Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta

Sastamalan kirjapäivien keskiössä ovat suomalainen jääräpäisyys ja Tellervo Koivisto

Kuva: Jari Soini
Tellervo Koivisto kertoo elämänvaiheistaan Vanhan kirjallisuuden päivillä huomenna.

Vanhan kirjallisuuden päiviä vietetään Sastamalassa jo 33. kerran. Tapahtuma järjestetään perjantaina ja lauantaina 30.6.-1.7. Tämän vuoden teemana on ”Itsepäinen Suomi”.

Perjantai-iltapäivän sananvapauskeskustelussa mukana ovat ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski, kirjailija Siri Kolu ja Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.

Perjantai-iltaan kuuluu vielä Kalevauva.fi-yhtyeen konsertti. Kappaleiden sanoitukset on kerätty vauva.fi-keskustelupalstalta ja sävelletty tunnelman mukaisiksi.

Lauantaina ohjelmassa on muun muassa Kirjateekki, jossa pureudutaan jääräpäiseen kirjallisuuteen. Kirjajukkina toimivat kirjallisuuden ja median moniottelijat Kaarina Hazard ja Markus Leikola. Heidän valitsemiaan itsepäisen sanataiteen helmiä lukevat ääneen Jarmo ja Mirjami Heikkinen, ammattilausujat kahdessa polvessa.

Lauantain yleisömagneetti on varmasti keskustelutuilaisuus otsikolla ”Kuinka Tellervo Koivistosta tuli Tellervo Koivisto?”  Otsikkohenkilön kanssa keskustelevat hänen elämäkertansa kirjoittaja Anne Mattsson ja toimittajalegenda Päivi Istala. Pohdinnassa on muun muassa, millainen oli Tellervo Koiviston tie valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi. Millainen oli se henkilö, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina, kun oli Mauno Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Lauantain Mediateekissä Sylvään koululla runon itsepäisyydestä ovat esimerkkejä antamassa runoilija Anna Elina Isoaron vetämissä sessioissa kirjailijat Susinukke Kosola, Tuija Välipakka ja Finlandia-voittaja Jukka Viikilä.

Kirjapäivät päättyvät ”Tyrväälaiseen Trykiin”, jonka aiheena onaikoinaan Vammalaan eli nykyiseen Sastamalaan liitetty itsepäinen Tyrvään pitäjä ja tyrvääläisyys.

Lasten omilla kirjapäivillä lauantaina aamupäivällä pääsee katsomaan nukketeatteria sekä tapaamaan Pikku Myyn ja Muumipeikon.

Tänäkin vuonna koko tapahtuman kivijalkana toimii lähes 50 antikvaarisen kirjakauppiaan tarjonta. Perjanta-iltapäivään kuuluu myös Suomen bibliofiilisen seuran järjestämä vanhojen kirjojen huutokauppa.

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kuka olikaan Suomen slaavilaisin kirjailija?

Kuva: Kari Hulkko
Juhani Peltonen pihamaallaan Lopella joulun alla 1990 seuranaan on kuuluisa koiransa Natalia.

Kun viikon 17 erikoistehtävän kirjailija esiintyi ensimmäisen kerran näillä palstoilla vuonna 1993, vastauksia tuli nolla, zero, null, 0. Se raastoi visaukkoa, jolle kirjailija oli ykköslemppari, liki pyhä. Pari vuotta aiemmin tehty yhdistetty pyhiinvaellus- ja haastattelumatka Lopen vanhalle kansakoululle oli vielä tuoreena muistissa – ja sitten tuli täystyrmäys, kun kukaan ei tunnistanut katkelmaa romaanista ”Iloisin suru”.

Noin huonosti ei käynyt toisella yrittämällä, mutta enemmänkin oli toiveissa.

Unto Vesa kertoo ensimmäisenä, kuka tämä seremoniamestarinne ikisuosikki on.

Juhani Peltonen oli ensimmäisestä Hesarin palkitsemasta Surunappi-novellistaan alkaen aivan omanlaatuisensa kirjailija. Hän pystyi sanoillaan, lauseillaan, kielellään luomaan eriskummallisia, mystisiä ja mukaansatempaavan erikoisia tarinoita. Valtavan laaja ja tasokas tuotanto, josta ’Elmo’ tietysti kaikkein tunnetuin. Sitäkin usein ajatellaan vain suomalaisen urheiluhulluuden hauskaksi kritiikiksi, mutta siinäkin teoksessa yhtä olennaista on sen runollinen, surunhäiväinen pohjavire.”

