Roinilan kirjallisuusesseet antavat meille ainakin vielä yhden mahdollisuuden tutustua hänen uteliaaseen ja älykkääseen ajatteluunsa. Samat sanat käsittelee enimmäkseen suomentamista, sen vaikeutta, tärkeyttä ja palkitsevuutta. Kirjassa esimerkiksi kyseenalaistetaan vanha väite, jonka mukaan runouden kääntäminen on mahdotonta, siis sekä merkityksen että muodon tasolla.

Jo Goethe piti kääntäjää keskeisenä toimijana maailmankirjallisuuden syntymisen prosessissa, kuten Samat sanat -teoksestaa selviää. Proosaa, runoutta ja filosofiaa espanjasta, ranskasta ja saksasta suomentanut Roinila eli Goethen väitettä todeksi, vaikka osuukin todennäköisesti valitettavan oikeaan kirjoittaessaan esseessään, että ”suomentaminen ihan oikeana ammattina on katoavaa kansanperinnettä.” Nythän vaarana on, että kirjoja suomennetaan jatkossa vain nopeasti, halvalla ja satunnaisesti, mihin tilanteeseen emme saisi joutua.

Sanomisen keskeneräisyys

Onneksi edes kirjoitettu jää. Esimerkiksi Roinilan suomennokset ovat loistavia, koska niissä ei ole lainkaan välikielisyyden tuntua. Lukekaa vaikka Thomas Bernhardin saksasta suomeksi taipuvat Hakkuu: Muuan mielenkuohu (suomeksi 2007) ja Vanhat mestarit (2013), upeita molemmat.

Roinila rakasti Bernhardin ja runoilija Harri Nordellin tuotantoa etenkin siksi, että he ovat kielellisiä uudistajia, kuten uusyhdyssanojen luojia. Heidän kääntämisensä toiselle kielelle on vaatinut kääntäjiltä myös improvisointia. Kaikkea ei voi eikä pidä kääntää sanasta sanaan: ”Ja eikö kääntäminen ole nimenomaan saman merkityksen ilmaisemista toisella kielellä?” (s. 53)

Roinilan intuitio, hänen kykynsä liikkua useammassakin kielessä kuin tutussa metsässä, näkyy myös hänen omissa teksteissään. Samat sanat on hajanainen, toisteinen ja mitaltaan niukka, mutta täysin ymmärrettävästi. Siinä riittää silti ajatushelmiä: ”Sanominen jää aina keskeneräiseksi. Siksi se myös jatkuu tulevissa teoksissa: toisten taiteilijoiden, ajattelijoiden ja kääntäjien työssä.” (s. 80)

Roinila luki ja kirjoitti yhtä aikaa, se oli hänelle luonnollinen tapa tehdä töitä. Kirjoihin kannattaa lähtökohtaisesti tutustua alkukielellä, mutta me kielitaidottomammat tarvitsemme joskus kääntäjiä päästäksemme todella sisään Bernhardin tuotannon kaltaisiin kirjallisiin helmiin. Tästä huolimatta suomentajia haukutaan, vähätellään tai jopa unohdetaan kokonaan. Sopii kokeilla puuhaa itse. Sillä: ”Kohta on vastassa seuraava päänsärkykohta.” (s. 102)

Roinila muistuttaa esseissään, että kääntäminen on vastaavaa toimintaa kuin varsinainen kirjoittaminen, samaa luomista. Melko teoreettinen Samat sanat sopii tosin parhaiten kirjallisuuden intohimoisille harrastajille ja kielihulluille, jotka innostuvat tällaisista analyyseistä: ”Hypoteesini siis on, ettei mimeettinen kääntämiskäsitys juonnu yksinomaan määritelmällisestä samuuden vaatimuksesta alkutekstin ja käännöksen välillä, vaan myös mimeettisestä taidekäsityksestä, jossa taideteoksen on heijasteltava todellisuutta tai korkeampaa ideoiden maailmaa.”

Luovuutta ja tarkkuutta

Ilman Tarja Roinilan kaltaisia huipputason kääntäjiä suomenkielinen kirjallisuus olisi paljon köyhempää. Roinila otti suomentamisen suhteen vähemmän vapauksia kuin vaikkapa Pentti Saarikoski, pyrkien olemaan yhtä aikaa luova ja tarkka. Roinila ymmärsi. Se oli mahdollista, koska hän luotti suomen kielen mahdollisuuksiin ja tasavertaisuuteen, vaan ei täydelliseen samanlaisuuteen, muiden kielien kanssa.

Meillä oli Roinilan kanssa vähän erilainen mentaliteetti. Kieli ja kirjalliset maailmat olivat hänen mielestään kirjailijoita kiinnostavampia,kun taas itse kiinnostuin usein niistä kaikista. Meissä on elänyt kuitenkin sama palava halu laittaa liika miettiminen sivuun ja ryhtyä töihin. Roinilaa ei enää ole, mutta lohdutukseksi kirjallisuus mahdollistaa kuolemanjälkeisen elämän. Siksi Samat sanat on aito ihme.