Joillekin aukeni ihan kivuttomasti: ”Kiva, kun on helppo tehtävä taas vaihteeksi”, riemastelee Veikko Huuska Ikaalisista ja jatkaa faktaa:

”Äskettäin tuli tv:stä uusintana Jean Cocteau -dokumentti, jonka olen joskus jo aiemmin nähnyt, mutta pidin siitä niin paljon, että katsoin sen noin 2,5 kertaa. Lisäksi, kirsikkana kakun päällä, saimme nähdä ‘Kaunotar ja hirviö’ -elokuvan vuodelta 1946, hirviönä Jean Marais.

Viikon visakirja epäilemättä lienee: ”Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta'(suomentaja Sirkka Suomi, 1987). Tuon tajuntaan vaikuttavan aineen kanssa Cocteaulla lienee ollut muita suhteitaan pidempi kosketus.”

”Teoksissaan Cocteau usein hyödynsi ja sovitti antiikin myyttejä nykyaikaan. Oidipus ja Orfeus, kaksi kreikkalaisen mytologian traagista ja ristiriitaista hahmoa, olivat hänen tärkeimpiä alter egojaan kirjallisissa töissään, kuvataiteessaan ja varsinkin elokuvissaan. Viimeisessä elokuvassa ‘Orfeuksen testamentti’ päähenkilö on Cocteau itse, joka näyttelee myös pääosan. Elokuvassa kuolemaa lähestyvä taiteilija kohtaa muistoja ja unia elämänsä varrelta ja vaeltaa todellisuuden rajoista piittaamatta elämänsä ja taideteostensa läpi. – – -¨

Oidipuksen ja Orfeuksen lisäksi kolmaskin O, oopiumi, hallitsi Cocteaun elämää ja taiteentekemistä. Se antoi nimensäkin viikon visakirjalle, joka syntyi vuonna 1930 ooppiumivierotuksessa sairaalassa. Pieni kirja koostuu päiväkirjanomaisista tekstinpätkistä ja tekijän omista taitavista piirroksista.”

Stadilainen Veli-Pekka Salminen  pudottelee vielä pari painavaa nimeä lisää Cocteaun viitekehykseen:
”Visavihjeenä annettu luettelo on jokseenkin ainutlaatuinen, ja voidaanpa listaan tehdä vielä lisäyskin: surrealistinen lyriikka.

Jean Cocteau syntyi samana vuonna kuin Chaplin ja Hitler, kuoli samana vuonna kuin esim. Piaf ja J. F. Kennedy. Siihen väliin mahtuu painava kappale maailmanhistoriaa sekä murroksia eri taiteenaloilla, joita Cocteau itse oli rikastamassa.

Niin omintakeinen oli tämän ranskalaisen Orfeuksen artistinen kosketus ja niin värikästä hänen elämänsä, että kulttuurin harrastaja törmää Cocteaun hahmoon tuon tuostakin. Vaikkapa Ateneumin tämänhetkisessä Modigliani-näyttelyssä.”

Helsinkiläisiä on Sirpa Taskinenkin, joka asemoi kulttuurisen monilahjakkuuden taiteiden kartalle näin:

”Jean Cocteau (1889–1963) oli dandy, biseksuaali, avantgardisti. Hän tunsi ’kaikki’; hänen tuttavapiirinsä oli yhtä kuin Pariisin taidemaailma. Päinvastoin kuin useat ystävät, Cocteau ei nähnyt nälkää vaan oli varsin varakkaasta, taiteita suosivasta perheestä. Isän itsemurha kuitenkin rikkoi porvarillisen idyllin.

Monipuolisen taiteen tekemisensä Cocteau aloitti runoilijana ja sai ensimmäisen kokoelmansa julkaistuksi jo 19-vuotiaana. Järisyttävän vaikutuksen häneen teki skandaaliksi muodostunut Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys, jonka jälkeen hän alkoi kirjoittaa balettien ja oopperain librettoja sekä näytelmiä. Niissä merkeissä hän tapasi näytelmäkirjailija Raymond Radiguet’n, josta tuli hänen rakastajansa. Epätoivo tämän kuolemasta syöksi hänet oopiumin käyttäjäksi, ja sen kynsistä selviytymisestä Cocteau kirjoitti visassa etsityn kirjan Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta (1930, suom. 1987).”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen tykittää tapansa mukaan polveilevaa tarinaa, johon mahtuu niin kivennapalaistaiteilijoita, Ylen ohjelmapolitiikkaa kuin puffia Hannu Taanilan ohjelmailloista Keravan kirjastossa. Mutta paljon on asiaa myös Cocteausta

”Jean Cocteau on tälle Niipperin Työväen Pursiseuran perustajajäsenelle kohtalaisen tuttu. Leffoista jo aiemmin, mutta mieleenjäävin tapaaminen oli eteläranskalaisessa hotellissa 80-luvun lopulla. Eurooppalaiset telestandardoijat olivat viisaasti perustaneet päämajansa Azuuri-rannikon maisemiin. Kokoustilat olivat Nizzassa. Ja tapaamisia riitti kun taajuuksista oli päästävä sopuun. Hyvinhän se meni, tai tiedä nyt hänestä… älypuhelimiakaan ei olisi ilman puhtaita taajuuksia. No, paitsi aurinkoa ja merta, lähistöllä riitti noissa piireissä vielä harvinaiselle kulttuurin tukevahkosti nalkissa olleelle sekakäyttäjälle vapaa-ajan nautintoja. Picasson ja Matissen museot mm. ja muutakin kulttuurimaisemaa piisalti.