Juhani Niemi löytää osuvan adjektiivin kirjailijaa kuvaamaan.

”Suomen slaavilaisimman kirjailijan, melankolian mestarin Juhani Peltosen tunnetuin teos on ilman muuta urheiluparodia Elmo, mutta kyllä novelliosastoltakin löytyy helmiä. Kokoelmasta ’The End’ löytyy kertomus

’Metsästys joulun alla’. Siinä kaverukset Aki ja Mikko lähtevät jänismetsään, mutta Akin koiran Rubenin häkellykseksi miehet metsästyksen sijaan keskittyvät keskustelemiseen ja oluen juomiseen, tyyliin tänään ei ammuta elollisia olentoja.”

Sirpa Taskinen on poiminut hurmaavan kirjasitaatin.

”Juhani Peltosen kertomuksia lukiessa aina välillä kainalniemeen nousee oikein hiki, kun absurdit käänteet seuraavat toistaan. Metsästys joulun alla on kylläkin realistisemmasta päästä – mitä nyt välillä käydään tyrkkäämässä auto jorpakkoon.

Juhani Peltonen (1941–1998) hallitsi suvereenisti suunnilleen kaikki tekstin tuottamisen lajit. Hän kirjoitti runoja, näytelmiä, novelleja, pakinoita, romaaneja ja artikkeleja – puhumattakaan kaikkein kuuluisimmasta eli eräästäkin kulttikuunnelmasta. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi voitettuaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1964, sai myöhemmin kirjallisuuden valtionpalkinnon, 15-vuotisen taiteilija-apurahan ja Pro Finlandia-mitalin.

Ajankohtaiseen Suomi 100 -keskusteluun häneltä löytyy täsmällinen kuvaus Suomesta: ’Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli.’”

* * *

Pertti Vuorela muistelee vierailuaan kirjailija kotitanhuvilla.

”Kirjailija asui Lopella ison osan elämäänsä ja myös kuoli siellä. Kesällä 2011 olin Lopella asuvan ystäväperheen kanssa Juhani Peltosen jalanjäljillä.
Vierailimme ensin taiteilija Mikael Vesperin laivan muotoon rakennetussa ateljeekodissa, joka sinänsä on näkemisen arvoinen. Laivan päädyssä on spinaakkeripurje ja kapteenina kukas muu kuin Juhani Peltonen.

Juhanihan aikoi merikapteeniksi, mutta ei värisokeuden takia päässyt haluamaansa ammattiin. Illalla menimme Lopen eli Sajaniemen kesäteatteriin katsomaan Juhanin ehkäpä tunnetuinta kirjasta sovitettua näytelmää Elmoa. ”

Markku Tuomala kertoo olleensa poissa visanäyttämöltä, koska ”kohdalle ei ole toviin osunut omien sääntöjeni mukaan tuttua tekijää ja teosta (eli jotakin, jota olen lukenut ja tunnistan, ei vain jotakin johon löytyy vastaus hakukoneilla)”. Kunnioitettava henkilökohtainen sääntö.

Mutta nyt osui.

”Kun toisaalta on kyse niin omintakeisesta ja omakielisestä kirjailijasta kuin nyt ja kun sitten vielä kyseinen säkenöivä kielenkäyttäjä on niin suuresti ihailemani ja hitsisti fanittamani kirjailija, jonka kuvan jopa kerran painoin omatekemääni kirjallisuusaiheiseen T-paitaan, en voi muuta kuin kohottaa omankin vaasini Juhani Peltoselle ja hänen novellilleen Metsästys joulun alla.

Tätä kyseistä kokoelmaa ei ikävä kyllä omasta hyllystäni löydy, mutta toki olen senkin lukenut ja edelleen sitä antikvariaateista jahtaan. Kuten myös noin viittä muuta Peltosen teosta. Metsästys siis jatkuu.”

* * *

Eero Reijonen nostaa esille Peltosen tärkeimmän sielunmaiseman, Orrelan.

”Visakirjan lyhyen, huikean novellin ’Maaliskuun sumua’ alun Korso-kuvaus on ilkeydessään riemastuttava. Sitten Peltonen tarkentaa ja siirtää kuvakulman yksittäisen ihmisen ja luonnon tasolle.
Tätä korsolaisen omenatarhan, Villa Orrelan tarinaa Juhani Peltonen kirjoittaa yhä uudestaan. Sitä kestää koko hänen tuotantonsa ajan.

