Hurmeen humoristis-ironinen tyyli viettää tässä riemujuhlaa. Harvan opuksen ääressä olen nauranut niin paljon. Kukaan tutkija ei uskalla käsitellä menneisyyttä ja kirjallisuuttamme yhtä railakkaasti: ”What the fuck, mietti 25-vuotias Elias Lönnrot kuultuaan tulipalouutiset, mikä nyt eteen?”. Turku oli palanut 1828, sen mukana yliopisto ja siihenastinen kirjallisuus.

Katajainen kansa, jota leimaa otsikoksi lainattu Otto Mannisen säe, on tällaisen jalon amatöörin arvoinen. Hän ei ole riippuvainen historiankirjojen kronologisuudesta. Kesken 1600-luvun hän mainittuaan Narvaan rantautuneen yritteliään skotin George Wrightin alkaa vetää suvun pitkää linja filosofi G. H. von Wrightiin asti.

Tekijä on koonnut tukuttain historiamme hauskoja ja naurettavia tapauksia. Teoksen vaativaa nimeä ei muuten voisikaan täyttää. Monet sankareista ovat fennomanian humussa suomentaneet nimensä, minkä Hurme rekisteröi tarkkaan. Hänen opettajaisänsäkin muutti Henrikssonin Hurmeeksi.

Urheilumiehenä kirjailija kiinnittää paljon huomiota sporttisaavutuksiin. Saamme tietää, että suuri pirtumies Algot Niska, Dannyn isoisä, pelasi vasenta laitaa Suomen maajoukkueessa Tukholman olympiakisoissa 1912. Suuriruhtinaskunta voitti emä-Venäjän 2–1. Myös Niskan salakuljetusveneet olivat niin nopeita, että tullin paatit jäivät seisomaan.

Hupaisimpia juttuja on valtiovarainministeri Penna Tervon (sd.) puhe sotakorvausten lopettajaisissa 1952. Juhlatapauksen kunniaksi hän puhui niin tukevassa seilissä, että puoluesihteeri Väinö Leskinen vaati hänen eroaan, mutta presidentti J. K. Paasikivi ei sitä myöntänyt. Tapaus pani jalalle SDP:n, SAK:n ja TUL:n hajoamisen tannerilaisiin ja tepsuttajiin.

Romanttisia harhoja ja vesihoitoa

Koska Hurme on asiantuntija vain taiteessaan, hän on riippuvainen kokoamistaan lähteistä. Mutta amatööriys luo virhemahdollisuuden. Vähän niitä on, mutta jokunen isompi on mainittava.

Hurmeella on käsitys, että Lönnrot kirjoitti Kalevalan romantiikan hengessä, ellei peräti kansallisomantiikan. Suomessa se olisi ollut mahdotonta, sillä koko Venäjän valtakunnassa romantiikka oli kapinallisena sensuroitu suuntaus. Suomessa omaksuttiin uushumanismin klassistinen estetiikka, jonka ihannelaji oli homerolainen eepos. Sellaisen Lönnrot Suomelle teki.

Muuten romantiikka on käyttökelpoinen käsite. 1940-luvun asekätkentää Hurme kutsuu romanttiseksi kapinaksi. Sitä se oli – tuskin maasta kaivetuilla torrakoilla olisi pystytty sotimaan puna-armeijaa vastaan. Romanttinen tarkoittaa siis kaikenlaista haahuilua.

Hurme opiskeli yliopistossa biologiaa. Peruskoulutus näkyy siinä, että hän kiinnittää toistuvasti huomiota luontoon kulttuurin edellytyksenä, vesiin ja metsään, varsinkin avohakkuisiin ja suo-ojituksiin lajien joukkotuhona. Hän vastustaa raveja kannattaen hevosten ja naisten suojelua rääkkäystä ja viihdekäyttöä vastaan. Muutenkin hän pitkin matkaa kiinnittää huomiota naisen nousuun joka alalla.

Toisaalta biologinen maailmankatsomus saa epäilemään vaikkapa vesihoitoja. Aleksis Kivestä puhuessaan Hurme kertoo köyhän, juopon ja sairaan kirjailijan turvautuneen Friedrich Everthin vesikuureihin Wilhelmsbadissa Kaisaniemessä kutsuen Villensaunan perustajaa valelääkäriksi. Tosiasiassa Everth tuli Saksasta, joka vieläkin on täynnä Bad-alkuisia kaupunkeja. Kylpylät ja niiden vesihoidot ovat yhä kova sana.

Niin ikään kirjoittaja pitää munkki Grigori Rasputinia huijarina, vaikka tällä todistetusti oli verenseisauttajan kyvyt verenvuototautisen kruununperillisen auttajana. Ei hän muuten olisi uinut tsaarin lähipiiriin käyttämään valtaa.

Suomi – tyhjästä tehty

Tällä eepoksella on paljon enemmän ansioita kuin muutamat virheet. Sekin että tekijä kirjoittaa usein Suomi = Ruotsi, sillä Ruotsin ajalla Suomea ei valtiollisena yksikkönä ollut. Isottelu Ruotsi-Suomesta on menneen talven nokea.

Perussuomalaisuuden harmiksi kirjoittaja osoittaa, ettei mitään omaperäistä suomalaisuutta ole. Kaikki on lainaa ja usein harhakäsitystä. Suomi oli keksittävä tyhjästä, ja sille oli luotava kansa, Benedict Andersonin tunnetun tunnuksen mukaan ”kuvitteellinen yhteisö”. Se on ollut pitkä jotos, varsinkin suomen kirjakielen luominen.

Kalevalaprosessia on ehkä vähän liikaa. Yleensäkin Hurme ajaa kulttuuri edellä, joten talous ja muut yhteiskunnan osa-alueet jäävät vähemmälle. Toisaalta suomalainen tajunta on niin perusteellisesti rakennettu kalevalaisuuden ja muun hötön varaan, ettei sitä voi jättää kovin vähälle.

Kalevalasta on vain väärinkäsityksiä, mutta sellaisena se on Hegelin mukainen välttämätön harha. Otetaan vaikka sammon arvoitus, jota Hurme ei edes yritä ratkoa. Satojen ehdotusten joukossa on vain yksi oikea, ja sen sanoi heti kärkeen runonlaulaja Ontrei Malinen: ”Eiköpä se ole koko tämä maailma, taivas tähtinensä ja maa kaikkinensa”. Sampo on kosmoksen pienoiskuva. Mutta tämä on liian yksinkertaista maasta irrallisille haahuilijoille.

Kalevalan uustulkinnoista Hurme ei arvosta Rauta-aikaa (1982), tätä Ylen kallista jättisatsausta. Vieraannutetussa villiydessään se ei ole niin huono kuin tekijä esittää. Paavo Haavikon pessimistinen filosofia siitä ainakin tulee läpi. maailma huononee loppuaan kohti.