Turva – Hymy
Tyomies

Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjastolain politisoiminen ei ole kovin toivottavaa, mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä

Kirjakokoelmia pienennetään ja yksipuolistetaan. Samalla kirjaston käyttäjän asema muuttuu. Vielä muutama vuosi sitten hän tutustui kirjoihin sillä tavalla kuin itse halusi ja sai asiantuntevaa apua, jos pyysi. Vuoden 1999 kirjastolain hengen mukaisesti hän kehitti itseään. Nyt käyttäjä joutuu kehittämis- ja aktivointitoimien kohteeksi.

Tilannetta on pohjustettu noin vuodesta 2011 jatkuneella kampanjalla, jonka aikana lehdistössä on julkaistu satoja samanlaisia kirjoituksia. Niiden mukaan kirjasto on yhteinen olohuone, jonne tuodaan elämää ja kodikkuutta. Käytännössä ”kodikkuus” vie tilaa, työaikaa ja rahaa kirjallisuudelta. ”Elämä” estää jäljelle jääneisiin kirjoihin tutustumisen.

Hallituksen esitys laiksi yleisistä kirjastoista enimmäkseen myötäilee olohuonekampanjan näkökohtia. Se on ymmärrettävää. Toisaalta esitys, ja varsinkin sen varhaisemmat luonnokset, hieman hillitsevät tuhoisimpia tendenssejä. Se on yhteiskunnan kaupallistumisen ja manipuloitumisen aikoina yllättävää ja kiitettävää.

Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto.

Kirjasto oli ennen olohuoneeksi muuttumistaan monille ihmisille tärkein ilon, mielenrauhan ja sivistyksen lähde. Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto. Tässä katsannossa on pantava murheellisesti merkille, että sana ”kirjallisuus” esiintyy vanhassa laissa, mutta ei uuden esityksen tavoitepykälässä.

Huomionarvoista on sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi asiaa valmisteltaessa lausuntoja monilta kymmeniltä tahoilta, mutta ei Suomen Tietokirjailijoilta eikä Kirjailijaliitolta. Kirjallisuuden tuntemus ja yleisön kirjoja kohtaan tuntema kiinnostus syntyi kirjastokäynneillä ja niiden aikana ja jälkeen käydyissä spontaaneissa keskusteluissa, joten kirjasto oli myös kirjailijoiden elinehto.

Kirjaston uudistajat myönsivät kampanjansa aikana, että käyttäjät haluavat kirjastoon kirjoja ja hiljaisuutta ja että nuoret käyttäjät ovat rauhan kannalla vielä tiiviimmin kuin vanhat. Esimerkiksi Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen haastattelukirjassa Rakastan kirjastoa (BTJ Finland 2015) esitetään vakuuttavia perusteluja kirjastorauhalle. Melun välttämättömyydelle en sen sijaan ole kuullut ainoatakaan perustelua, vaikka olen niitä kirjastotuhoa kuvaavassa Kirjastopäiväkirjassani (ntamo 2013) kysynyt ja vaikka kirjastonjohtajat ovat vastanneet kohteliaasti muihin kysymyksiini.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea.

Nyt on kysyttävä, onko kirja säilyttämisen arvoinen kulttuuritallenne. Jos ei ole, niin on melko sama, mitä laissa säädetään. Jos on, niin lailla on pyrittävä siihen, että kirjastossa on kirjoja ja mahdollisuus niihin tutustumiseen. Tähän ei päästä, jos esitys hyväksytään ilman muutoksia.

Muutoksia kaipaavat varsinkin rahoitusta, tehtäviä ja käyttäjän velvollisuuksia koskevat pykälät. Rahoitusta koskeva 18§ voisi kuulua näin: ”Kunta saa valtionosuutta yleisen kirjaston niihin käyttökustannuksiin, jotka koituvat kirjojen tai muiden kulttuuritallenteiden hankinnasta ja hoidosta”. Kirjan elinmahdollisuuksia pystyttäisiin jossakin määrin säätelemään. Kunta saisi etsiä eri rahoituksen kirjastojensa muihin tehtäviin.

