Kirjavisa: He ratsastivat auringonlaskuun ja -nousuun

Laura Ware
Laura Ware

Talvikausi ja viikkolehtiaika etenee kirjavisan vinkkelistä edelleen suotuisissa tuulissa. Vastauksia on tullut kaikkiin tehtäviin riittoisasti, nyt lyötiin taas kevään kärkitulos.

Antti Aarnio, ”Poika Espoon rajaseuduilta” kuten hän sijaintinsa asianmukaisesti määrittää, avaa tämän viikolla viisi viritetyn visan.

”Istuin satulaani, latasin pistooliini ja otin juomaleilistäni huikan, voittajan elkein, sillä olen varma että sitaatti on Cormac McCarthyn kynästä. Tämän jenkkikirjailijan löysin itseasiassa Demokraatissa syksyllä olleen kirja-arvostelun kautta. Kiinnostuin ja olen nyt lukenut useita hänen teoksiaan. Karuja, omalaatuisia, mutta jollain tavalla koukuttavia. Hienoa ihmisten, luonnon ja muun ympäristön kuvailua, ilman romanttista höttöä. Pahuus elää voimakkaasti kirjoissa, mutta usein myös paha saa palkkansa. Sitaatti lienee Kaikki kauniit hevoset -romaanista.”

Jyväskyläläisellä Ilpo Pietilälläkin tämä kirjailija on varsin tuoreena muistissa.

No jopa vallan tärppäsi! Kirjavisassa nyt esiintynyt rajatrilogian 1.osa Kaikki kauniit hevoset ilmestyi suomeksi Kaija Sivillin suomentamana vasta vuonna 2014. Joululahjakirjanani sen silloin ahmin suoralta kädeltä. Sitaaatti on kirjassa sivuilla 106-107. Se oli koko lailla helppo löytää muistinvaraisesti, vaikka tässä kirjassa ’he ratsastivat’ ihan myötäänsä. Liekö syynä se, että etenkin pikkupoikana olin kovin ”hevosinnostunut”. Cormac McCarthyn muut tähän trilogiaan kuuluvat teokset ovat ”Matka toiseen maailmaan” (suom. 1995) ja tämä uusin ”Tasangon kaupungit” on ilmestynyt viime vuonna suomeksi.

Ankaraa ja raadollista lännen rajaseutuelämää kuvaava kirjasarja puhuttelee ainakin lännenkirjoja aikoinaan ahminutta miespuolista lukijaa. Syynä lienee myös kirjailijan melko suoraviivainen, mutta samalla yksityiskohtainen kirjoitustyyli ja jatkuva tapahtumien virta. Kuin sivutuotteena pohditaan samalla tätä elämää, ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta.

Tällä haavaa ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani.”

* * *

Pertti Vuorela Espoosta noteeraa kirjailijan halun pysyä poissa parrasvaloista.

”Tutustuin Cormac McCarthyyn (s. 1933) hänen kirjastaan tehdyn elokuvan Menetetty maa (2005) kautta. Itse kirja on vielä lukematta, mutta Coenin veljesten ohjaama elokuva on eräs parhaita näkemiäni rikoselokuvia. Tiukka ja väkivaltainen tarina kulkee vääjäämättä kohti pelättyä loppua. – – –

Edelleen kirjoituskoneella tekstinsä laativa kirjailija ei viihdy julkisuudessa, vaikka osallistuukin ahkerasti asuinpaikkansa Tesuquen elämään New Mexicossa. Hän on kirjoittanut kymmenen teosta ja saanut muun muassa Pulitzerin palkinnon. Syystäkin Cormac McCarthya pidetään yhtenä tämän ajan merkittävimmistä kirjailijoista.”

Eero Reijonen, espoolaisia hänkin, on myös innostunut tuosta Coen-veljesten leffasta.