Peltosen kotitalo, Vantaanjokivarteen sijoitettu, kuntaa moneen kertaan vaihtanut, oli aikanaan rakennettu vanhan synagogan puista; kenties se, kaivureilla rikkirevitty, oli osa pihkovalaista kirkkoa. Jokikin on saastunut, joulutarinan Vesiperän joen kaltainen. Tikkurilan väritehdas antoi töitä, mutta vei kivennuoliaiset… —

Omenapuutarhan maisemassa korvannut Vantaan ’Lasnamäki’ tuo kaikista maailman rakennelmista vähiten mieleen pihkovalaisen kirkon. Usko on kuitenkin aina läsnä. Pienpelto, tai Peltonen, tarinoi novellissa nelivuotiaan lapsensa kanssa sumussa, omenatarhan tuhon kynnyksellä: ”Onko taivaassa leikkimökkejä? kysyy tyttö… On on… lasten taivaassa on.” Pienpelto, taiteilijan alter ego, ei tässä kohdin tohdi edes itsekseen pohtia kuolemaa, mutta elämän koko kuva on selvillä: ’Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen’, Pienpelto huokaisee. – – –

The End, jonka avainnovelli Metsästys joulun alla on, ei käynyt juuri kaupaksi. Sen sijaan aika monen sananjulistajan yöpöydällä Peltosen tarinat ovat vuosien saatossa majailleet… Hector kertoo biisistään ’Tilulilu’ (1980), että se on saanut vaikutteita novellista kohdassa ’sedän matka kaivolle’. Suomen kirkonmiesten valiopappi, Jaakko Heinimäki markkinoi kavereilleen tervehdystä ’akuutti katatoninen ilonilmaukseni’, se on takomopomo Mikko Juusteenin ja apumies Häkkisen keskinäinen tervehdys. Muutkin taiteilijat ovat tunnistaneet Peltosen teksteistä mainion sanankäyttäjän, Juice Leskinen kenties jopa sielunveljen.”

Ilpo Pietilää pitää kannustaa Peltosen teksteihin tutustumaan.

”Koska en ole juurikaan ns. huumorikirjallisuuden ystävä, on tämäkin tarina jäänyt minulta ilmeisesti ikäväkseni lukematta. Koska ei koira pääse karvoistaan, en lupaa edes yrittää sen lukaisemista. Silti tunnistan ja myös tunnustan, että Juhani Peltosen tekstien pohjavire on loppuviimeksi varsin vakavaa ja taatusti myös varteenotettavaa.”

Mauri Panhelainen voisi olla sopiva kirjavinkkari edelliselle.

”Juhani Peltonen oli yksi mielikirjailijoistani muutama vuosikymmen sitten; eipä silti, Peltosen tunnetuin luomus urheilusankarimme Elmo ja Derwangan jättiläisolympialaiset eivät unohdu koskaan.”
Tai sitten Raila Rinne:

”’Vaasisi’ – jo vain, Juhani Peltostahan se, armoitettua tarkkasilmää ja sananiekkaa, humoristia, urheilusankari Elmon, Salomo ja Ursulan ja monen muun hauskan tarinan ker\htojaa.”

Viikon palkinto menee Markku Tuomalalle. (rb)

Viikon 19 sitaatti *

Koska visamaakari käy vetämässä pari viikkoa henkeä, on tälle kevään viimeiselle tehtävälle ruhtinaallisesti vastausaikaa – mutta ei vihjeitä. Muuta kuin tuo juhlavuoden erikoisesta kielivä asteriski * ja toteamus, että kirja oli todellinen tomujen tuulettaja ei niin kauhean kauan sitten.

Kuka ravisutti millä? Vastaukset viimeistään 28.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tunkasta.
Tunkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.”

Keskustelua aiheesta

Kolmen kerroksen väkeä – Tapani Suominen kirjoitti romaanin suurlähetystön suljetusta maailmasta

Kuva: Jari Soini
Tapani Suominen työskenteli vuosituhannen vaihteessa kulttuurineuvoksena Suomen Tukholman suurlähetystössä. Hänen juuri ilmestynyt toinen romaaninsa Virastomestarin talvi on syntynyt noina vuosina kertyneistä havainnoista, laajoista fakta-aineistoista sekä nimenomaan kirjaa varten tehdyistä diplomaattien haastatteluista.