Vuoden 1999 kirjastolaki ei luettele kirjaston tehtäviä. Uusi esitys listaa niitä liikaa. Pykälän 6 ongelmalliset momentit velvoittavat yleisen kirjaston tarjoamaan ”tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan” sekä edistämään ”yhteiskunnallista ja kulttuurista vuoropuhelua”.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea. He tarvitsevat kirjaston kirjoja eivätkä yleensä häiritse muita. Muuten esitys on ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjoille tarkoitettu tila pienenee ja mahdollistaa kokoelmien supistamisen. Toiseksi harrastaminen ja kansalaistoiminta estävät kirjojen etsimisen ja lukemisen, jos ne tapahtuvat aukioloaikana samassa tilassa kirjastonkäytön kanssa. Kolmanneksi velvoite tilojen luovuttamisesta voi tuoda kirjastolle riittävyyttä ja tasapuolisuutta koskevia ongelmia. Jos tilojen luovutus määritellään laissa kirjaston tehtäväksi, niin monet tiloja tarvitsevat kansalaiset voivat vaatia niitä yhtä aikaa.

Jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä.

Yhteiskunnallisen vuoropuhelun pohja on näihin asti luotu kirjastoissa. Se on syntynyt siten, että yleisölle on annettu mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen, ajatella asioita, ja mahdollisesti myös kirjoittaa itse. Vuoropuhelun alku on yksinäinen rauhoittuminen kirjan kanssa. Tämä vain kirjastolle ominainen yhteiskunnallisen vuoropuhelun muoto olisi hyvä säilyttää myös tulevaisuudessa. Sitä häiritsevä vuorovaikutus olisi järjestettävä jossakin muualla kuin kirjastossa.

Aidon vuoropuhelun ainoa muoto ei siis ole se, että kansalaiset kokoontuvat samaan tilaan ja puhuvat toisilleen. Myös tällaisella toisia häiritsemättömällä keskustelulla on kirjastoissa kunniakkaat perinteet (vrt. esim. Mäkelän piiri Tampereella). Sähköisesti vahvistetut vuoropuhelut sen sijaan ovat häpeäksi. Häirintä pitää kieltää lailla.

Hallituksen ehdotuksen elokuinen luonnos puhui häirinnästä näin:

”Yleisen kirjaston käyttäjä ei saa aiheuttaa häiriötä kirjaston muille käyttäjille ja henkilökunnalle eikä vaarantaa kirjaston viihtyisyyttä ja turvallisuutta.”

Hallituksen lopullinen esitys määrittelee asian näin: ”Yleisen kirjaston käyttäjän on käyttäydyttävä kirjastossa asiallisesti. Kirjaston toiminnan häiritsemiseen ja turvallisuuden vaarantamiseen sovelletaan järjestyslakia (612/2003)”. Kirjasto ei mielestäni kaipaa monitulkintaista asiallisuuden toivomusta, vaan häirinnän selvän kiellon.

Se voisi olla tällainen:

”Kirjaston käyttäjä tai henkilökunnan jäsen ei saa häiritä kirjaston toimintaa äänekkäällä käytöksellä. Henkilökunnan velvollisuutena on huolehtia siitä, että kirjastossa säilyy kohtuullinen hiljaisuus.”

Eduskunta ei luultavasti tee muutoksia lakiin, eikä kirjastolain niin sanottu politisoiminen ole kovin toivottavaakaan. Mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä. Olisi ihastuttavaa, jos joku nuori, reipas ja hillitysti käyttäytyvä ihminen tekisi heti eduskunnan päätöksen perään kansalaisaloitteen kirjan ja kirjastorauhan puolesta.

Kolumni

Tiina Arlin

Mielipide: ”Aktiivimalli” tekee työttömästä rikollisen – kas kun ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen

Eduskunta äänesti joulukuussa työttömien aktiivimallista. Harva tietysti luulee tämän koskevan itseään. Kuinka moni nykyinen työtön arvasi lopputilin osuvan kohdalleen?

Lyhyesti sanottuna hallitus haluaa leikata työttömän pientä työttömyysturvaa sen takia, ettei kukaan ole palkannut työtöntä henkilöä työhön. Työttömyysturvaa leikataan siis syystä, johon ihminen itse ei voi vaikuttaa.