”Täytyy tunnustaa, että aloin oikeasti kiinnostua kirjailijasta vasta” Menetetyn maan” muutamaan kertaan nähtyäni, Vaikka tiesin Cohenin veljekset melkoisiksi velhoiksi olin utelias, myönnetään; utelias lukemaan ennen kaikkea sen, millaisista aineista loistava Javier Bardem oli rakentanut maanisen tappajan roolinsa. Yllätys ei varsinaisesti ollut se, että kirja oli myös mestariteos. Elokuva oli alkuperäistekstiä hyvin noudattava. Mutta silti itsenäinen. Aika harvinainen yhdistelmä. Ja kerrankin Oscarit löysivät oikean osoitteeseen.

Rajatrilogian lukukokemusta on koetellut tietysti julkaisujärjestys ja parinkymmenen vuoden tauko suomentamisessa. Visakirja, trilogian ensimmäinen , ei ollut ajan kulumisestakin johtuen yhtä tyrmäävä kuin sen toinen osa, parikymmentä vuota sitten suomennettu ja myös luettu Matka toiseen maailmaan. Puhumattakaan Pulitzerilla palkitusta romaanista ”Tie”. Se oli ensilukemalta ankea ja rankka, vaikka taideteos sekin on, epäilemättä. – – –

Luonnonkuvaajana Cormac McCarthy on ravintoketjun huippua; jos Hannu Väisänen maalaa teoksensa, niin McCarthy elää itse siinä, tai näkee unta, tai näkee unta unesta. Uusi ja Vanha Mexico, jopa Texasin laitamaatkin ovat luontona yhtä, ihmiset vain ovat erilaisia, auttavaisimpia kuitenkin kaikkein köyhimmät meksikolaiset. Teinijuntti-cowboy John Grady on, useimpien Cormac McCarthyn luomien arjen sankarien tapaan rotukysymyksissä suvaitsevaisista suvaitsevaisin. Kuolettavana rakkautenaankin pojan ruumiissa elävällä miehellä on epileptinen 16- vuotias meksikolainen prostitutioitu. – – –

Suomentaja Kaijamari Sivill on selvästi taiteilija itsekin, kotonaan niin murteissa; rajamaiden cowboymurre kääntyy hienosti Suomen itämurteeksi, kuin vahvoissa luonnonkuvauksissakin, joissa liikutaan parhaiden westernien sielunmaisemissa. Ja lukijakin uskoo lopulta, että hevonen todella on luomakunnan kruunu. Agricola ei käänny haudassaan, eikä Kirjallisuuden valtionpalkintokaan langennut kenelle siviilille tahansa. Espanjaksi lausutut avaindialogit on käännetty vasta teosten sanastossa. Sanojen sisältämän viestin ja voiman aistii jo espanjaksi kirjoitettuna, vaikkei kieltä osaisikaan.”

Helsinkiläinen Raila Rinne on katsonut hankkimansa ”lahjahevosen” sisuksiin.

”Tavattoman kauniisti kirjoitetun mutta tapahtumiltaan karun romaanin lukuisat tekstikappaleet alkavat sanoilla ’he ratsastivat’. Muistin sen luettuani taannoin kirjan, jonka ostin ratsastusta harrastavalle sukulaistytölle ihan nimen perusteella. Pitihän mun kirjan sisältö tarkistaa etten mitä tahansa viihdevaahtoa mene lahjaksi antamaan, minä maisteristäti… No, perhehupi sikseen.

Rajatrilogian raja sijaitsee USA:n ja Meksikon välissä. Siellä cowboyt ja outlawt liikkuvat enimmäkseen ratsain. Yksinäisyys ja kohtalo leimaavat muitakin McCarthyn romaaneja, joista tunnetuin lienee ’Veren ääriin’ (’Blood Meridian’).”

* * *

Visassa voi oikeille jäljille päästä kuvataiteilunkin kautta kuten tamperelainen Vesa Kautto osoittaa.

”Olin syyskuussa Unkarissa samalla maalausleirillä hienon kääntäjän Kristiina Drewsin kanssa. Pyysin häneltä lukusuosituksia. Kristiina ehdotti muun muassa Cormack McCarthyn rajatrilogiaa.”

Tampereen yliopiston perinteisesti vahvaa visaedustusta lisää tällä viikolla Minna Hautamäki.