Vahtimestareiden kanssa, virastomestareista nyt puhumattakaan, kannattaa olla aina hyvissä väleissä. Ainakin, jos haluaa työrutiinien pyörivän häiriöttömästi.

Topi Kalliokoski on tänään ilmestyvän ”Virastomestarin talvi” -romaanin minä-kertoja. Hän on ulkomaan edustustoja paljon kolunnut vahtimestari, joka on vanhoilla päivillään päätynyt Suomen Tukholman lähetystöön.

Topi on paitsi avainhenkilö lähetystöarjen sujumisessa, myös korvansa ja silmänsä auki pitävä mies, jolla on paljon tarkkoja havaintoja hyvistä ja huonoista diplomaateista, heidän kummallisista tempauksistaan ja suistaan livahtaneista sammakoista.

Topilla itselläkin olisi varmasti ollut kykyjä karriääridiplomaatin uralle, mutta ei suurta paloa hypätä tuohon kiipimiskoneistoon, jossa kyynärpäätaklaukset, kampitukset ja selkäänpuukotukset ovat puolisallittua pelistrategiaa.

Topin arkiset käytännöt muuttuvat, kun uudeksi lähettilääksi ilmaantuu niuhottamiseen ja arroganssiin taipuvainen Lauri Stolt. Poliisin poika Kaakonkulmalta Imatralta. Sattumalta myös Topin koulutoveri, mutta ei -kaveri vaan -kiusaaja.

Diplomaattiura lyhyt, kirjoittajaura pitkä

Kun Demarin kulttuuripäällikkö Tapani Suominen joutui lähtemään karmit kaulassa lehdestä pihalle syksyllä 1996, hän ei jäänyt downshiftailemaan perusteettomasta irtisanomisestaan saamiensa kipurahojen turvin. Hän löysi kohta uusia töitä kulttuurisektorilta, kun tuli nimitetyksi kulttuurineuvokseksi Tukholman suurlähetystöömme.

Suominen lopetti kulttuurineuvoksen työt Tukholmassa kuuen vuoden työrupeaman jälkeen vuonna 2003. Hänen edellinen romaaninsa ”Sarvikuonojen aika” ilmestyi suomeksi 1992 ja ruotsiksi 1997.
Diplomaattivuosinaan Ruotsissa hän julkaisi useita antologioita.

Tänä keväänä nuo hänen kaksi polkuaan – pitkä kirjoittajan ja lyhyt diplomaatin ura – kohtaavat. Suomiselta ilmestyy ensi viikolla romaani ”Virastomestarin talvi”, jonka kustantaa pieni, mutta kaksikielisyydessään kunnianhimoinen Litorale-kustantamo. Kustantajan Suominen valitsi sillä perusteella, että se oli valmis julkaisemaan kirjan myös ruotsiksi. Teos ilmestyy syksyllä nimellä ”Sista vintern på ambassaden”.

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen mielessä jo Tukholman vuosina, mutta ajatuksen kypsyttely otti aikansa.

– On oikeastaan mahdoton sanoa, milloin kirjoittaminen varsinaisesti alkoi. Siinä on ollut niin monta vaihetta. Jo vuosia sitten minulla oli valmiina ensimmäinen versio, mutta se ei toiminut. Se oli kuin villapusero, joka purkautui kokonaan, kun yhdestä repsottavasta langasta veti. Jouduin siis kirjoittamaan sen kokonaan uudestaan.

Suominen tuumaa, että viipyminen on ollut kirjalle ja ehkä myös sen vastaanotolle hyväksi. Hän arvelee, että jos olisi kirjoittanut romaanin heti Tukholman pestiltä lähdettyään, sitä olisi luettu aivan liikaa avainromaanina.

– Nyt olen saanut niihin aikoihin ja tapahtumiin sopivasti etäisyyttä.
Romaanin rakenteeseenkin tuli matkan varrella iso muutos. Suominen kertoo, että kirjalla oli yhdessä vaiheessa kaksi minäkertojaa: sekä vahtimestari Topi Kalliokoski että suurlähettiläs Stolt hänen vastapoolinaan.

