Kuitenkin jo kirjan sivumäärä viittaa siihen, että yksinkertaiselta näyttävän asian takana on iso monimutkainen verkosto. Tosin suuren osan sivuista vie geenien löytämiseen ja teoreettiseen kartoittamiseen osallistuneiden tutkijoiden elämäkertojen värikäs ja käänteikäs esittely. Geeni – intiimi tarina -kirjan tekijä Siddhartha Mukherjee myös esittelee pitkään oman sukunsa taipumusta sairastua skitsofreniaan, minkä takana ovat myös geenit.

Mukherjee on itse välttynyt sairaudelta, ja toimii professorina Columbian yliopistossa. Hänen edellinen kirjansa Syöpä: sairauksien keisari sai Pulitzer-palkinnon ja ilmestyi suomeksi vuonna 2016.

Filosofit ja teologit ovat jo antiikin Kreikasta lähtien pohtineet elämän syntyä, ja esittäneet siitä, mitä kummallisimpia teorioita. Erikoisin oli käsitys, että yksilö eksistoi jo siemennesteessä valmiina minikoossa ja kehittyessään ihmisruumis vain laajenee kuin ilmapallo.

Varsinainen geenien isä oli 1800-luvulla elänyt munkki Gregor Mendel. Herneillä tekemillään risteytyskokeilla hän oivalsi että geenit ovat pysyviä ja kiinteitä yksiköitä, jotka kuin palapelin palat yhdistyvät eri yksilöissä eri tavoin. Geenit olivat tarpeen myös Charles Darwinille, (vaikka hän ei vasta 1900-luvulla huomatusta Mendelistä tiennytkään) jonka kuuluisalle luonnolliselle valinnalle geenit tarjosivat ainesta, josta valita parhaat palat.

1800-luvulla myös genetiikka otti ensiaskeliaan, ja saavutti surullisen kuuluisan huippunsa natsien rotuhygieassa, eritoten julmia kokeita tehneen Josef Mengelen toimissaa.

1950-luvun suuri edistysaskel oli dna:n kromosomin löytäminen – kaikille lienee tuttu kuva kromosomin kaksoiskierteestä, joissa geenit ovat kromosomeissa kuin helminauhassa. Sen keksijät James Watson, Francis Crick ja Rosalind Franklin saivat dna-tutkimuksestaan Nobelin palkinnon.

Oli natsien rodunjalostuspyrkimyksillö jotain hyviäkin seurauksia. Natsi-Saksan kaatumisen jälkeen on näet  osattu suhtautua varovaisesti ja kriittisesti geenien manipuloimiseen, ja sitä tärkeämpää se on , mitä pitemmälle geenitutkimus kehittyy.

Kirjassa esitelläänkin sivukaupalla tutkijoiden väittelyitä siitä, missä geenien manipuloimisen rajat kulkevat. Ainakin vakavien fyysisten sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa geenien manipuloiminen on suotavaa.

Mutta entä normaalien erottaminen epänormaaleista sikiöseulonnassa. ” Normaali/epänormaali” -jako on kulttuurisista arvostuksista riippuvainen, ja Mukherjee viittaa valtaa tutkineen Michel Foucaultin toteamukseen, että epänormaalien yksilöiden teknologia ilmaantuu täsmälleen silloin, kun vallan ja tiedon verkosto on saatu vakiinnettua.

Mukherjee kannattaa näkemystä, että yksilö on ympäristön ja geenien vuorovaikutuksen tulos. Siksi kiusaus selittää esimerkiksi rikollisuus vain geeneistä johtuvaksi vie harhateille. Tosin hän ei noteeraa, että tällöinkin ihminen on tuote, nyt vain kahden tekijän. Eksistentialistinen filosofia tarjoaisi vapaasti valitsevan ja ennalta määrittelemättömän minän, joka ottaa vastuun taakan harteilleen. Olisi ollut hyvästä, että Mukherjee olisi käsitellyt myös filosofiaa, jota kirjassa edustaa nyt lähinnä vain Foucault ja hänkin vain kerran yhdellä sivulla.

Joka tapauksessa vuosien 71 ja 93 välillä geenitutkimus mullistui täysin. 20 vuoden aikana ihmisen geenejä oli kartoitettu, eristetty, sekvensoitu, syntetisoitu, kloonattu, yhdistelty, siirretty bakteerisoluihin, kuljetettu virusten genomiin ja käytetty lääkkeiden valmistamiseen.

Entä  tästä eteenpäin? Mukhjee jättää tulevaisuuden avoimeksi – mutta nyt kun koronavirus on mullistamassa koko maailman, myös geenitutkimus joutunee uusien ja ennennäkemättömien haasteiden ja tehtävien eteen.