”Cormac McCarthy kirjoittaa vähän samalla persoonattomalla tyylillä kuin John Williams Stonerissa. He tekivät sitä ja tätä, hän tuli ja meni. Mielen sisäisiä liikkeitä kuvataan minimaalisesti, kaikki tapahtuu toiminnan kautta. En tiedä tykkäänkö, suurin osa esim. 2010-luvulla kirjoitetuista romaaneista on tehty näkökulmatekniikalla, tällainen kaikkitietävä kertoja-vetoinen tarina tuntuu hetkittäin vähän pitkäveteiseltä. Leffa oli hyvä.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä kertoo lukeneensa visakirjan ”hitaasti ja tarkasti, minkä romaani palkitsi poikkeuksellisen hienona lukunautintona”.

”Kevään visakirjojen teema on ollut pojasta mieheksi kasvaminen, vaihtelevia nuorten miesten kasvutarinoita 1900-luvun loppupuolelta. Sellainen on Teksasin ja Meksikon syrjäseuduille sijoittuva McCarthyn romaanikin, mutta rajumpi ja syvällisempi kuin visaedeltäjänsä. – – –

Romaanin nimestä jo näkyy, että hevonen jalona luontokappaleena ja ihmisen toverina on McCarthyn tarinan ytimessä. Romaanin nuori päähenkilö John Grady ottaa riskejä ja uhraa melkein kaiken hevostensa vuoksi. Villihevosesta kesytetty ratsu ei petä isäntäänsä ja kesyttäjäänsä, jolle puolestaan jalo eläin edustaa petoksen maailmassa varauksetonta uskollisuutta.”

Jari-Pekka Vuorela Tampereelta ottaa vertailun western-mestarista

”Vihan hedelmistä, Vaiteliaasta miehestä, Seitsemästä naisesta ja monesta muusta huolimatta ohjaaja John Ford ilmoitti identiteettinsä: ’I make westerns’. Samoin voisi sanoa 82-vuotias kirjailija Cormac McCarthy.”

Oikeita vastauksia pudottelivat myös Juhani Niemi, Seija Tahvanainen, Sirpa Taskinen, Unto Vesa ja Mikko Viherjuuri. Veikko Huuska ratsasti Ikaalisista Wyomingin maisemiin Annie Proulxin jäljissä. Hyvä tarjokas, mutta ei se oikea. Palkinto Antti Aarniolle. (rb)

Viikon 7 sitaatti

Viikon kirjailija syntyi pienellä saarella joka tuolloin oli siirtomaa, mutta on nykyisin itsenäinen noin 75 000 asukkaan lilliputtivaltio. Kirjailijamme muutti nuorena 1900-luvun alussa koloniasta emämaahan, missä pääsi opiskelemaan draamakouluun, mutta kirjallinen ura urkeni vasta 1920-luvun loppupuolella. Suuren yleisön lukemaksi kirjailijaksi hän nousi kuitenkin vasta paljon myöhemmin ilmestyneellä romaanillaan, joka sai innoituksensa Charlotte Bronten romaanihenkilöstä.

Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.2. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi. tai Demokraatti/Kirjavisa PL 338, 00531 HKI.

”Kerrottakoon, että ei Maryaa ollut aivan yhtäkkiä ja sumeilematta siirretty vakaista hyvistä oloista Montmartren vaaroihin. Ei sinne päinkään. Hän oli tottunut siihen, että hänen elämältään puuttui kiinteä, vankka perusta.

Ennen avioitumistaan hän oli kiertänyt monta Albert Prancen No. 1 -nimisessä seurueessa. Se oli omituista elämää. Nyrpeitä vuokraemäntiä, ruoaksi pelkkiä keitettyjä sipuleita. Pukuhuoneessa ginipullo. Ainaista kynsien lakkaamista sunnuntaisin junassa. Ainaisena puheenaiheena miehet. (”Sika se oli, muruseni, sikä.”) Tanssitytöt tunsivat miehet läpikotaisin ja laukoivat heistä arvionsa hirmuisella tarkkanäköisyydellä.”

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat