Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Edith Södergran: ”Näistä runoista voimme olla ylpeitä 100-vuotiaassa Suomessa”

Visaäijä arveli, että tämä runoilija sytyttäisi. Totta vie, tuli yksi tämän vuosikymmen runsaimmista saaliista. Siis äkkiä asiaan, että pääsee edes muutama pidemmästi ääneen.

Aloitetaan ensikertalaisella. Sirpa Lindqvist kirjoittaa Vantaalta:

”Onnittelut 25-vuotiaalle kirjavisalle, joka mielestäni on ikänsä ollut Demarin parasta antia. Näin juhlan kunniaksi päätin osallistua kisaan ensimmäistä kertaa, kun vielä kysymyksenä on tunteitani syvästi koskettanut runo. Kyseessähän on Edith Södergranin herkkä, surullinen ja kaunis ’Pohjolan kevät’, joka on hänen v.uonna1916 julkaistusta esikoiskokoelmastaan ’Dikter’ (’Runoja’).”

Debytantteja on viime tipassa vastannut kokkolalainen Ragny Mutkakin.

”Myöhässä lähden osallistumaan kirjavisaan, mutta kiitos kuitenkin, kun nuoruuteni sekä myös vanhemmean iän suosikkini Edith Södergran oli kirjavisan päähenkilönä.

Näin Södergran kirjoitti elämästä runossaaan ’Ei mitään’:

Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, / jotka ovat sairautta täynnä / ja ahtaita ikävän vuosia / niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii’.”

Visan konkariosastoon lukeutuva Pertti Vuorela saa kertoa tärkeimmät faktatiedot kirjailijasta.

”Edith Södergranin nimi ja elämä on tullut tutuksi, siksi merkittävä runoilija hän oli. Edithin runoja on käännetty yli 40 kielelle ja hän on eittämättä tunnetuin suomalainen runoilija lyhyestä elämästään huolimatta.

Edith Södergran syntyi varakkaaseen perheeseen 1892 Pietarissa ja kävi siellä myös hienoa saksalaista koulua. Jo tuolloin hän alkoi kirjoittaa runoja saksaksi esikuvina Heinrich Heine ja Johan von Goethe. Edithin isä kuoli 1907 keuhkotautiin ja tyttärellä todettiin sama tauti seuraavana vuonna. Tästä alkoi runoilijan pitkä vuodensairaalakierre mm. Nurmijärven Nummelassa ja Sveitsin Davosissa. Vuonna 1914 Edith kieltäytyi parantolahoidosta ja omistautui runojen kirjoittamiselle. Kuolema tuli 1923, jolloin sairas ja yksinäinen Edith oli vain 31 vuotias.

Traagisesti Edithiä ja hänen äitinsä kosketti vuoden 1917 vallankumous, joka vei perheen kaikki rahat. Vain Raivolan huvila Karjalankannaksella jäi heidän asunnokseen. Siellä elettiin niukasti, jopa suoranaisessa köyhyydessä. Omalta osaltaan Edith luo kuvaa runoilijasta, jonka runot jalostuvat köyhyydessä ja kuoleman varjossa. Näin ehkä olikin.

Edith oli ensimmäisiä modernisteja ja aikaansa paljon edellä. Lyriikan modernismi löi itsensä läpi vasta 1950-luvulla. Runoilijan esikoiskokoelma Dikter (1916) oli ensimmäinen vapaamittainen runokokoelma ja se poikkesi jyrkästi perinteisestä loppusointuisesta runoudesta. Runoja pidettiin vaikeatajuisina ja epäsovinnaisina. Edith sai arvostusta vasta paljon kuolemansa jälkeen.

Hänen runonsa ovat edelleen ajattomia ja puhuttelevia. Niitä lukee mielellään.”

Ulla Vaara avaa näin:

”Kaiken kiireen keskellä pitkästä aikaa osallistun kirjavisaan. Nyt sattui sellainen visa, että siihen on osallistuttava. Kiitos kaikesta kulttuurin saralta mielenkiintoisesta, mitä Demokraatti meille lukijoilleen tarjoaa.”

Ja menee sitten itse asiaan:

”Runoja rakastavana tiesin kirjavisan runoilijan ja runonkin, mutta kävin kuitenkin kirjahyllystäni tarkistamassa Edith Södergranin kootut runot ’Elämäni, kuolemani ja kohtaloni’. – – –

Södergranin runot ovat unenomaisia, symbolistisia, erittäin voimakkaasti lukijaansa vaikuttavia. Niistä löytyy luonto, ympäristö ja koko elämä, vaikka Edith ei koskaan kokenut elämän keskipäivää saati vanhuutta. Hänen runoteoksiaan ja yksittäisiä runojaan on julkaistu lukuisissa maissa ja useilla kielillä. Näistä runoista voimme olla ylpeitä 100-vuotiaassa Suomessa, tekihän Edith Södergran runojensa kautta tunnetuksi myös pientä kotimaataan Suomea.”

