Uusi kirja käsittelee romaanin kirjoittamista ja sen julkaisemisen aiheuttamia reaktioita. Päähahmo on sydänongelmista kärsivä kirjailija Jan Holm, jälleen yksi miesnero. Puhujia on kuitenkin pian niin paljon, että Holmin ääni hukkuu muiden alle.

Finlandia-palkittu fokuksessa

Ennen varsinaista tekstiä Viikilä antaa lukuohjeen: ”Tämän kirjan jokaisen henkilön esikuvana olen minä itse. Mitään vastaavuuksia ns. oikean elämän kanssa ei pidä ajatella.” Ohjeen noudattaminen osoittautuu haastavaksi, sillä vaikka Taivaallinen vastaanotto kuittailee trendikkäälle autofiktiolle, niin se on myös omaelämäkerrallinen. Holm on esimerkiksi voittanut kauno-Finlandian.

Jokaiseen kirjaan sisältyy useampi kirja. Harvaan romaaniin tämä viisaus pätee kuitenkaan yhtä paljon kuin Taivaalliseen vastaanottoon, joka on ahminut sisäänsä vaikka mitä. Fiktiivinen kirjailija Holm, jonka veren kerrotaan kiertävän väärään suuntaan, on julkaissut sydänleikkauksestaan kertovan Taivaallisen vastaanoton, joka on Jukka Viikilän versiota lineaarisempi ja vaivattomampi tulkita.

Toden ja keksityn raja pysyy epäselvänä, paitsi herättelevissä kohdissa, joissa esimerkiksi mustekalan kerrotaan olevan ”ulkoavaruudesta peräisin oleva vieraslaji.”

Mainoslauseen mukaan Taivaallinen vastaanotto seuraa lukevia ja kirjoittavia helsinkiläisiä. He ovat myös kirjan kohdeyleisö. Kyseessä ei ole rakkauskirje Helsingille Akvarelleja Engelin kaupungista -herkistelyn tapaan, vaan pikemminkin pääkaupungin neuroottisuuden kuvausta. Kirjallisuus ei tee sen asukkaita onnellisiksi mutta antaa sentään elämälle tarkoituksen ja suunnan.

Viikilä aloitti runoilijana, ja Taivaallisessa vastaanotossa riittää kyseiselle lajityypille tyypillistä yllätyksellisyyttä. Inhimillinen lämpö pilkahtelee pahoinvoinnin ja väkivallan keskeltä. Teoksen vitsejä voi kylläkin olla vaikea ymmärtää, ellei satu omaamaan kieroa huumorintajua: ”Ostin Tor-verkosta amfetamiinia, jotta voisin omistaa koko viikonlopun Kriittisen korkeakoulun tehtäville.” Tai: ”Harvalla työpaikalla on niin turvatonta kuin kaupunkisuunnitteluvirastossa.”

Vapauden kaiho

Isossa talossa Otavalla pelataan yleensä varman päälle, mutta joskus se repäisee, kuten tämän romaanin kohdalla. Finlandia taisi lisätä Viikilän luovaa vapautta. Samaan aikaan, kuten hänen henkilöhahmonsa julistaa, ”kirjallisuuden merkityksen yleinen kaikkoaminen on vapauttanut kirjailijat kirjoittamaan mitä huvittaa. Kauan odotettu vapaus on vihdoin koittamassa.”

Riippuu lukijan odotuksista, pitääkö hän Jukka Viikilän toista romaania loikkana eteenpäin vai takapakkina. Mielestäni kyse on jännittävästä marginaalisesta kirjallisuudesta. Ja hyvä niin, sillä mitä ”laajemmaksi lukuinto leviää, sen huonommaksi kaikki käy.”

Viikilä on armoton, mutta lähinnä itseään kohtaan. Hänestä ei ole Karl Ove Knausgårdin tai Christer Kihlmanin kaltaiseksi showmieheksi ja avautujaksi, joten hän käyttää kiertoreittejä. Vaahtoamisen keskellä unohtuu silti helposti, että Taivaallinen vastaanotto on kaunokirja, ei essee tai pamfletti. Se toteuttaa Matti Pulkkisen ihannetta romaanista kaikkea syövänä sikana.

Tämänkin kirjan läpi kulkee monia polkuja. Kyseessä voisi olla eheyttävä kertomus leikkaukseen joutumisesta, elämänarvojen muuttumisesta ja toipumisesta, mutta sellaista Viikilä ei ole halunnut tehdä.

Hänen romaaninsa osoittautuu niin tietoiseksi keinotekoisuudestaan, että sen päähenkilökin ymmärtää kliseisyytensä: ”Olin kohtalon riepottelema keski-ikäinen mies.”

Viikilä uudistaa ilmaisunsa kokonaan, mikä on hienoa. Sisäänpäin kääntynyt Taivaallinen vastaanotto lunastaa lupauksensa:”Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus.”

Teksti säkenöi, vaikka viihde ja taide eivät siinä tapaakaan. Kokonaisuus muotoutuu pohdiskeluksi kuolevaisuudesta ja taiteen merkityksestä aikana, jolloin kovat arvot ovat muodissa. Vaikean teoksen vastaanottamiseen pitää vain olla valmis.

Tämä kirja-arvio on aiemmin julkaistu viime syyskuussa Demokraatin printtilehden numerossa 16/2021.