Avaussanat saa lausua paluumuuttaja, joita nämä asteriskitehtävät ovat ilahduttavasti tuoneet joukkoon läpi vuoden. Tulkaa myös jäädäksenne…

Mutta näin siis tuumailee Olli Wuori:

”Laitanpa lusikan soppaan ilmeisesti yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Näytteen tyylistä tulee mieleen Antti Tuuri, jonka siten vastaan kysytyksi kirjoittajaksi. Sitten mietitään teosta. Näytteessä varoitetaan nuorinta kuolemasta ennenaikaisesti. Minulle tulee mieleen teos nimeltä ’Pohjanmaa’, jonka vastaan kysytyksi teokseksi.”

”Tämänviikkoinen Kirjavisan teos on ilman muuta Antti Tuuria, eikä tarvi edes tuurilla arvailla, tyyli sen jo kertoo.
Mutta kummallisesti spontaani mielikuva liitti sen Pohjanmaahan, tilanteeseen, jossa pohjalainen veri kuohahtaa. Toisaalta, sanoisin, että olosuhteet (lue: Talvisodan syttymisen 78-vuotispäivän ja huom. Antinpäivän läheisyys) huomioon ottaen vaikuttaisi siltä, että visaherra ajaa tällä kertaa ’Talvisota’-rattailla…
Joten vastoin usein niin horjumattoman luotettavaa ensivaikutelmaa, vaihdan ja panostan kaiken (mahdollisen) arvovaltani vaihtoehtoon B, eli Talvisota. Kirjoittajastahan ei missään vaiheessa ole ollut epäselvyyttä.”

Teos varmistuu nyt, kun Sirpa Taskinen kertoo, että piti ”jälleen kaivaa esiin edesmenneen mieheni lempikirja”, josta hän toteaa, että ”onhan se edelleenkin hauska”.

Hän sanoo lähettävänsä saman vastauksen kuin vuonna 1997, jolloin Antti Tuurin teos oli edellisen kerran visassa purtavana. Ai pahus, toteaa visaäijä: ihan näin pitkälle tuplaustehtävissä ei ole ollut tarkoitus mennä. Muistissa oli, että joku muu Pohjanmaa-sarjan opus olisi ollut muinoin kysyttävänä, mutta että ihan sama…

Mutta Taskinen jatkakoon:

”Visaisännän huomio siitä, että kirjassa on vain yksi suora repliikki, on sinänsä mainio havainto – ja urhea hämäysyritys; onhan sen pohjalta tehdyssä Pohjanmaa-elokuvassa useitakin mieleenpainuvia puheenvuoroja (esim. että Pohjanmaalla kaikki viisaus on keskittynyt vanhoihin naisiin). No, Antti Tuuri tekikin siihen itse käsikirjoituksen, eli osaa hän kirjoittaa myös dialogia, vaikka epäsuora kerronta onkin hänen tavaramerkkinsä.”

* * *

Keravalainen Ari Kallio on nykyisin etäpohjalaisia.

”Omaperäinen lause ja epäsuora dialogi ovat tämän kirjailijan jäljittelemätön tapa vangita lukija. Lisämausteena on pohjalainen huumori, joka saa ainakin meidät eteläpohjalaiset nauramaan ääneen. Kyseessä on tietysti Antti Tuurin vuonna 1982 ilmestynyt kirja Pohjanmaa ja sen viimeinen luku. Tiesin heti kirjailijan ja kirjan, tovin kesti löytää oikea kohta. Ja siinä sivussa kirjan selailu muuttui kirjan lukemiseksi. Ja hauskaa taas oli!

Tuottelias kirjailija on saanut myös tyylinsä jäljittelijöitä, erityisesti hänen tapansa ujuttaa proosaan dialogia. Kyllähän Tuuri hallitsee erinomaisesti normaalin dialogin, kuten useissa kuunnelmissa ja näytelmissä on nähty, mutta hänen tapansa kirjoittaa proosaa niin, että se antaa vaikutelman dialogista on ainutkertaista.”

Juhani Niemikin omaa eteläpohjalaista verenperintöä (kuten myös visarötkäles), mikä velvoittaa:

”Tietenkin tämä on tiedettävä, kun isäkin oli kotoisin Etelä- Pohjanmaalta, Isojoelta, Herra nähköhön, mis halla panoo airaanseipähäkki. – – –

Hyvä kirja, jota pohjalainen huumori vie eteenpäin, ihan loppuun saakka. Kyllä sitä DI:kin saa ihan kunnon tekstiä aikaiseksi. Ja tietysti aiheesta on tehty ihan katsomisen arvoinen elokuvakin.”

Raila Rinne innostuu visaukon ranking-vihjeestä.