– Huomasin, että kun suurlähettiläs pääsi itse kertomaan omaa tarinaansa, siitä tuli aivan liian sympaattinen hahmo. Siinä on kirjailijalla dilemma, että jos haluaa kirjoittaa jostain paskiaisesta minä-kerrontana, niin sitä tyyppiä rupeaa ymmärtämään ja selittämään sen tekoja. Se on kyllä tavallaan ihan oikein, onhan kirjailijan ilmeisesti asetuttava kertojansa puolelle. Mutta jutun dramatiikka ja jännite siinä kyllä voivat lässähtää.

Seurustelu-upseerin valmiuksilla

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen hänelle yhtäaikaa sekä tutkimus- että kaunokirjallinen projekti. Hän kertoo haastatelleensa sitä varten suuren määrän ihmisiä. Vahtimestarit osoittautuivat erityisen hyviksi tietolähteiksi, esimerkiksi kuskatessaan autolla lähettiläitä tai näiden vieraita kuulevat ja näkevät sellaisia asioita, joita ei virallisissa yhteyksissä kertoilla.

– Topin hahmo on yhdistelmä useammasta eri ihmisistä noukittuja piirteitä, kyllä sillä on vahvat esikuvansa, Suominen valaisee.

Topin ominaisuuksiin kuluu muun muassa lukeneisuus ja syvä ymmärrys historiasta siinä missä myös kyky olla naisten mieleen. Nämäkin löytyvät elävästä elämästä.

Suominen jututti kirjahankkeensa aikana lukuisia suurlähettiläitä ja muita virkamiehiä, muutamat jopa lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusta etukäteen.

– Minullehan oli jo Demarin aikoina langennut eräänlainen seurustelu-upseerin tehtävä. Totuin silloin liikkumaan niissä piireissä ja ystävystyinkin aika monen diplomaatin kanssa.

Oman kulttuurineuvosaikansa hän sanoo olleen hyvä näköalapaikka kirjaa ajatellen.

– Tukholman lähetystössä oli yksi virkamies, joka ei ollut sidottu rutiineihin. Nimenomaan kulttuurineuvoksella on pelivaraa. Saatoin siis liikkua hyvin monenlaisissa piireissä ja solmia erilaisia kontakteja. Nykyisin kulttuuri- ja lehdistöneuvoksen tehtävät on yhdistetty ja resurssejaon vähennetty.

Jospa joku koira älähtäisi…

Lukijan ei ole vaikea bongailla Virastomestarin talven riveiltä ja rivien väleistä piirteitä tutuista tosielämän henkilöistä. On Topin nuoruudenystävä Kaarina, josta tulee myöhemmin peräti presidentti, on läheiseksi ystäväksi tullut suurlähettiläs Hallanvaara, joka romaanin alkutilanteessa on juuri jättänyt Tukholman lähetystön, on ulkoministeri Erik, on tutunoloinen kulttuuriministeri, on muistelmateoksensa ruotsinnosta ja muun muassa Emma-pikakivääriään Tukholmaan esittelemään saapuva presidentti…

”Minä sanoin, että tämä presidentti oli vanha kaukopartiomies, joka pärjäsi ilman henkivartijaa.
Suurlähettilään seurassa en tällaista olisi heittänyt, mutta Savolaisen kanssa ei tarvinnut tärkeillä.”

Kuinka paljon tuli harrastettua itsesensuuria?

– Ehkä liian vähän, Suominen naurahtaa. – Mutta jos joku haluaa lukea tällaisen kirjan paljastavana avainromaanina, niin siitä vaan. Kustantajani kysyi yhdessä vaiheessa, että ”ei kai siitä kukaan nosta mitään juttua”, mihin sanoin, että sehän olisi ihanaa, jos niin kävisi!

Suominen kertoo kirjasta löytyvän monia todellisia tapahtumia. Hän itse oli esimerkiksi todellakin eskorteeraamassa presidentti Koivistoa tämän Tukholman vierailulla, samoin erään kulttuuriministerin erikoinen priorisointi vierailukohteissa on oikeasti tapahtunut. Kirjan dialogissa on myös paljon repliikkejä, jotka ovat täysin autenttisia.

Paljon lukeneena miehenä Suominen tietää sanoa, että fiktiossa on harvoin puhtaasti fiktiivisiä hahmoja.

– Kaarina saattaa muistuttaa jotain entistä naispresidenttiä, mutta on silti fiktiota. Eikä romaanini ulkoministeri
Erik ole suoraan Erkki Tuomioja, mutta sanotaan näin, että olen saanut hänestä inspiraatiota.