Työttömyys ei ole Suomen laissa rikos, eikä työtön ole työttömyydestään johtuen rikollinen. Hallitus esittää kuitenkin lakia, joka rankaisee työttömiä pelkästään siksi, että heille ei ole palkkatyötä tarjolla.

Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta.

Aktiivimalli on ehdollinen tuomio, jonka ehtoja on 500 000 työttömän mahdoton täyttää. Lyhytaikaisiakaan palkkatyöpaikkoja ei ilmesty tyhjästä pelkän rangaistuslain perusteella.

Aktiivimalli on erityisen epä­oikeudenmukainen korkean työttömyyden alueille, ikääntyneille työttömille ja vajaakuntoisille työttömille. Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta. Kas kun työttömän ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen.

Aktiivimalli on rangaistusautomaatti, joka sysää työttömiä Kelan toimeentulotukihakemusten byrokratian päättymättömään painajaiseen.

Tiina Arlin

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Sauli Niinistö on aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta

Presidentinvaalit lähestyvät, mutta vaali-into vaikuttaa edelleen poikkeuksellisen laimealta. Vaaleihin ei ole syntynyt sytyttäviä taistoja johtuen lähinnä ylivoimaisen suositusta istuvasta presidentistä. Sauli Niinistön tapaan hoitaa presidentin virkaa voikin olla tyytyväinen. Moni sosialidemokraattikin on ilmoittanut äänestävänsä häntä.

Tarkasteltaessa tilannetta hieman suuremmassa mittakaavassa äänestyspäätöksiä kannattaa vielä pohtia tarkemmin. Vaikka Niinistö on kampanjoidensa aikana aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta – ei hänen arvopohjastaan ole epäilystä.

Ääni Niinistölle on samalla ääni kokoomuslaiselle politiikalle, jonka saldon tällä vaalikaudella pitäisi olla selvä kaikille politiikkaa seuraaville: leikkauksia pienituloisten etuuksiin, kädenojennuksia hyväosaisille, koulutusleikkauksia ja työttömiä kepittäviä aktiivimalleja. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa.

Täytyy muistaa, että seuraavat eduskuntavaalitkin häämöttävät lähellä. Mikäli hallitus kykenee nilkuttamaan maaliin, eduskuntavaalit käydään reilun vuoden kuluttua. Aikaisempikin ajankohta on mahdollinen. Vaalityö eduskuntavaaleihin ei voisi saada haastavampaa alkua, jos tilanne on sellainen, että oman puolueen väki on massoittain äänestänyt kokoomustaustaista ehdokasta edeltävissä vaaleissa. Etenkin kun maakuntavaalien järjestämiseen nykyaikataululla ei taida kovin moni uskoa.

Suomi kaipaa suunnanmuutoksen tulevissa eduskuntavaaleissa. Kaikki se, mitä nyt tehdään, vaikuttaa mahdollisuuksiimme tehdä tuo muutos. Jämäkkä ja määrätietoinen politiikka on kaiken lähtökohta. Se pohjaa sosialidemokraattiseen arvomaailmaan. Tuota arvomaailmaa edustaa ja edistää näissä presidentinvaaleissa vain yksi ehdokas – Tuula Haatainen. Ja hienosti edustaakin!

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa. Hänen rinnassaan sykkii lämmin demarisydän. Tuula ansaitsee paitsi äänemme, myös aktiivisen panoksen vaalityöhön meiltä jokaiselta. Presidentinvaalit ovat suuri mahdollisuus meille sosialidemokraateille – ei jätetä sitä käyttämättä!

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kolumni

Pentti Salmi

Tämä mies pelasi saman päivän aikana jääkiekon, koripallon ja käsipallon pääsarjapelit

Eihän tässä tarvitse mennä kovinkaan kauas taaksepäin kun urheilussa, varsinkin palloiluissa, esiintyi pelaajia, jotka olivat mestaruussarjatasolla ns. kahden herran palvelijoita.

Kaikkein lahjakkaimmat urheilijatyypit rymistelivät useilla eri palloilumuotojen ylimmillä sarjatasoilla, parhaimmat olivat vieläpä useamman lajin maajoukkuepelaajia.

