Elämän ja kirjallisuuden välille ei hänen  tehdä kirjassaan suurta eroa. Tunnustuksellisuuden makuun päässyt Melender määrittelee itsensä ahkeraksi keskiluokkaiseksi muurahaiseksi, joka ei kuitenkaan kykene näkemään tulevaisuudessa juuri valoa. Hän vitsailee: ”Työtä ilman toivoa, työtä ilman paremman huomisen odotuksia. Onko niin sutkia myyntimiestä, joka onnistuisi myymään tällaisen tulevaisuudenkuvan edistysuskon syntymälahjakseen saaneelle modernille ihmiselle?” (s. 22)

Lähes Karl Ove Knausgårdin tapaisissa piinaavan rehellisissä esseissä kerrotaan, miten Paavo Haavikon runoja jumaloineesta Melenderistä tuli liberaali työnarkomaani, joka pystyy mainitsemaan luontevasti samassa yhteydessä vaikkapa Michel Houellebecqin ja Ludwig Wittgensteinin. Laaja lukeneisuus ei kampita Melenderiä, kuten voisi helposti käydä, vaan auttaa häntä asettamaan asiat kontekstiin.

Ei mikään masentava tilittäjä

Lopulta Melender uskoo todella vain kirjallisuuteen, siinä missä esimerkiksi vapaa markkinatalous ja fasismiin sekoittuva nationalismi saavat hänet värähtämään inhosta. Hän kärsii ja vihaa, mikä parantaa hänen kirjoitustensa kiinnostavuutta.Hänestä ei saa leivottua populaaria filosofia tai lipevää konsulttia, vaikka hänestä löytyykin ripaus näissä toimissa hyödyllistä itsekeskeisyyttä.

Useissa Melenderistä viime vuosina tehdyissä jutuissa on toistunut väite, että häntä sekä kunnioitetaan että pelätään. Jälkimmäiseen ei ole syytä. Toki hän jyrää Poika joka luki Paavo Haavikossa –kokoelmassakin esimerkiksi Jörn Donnerin ja Seppo Heikinheimon, mutta ei hän ole mikään perusteettoman ilkeä mielipidekirjoittelija, vaan perustelee kaikki väitteensä hyvin.

Maamme terävimpiin ajattelijoihin kuuluva Melender keksi silti vasta viisikymppisenä jättää leipätyönsä toimittajana ja ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi. Entinen kokkolalainen, jolla on ollut viimeistään runojen rustaamisen hylättyään sana hallussa, vähättelee turhaan itseään: ”Palkkatyö on ollut alibi olemassaololleni. Sen suojassa olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista.” (s. 65)

Melenderin pelastaa toistuvasti se, että vaikka hän on hieman vastaava masentava tilittäjä kuin edellä mainittu suosikkinsa Karl Ove Knausgård, hän on pystynyt säilyttämään pilkkeen silmäkulmassaan. Ironia, sarkasmi ja musta huumori eivät ole hänelle pelkkiä halpoja tekstillisiä tehokeinoja, vaan keino pysyä järjissään yhä älyttömämmässä maailmassa.

Näitä kahta rinnastettua kirjailijaa, norjalaista ja suomalaista, yhdistää etenkin heidän kriittinen suhtautumisensa sukupuoleensa. Niin kutsuttua toksista maskuliinisuutta puidaan sekä Knausgårdin proosassa että Melenderin esseissä. Melender tuskailee olevansa kävelevä ristiriita, joka intoilee miesten jääkiekosta ja feministifilosofeista – hänessä on  siis mitä mainiointa kirjailija-ainesta.

Yritys omakuvaksi

Kuten jotkin Paavo Haavikon kirjat tai Bob Dylanin luonnosmainen levy Self Portrait (1970), nämäkin Tommi Melenderin esseet edustavat yritystä kuvata häntä itseään. Pajtim Statovci määritteli kirjoittamisen alasti kulkemiseksi torin poikki. Melender ei sentään riisuudu aivan ilkosilleen, mutta antaa silti itsestään rehellisen vaikutelman. Hän ymmärtää puhumisen ja vaikenemisen välisen tasapainon, eikä malta olla huomauttamatta, että ”esseistin ei sovi sepittää mitä tahansa.” (s. 107)

Melenderin työmetodeihin kuuluu myös kierrättää omia käyttökelpoisia ajatuksia. Materiaalia tuoreisiin teksteihin on kaivettu muun muassa hänen Antiaikalainen-blogistaan ja Sinikka Vuolan kanssa tehdystä Maailmojen loput -kirjan (2018) ylijäämästä. Matti Pulkkisen mukaan romaani on sika, joka syö mitä tahansa, mutta väite tuntuu pätevän paremmin esseisiin.

Poika joka luki Paavo Haavikkoa ei nouse klassikoksi, mutta inspiroi rikkaan sisältönsä ansiosta. Tarttumapintaa riittää. Melender ei ole provokaattorina aivan Antti Nylénin veroinen, mutta päihittää tällä saralla monet muut esseistimme.

Poika luki Paavo Haavikko on huolella kirjoitettua, tyylikästä tekstiä. Sen luettuaan luottaa jälleen hieman enemmän esseisti-Melenderiin  kuin prosaisti-Melenderiin.