Oikealla nimellä mainittujakin (mm. Karjalainen, Holkeri, Kekkonen) poliitikoita kerronnassa vilahtelee, mutta ne ovat kirjailijan mukaan siellä lähinnä asettamassa tapahtumia oikeisiin aikaraameihin.

Falskit muistelot inspiroivat

Tapani Suominen kertoo kirjaprojektinsa aikana inspiroituneensa paljon Timo Soikkasen kirjoittamasta ulkoministeriön histotiikista ”Presidentin ministeriö – Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella”, joka ilmestyi 2008.

– Se on melkein kuin romaani. Tietyt UM:n virkamiehet jopa jarruttelivat sen ilmestymistä, kun pitivät sitä liian suorapuheisena,

– Voisin pitää omaa kirjaani eräänlaisena jatkona tai reunamerkintänä Soikkasen kirjalle, vaikka minä katsonkin asioita ihan eri perspektiivistä. Työmetodissa on ollut kuitenkin samaa, paljon haastatteluja ja luettua tausta-aineistoa. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut tekemään niistä yhteenvetoa historioitsijan otteella, olen ryhtynyt fabuloimaan, miten nämä asiat voisivat olla.

Omanlaisensa taustalähde Suomiselle ovat olleet entisten suurlähettiläiden muistelmakirjat. ”Sen falskimpaa kirjallisuuden lajia ei ole”, puuskahtaasuurlähettiläs Hallanvaara romaanissa, eikä Suomisen ole vaikea yhtyä tuohon ajatukseen.

– Niissähän kirjoittaja itse on se isänmaata lähes yksin puolustava soturi ja suuri osa kollegoista selkärangattomia roistoja. Meillä on vuosien saatossa ollut monia loistavia diplomaatteja, mutta myös iso joukko suhteellisuudentajunsa täysin hukanneita henkilöitä. Tuollainen vaara on olemassa, kun elää epätodellisessa ympäristössä, jossa suurin piirtein päivittäin joku nimittää sinua ”ylhäisyydeksi” (”your excellency”).

Nuollaan tai potkitaan, asemasta riippuen

Suominen summaa, että kaiken kaikkiaan diplomatian maailma on näyttäytynyt hänelle varsin absurdina.

– Kun tulin siihen ulkopuolelta, niin olihan se sanomalehtien toimituksiin tai vaikkapa yliopistomaailmaan verrattuna hämmentävän suljettu ja anakronistinen ympäristö.

Esimerkkinä menneeseen jämähtämisestä Suominen nostaa lähetystön luokkajaon. Se on kuin suoraan brittiläisestä kartanofiktiosta. Virastomestarin talvessa kuvataan kolmen kerroksen väkeä, ja Tukholmassahan ollaan sitä konkreettisesti, koska lähetystörakennuksessa on tosiaan kolme kerrosta. Ylimmässä olivat lähettiläs ja kakkosmies eli ministeri, keskimmäisessä lähetystosihteerit ja lähetystöneuvokset ja pohjakerroksessa sitten ”palvelusväki”, joka jakautui vielä kahteen ryhmään, Helsingistä tulleisiin ja paikalta palkattuihin.

– Juuri tuon alakerran väen halusin saada moniäänisenä kuuluviin.

Ylemmissä kerroksissa eletään omassa omituisessa maailmassaan.

– Pelkkä käsite ”karriääri” estää minusta solidaarisuuden ja lojaalisuuden toteutumisen ulkoasiainhallinnossa.

Jouduin näkemään, kuinka alhaalta ylös päin yritetään nuoleskella ja ylempää potkitaan alempia.

– Journalismin maailmassa olin tottunut siihen, että vaikka kuinka otettiin joskus matsia, niin tiukassa paikassa oltiin lojaaleja toisilleen. UM:stä taas jäi kuva, että jos jollain meni huonosti, niin toinen näki siinä mahdollisuuden…

Sanoo Tapani Suominen, nykyinen vapaa kirjoittaja ja puolet vuodesta saaristossa viihtyvä kotitarveviljelijä, eläkkeellä oleva entinen journalisti ja ministeriön keikkatyöläinen, josta ei olisi karriääridiplomaattia saanut kai kirveelläkään.

Keskustelua aiheesta