Kirja keskittyykin suurimmaksi osaksi diktaattoreihin ja muihin valtiomiehiin, niin itäisiin kuin läntisinkiin. Tosin ylimielisyyteen ovat sortuneet kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin

ja jopa pyytettöminä pidettyjen tieteen ja taiteen edustajat, kuten Pablo Picasso ja DNA:n keksijänä pidetty James Watson, joka todellisuudessa varasti löydöksen kollegaltaan.

Katutason ylimielinen tavis taas yrittää osoittaa paremmuuttaan esimerkiksi kiilaamalla kaupan jonon kärkeen. Turusen kirjassa olisi voinut tarkastella enemmänkin ylimielisyyttä arkielämässä.

Kiintoisaa nyt nationalismin uuden tulemisen aikoina on se, että ylimielisyys on myös kokonaisten kansakuntien pahe. Esimerkkinä kieli. Jo siirtomaavallan aikana sekä ranskalaiset että englantilaiset pakottivat “alastomat villit” opettelemaan valloittajansa kielen. Saatuaan The Timesin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1949 Winston Churchill totesi kiitospuheessa, että englannin kieli on brittien voiman ja menestyksen lähde.

Vastaavasti tuo maailmankielen kansa on muiden kielten taitamisen suhteen Euroopan pahnanpohjimmainen.

Kieli on tärkeä vallan kannalta, koska ajattelu kietoutuu yhteen kielen kanssa – valtakieleen sidottu on myös sidoksissa valtakieltä äidinkielenään puhuvien kansalliseen ja kulttuuriseen identiteettiin.

Suuruudenhulluus syö lapsensa

Ari Turunen myös miettii, minkälaisia seurauksia ylimielisyydellä on pitemmällä tähtäimellä ylimieliselle itselleen ja häntä ympäröiville ihmisille ja yhteisölle. Ja tietysti, mistä ylimielisyys syntyy.

Ylellinen elämäntapa suorastaan ruokkii ylimielisyyttä. Mutta jos ihminen singahtaa yhtäkkiä yhteiskunnan pohjalta huipulle, hän menettää suhteellisuudentajunsa täysin ja kuvittelee olevansa itse maailmankaikkeuden luojan veroinen.

Kyltymätön ahneus ja kunnianhimo, muiden syyttäminen omista virheistä, kuuntelemattomuus, mielivaltainen käytös, muiden halveksiminen ja nöyryyttäminen, riskien vähättely ja omien kykyjen yliarvioiminen… Sama toisella tapaa tiivistettynä: ylimielinen pitää itseään kaikkivoipana ihmishahmon ottaneena jumalana.

Traagisinta on, että ylimielisyydestä on lopulta vähiten hyötyä ylimieliselle itselleen. Suuruudenhullujen diktaattorien valta ei useinkaan kestä kauan ja he joutuvat suuruudenhulluutensa uhriksi, putoavat todellisuuteen ja menettävät valtansa. Näin kävi Hitlerille, näin kävi Trumpille puhumattakaan muinaisten Rooman kaltaisten imperiumien rappiosta ja perikadosta.