Mutta ajat ovat muuttuneet; kilpailu tullut kovemmaksi, sarjaottelujen määrät moninkertaistuneet, harjoittelu muuttunut ammattimaisemmaksi. Aika ei vain enää yksinkertaisesti riitä useamman herran palvelemiseksi.

Niinpä tässä tulikin mieleen kuinka esimerkiksi 1960-luvulla saattoi Jaakko Manssila olla jopa neljässä eri palloilumuodossa SM-sarjapelaaja. Kaiken huippuna vielä se, että kerrankin Jaska pelasi kolme mestaruussarjapeliä (koris, käsis ja lätkä) saman päivän aikana! Neljäs Jaskan laji pääsarjatasolla oli futis.

Pajulahdesta liikunnanohjaajaksi valmistunut urakkamies, monitaituri on asunut viime vuodet Virossa.

Eihän tässä voi sivuuttaa Kalevi ”Kallari” Ihalaistakaan, hän oli niin ikään samanaikaisesti neljän palloilulajin aktiivi, koriksessa ja lätkässä maajoukkueessakin, pesiksessä Itä-Länsi –hai ja käsiksessäkin pääsarjatasoa. Kontaktilajien loputtua tuli ohjelmaan vielä keilailu ja siinäkin mies oli lajin maestro, peräti maailmanmestari.

Kolmen eri palloilun huipputasolla ovat esiintyneet muun muassa Pentti ”Kiukki” Katainen ja Kari ”Lokari” Lehtolainen, joilla heilläkin siis riitti kiireitä ympäri vuoden.

Yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla.

Paljon kahden herran palvelijoita on ollut aikanaan luonnostaan jalka- ja jääpallossa, koska lajit sijoittuivat olennaisesti eri vuodenaikoihin ennen halli- ja tekojääratakausia. Sisäpalloilujen alkuaikoina, lähinnä kori- ja käsipalloilussa, oli paljon myös sellaisia sporttareita, jotka esiintyivät molempien lajien pääsarjoissa sekä maajoukkueisssa.

Yllättävimmät kahden herran palvelijat takavuosina olivat kuitenkin niinkin vastakkaisista lajeista kuin koripallo ja amerikkalainen jalkapallo. Niissä molemmissa kun Lars Ekström sekä Kimmo Lievonen olivat eliittipelaajia ja Lievonen vielä jopa jenkkifutiksen Euroopan mestari.

Erikoista muuten on sekin, että yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla. Homman aloitti 8-kertainen koriksen Suomen mestari Olavi Lahtinen 50-luvulla. Hänhän pelasi aikanaan 28 jalkapallo- ja 9 koripallomaaottelua.

Lahtisen jäljillä ovat sitten saapastelleet jalkapallon maajoukkuemiehistä koriksen pääsarjassa ainakin Mauno Rintanen, Matti Paatelainen, Kai Haaskivi, Kimmo Tarkkio ja edellä mainittu Kari Lehtolainen.

Palloilulajien idean sisäistäminen on luonnollisesti luonut mahdollisuudet huipulla pelaamiseen useammassa lajissa. Nykyisellään tämä huippu-urheilushow on sen verran raadollista, ettei vastaavia sankaritarinoita enää niin vain synnykään.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jari Pischow

Mielipide: Oletko vain yksi niistä, jotka menevät omaan napaansa tuijottaen toisten duunareiden selän taakse ja otat sen luun, mikä eteesi heitetään, jos herra suo?

Oletko sinä yksi työelämän valituista sankareista, joka on valmis omalla työpanoksellaan maksamaan vuosittain työttömyysturvasta turhaan ylimääräistä samalla summalla kuin esimiehesi? Etkö ole kiinnostunut turvaamaan omaa tai jälkeläistesi huomista?

Mahtaa olla ylevä tunne säästää joka vuosi maksamalla enemmän vuosittaisena jäsenmaksuna yritttäjien turvaksi kehitettyä työttömyysvakuutusmaksua YTK:lle. Vaihtoehtona on maksaa oman alakohtaisen ammattiliiton työttömyyskassaan jäsenmaksua sekä ammattiliiton jäsenmaksua, joilla turvataan kaikille alalla työskenteleville työntekijöille muun muassa alakohtaiset palkankorotukset sekä perhevapaista maksettavat korvaukset. Myöskään lomapalkasta maksettava lomaraha ei tule automaattisesti tai YTK:n tai työnantajan hyvyydestä vaan pelkästään ammattiliittojen neuvottelemista työehtosopimuksista.