Raila Rinne oli valita suomentajan vastauksekseen.

”Runo on niin kaunis, että olen jo veikata kirjoittajaksi nuorena kuollutta Uuno Kailasta, Kannaksen kaunosielua, Olavi Paavolaisen ja Katri Valan ystävää, joka tulee esille mm. Asko Jaakonahon tämänsyksyisessä romaanissa ’Valon juhla’. Mutta jokin aavistus saa miettimään: Voisiko runo sittenkin olla itsensä Edith Södergranin kynästä?

Kyllä voi. Nuo Uuno Kailaan suomentamat säkeet sisältyvät postuumisti 1929 ilmestyneeseen Södergranin kokoelmaan Levottomia unia.

Edith Södergran oli runoilijana niin aikaansa edellä, että hänen hienot ja rohkeat säkeensä eivät tavoittaneet lukijoita sen enempää ruotsin kuin suomenkaan kielellä. Vasta myöhemmin on opittu arvostamaan hänen modernistista tyyliään. Nykyisin hän on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia runoilijoita.

* * *

Ossi Lehtiö on tutkinut, mitä Södergranista ajatellaan muualla.

”Kun pieneen harrastusteni piiriin kuuluu myös Wikipedian erikielisten ja samaa asiaa käsittelevien artikkeleiden lukeminen, niin tämä runoilijamme on päässyt osaksi 30 eri kielialueen wiki-kulttuuria. Hyvinkin erikoisilla kielillä artikkeleilla kohteesta kirjoitettu, esimerkkeinä baski, arabia, azeri, katalaani, länsimari, malaji, oksitaani, zazaki jne. Lähteet mainitsevat, että runoilijan hengentuotteita olisi Suomen itsenäisyyden aikana käännetty yli 40 eri kielelle.

Jostain kumman syystä ruotsalaiset ovat pääsääntöisesti omineet kirjailijan omakseen, tosin myöntävät hänen olevan finlandssvensk poet. Tätä asennetta kuvaa hyvin myös ruotsinkielinen wikiartikkeli, joka on todella lähes täydellinen kertomus kirjailijasta, hänen elämästään ja tuotannostaan. – – –

Usein hänet mainitaan ensimmäiseksi modernistisen suunnan runoilijaksi Suomessa – ja Ruotsissakin. Hänen runoudessaan on voimakkaita vaikutuksia ranskalaisesta symbolismista, saksalaisesta ekspressionismista sekä venäläisestä futurismista. Yhdessä Hagar Olssonin kanssa runoilijamme toi taiteeseen oalta osaltaan käsitteen ’nya arten’.”

Veli-Pekka Salminen jatkaa tuosta Ruotsi-yhteydestä.
”Ruotsintaitoni on kaukana täydellisestä, mutta kirjahyllyssäni on kuitenkin Södergranin ’Samlade dikter’. Runoilijan kansainvälisestä maineesta kertoo se, että tämä koottujen laitos ruotsalaisen kustantamon julkaisema. ’Den svenska ekspressionismens drömmerska och sångerska’, julistaa jo etukansi. Takakannessa jatketaan: Pohjoismaisen modernismin uranuurtaja ja modernin Suomen arvostetuin lyyrikko.

Tuon Samlade dikter olen muuten hankkinut Akateemisesta kirjakaupasta elokuussa 1992, kun vietettiin Kirjojen yötä. Kirjassa on ihan hieno koholeima muistona tapauksesta. Illasta on jäänyt mieleeni myös vähemmän ylevä näky, kun yleisessä tungoksessa barbaarit loikkivat kirjapöytien päällä ja talloivat kirjoja.”

Jouko Grönholm kertoo tuoreimmista Södergran-nostoista.

”Viime vuosina on Södergranin runoutta tehnyt uudella tavalla tunnetuksi tutkija Vesa Haapala, itsekin erinomainen runoilija, esimerkiksi väitöskirjassaan Kaipaus ja kielto sekä artikkeleissaan. Erittäin tarpeellinen on niin ikään Agneta Rahikaisen mainio elämäkerta ’Runoilijan elämä ja myytti’. Taitaapa olla niin, että Södergranin koko tuotanto suppeudestaan huolimatta kuuluu kaikkein kestävimpään sanataiteeseen.

