Oletettavasti kustantamon pyynnöstä syntyneen teoksen kannessa komeilee mustavalkokuva Kjellistä ja Mårtenista nuorina miehinä. Sitä voi verrata sisäkannen uudempaan otokseen. Kulunut aika on jättänyt jälkensä, mutta ei ole katkeroittanut, vaan tuttu pilke näkyy edelleen Westöjen silmissä.

Vuodet koostuu 50 lyhyestä tekstistä, ikään kuin kirjevaihdosta ja tilinpäätöksestä vuosille 1967-2022. Läheisissä väleissä olevat veljekset puhuttelevat toisiaan ja keskustelevat muun muassa perheestä, rakkaudesta, kirjailijuudesta ja yhteiskunnasta. Ympäröivä maailma muuttuu, mikä on vain luonnollista, mutta sisäinen todellisuus pysyy myllerryksestä huolimatta melkosamana.

Kjell ja Mårten ovat kirjoittaneet äidinkielellään eli ruotsiksi. Kirjan suomennoksesta vastaavat leipätekstin osalta Laura Beck ja Kjellin runojen kohdalla Jyrki Kiiskinen. Uusi kirja tuntuu heti ensi riveistään lähtien tutulta, kuin pääsisi taas kuuntelemaan vanhaa ystävää. Teoksessa painotetaan historian ja muistin kerroksisuutta, varsinkin Kjellin lukijoille tuttua juttua.

Toisin kuin vaikkapa Milan Kundera, joka on kuvaillut poliittisesti sitoutunutta nuorempaa itseään täydelliseksi tolvanaksi, Westöt ajattelevat kasvuvuosiaan lämmöllä. Samalla he pystyvät kuitenkin myöntämään, että entiset ajat merkitsivät useimmille ihmisille ankaruutta, kylmyyttä ja niukkuutta. Muisti voi pettää: ”Se, että maailma menettää lumoaan, on hinta joka on joskus maksettava.” (s. 53)

Kaikeksi onneksi Vuodet ei tukeudu pelkästään kadonneeseen aikaan ja siihen liittyvään lyyriseen suruun, kuten Kjellin romaanit usein, vaan siinä pohditaan myös nykyhetkeä pandemian ja sotien kaltaisine vitsauksineen. Minua häiritsee vähän Westöjen sentimentaalisuus, mutta se lienee minun ongelmani, ei heidän. Yhtä perustellusti tätä luonteenpiirrettä, joka hallitsee heidän tekstejään, voi pitää koskettavana.

ENITEN VELJESTEN kirjasta saavat varmaan Westöjen ikätoverit ja mikseivät vanhemmatkin lukijat, ja heille kirja onkin suunnattu. Mutta kuka tahansa saa näistä merkinnöistä vähintään perspektiiviä. Elämä on kovin lyhyt: ”Miten kaikki meni näin nopeasti? Minne vuodet oikein katosivat?” (s. 204)

Teosta lukiessa ihmettelee, miten veljekset saattavat muistaa jopa vuosikymmenien takaisia tapahtumia niin tarkasti, mutta heillä lienee ollut käytössään ainakin päiväkirjoja. Ilman niitä kirjailijat tuskin muistaisivat kaikkea kirjojensa ulkopuolella tapahtunutta.

Kjelliä ja Mårtenia yhdistää muun muassa rakkaus historiaan. He kirjoittavat mielellään ihmisistä ajassa. Vuodet-muistelossa korostuvat niin sanotut solmukohdat, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus kohtaavat merkillisellä ja merkitsevällä tavalla. Myös henkilökohtaisessa on kyse historiasta. Westöille kauhein ajatus vaikuttaa olevan ihminen kärsimässä historiattomuudesta. Mårten kuvailee James Joycen puhuneen ”ilmestyksistä, ratkaisevista, melkein transsendentaalisista hetkistä tai kohtaamisista.” Kjell myötäilee: ”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkistä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseeni.”

Westöt uskaltavat näyttää epätäydellisyytensä. Kjell kertoo käyttäneensä joskus satiinitakkia ja Mårten ilmoittaa kannattavansa Arsenalia. Pahempaakin on sattunut, mutta ei onneksi mitään hirveää. Toisin sanoen nämä älykkäät veljekset eivät ole eläneet sen ihmeellisemmin kuin me muutkaan. Paitsi mielikuvituksessaan, missäheidän tekstinsäovat syntyneet.

Vuodet on rehellistä ja läsnä olevaa tekstiä, mikä lienee isoin kehu, mikä tämäntyyppiselle kirjalle voidaan antaa. Kyse ei ole erityisen painavasta puheenvuorosta, yhteiskunnallisesti tai muuten, mutta juuri tällaista kirjoittamisen pitäisi mielestäni olla: harkittu yhdistelmä kevyttä ja raskasta.