YTK ei neuvottele ensimmäisestäkään työsuhteesi ehtoja koskevasta asiasta, mutta se on avuliaan valmis veloittamaan sinulta saman vuosimaksun esimerkiksi 10 000 euron vuosituloista kuin 50 000 euroa vuodessa tienaavalta työntekijältä. Onko reilua? Vinkkinä sinulle, että ammattiliiton jäsenenä säästät 10 000 euron tuloistasi noin puolet työttömyyskassan vuosimaksustasi olemalla lisäksi samalla ammattiliittosi jäsen ja nauttimalla sen sekä paikallisen ammattiosastosi tuomista jäseneduista.

Duunarin kannattaa pitää kuitenkin aina mielessä, että työntekijän tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa.

Vuoden 2018 tammikuun lopusta alkaen monen alan työehtosopimukset ovat edelleen katkolla, ja YTK:n jäsenenä sinulla ei esimerkiksi ole oikeutta lakko­avustukseen, mikäli työnantaja julistaa työpaikalle työsulun. Tästähän saimme jo joulukuussa 2017 esimakua työnantajaliitto MaRa ry:n toimesta, ja varmaan lisääkin on tulossa talvella Elinkeinoelämän keskusliiton siunauksella? EK ei ole näennäisesti millään tavalla koordinoimassa tai vaikuttamassa tulevaan työmarkkinakierrokseen liittotasolla, vaikka ainakaan julkisuudenhakuisuuden perusteella tällaisesta ei ole tuon taivaallista todistetta. Duunarin kannattaa pitää kuitenkin aina mielessä, että työntekijän tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa.

Suomessa on löytynyt jo yli 120 vuoden aikana rohkeita naisia ja miehiä, jotka ovat perheensä toimeentulon ja oman henkilökohtaisen turvallisuutensa vaarantamisellakin olleet valmiit turvaamaan meille jälkipolville asioita, jotka eivät ole olleet työelämässä itsestään selviä, mutta joiden puolesta jokaisen itseään sekä näiden äitien ja isien elämäntyötä kunnioittavan henkilön tulee olla valmis taiste­lemaan.

Kenen joukossa sinä seisot ja miten turvaat esimerkiksi vakuutuksesi työttömyysturvan ja edunvalvonnan tulevaisuudessa? Vai oletko vain yksi niistä, jotka menevät omaan napaansa tuijottaen toisten duunareiden selän taakse ja otat sen luun, mikä eteesi heitetään, jos herra suo? Jos et ole herra tai narri, niin liity omaan ammattiliittoosi.

Jari Pischow

Kolumni

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Maailman täytyy ottaa Donald Trumpin möykkääminen sosiaalisessa mediassa yhtä vakavasti kuin julkilausumat Valkoisesta talosta

”Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un totesi, että ”ydinnappi on aina hänen pöydällään.” Voisiko joku hänen köyhdytetystä ja nälkiinnytetystä hallinnosta informoida häntä, että
minulla on myös ydinnappi, mutta se on isompi ja voimakkaampi kuin hänen, ja minun nappi toimii!” Näin tviittasi Yhdysvaltain presidentti Donald Trump keskellä Korean niemimaan ydinkriisiä.

Vielä vuosi sitten Yhdysvaltain presidentiltä ei olisi voinut kuvitella vastaavanlaista lausuntoa, mutta nyt tuollaisesta kielenkäytöstä on tullut arkipäivää Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Nykyisen presidentin möykkäämisestä sosiaalisessa mediassa ja lehdistötilaisuuksissa on tullut niin tavanomaista, etteivät media tai poliittiset toimijat Yhdysvalloissa jaksa edes pöyristyä jokaisesta ulostulosta.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan johtaminen sosiaalisen median kautta on muodostunut presidentin tavaramerkiksi ja tehnyt hallinnon politiikasta poukkoilevaa ja epäselvää. Presidentillä ei ole mitään linjaa, vaan näkemykset ulkopolitiikasta voivat muuttua tapauskohtaisesti päivittäin. Maailma Yhdysvaltain ulkopuolella ei tiedä, pitäisikö presidentit tviitit ottaa kirjaimellisesti poliittisina linjauksina vai voidaanko ne sivuuttaa.

