Valtalehden  tuoreessa arvostelussa Salmenniemen uusien novellien väitettiin olevan käsittämättömiä, mutta heitossa syyllistyttiin lukijoiden älykkyyden aliarvioimiseen. Kriitikko ylisti yhtä kaikki Salmenniemeä ja nosti hänet jopa postmodernisti David Foster Wallacen veroiseksi mestariksi. Ymmärtää ei tarvitse, sillä Salmenniemen kerronnasta nauttii muuten.

Enpä tiedä. Salmenniemen tausta runoilijana näkyy kyllä hänen proosansa rikkaudessa ja assosiatiivisuudessa, mutta hänen novelleistaan löytyy myös kantavia teemoja, kuten henkinen pahoinvointi. Ne eivät siis ole pelkkää ”kikkailua”, kuten eräs tekotaiteeseen viittaava dissaava luonnehdinta hänen tekstistään kuului.

Kurja elämä

Mutta ehkä vertauksella tarkoitettiin sitä, että Salmenniemen proosa on tyyliltään kansainvälistä, eikä esimerkiksi päätalomaisen realistista.

Uhrisyndrooman takakannessa lukee pelkästään: ”En usko, että kukaan lukee tämän kirjan.” Fatalismia vai mustaa huumoria? Ehkä vähän molempia. Kielialueemme on niin pieni, että suurempaa pärjäämistä kannattaa tuskin odottaa, ellei satu olemaan poikkeuksellisen onnekas.

Salmenniemellä riittää silti lukijoita ja tunnustustakin hän on saanut. Kirvestä ei kannata heittää kaivoon, vaikka ilmastonmuutos onkin tehnyt puolitalvesta meillä lähes pysyvän tilan, eivätkä suomalaiset todennäköisesti ole maailman onnellisin kansa, vaikka barometrit niin väittävätkin.

Entisen ammattijalkapalloilija Salmenniemen kurinalaisuuden huomaa hänen ilmaisunsa huolellisuuden lisäksi kiivaasta julkaisutahdista. Uhrisyndrooma on hänen kolmas novellikokoelmansa neljässä vuodessa.

Harva pystyy samaan. Monella ei myöskään ole yhtä varmaa lausetta: ”Kun naurunremakka hetkeksi katkeaa, luonnon kieli on hiljainen ja kevyt. Tuulenvire, ohut lumipeite, kuuset, nopeasti liikkuvat pilviharsot, tähtitaivas, höyry tähtitaivaan alla. Kaikkialla ympärilläni leijuu niin kirpeä pakkasilma, etten kestä sitä.” (s. 28)

Uhrisyndrooman ahdistava sävy tuo jossain määrin mieleen toisen Otavalta Siltalalle siirtyneen kirjailijan, Jaakko Yli-Juonikkaan, proosan. Miehet ovat tosin haukkuneet – ilmeisesti vitsillä – mediassa toisiaan. Niin tai näin, heidän teksteistään löytyy samoja sävyjä: ”Pelot eivät katoa minnekään. Ahdistus ei katoa minnekään. Avuttomuus ja epätoivo eivät katoa minnekään.” (s. 56)

Salmenniemi ja Yli-Juonikas ovat kokeellisen kirjallisuutemme ykkösnimiä. Uhrisyndroomassa ihmetellään muun muassa, miksi kulttuurissamme ollaan yhä niin pakkomielteisen kiinnostuneita sodasta. Miksi sitä romantisoidaan, vaikka se on niin veristä? Eräässä teoksen kolkosti nauravassa novellissa sotaa käyvät maiden sijaan kauppaketjut.

Säkenöivä kieli

Taiturimaisella Harry Salmenniemellä helisevästä vaskista tulee hölisevä läski. Hänen novelleistaan tulee epämukava olo, sillä ne paljastavat elämämme valheellisuuden ja surkeuden. Salmenniemi ottaa kantaa ja repii meitä pois mukavuusalueeltamme, mikä on taiteen eräs tehtävä.

Risuja tulee lähinnä hänen tuotantoaan leimaavasta ja osin perusteettomasta tunnekylmyydestä, joka saattaisi itse Don DeLillonkin häpeään. Salmenniemi ei ole hauska. Nämäkin hänen tarinansa toimisivat vielä paremmin, jos niiden teemoja varioitaisiin muutenkin kuin lähinnä puhtaasti teknisellä tasolla.

Salmenniemen kieli on elastista, mutta ei pelkkää sanahelinää, kuten Helsingin Sanomat kehuvassa arvostelussaan vähän vihjaili, vaan Uhrisyndrooma toimii monella tasolla. Kaikki sen novellit eivät ole mestarillisia tai edes hyviä, mutta täysosumat, kuten nimiteksti ja pelkistä alaviitteistä koostuva kertomus, nousevat esiin.

Pidin Uraanilampusta (2017) ja Delfiinimeditaatiosta (2019) silti enemmän kuin Uhrisyndroomasta, sillä edellisissä riitti sävyjä. Antti Holman lukema äänikirja Fantastinen salaatti (2020), joka koostuu valikoimasta Salmenniemen novelleja, on kuitenkin ehkä paras, vaikka uudessa kirjassakin riittää upeita lauseita: ”Pimeässä niiden keltaiset kuviot hohtavat kuin tuli.” (s. 185)

On joka tapauksessa mainiota, että Siltala-kustannus ja Salmenniemi pitävät näillä julkaisuillaan yllä kotimaisen novellitaiteen hiipuvaa liekkiä. Romaani saattaa olla kuningaslaji, mutta myös tiiviimmin itseään ilmaisevan Salmenniemen saaman huomion soisi jatkuvan.