Laajemmin se oli yksi episodi vuosisataisissa suhteissa juutalaisiin. Mooseksenuskoisista ei pidetty uskonnollisista, taloudellisista ja ihan rodullisista syistä.

Sota- ja erägenreen keskittynyt tietokirjailija Asko Haapanen on ottanut selvittääkseen tätä historiaa. Tosin alaotsikko vie harhaan: jos odottaa saavansa esityksen omien juutalaistemme vaiheista, joutuu pettymään. Kirjoittaja keskittyy sodanaikaisten, muualta tulleiden pakolaisten kohtaloihin. Suomen juutalaisten vaiheita käsitellään hyvin pintapuolisesti, ja uutta tietoa on niukasti.

Sen jo tiedämme, että Ruotsin aikana Juudan kansaa täällä oli vähän, monenlaisten rajoitusten alaisina. 1800-luvulta lähtien valtaosa heistä on palveluksensa jälkeen maahan jääneiden Venäjän armeijan sotilaiden jälkeläisiä. Keisarikunnassa juutalaiset olivat virkakiellon alaisia, joten he suuntautuivat vaate- ja rahoitusalalle. Kaiken alku oli käytettyjen vaatteiden kauppa Helsingin narinkkatorilla. Myöhemmin juutalaisia kouluttautui vapaisiin ammatteihin lääkäreiksi ja juristeiksi. Juuri tästä olisi kiinnostava saada tietoa: miten asianajaja Itzhak Leibowitsch toimi Viipurin raastuvassa, miten rouva Faina Gurstein sytytti Turussa sapattikynttilät. Sen saamme tietää, että joitakin kauppiaita sakotettiin näiden huudeltua puotinsa ovelta eteläiseen tapaan sisäänvetokutsuja. Se ei sovi vaikenevaan Suomeen.

Teoksen ydin on jälkipuolisko alkaen Walter Cohenin tapauksesta. Saksasta paenneen lääkärin kirjavat vaiheet olisivat danielkatzmaisen veijariromaanin tai elokuvan arvoiset: hän pääsi Suomeen ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi talvisotaan. Lumipukua hän ei päälleen vetänyt, mutta työvelvollisen haalareihin hän joutui. Kaikesta purnaten ja Mannerheimiin asti vedoten hän aiheutti Valpolle ja muille viranomaisille paljon harmia. Vaikka toisin luulisi, hän ei ollut niiden kahdeksan joukossa, jotka 8.11.1942 luovutettiin Tallinnan satamassa saksalaisille. Georg Kollmania lukuun ottamatta muut menehtyivät Auschwitzissa, mukaan lukien hänen vaimonsa ja puolitoistavuotias poikansa.

Fagerholm oli luovutuksia vastaan

Haapanen tuhlaa runsaasti sivuja Heinrich Himmlerin vierailuun kesällä 1942. Riittäisi toteaminen, että natsien kakkosmies toi Hitlerin vaatimuksen luovuttaa kaikki Suomen juutalaiset, omat, vieraat ja sotavangit osana kauppaneuvotteluja viljan ja aseiden saamiseksi. Sinänsä mielenkiintoiset kiemurat, joiden kautta päädyttiin S/S Hohenhörnin kahdeksikkoon, on sekavasti ja toistaen esitetty. Pääpiruina olivat kokoomuslainen sisäministeri Toivo Horelli ja Valpon pomo Arne Anthoni, jotka olisivat luovuttaneet Saksalle enemmänkin israeliittoja. Mutta sosialidemokraattiset ministerit, etenkin juutalaisystävällinen K. A. Fagerholm, olivat vastaan. Oudosti tekijä moralisoi tämän sillä vahingoittaneen Suomen asiaa.

Kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven nostettua taivaankin paikoiltaan hallitus rajasi luovutettavat muodollisin syin, että heillä oli Suomessa rikostuomioita. Kun yleisesti tiedettiin natsien vainot valtaantulostaan 1933 lähtien, sekään ei olisi ollut juridisesti kestävä peruste. 8.11.1942 on häpeän päivä Suomen historiassa aivan kuten Leinon lista 1945 Neuvostoliitolle luovutetuista Suomen kansalaisista ja nansenpassilaisista.

Haapanen ei ole ainoa juutalaisluovutuksista kirjoittanut, ennestään etenkin Elina Suominen (Sana). Hänkin pohtii niiden syytä, mutta ratkaisevien dokumenttien puutteessa se jää arvailuksi. Aiheuttiko operaation viranomaisten ja poliitikkojen antisemitismi, poliisipäällystön halu mielistellä saksalaisia virkaveljiään vai Suomen ahdas liikkumatila sotahuollossa? Mikään ei vaikuta perustellulta; ei Saksa halunnut tehdä muutamasta juutalaisesta kynnyskysymystä tärkeälle liittolaiselleen. Haapasen argumentaatiosta voi vetää faustisen johtopäätöksen: sisäministeri Horelli tahtoi Faustina Mefisto Anthonin kuiskutellessa korvaan pitää arvovaltasyistä kiinni tontillaan olevasta luovutusasiasta. Hallitussovun takia sotakabinetti suostui tähän.

Irrallisina häntinä on suomalaisten SS-miesten osuus itärintaman juutalaissurmiin ja Wehrmachtin myöntämät rautaristit Suomen juutalaissotilaille. Lääkintäkapteeni Leo Skurnik sanoi pyyhkivänsä sillä peräpäänsä.

Tekijä on on käynyt läpi joukko-osastojen sotapäiväkirjoja ja Valpon arkistoa, mutta amatöörihistorioitsijuus näkyy siinä, miten runsaasti hän nojautuu lehtijuttuihin, jotka tunnetusti vaativat rankkaa lähdekritiikkiä. Toki juutalaiskysymys paljastaa suomalaisen lehdistön ideologisen kurjuuden halki historiansa. Työväenlehdistö on tässä yleensä poikkeus.