Epäselvyyttä ovat pyrkineet hälventämään varapresidentti ja ministerit, jotka sukkuloivat ympäri maailmaa vakuuttamassa liittolaisia ja kumppaneita Yhdysvaltain sitoumuksista. Hetkellisesti kulloinenkin tilanne saadaan vakautettua, mutta seuraavan tviitin myötä hämmennys Yhdysvaltain linjasta alkaa uudelleen.

Trumpin harjoittama ulkopolitiikka on etäännyttänyt lännen liittolaisia.

Hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää Yhdysvaltain suhteita Pakistaniin. Virkakauden alkupuolella Trump piti Pakistania ”arvokkaana liittolaisena” taistelussa terrorismia vastaan. Nyt Trump on todennut, jälleen tvittien kautta, Pakistanin antavan Yhdysvalloille ainoastaan ”petoksia ja valheita,” syyttäen samalla maata terroristien turvasatamaksi.

Trumpin aiheuttaman nöyryytyksen hyödynsi välittömästi kiinni, joka on viestittänyt Pakistanille kiitosta taistelussa terrorismia vastaan. Pakistanin hallitus on vastannut Kiinan kohteliaisuuteen nopeasti vahvistamalla talous- ja kauppasuhteita Kiinan kanssa.

Pakistan on vain yksi esimerkki useista tapauksista, joissa Trumpin harjoittama ulkopolitiikka on etäännyttänyt lännen liittolaisia. Ranskalainen puolustus- ja turvallisuusanalyytikko Francois Heisbourg tiivisti hyvin Trumpin käyttäytymisen Twitterissä suorastaan työntävän maita Kiinan ja Venäjän syliin.

Tällainen poukkoilu ulkopolitiikassa on luonnotonta Yhdysvalloille. Toisesta maailmansodasta lähtien maa on ollut demokraattisen maailmanjärjestyksen ankkuri, jonka rooli on ollut aktiivinen osallistuja. Trumpin edeltäjille on ollut kunnia-asiana pitää kiinni Yhdysvaltain arvovallasta kansainvälisellä näyttämöllä.

Maailman täytyy ottaa Yhdysvaltain presidentin tviitit yhtä vakavasti kuin kaikki muutkin julkilausumat Valkoisesta talosta.

Ulkopolitiikkaa on myös johdettu arvojen kautta. Ajoittain demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien varjolla on ensisijaisesti puolustettu Yhdysvaltain kansallisia intressejä, mutta maailma on kuitenkin voinut luottaa Yhdysvaltain kykyyn toimia kun sen vaikuttavuutta on tarvittu.

Nyt Trump on vetänyt Yhdysvallat irti useista kauppasopimuksista, Pariisin ilmastosopimuksesta sekä Iranin ydinasesopimuksesta. Viimeisimpänä epävakautta on lisännyt presidentin päätös siirtää suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin. Näin jyrkkä ja nopea kääntyminen aktiivisesta ulkopolitiikasta eristäytymisen tielle on ongelma koko kansainväliselle yhteisölle.

Trump ei välttämättä itse näe tviittailunsa aiheuttamaa ongelmaa Yhdysvaltain ulkopolitiikalle, koska viestit on ensisijaisesti suunnattu hänen omille äänestäjilleen, eikä niitä ole tarkoitus ymmärtää kirjaimellisesti. Ne osoittavat presidentin olevan aktiivinen ja ainakin retoriikan tasolla pitävän kiinni vaalilupauksistaan.

Kuitenkin maailman täytyy ottaa Yhdysvaltain presidentin tviitit yhtä vakavasti kuin kaikki muutkin julkilausumat Valkoisesta talosta. Trumpin henkilökohtaisen Twitter-tilin käytöstä huolimatta ne ovat presidentti-instituution poliittisia linjauksia.

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.