kuin jähmeämmät Ystäväni Natalia ja Nymphomaniac.

Tylsän porvarillisen elämän tuhoaminen houkuttaa kapinallista Adèlea, mutta samaan aikaan hän roikkuu siinä kiinni etenkin poikansa takia. Keskimittaisen romaanin lukee ahmien ja seuraavaa koukkua odottaen. Mitä kauheuksia odottaakaan seuraavassa luvussa?

Sankarittaresta ei saa sympaattista kuvaa, vaikka hän onkin miellyttävän energinen ja kahleiden murtaminen on aina kiinnostava teema. Päähenkilö pitää itseään perusteetta erityisenä: ”Miehet luulevat nyt, että hän on rietas ja roisi irstailija. Naiset pitävät häntä saalistajana, armeliaimmat sanovat, että hän on hauras. He kaikki erehtyvät.”

Pariisittaren ohjenuorana toimii tylsistymisen välttely keinolla millä hyvänsä. Mikään ei kuitenkaan riitä, eikä henkinen tyhjiö täyty perversseimmilläkään teoilla. Sairaasta Adèlesta mikään ei ole niin hirvittävää kuin olla tavallinen. Hän ei kuitenkaan käsitä olevansa kykenemätön pakenemaan työväenluokkaista taustaansa. Hän ei viihdy varakkaan aviomiehensä katkarapupiireissä, mutta ei tiedä minne muuallekaan menisi.

Levoton etsintä

Leïla Slimanin romaani on nimihenkilönsä tavoin siisti, vaikka kieriikin välillä saastaisessa katu-ojassa. Adèlen tuskailu saattaa vaikuttaa narsistiselta ja Richardin käytös typerältä, mutta teoksen edetessä heistä paljastuu uusia puolia. Nymphomaniac toimii silti armottomuudessaan ja Ystäväni Natalia älyllisyydessään Adèlea paremmin.

Lapsuus määritellään Adèlessa viattomaksi kulta-ajaksi ja aikuisuus likaiseksi piehtaroinniksi. Adèle tekee pakkomielteisesti raskaustestejä peläten kasvavan vatsan paljastavan hänen olleen uskoton. Richardin pettämiseen liittyvä monimutkainen peli vie hänen voimansa: ”Hän ei säilytä mitään kuitteja, ei jätä mitään jälkiä, ei mitään todisteita. Hän välttää ukkomiehiä, hempeilijöitä, hysteerikkoja, vanhojapoikia, romanttisia nuorukaisia, netissä roikkujia ja ystävien ystäviä.” (s. 101)

Kun romahdus lopulta tapahtuu, sen seuraukset yllättävät. Henkilöiden tunne täydellisestä ulkopuolisuudesta ei hellitä, toimivat he sitten miten tahansa. Adèle on niin rikki, ettei enää kykene näkemään valoa tunnelin päässä ja paranemaan. Itsensä auttaminen ei häntä juuri kiinnosta.

Slimanin herättämän huomion ymmärtää miettimällä hänen kykyään hallita tarinoitaan ja keksiä toimivia asetelmia. Unohtumatonta kirjallisuutta häneltä tähän mennessä suomennetut romaanit eivät kuitenkaan edusta.

Adèlessa viitataan Milan Kunderan romaaniin Olemisen sietämätön keveys (1984) ja etenkin sen erääseen huimausta koskevaan kohtaan. Kunderan kirjaan mieltyneelle Adèlelle elämä ei ehkä ole kevyttä, mutta hänkin tuntee erään tšekkiläisen romaanin hahmon tavoin tarvetta pudota. Slimanin esikoinen jää pinnalliseksi kuvaukseksi ihmisten turhista yrityksistä päästä lähelle toisiaan.