Hienoa on sekin, että legendaarinen hämeenlinnalainen kirjallisuusvaikuttaja Hilja Mörsäri on suomentanut Södergranin aforismit kokoelmaksi ’Kaikkiin neljään tuuleen’. Näin myös suomenkielisillä on kaikki mahdollisuudet tutustua Raivolan runoilijan suppeaan mutta ainutlaatuiseen tuotantoon kokonaisuudessaan. Eikä unohtaa sovi Södergranin suurenmoisia valokuvia, jotka niin ikään on julkaistu kirjana; hän oli paitsi moderni runoilija ja aforistikko myös uusia uria aukova valokuvaaja.”

Sirpa Taskinen asettaa kohtalotoverit paikoilleen.

”Huomasin ajatelleeni, että Edith Södergran (1892-1923) olisi jonkinlainen suomenruotsalaisten Saima Harmaja, mutta tietysti se oli toisinpäin, koska Saima Harmaja (1915-1937) oli nuorempi, ihaili Södergrania ja sai häneltä vaikutteita runoihinsa. Molemmat kuolivat nuorina tuberkuloosiin ja kohosivat kulttimaineeseen.

En tullut lukeneeksi kummankaan runoja nuorena, ja ne ovat jääneet minulle vieraiksi joitain eniten siteerattuja lukuun ottamatta.”

* * *

Lyriikan ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtiselle tämä tehtävä oli mannaa.

”Kiitos taas runotehtävästä. Södergranin runot ovat kauniita, kuten tämä Pohjolan kevät. Luontokuvaukset ovat herkkiä. Runot ovat kuitenkin usein myös surullisia. Sairaus varjosti hänen tuotantoaan. Hän kieltäytyi parantolahoidoista ja keskittyi vain kirjoittamiseen.
Södergranin runot kuuluivat lukemistooni nuorena tyttönä, kun halusi uppoutua surullisiin säkeisiin. Viime aikoina Södergran on jäänyt sivuun. Nyt sain hyvän syyn lehteillä näitä kauniita runoja uudelleen.”

Näin tuumailee Ilpo Pietilä:

”Mielestäni Södergranin pelkistetyt ja tavallaan ajattomat runot sopivat meidän aikaamme sata vuotta myöhemmin edelleen varsin ymmärrettävinä ja puhuttelevina.
Hän oli runoilijana ja kokijana paljon omaa aikaansa edellä.”

Tapani Kemi palaa visan pariin pitkästä aikaa.

”Jo eka säe ’Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet’ oli tuttu: kaunis, kirkas, tyyni avaus edessä olevaan luopumiseen ja loppuun. Kirjahyllyssäni on Södergranin kokoelma, jonka kannessa oleva valokuva hänestä on upea: kuumeinen, läpitunkeva katse, josta jollain ihmeellisellä tavalla välittyy Södergranin elämän karikkoisuus. Södergranin ja Hagar Olssonin yhteisistä vaiheista kertova näytelmä ’Koska olet minun’ oli muuten viime kesän Kajaanin Runoviikon helmiä. Upea kokemus.

Onnea 25-vuotistaipaleen johdosta. Long may you run.”

Paluumuuttajaksi voi luonnehtia myös Tommi Kekolaa.

”Valitettavasti visan juhlinta meni minulta sivu suun, kuten monet visat viime aikoina, mutta myöhästyneet onnentoivotukset tapahtuneen johdosta.”

Runoilijasisko Rauni Anita Martikainen pohtii outoutta

”’… minä olen outo
niin on moni muukin …’

Noin runoilin esikoistani kirjoittaessani, runossa, jonka poistin käsikirjoituksesta. Tuolloin en vielä kovin Södergranin tuotantoa ollut lukenut. Outona Edithiäkin pidettiin.

Hienoja runoja, moderneja. Samastun.”

Eero Reijoselle kävi vähän ohrasesti:

”No, nyt visiirillä kävi suurvisiirin tuuri. Visailijan miltei Sinuhen mittainen Södergran-tilitys, alkaen Raivolan siperiankuusimetsästä ja Pietari Suuren laivaston mastopuista, häipyi bitteinä avaruuteen.
Opetus. Älä KOSKAAN, poistu koneen äärestä varmistamatta ensin, ettei sormi pieni koske mihin vaan. – – –

Siispä lyhyesti… Kiva, kun kivennapalaissarja saatiin päätökseen. Hyvä kolmikko sieltä maailmalle singahti: Paavolainen, Pimiä ja Södergran.”

