Saatan kuitenkin olla McEwania kohtaan hieman liian ankara. Löytyyhän hänen runsaasta tuotannostaan monia hyviä kirjoja, eivätkä ne huonotkaan ole umpisurkeita.

McEwanilla olisi kuitenkin rahkeita parempaan. Monissa hänen romaaneissaan arkinen ja tyynnyttävän keskiluokkainen maailma järkkyy yllättäen. Tässä uudessa teoksessa heräävä torakka huomaa kauhukseen muuttuneensa Jim Sams -nimiseksi ihmiseksi.

Mieleen tulee tietenkin käänteinen rinnastus Franz Kafkan klassiseen novelliin ”Muodonmuutos”, jossa epäonninen kauppamatkustaja Gregor Samsa herättää inhoa tultuaan yön aikana torakaksi. McEwan lisää kuitenkin kierroksia paljastamalla Samsin työskentelevän Ison-Britannian pääministerinä.

Ian McEwan on aiemmin valinnut romaaninsa kertojaksi muun muassa sikiön, joten torakan nostaminen samalla tavalla esiin ei juuri yllätä. Kerronta on jälleen sujuvaa, kuten McEwanilla aina, ja mitallisesti tiiviin Torakan hotkaisee helposti yhdeltä istumalta.

Satiiri ei vain ole kovin purevaa eikä se saa miettimään syntyjä syviä. Vaikkapa Michel Houellebecq taitaa lajin McEwania paremmin. Torakan poliittinen kommentointi on tylsää: ”Pääministeri oli vieraannuttanut sekä myötäpäiväilijöiden että reversalistien kannattajat. Hän halusi miellyttää kaikkia. Veljeilemällä molempien siipien kanssa hän oli onnistunut vain suututtamaan ne.”

Myötäpäiväilijöillä tarkoitetaan kirjassa tylsiä konservatiiveja, jotka haluavat asioiden säilyvän ennallaan, ja reversalisteilla talouden kapinallisia, jotka haluavat kääntää rahavirran päinvastaiseksi, kuluttajalta myyjälle. Jälkimmäiset ovat Isossa-Britanniassa vallassa, koska he ovat onnistuneet myymään äänestäjille katteettomat lupauksensa tulossa olevasa kulta-ajasta.

Yhtymäkohdat Brexitiin ovat ilmeiset. Pääministeri Sams huojuu aluksi ääripäiden välillä. Eteenpäin päästään vasta, kun hänet ja lähes kaikki Westminsterin parlamentin vaikuttajat korvataan torakoilla. Oikeaa pääministeri Boris Johnsonia ei mainita nimeltä, mutta ei ole vaikea päätellä, että hän on McEwanin mielessä varsinainen torakoiden kuningas. Tai sitten tämän kunnian saa Twitteriin viestejä tykittävä Yhdysvaltojen presidentti, joka  tosin kirjassa on nimeltään Archie Tupper, ei Donald Trump.

Sekä Sams että Tupper kätkevät todelliset motiivinsa, eli torakoiden nostamisen maapallon hallitsevaksi lajiksi. Ajan hermolla oleva McEwan kommentoi ohimennen myös ilmastonmuutosta, Me Too -liikettä ja tympeää nationalismia: ”Asiat etenivät loistavasti. Vaikeina aikoina maa tarvitsi vankkaa vihollista.” (s. 61)

Parodian vaikeus

Suomessa Torakan sisältämästä herjasta saattaisi joutua kunnianloukkaussyytteeseen, mutta Englannissa siitä ei ilmeisesti tarvitse kantaa yhtä suurta huolta. Ongelmaksi osoittautuu se, että Johnsonin ja Trumpin kaltaiset poliitikot ovat jo tulleet tunnetuksi hävyttömyydestään, kuten The Guardian myönteisessä Torakka-arvostelussaan huomautti. Heitä ei voi tästä syystä enää tehokkaasti ilkkua. Eli kuten Paavo Haavikko muotoili: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse.”

Ian McEwan ei yritä muuttaa tälläkään romaanillaan ketään ja mitään, vaan hänen motiivinaan on kirjoittaa Brexitin hölmöydestä jo valmiiksi vakuuttuneelle yleisölle, samalle joka lukee myös vaikkapa The Guardiania. Torakka pettää kädenlämpöisyydellään. McEwan on selvästi nauttinut sen tekemisestä, mutta romaanista muotoutuu harmi kyllä lähinnä kevyt hupinumero.

Lopulta McEwanille on silti pakko nostaa hattua ajankohtaisen ja jopa vaarallisen aiheen valinnasta, vaikka hän jättääkin kovimmat ammuksensa jälleen turhaan varastoon. Torakka on perustellun pinnallinen ja nopea,  ja Jaakko Kankaanpään suomennoskin on  moitteeton.Siltä toivoisi silti muutakin kuin vain hölmöille poliitikoille naureskelua.

Populismin, nationalismin ja muiden trendien aiheuttamat ongelmat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden ratkaisemiseksi pitäisi tarttua reippaasti toimeen, eikä vain sohia ampiaispesää kepillä, kuten Torakassa toimitaan. Pelkkä vitsailu ei välttämättä riitä: ”Ei ole mitään niin vapauttavaa kuin tiiviiksi kudottu valheiden jatkumo. Tämän takia ihmiset siis ryhtyivät kirjailijaksi.” (s. 80)