Katselin jo respan tiskillä seinäpinnan kuviointia, respan nuori mies ei tiennyt, mutta huhuili takahuoneesta tietotukea. Jean Cocteau. Etelä-Ranskan kivalla aksentilla se tieto tuli, mutta ymmärsin oleellisen. Ja myös sen, että tätä hyvää oli seudulla lisääkin. Hienoin kokoelma oli taiteilijaystävän omistamalla Villa Santo Sospir -huvilalla. JC oli viettänyt siellä hyyryläisenä 12 vuotta. Ja vuokran vastikkeeksi maalannut sisustuksen näköisekseen. – – –

Jean Cocteau piti itseään runoilijana. Minä elokuvamiehenä. Molempia hän oli. Lajissaan ainoa laatuaan.

Lapsuuttaan hän kirjoitti, piirsi ja ohjasi koko elämänsä, poika jonka lakimiesisä tappoi itsensä omassa sängyssään, Jean oli yhdeksän vuotias ja näki kaiken. Sitä samaa näkyä ja tunnetta hän pakeni ja tavoitteli koko ikänsä. Kova ja koko ajan särkymässä oleva mies. Sielunveljet vaistosivat herkkyyden. Jean Cocteau oli yksi harvoista, joka sai vierailla mimosamaisen Marcel Proustin makuuhuoneessa, vannottuaan ensin pyhästi, ettei ollut koskettanut naista, joka oli pidellyt ruusua kädessään. Minua tämä tarina ei naurattanut. Kosketti kylläkin.

Oma suosikkini Cocteaun ohjaamista leffoista on Kaunotar ja hirviö. Tarvitaan pimeä, hiljainen huone. Sadun ja reaalimaailman kuvat yhdistyvät. Tällaisina hetkinä sitä hyväksyy jopa Cocteaun käytössä kuluneimman sloganin; ’Mikään ei vaadi enempää totuutta kuin fiktio’. – – –

Cocteau on huomioija, proosatekstikin oli parhaimmillaan lyömätöntä: ’Arkkitehtien osaamattomuus on vaarallisempaa kuin mikään muu tunarointi, sillä sen vaikutusta ei pääse pakoon.’

Lyyrikko Cocteau suorasuuntaa innostuessaan paperille järeää proosaa. ’Runoilija elää toden maailmassa. Häntä kavahdetaan, koska hän työntää ihmisen nenän tämän omiin jätöksiin. Runoilija ei noudata mitään protokollaa. Kauan häntä on luultu epätäsmällisyyden protokollapäälliköksi. Kun yleisö oivaltaa hänen todellisen roolinsa, se pelkää häntä.’”

Oikean vastauksen antoivat myös Ilpo Pietilä Jyväskylästä ja Juhani Niemi Hangosta. Palkinto ojennetaan Eero Reijoselle. (rb)

Viikon 6 sitaatti *

Yllä oleva asteriski merkitsee siis sitä, että nyt on vuorossa Kirjavisan ja Suomen itsenäisyyden merkkivuoden ensimmäinen erikoistehtävä. Se tarkoittaa sitä, että kirjailija on jo visassa esiintynyt ja hänellä on oma paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kunniagalleriassa – ainakin visaisäntänne mielestä.

Tällä romaanilla nyt etsitty kirjailija niin sanotusti putsasi pöydän ja paalutti lopullisesti asemansa suomalaisen kirjallisuuden valiosarjassa. Kuka on tämä liki 20 vuotta sitten ensiesiintymisensä visassa tehnyt kirjailija, mikä teos?
Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

”Kymmenessä vuodessa otin kaiken kotiin liittyvän haltuuni sataprosenttisesti. Tämän vuoksi minua loukkasi, kun Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Timo Jutila ilmoitti tekevänsä kaiken satakymmenenprosenttisesti. Mikä hän oli sellaista suustaan päästämään, päivärahoilla ja poikaporukoissa ulkomaiden hotelleissa asuvana hänen ei tarvinnut huolehtia kuin itsensä ja muut poikalapset ajoissa kentälle jahtaamaan pientä esinettä. Samaan aikaan minä huolehdin muonituksesta, lastenhoidosta, naisen tilasta ja työpaikkani ilmapiiristä.”