”Sinuhen mittainen tilitys”… Onni onnettomuudessa. Sen purkamiseen olisi tarvittu sivuja pitkälti toistakymmentä.

* * *
Södergranin tunnistivat vaivatta myös Pirkko Kallio, Ritva Ketola, Matti Kärkkäinen, Risto Miilumäki, Sirkka-Liisa Piirainen, Raili Virtanen, Veikko Huuska, Juhani Niemi, Jorma Kataja ja Orvo Vitikainen.
Henry Kulin täytti väärin veikkaneiden kiintiöpaikan Tommy Tabermannillaan.

Otetaan tähän loppuun vielä Unto Vesa, joka paitsi kertoo hyllystään löytyvästä Tapio Tapiovaaran kuvittamasta Södergran-kokoomateosesta, lausuu myös muutaman kauniin sanan kaikkien meidän yhteisestä visataipaleestamme.

”Hämäläinen kun olen, niin tässäpä pienellä viipeellä onnitteluni ja kiitokseni 25 vuoden kirjavisasta! Kiitokset niin ensimmäiselle kuin nykyisellekin visaisännälle sekä kaikille visakumppaneille, joista osa on ollut uskollisesti mukana kai ensimmäisestä visasta alkaen. Kisafriikkinä ja kirjallisuuden ystävänä innostuin heti ensimmäisistä tehtävistä ja kun siinä oli Saarikoskea ja Kiveä ja Huovista, niin sitä kuvitteli ja asetti itselleen tavoiteeksi, että kaikki tehtävät selvitetään. No, alkoi tulla vaikeampia tehtäviä, romaaneja ja runoja ja kirjailijoita, jotka eivät olleetkaan enää niin tuttuja, ja sen myötä salapoliisityö vihjeiden avulla kävi yhä haasteellisemmaksi. Myös se, että vastausaikaa ei ollut montaaa päivää ja piti saada postikortti postiin mielellään ennen viikonloppua, lisäsi vaikeusastetta.

Silloin tällöin meni arvailuksi, ja visaisännäthän ovat kyllä aina rohkaisseet lumiukkokisaan. Omaa kisa-addiktiotani kuvaa se, että kun 1995 olin työmatkalla Tansaniassa, pyysin lähettämään visatehtävän faksilla hotelliin, jossa tiesin olevani pari päivää. Sinne sen sainkin, mutta en keksinyt vastausta – vaikka se loppujen lopuksi olikin sitten tutusta romaanista. Jokainen palkinto onmennyt Omar Khaijamin tarkoitamalla tavalla.

Joten kiitos ts ja rb! Toivotan kirjavisalle ja kaikille visailijoille antoisaa seuraavaa neljännesvuosisataa Suomen ja maailman parhaan kirjallisuuden parissa.”
Rb vastakiittää isännistön puolesta Urho Hietasta mukaillen, että kiitoksi vaan kauhian pal, kyl mää täl pärjä vaik puol vuossatta.

Viikon 47 sitaatti *

Vedetäänpä taas asteriskikortti esiin, jotta saadaan erikoistehtävien luvattu kympin kiintiö täyteen juhlavuoden raameissa. Vihjeeksi ei tipu muuta kuin että nyt on kyse yhdestä ahkerimmasta nykykirjailijastamme. Ja epävihjeenä, että tämä on visaukon Suomi-rankingin top-kolmosessa!

Siis kuka, mikä teos, jossa on vain yksi suora repliikki? Vastaukset viimeistään 28.11. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kotona äiti istui tuvassa ja luki Tuomas Kempiläisen kirjaa Kristuksen seuraamisesta, kertoi muiden jo menneen nukkumaan. Riisuin märät vaatteeni keskelle tupaa ja kuivasin itseni pyyhkeeseen, jonka otin hellan vierestä naulasta. Se oli tiskipyyhe, haisi astioilta. Äiti sanoi, että minun piti nyt yrittää pysyä hengissä niin kauan että hänet hautaisin; ettei hänen tarvitsisi sentään nuorimmaistaan olla hautaa viemässä. Lupasin yrittää”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa de La Bruyère: Inhimillisten tapojen preparoija

Juhlan jälkeen krapula? Kovin harva kykeni kynnelle tällä viikolla, vaikka visatoimituksesta sinkoiltiin kuninkaallisia vihjeitä. No, myönnetään, ei se tehtävä ihan helppo ollut.

Kolme sentään vastasi. Kaksi tiesi. Toinen heistä oli Kaarina Suonio.

”Kirjailija on ranskalainen Jean de La Bruyère (1645–1696). Teos on Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja, jonka on suomentanut J. A. Hollo.