”Antti Tuuri on kirjoittanut itsensä minunkin mielisuosiooni. Jos oman kolmikkoni tässä paljastaisin, niin Olli Jalonen, Tuuri ja Hannu Raittila siellä seisovat. Likellä siinä Sirpa Kähkönen ovipieleen nojailee ja Raija Siekkisen sielu värjyy ilmassa sekin. Tulipa viisikko tästä helposti.”

Maijaliisa Mattila muistuttaa yhdestä Tuurin romaanin ydinajatuksesta.

”Sekin palaa mieleen, että Tuuri on sanonut, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Heidän on pidettävä jöötä, kun isot miehet intoutuvat vaikka räiskimään soramontulla ja ryyppäämään – vanhan opettajansa kanssa.

Kysyin kerran Tuurilta, käyttääkö hän pohojalaasta kieltä teoksessaan, jota en ollut silloin vielä lukenut. Hän sanoi, että alkurepliikki riittää. Loppu saa olla kertojan suodattamaa.”

Visaukolle Tuuri taas kertoi ”Lakeuden kutsun” ilmestymisen aikoihin, ettei halua kirjoittaa murteellisia repliikkejä auki, koska sivulle präntättynä ne heikentäisivät murretta taitamattomille kirjan luettavuutta.

Pertti Vuorela kertaa vielä romaanin perusasetelmaa.

”Antti Tuurin oli alunperin tarkoitus kirjoittaa vain yksittäinen teos Pohjanmaa (1982), mutta se sai jatkokseen viisi muuta kirjaa. Näin syntyi Pohjanmaa-sarja, jonka useimmat osat löytyvät omasta kirjahyllystäni.
Pohjanmaa kuvaa pääasiassa Hakalan veljeksiä, jotka kokoontuvat jakamaan Amerikan ‘perintöä’. Perintö on tosin vain vanha kaappikello. Kertoja ja kokija on nuorin veljeksiltä Erkki (s. 1950). Paavo (s.1935) pitää kotitilaa, Veikko (s. 1940) on konkurssin tehnyt kaunainen kutomoyrittäjä ja Seppo insinööri. – – –

Antin kuvaus heinäkuisesta sunnuntaista on kiehtovaa nykyproosaa. Epäsuora kerronta on tiivistä, yksityiskohtaista ja toteavaa. Romaanissa on tavoitettu erinomaisesti pohjanmaalaisuus: uhoa, viinan juontia, virkavallan vastustamista, miesten ja naisten juttuja, sotatarinoita, Lapuan liikettä ja hillittyä huumoria. Lukiessa mielikuvitus saa tilaa, ja kerronnan pinnan alla on rikasta syvyyttä. Tämä Pohjanmaa kuten koko sarja ovat minun nykyproosan mielilukemista ja kärkisijoilla.”

Edellä mainitussa haastattelussa Tuuri kertoi Lakeuden kutsusta, että hän kirjoitti vielä tuon romaanin, kun ei raaskinut jättää Hakalan Erkkiä Floridaan loppuelämäkseen talouskuprupakolaiseksi.

* * *

Eero Reijoselta tuli taas tekstiä pari sinuhellista. Tässä osia leikattuna ja tiivisteltynä.

”Visakirjailija on yksi ahkerimmista ( ja halutuimmista ) muistelijoista radion kirjallisuusohjelmissa. Pohjanmaan-sarjan osalta aineistoa on piisalti, sekä kirjoitettuna, että Ylen ääninauhoissa.

Itse kokosin automatkoja ja kävelyretkiä varten kasettikokoelman lähinnä ylen kulttuuri-ohjelmista. Nauhotteita on kertynyt yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja ne ovat monesti paikanneet Ylen Elävän arkiston vajavaisuuksia. Antti

Tuuria on näinä parina vuosikymmenenä tullut kuunnelluksi hyvinkin sen ajan kuin visakalloa hiukan vetreämpi sauvakävelijä taivaltaisi Niipperistä Kauhavan Työväentalolle, jonka vaksina Vesa Mäkelän, Tuuri-filmien onnistujan, faija aikanaan pakersi.

Pohjanmaasta alkanut veteraanien haastattelu ja Amerikassa ja Kanadassa tavatut ihmiset ovat tulleet visakallollekin tutuiksi. Äänikirjoina useimmat. Pohjalainen en oikein ole miltään kulmalta katsottuna, mutta helkkarin kiinnostunut siitä ilmiöstä olen edelleen. Ja onhan” Pohjanmaa” uusiokäyttökirja jos mikään. Esimerkiksi jo pitkään vainaana maanneen Martti-isää käsittelevät, Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan sisäkertomukset, heittävät lukijan ulos heinäkuisen päivän aikavankilasta ja antavat perspektiiviä.

