Joonatan Tolan (s. 1983) omaelämäkerrallinen esikoisromaani Punainen planeetta (2021) teki vaikutuksen persoonallisuudellaan. Leikkisyyden, surullisuuden ja ilmaisuvoimaisen kielen yhdistelmä toi Tolalle heti kättelyssä Kalevi Jäntin palkinnon.

Hullut ihanat linnut, yhtä omaääninen teos, jatkaa Punaisen planeetan tarinaa. Tällä kertaa keskiöön nostetaan pojan ja äidin vaikea suhde. Arvaamaton taiteilijaisä Mikko on kuollut, mutta aiheuttaa perheelleen edelleen päänvaivaa velkojensa takia.

Punaisen planeetan lukeminen ennen Hulluja ihania lintuja on suotavaa, sillä uusi teos alkaa ajasta heti taidemaalarina uraa tehneen Mikon menehtymisen jälkeen. Kertojana toimii perheen pieni poika. Nimeämättä jäävä kirjailijaäiti ei ole edesmenneen aviomiehensä kaltainen maanikko, mutta nuoren naisen pyörätuoliin vievä sairaus estää häntä huolehtimasta itsestään ja jälkikasvustaan.

Lastensuojeluviranomaiset tarkkailevat hajoamaisillaan olevan perheen tilannetta uhkaavasti taustalla. Hanhiemo ja ganjasilmäinen, tavallisille tallaajille vaikeuksia työkseen järjestävät sosiaalityöntekijät, ovat absurdeja henkilöhahmoja, valtiollisen byrokratian sydämettömiä edustajia: ”Heidän silmissään perheemme touhu näytti varmaan jo siltä kuin olisi katsellut hidastettua juna­ onnettomuutta – halvemmaksi tulisi kun antaisi junan ajaa rotkosta alas.” (s. 52)

Ajassa eteenpäin loikkaavassa rinnakkaistarinassa aikuinen kertoja käy läpi lapsensa syntymää. Se tuo vanhat traumat, pelot ja neuroosit pinnalle. Ovatko ne kenties sopeutumattomien vanhempien vai ymmärtämättömän yhteiskunnan syytä? Terapian tarpeessa yhä oleva mies ilmoittaa, että ”kuka nyt neuvoloihin luottaa tai sairaaloihin, virastoihin, kuka luottaa ihmisiin.”

Luotettavaa ja normaalia väkeä on Tolan romaaneista turha etsiä. Yhtä Hullujen ihanien lintujen sivuhahmoa kuvaillaan kuin ruohonleikkurin alle jääneeksi ja toista kuin huonosti nukutun yön jälkeen suutuspäissä tehdyksi muovailuvahateokseksi.

Perheen ulkopuoliset ihmiset ovat juntteja, fasisteja tai juntteja fasisteja. Eletään lama-aikaa ja yhteiskunnassa, jossa poikkeavuutta pidetään heikkoutena ja heikkoutta syntinä. Tola vastustaa laskelmoivaa ja kylmää näkemystä todellisuudesta: ”Jos nälästä puhui suoraan, sai osakseen vain vihaista mulkoilua, ’menkää pennut töihin tai lastenkotiin’­katseita.”

Ikävät käänteet seuraavat toisiaan, mutta romaanin kertoja pitää lohdutonta tilannettaan ja toksista ympäristöään tavallisena. Hän tuntee ehkä jopa epätervettä läheisyyttä äitiinsä ja yrittää pelastaa tämän. Äidin kuolema lähestyy vääjäämättömänä maailmanloppuna.

Kuvioon kuuluu se, että kaikkea luovuutta pidetään lapsellisena ja siten arvottomana touhuna. Vastuulliset aikuiset kun istuvat toimistoissa ja tekevät rahaa. Tässä hengessä lähiöpastori messuaa: ”Suojele meitä tulipaloilta, viruksilta ja Tola-nimisiltä henkilöiltä.”

HULLUT IHANAT LINNUT jää mieleen koskettavana, huvittavana ja itsevarmana kirjana. Tola voisi silti hullutella enemmän. Esimerkiksi Matias Riikonen kirjoittaa lasten ajatus- ja kokemusmaailmasta mehukkaammin romaanissaan Matara (2021).

Hullujen ihanien lintujen perheen niskaan kasaantuvaa murhetta ei sentään jatku loputtomiin, vaan kertoja päätyy perhekotiin, jossa hän pääsee nauttimaan aineellisesta hyvinvoinnista. Hänen autismiaankaan ei pidetä siellä tuomittavana poikkeavuutena. Henkinen apu tekisi silti hyvää: ”Ja iltaisin sängyssä koin kosmista yksinäisyyttä ja kummallista levottomuutta mutta en koskaan surua, lopulta kuitenkin aina nukahdin. Ja nukuin kuin tukki, pystyyn kuollut kelopuupökkelö metsässä, mitäpä siinä mitään itkemään ja karjumaan ja öitä valvomaan, kun ei ollut mitään mitä itkeä.” (s. 204)

Tolan toinen romaani tuntuu rehelliseltä, mutta miten omaelämäkerrallinen se lopulta on, jää arvoitukseksi. Siinä korostetaan: ”Teos on osa sarjaa, jossa tarkastelen rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin ja mielikuvitustani hyödyntäen. Vaikka tarinalla on omakohtainen kaikupohja, on hyvä muistaa, että kyseessä on kaunokirjallinen teos, romaani. Ei historiallinen dokumentti.” (s. 218)

Niin tai näin, Punaisen planeetan ja Hullujen ihanien lintujen teema, edes osin toimintakykyiseksi aikuiseksi kasvaminen rikkinäisen lapsuuden jälkeen, pysyy potentiaalisena. Jatkoa lienee luvassa pian.