Luonnekuvia on oikeastaan la Bruyeren ainoa teos, jota hän jatkuvasti korjaili ja täydensi. Toimittaessaan yhdeksättä laitosta kirjailija kuoli aivoverenvuotoon. La Bruyère oli Aurinkokuninkaan hovissa kuninkaan lapsenlapsen opettajana. Hovissa hän ei viihtynyt mutta saattoi siellä kartuttaa havaintojaan ihmisluonnosta. Luonnekuvat ovat tarkkanäköisiä, eivät kovin ystävällisiä ja useimmat päteviä tänäänkin.”

Myös Veli-Pekka Salminen on tähän Ludvig XIV:n palkolliseen perehtynyt.

”Erilaisten luonteiden tyypittely oli varsin suosittua 1600-luvun kirjallisuudessa. On aina arvokasta ja ihailtavaa, kun selvänäköinen kirjoittaja kykenee rohkeasti uuttamaan olennaista ydintä oman aikakautensa totunnaisuuksista. Jean de La Bruyère oli tällainen inhimillisten tapojen preparoija. Hänen tekstiään voi luonnehtia esseemäiseksi, siinä on satiiria ja se kiteytyy usein aforistiseksi.

Luonteenpiirteiden havannoinnilla on toki pitkä kirjallinen historia, kreikkalaiseen Theofrastokseen asti. La Bruyèren Luonnekuvia saatiin suomeksi melko vikkelästi, 270 vuoden kuluttua. Theofrastoksen teoksen ’Kharakteres’ kääntymiseen kielellemme meni noin 2 250 vuotta (Pentti Saarikosken suomennos). – Klassikoiden kanssa seurustelemisesta voi imeä suhteellisuudentajua…”

Tuleekohan tästä tapa, pähkäilee Eero Reijonen, kun joutuu jo toisen kerran visaurallaan vastaamaan sokkona eli ilman ao. opusta.

”Nyt tavattiin visiirin vihjaukset tosi tarkkaan. Eniten visailijaa pohditutti termi ’kuuluisa kuningas, ja hänen hovinsa’… n. 1600-luvun puolivälin tienoissa. Ranskan Aurinkokuningas täytti ilman muuta kriteerin ja tietenkin Molieré hovikirjailijana. No, vasta viime keväällähän ’Saituri’ taisi esiintyä kirjavisassa. ’Ihmisvihaaja’ piti kuitenkin, jo nimensä vuoksi, tsekata.

Muita kuuluisia mesenaatti-opettaja kombinaatioita tuli uudelleen pohdintaan… Ruotsin Kristiina ja aikalais-Postin mieliasiakas, Descartes-poloinen, joka paleltui hengiltä pohjolan kylmyydessä….
Näin paljon pitkitettyäni vedin esille viimeisen piilokortin. Pakastani löysin enää Thomas Hobbesin, juopon, riidanhaluisen ja muutoinkin virkaheiton papin pojan, joka 92-vuotta kestäneen elämänsä aikana tapasi moniakin kruunupäitä.”

Hyvä haku, mutta eipä ollut Hobbesin ”Leviathan, eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta”, jonka Tuomas Aho on suomentanut 1999.

Kaarina Suoniolle palkinto, ja sitten suunta kohti uusia ulapoita. Josko siellä tärppäisi paremmin.

Viikon 46 sitaatti

Kirjailijallamme on tasavuosisynttärit kahden ja puolen viikon päästä, ja niitä hän juhlii maassa, josta visakirjailijoita on tullut 25 vuoden aikana aika harvakseen, alta kymmenen. Mutta tämä onkin sitten oikein trilogia, joka möi kotimaassaan huimat neljännesmiljoona kappaletta ja sai hyvän vastaanoton muuallakin Euroopassa.

Kenestä on kyse, mikä teos? Vastaukset viimeistään 21.11. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”– Tästä tulee yksinkertaisesti aivan upea! Himskatti vieköön!
– Ei noi saa sanoa. Ajattele kissoja. Te tunturiapinat ette ossa edes…
– Sanotaan sitten helvetti soikoon! Helvede oikein tanskalaisittain. Vain sinun vuoksesi, ymmärräthän. Herkän sielusi vuoksi. Pitelepä tätä, pikku ystäväni.

Oli oikeastaan luojan lykky, että toimistosta oli lähetetty tämä nuori typerys auttamaan näyteikkunan laitossa. Nuori poika, jolla ei ollut minkäälaista luovaa rohkeutta yrittää tuputtaa omia ideoita tai muutosehdotuksia.”