Meille, jotka ovat lukeneet Talvisodan ja nähneet leffassa Taneli Mäkelän todellisen taistelijahahmon ei yllätä pätkääkään isä-Martin jäätävän rauhallinen valmistautuminen kuolemaan traktorin puristuksissa kotipellolla. Kuoleva mies ehti kirjoittaa klubiaskin kanteen testamentin ja poikien ja talonhoito-ohjeet jämptiksi tietämälleen vaimolle. Se klubiaski kaivettiin esiin jos tiukka perintöriita oli tuloillaan. Ja niin vahva se asiakirja oli, että riita loppui oitis. Jossain muussa kontekstissa tällainen juttu kuulostaisi keksityltä, mutta Antti Tuurin taustoittamana asiaa voi pitää täytenä totena. – – –

Vanhaa visakalloa miellyttää se pedanttinen esitutkinta, jota Tuuri kirjoillensa suorittaa. Juristin mieleen ehdottomasti, sillä lautamies ja jopa vanha lautapoika tietävät, että juosten kustu esitutkinta on kehnojen päätösten ensisijainen siittäjä. – – –

Rehtiyden ja pohjalaisuuden perikuva emeritusproffa Heikki Ylikangas, jonka luentoja pähkinänrouskuttajakin sai kunnian aikanaan seurata, on lakeuksilla leimattu maakunnanpetturiksi… Ja kun lukee Antti Tuurin kirjojen arvosteluja pohjalaisista suurlehdistä, ei Kauhavan kirjailijakaan ole aina se suurin profeetta isiensä ja isoisiensä ja äitiensä mailla.”

Jouko Grönholm tarraa sitaatissa mainittuun erisnimeen:

”Äidin lukema Tuomas Kempiläisen teos ’Kristuksen seuraamisesta’ on mainittu Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanin käännekohdassa. Aivan samoin kuin Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä, Tuurin koko Pohjanmaa-sarjan tapahtumien järjestys on eri kuin teosten ilmestymisjärjestys.

Pohjanmaa-romaani on kronologialtaan sarjan neljäs mutta ensimmäisenä ilmestynyt teos. Äidin lukema Kempiläinen on mainittu myös sarjan sekä ilmestymisjärjestyksessä että tapahtumien kronologiassa kuudennessa eli viimeisessä teoksessa Lakeuden kutsu. Mutta en pidä mahdottomana, etteikö Tuuri olisi maininnut Kempiläistä jossain muuallakin laajassa tuotannossaan. Paljon voi pohtia sitäkin, sopiiko myös “Ikitie” nykyisin katsoa samaiseen Pohjanmaa-sarjaan kuuluvaksi romaaniksi.”

Tarkkaan ottaen Ikitie kuuluu toiseksi viimeisenä Pohjanmaa-sarjaa seuranneseen Äitini suku -sarjaan. Visaukon onkin pitänyt Tuuria tavatessaan kysyä, mitä sukua ”Taivaanraapijoissa”, ”Kylmien kyytimiehessä” ja Ikitiessä päähenkilönä esiintyvä Jussi Ketola on Pohjanmaa-romaanissa kurmootetulle Ketolalle. Mutta se kysymättä se vielä on…

Vielä kiitokset oikeista vastauksista Veli-Pekka Salminen, Unto Vesa, Ilpo Pietilä, Ossi Lehtiö, Vesa Kautto sekä Matti Kärkkäinen ja viikon palkinto-onnittelut Ari Kalliolle. Loppuun ajatelma Etelä-Pohjanmaalta, niitä kuuluisia ”paukahroksia”: “Tulis jo talavi niin näkis mitä köyhät pukoo yllensä.” (rb)

Viikon sitaatti

Koska tämän viikon tehtävä puretaan Demokraatin joulunumerossa, on visaisännän tietysti pakko vetää esiin kuuluisa joulu-kortti. Tämänvuotinen jouluruno lienee niin tuttu, ettei se paljon vihjeitä kaipaa. Todetaan nyt sen verran, että tämä tuottelias lyyrikko debytoi 1930-luvulla samassa nuorten kirjailijoiden antologiassa, jossa esiintyivät muun muassa Helvi Hämäläinen, Oiva Paloheimo ja Unto Kupiainen. Oman runoilunsa ohella hän on myös suomentanut maailmanluokan runoklassikoita.

Kenestä on kyse, mikä kokoelma? Vastaukset viimeistään 13.12. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle vielä palkinto ennen lyhyttä joulutaukoa.

JOULU

”Hämärtyy.
Soivat huoneessani hiljaisuus
ja yksinäisyys.
Ovea avaamatta astut sisään,
Puusepän Poika. Katsot:
lämpenee
huoneeni ilma. Sulaa. Valuu
hikeä noenmustaa kasvoiltani –
helpottuu.
Sytytät kynttilät.
Ovea avaamatta poistut.”