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Finlandia-ehdokas Hanna Haurun romaanista: Kun jäinen vesi polttaa

Kuva: Lehtikuva/Markku Ulander
Hanna Haurun romaani Jääkansi on yksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta.

 

Lyhyen proosamuodon intensiivisyys- ja taloudellisuusennätys taitaa kuulua kirjailija Hanna Haurulle.

Tekijä kaihtaa kaikenlaista ylimäärää, kirjallisten timanttien hiontaan kelpaa materiaaliksi mikä vain, halpakin. Teoksissa on vahva yhteys ja sukulaisuus toisiinsa kuin sisarusparvella ikään.

Tinkimättömyys ja peloton päinkatsominen ovat tyylin peruspilareita. Haurulta riittää ymmärrystä maailman potkimille. Hän on harjaantunut keskittymään ja keskittämään.

Kirjoja lukee yhtä aikaa vaikuttuneena ja puistatusta tuntien. Tuntuu siltä, että tekijä ei jätä mitään sanomatta kirjojen lyhykäisyydestä huolimatta.

Hämähäkin kutomat verhot ikkunoissa

Romaanin tytär elää pohjoisessa Suomessa, rupisessa mökkipahasessa. Kodin lattialla ”kuollut vihta ja hämähäkit ovat kutoneet uudet verhot riekaleiksi hituneiden tilalle”.

Tytär on äitinsä kanssa asemalla vastassa sodasta palaavaa isää. Isän sijaan junasta laskeutuu vieras mies, äidin uusi mies. Isä on kaatunut ja tulossa laatikossa myöhemmin.

KIRJAT

Hanna Hauru: Jääkansi

Like 2017, 117 s.

Alkaa uusi elämä. Tytär sysätään nurkkaan onnen karstaisessa hehkussa, uuden perheen uusi lapsi saa alkunsa ensimmäisenä yönä. Tytär nimittää miehen Pahaksi. Mies on sodan pahasti vaurioittama. Vain isästään tyttärellä on kauniit muistot ja iso kaipuu. Isän tyttö.

Tytär on kymmenvuotias, mutta äiti ei ole jaksanut laittaa häntä vielä kouluun. On kuin onnettomassa perheessä kaikki myöhästyisi tai jäisi kokonaan toteutumatta.

Uuden isän kanssa tehty tytär syntyy, mutta pian ”kunnan täti” hakee hänet lätistä emakon nisiä imemästä.

Sairaalan maailmassa

Kun tytär pääsee sairaalaan työhön, valoisa tulevaisuus ei aukene sieltäkään. Oksennus tulee ensimmäisinä päivinä jätösämpäreitä tyhjentäessä.

Köyhyys on jokapäiväistä huushollissa, mielipaha uhkaa. Nälkä on lähtemätön, ”lakaisin muurahaiset ja nuolin oksan makeaa ihoa”.

Murheen matkasta Hauru löytää kuitenkin myös kaunista. Toisen lapsen nimi on ”herkkä kuin lapsi itse”, ajattelee tytär. Eikä äiti enää vihaa häntä. Hän ymmärtää, että äiti häpeää omaa kotiaan. Äiti pidättelee hymyä, ettei kontrolli pettäisi. Tytär on uusista kengistä niin kiitollinen että kurkkua puristaa eikä kiittämään pysty.

Sairaala merkkaa perheen monin tavoin. Pakkopaita, kuume, hourailu ja kärsimys tulevat tutuiksi, kipu ja murheet eivät jätä. Ei minua ollut mökissä koskaan ollutkaan, tytär miettii ohitettua lapsuuttaan. Hänen oma lapsensakin on annettu vanhemmalle pojalle leluksi, kunnes molemmat viedään. Tytär, äiti, on maannut hangessa selviytyäkseen kaikesta.

Ei sitä menoa kestä Paha, eikä kestä tytär. Metsä ja järvi ovat ainut lohtu, petollisia nekin. Nyt tyttären silmissä on tukahdutettu hiljaisuus.

Lyyristä herkkyyttä ja totuudellista kohtalonomaisuutta

Hanna Hauru kertoo tarinaansa koruttomasti, mitään kätkemättä.

Kirjassa on lyyristä herkkyyttä ja totuudellista kohtalonomaisuutta. Romaani antaa kylmää kyytiä mutta ei jätä kylmäksi.

Tyyli on hioutunut kuin lehdet ja kuori olisi oksasta riivitty. Luonto on eläjilleen armoton, kuoleman katse kylmä ja karkea. Kieli on säästeliäs ja ilmeikäs. Sattumat pujottautuvat helminä tarinan lankaan.

Luonto helpottaa, se pelastaa kuolemalta ja lopulta elämältä. Kirjailijalla on aiheittensa raskaudesta huolimatta myötätunnon katseita ja hiljaisia ajatuksia. Ylivoima vain on niin valtava, että sen alle hautautuu.

Vähäistä autetaan vähäisin elein, pienin huomioin. Siihen tarvitaan kirjailijan hallitsema lähes sanaton mieli.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Riitaisa esiraati sai aikaan kiintoisan ja tuhdin Finlandia-listan

Kuva: Lehtikuva

2529. Siinä sivumäärä, joka Elisabeth Rehnillä on koluttavana ennen kuin voi ratkaista, kuka saa tämän vuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Kaksi kuudesta ehdolle asetetusta romaanista vie tuosta lukemasta reilusti yli puolet, mutta ehkäpä Rehn on ne kaukoviisaana ehtinyt lukea jo ennakkoon. Ne näet olivat mielestäni jo ennakkoon hyvin vahvat ehdokkaat listalle, siis Miki Liukkosen ”O” ja Jaakko Yli-Juonikkaan ”Jatkosota-extra”.

Juha Hurmettakin olen odotellut listalle vuosien varrella ja nyt aika oli viimein kypsä. Teatterimieheksi aina tituleeratun, mutta omintakeisen proosan komeasti hallitsevan Hurmeen suomalaista kulttuurihistoriaa pitkältä aikaväliltä koluava ”Niemi” voi olla vahvoilla Rehnin lopullisessa ratkaisussa.

Esiraadin listalle päässeistä yksikään ei ole aiemmin ollut edes ehdolla.

Kaiken kaikkiaan kuusikko on niin monimuotoinen, että ennakkosuosikkeja on turha lähteä syvemmin pohtimaan, vaikka kuinka stereotyyppisesti ajattelisi Elisabeth Rehnin persoonaa ja hänen taustojaan. Etenkään, kun listalla ei, aika poikkeuksellisesti, ole yhtään suomenruotsalaista kirjailijaa, ei edes Kjell Westötä, jonka ”Rikinkeltainen taivas” (”Den svavelgula himlen”) on ollut yksi tämän syksyn ylistetyimmistä romaaneista.

Jos Westö olisi ehdolle päässyt, Rehn olisi voinut tehdä ”lipposet” eli valita voittajaksi palkinnon jo kerran aiemmin saaneen kirjailijan. Näinhän on ainoan kerran käynyt 2005, kun Paavo Lipposen valinta oli Bo Carpelanin ”Kesän varjot” (”Berg”). Seuraavan vuoden voittaja olikin sitten nimenomaan  Westö.

Mutta nyt tuplavoittajasta ei todellakaan ole ”vaaraa”, sillä Aleksis Salusjärven johtaman esiraadin listalle päässeistä yksikään ei ole aiemmin ollut edes ehdolla.

Helppo nakki Väyryselle, mutta entä muille?

Ehdokkaiden julkistustilaisuudessa Salusjärvi korosti poikkeuksellisen  vahvasti raadin  olleen erimielinen: ”Riitasointuja syntyi paljon, kun jonkun kirjan nostattamat reaktiot eivät useinkaan saaneet samankaltaista vastakaikua kanssalukijoissa.”

Aika mutkikkaasti ilmaistu, että omista suosikeista on pidetty kiinni viimeiseen asti. Liekö puheenjohtajan ääni ratkaissut montakin pattitilannetta, kun ehdokaslista tuntuu kovasti Salusjärven näköiseltä. Poetiikan puolesta monesti puhuneen kulttuurikriitikon johtamassa raadissa lauluntekijätaustaisen Tommi Liimatan, lyyrikkona aloittaneen ja uljaasta lauseestaan tunnetun Liukkosen tai kiteytettyä lyhytproosaa paljon kirjoittaneen Hanna Haurun nouseminen valittujen joukkoon ei ole yllätys.

Vaikka sitten olisi isompien tai pienempien riitelyjen kautta syntynyt, tämänvuotinen kuusikko on kokonaisuutena kiinnostavampi kuin monet edeltäjänsä. Konkareiden ja niin sanottujen kiintiökirjojen (no, on siellä yksi esikoinen, Cristina Sandun ”Valas nimeltä Goliat”) puuttuminen tekee sekstetistä kutkuttavan. Voi olla, että kirjakauppiaat eivät hypi korkealle ilmaan tämä lista kädessään, mutta katsotaan tätä asiaa uudestaan joulumyynnin kiihtyessä, jolloin Rehn on valintansa tehnyt. Se tapahtuu 29.11

Yli 2 500 sivua kahdessa ja puolessa viikossa… hmm. Helppo nakki Väyryselle, mutta entä muille? Toivottavasti Rehn on tosiaan jo muutaman teoksen ehtinyt joukosta ennalta lukea.

”Halusimme löytää teräviä ehdokkaita” – kirjallisuuden Finlandiaa tavoittelee kuusi teosta

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Tommi Liimatta, Jaakko Yli-Juonikas, Juha Hurme, Hanna Hauru, Miki Liukkonen ja Cristina Sandu kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuudessa Helsingissä.

Kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat on julkistettu. Palkintoa tavoittelevat muun muassa Juha Hurme teoksella Niemi, Miki Liukkonen romaanilla O ja Jaakko Yli-Juonikas teoksella Jatkosota-extra.

Muut ehdokkaat ovat Hanna Haurun Jääkansi, Tommi Liimatan Autarktis ja Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat.

Palkinnon saajan valitsee ministeri, ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn. Voittaja julkistetaan 29. marraskuuta.

Valintalautakunnan puheenjohtajana toimi kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi ja jäseninä entinen kirjakaupan päällikkö Eva Uggla ja tuottaja Heidi Backström.

Salusjärvi kertoi julkistamistilaisuudessa, että raadin kolme jäsentä lähestyivät kirjoja aivan eri näkökulmista.

– Eva Uggla on kirjakauppiaana lukemisen suuri ystävä. Hän osaa hahmottaa tekstejä hyvin erilaisten lukijoiden näkökulmista. Heidi Backström tunnistaa tuottajana loistavasti sellaiset teokset, jotka tuovat uusia näkökulmia kirjallisuuteen ja kulttuuriin laajemminkin. Minä taas keskityin teosten kieleen, ja innostun uusista tavoista kirjoittaa proosaa.

Salusjärvi kuvaili työtä luultua vaikeammaksi.

– Riitasointuja syntyi paljon, kun jonkun kirjan nostattamat reaktiot eivät useinkaan saaneet samankaltaista vastakaikua kanssalukijoissa. Riitaisuuden lisäksi olimme raivokkaan rehellinen raati, joka ei kaihtanut tuoda lukukokemustaan esille keskusteltavaksi ja ruodittavaksi.

Hänen mukaansa keskustelut koskivat etupäässä sitä, mitkä ovat Finlandia-palkinnon kriteerit.

– Miten romaaneja ylipäätään voi lukea suhteessa toisiinsa? Taidettahan tulisi kokea teos kerrallaan eikä ilmiönä.

Hyvän taideteoksen tunnistaa siitä, että se auttaa elämässä eteenpäin.

Salusjärvi korosti, että realistisen proosan perinne on Suomessa vahva. Samaten suomalaisia kirjailijoita kiehtoo erityisesti Suomen lähihistoria.

– Jos tänä vuonna ilmestyneestä proosakirjallisuudesta valitsee sattumanvaraisesti yhden teoksen, se sijoittuu todennäköisimmin jatkosodan aikaan, ja tarinalla on heterodiegeettinen kertoja sekä suljettu loppu.

Valintalautakunnan puheenjohtaja muistutti, että taiteen kokeminen on henkilökohtaista.

– Hyvän taideteoksen tunnistaa siitä, että se auttaa elämässä eteenpäin ja sen ääreen palaa elämän käännekohdissa. Tämä oli työmme lähtökohta. Mietimme myös, minkälaisille ihmisille mikäkin kirja on tärkeä, minkälaista maailmankatsomusta teokset edustavat, ovatko havainnot riittävän kiinnostavia ja tarkkoja. Moraalisesta selkärangasta annoimme lisäpisteitä.

Salusjärven mukaan raati arvosti myös niitä kirjoja, jotka saivat itkemään – sekä uudenlaisia ääniä kirjallisuudessa.

– Lopulta työmme kilpistyi sellaisen päätöksen tekemiseen finalisteista, jonka kanssa voimme elää – sillä lähtökohtaisesti tällaisessa raatityössä ei voi välttää epäonnistumista. Silti vältimme kompromissien tekemistä. Halusimme löytää teräviä ehdokkaita, Salusjärvi perusteli.

Viime vuonna palkinnon sai Jukka Viikilä romaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista.

Finlandia-kirjallisuuspalkinto on perustettu vuonna 1984. Ensimmäisen palkinnon sai Erno Paasilinnan teos Yksinäisyys ja uhma.