Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Kirjallisuus

Kirjavisa: Kissojen omistamien avainruno

Kirjavisan pitkän historian aikana vastaajajoukkoon on satojen yksittäisten kirjatietäjien lisäksi kuulunut pariskuntia, äiti/tytär- ja isä/tytär-yhdistelmiä, kokonaisia perheitä, kirjapiirejä ja muitakin kollektiiveja, mutta eläimiä ei ole kreditoitu vastaajiksi.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Kunnes… Raila Rinne ja Viiru, olkaa hyvä.

”Oodi kissalle – ehei, se ei ole kotoisin Cats-musikaalin esi-isältä T. S. Eliotilta, ei liioin Kamalan kissan kirjoittaneelta Eeva-Liisa Mannerilta, vaan Pablo Nerudalta. Oodi sisältyy kokoelmaan Andien mainingit.

Visasitaatissa oli runosta vain palanen.

Jokainen kissan kanssa elävä ihminen tietää todeksi, että kissa on heti synnyttyään täydellinen jos kohta viikon verran vielä sokea ja emon maidosta riippuvainen, mutta itseään täynnä. Oma Viiruni tipahti puolivuotiaana neljännen kerroksen parvekkeen reunalta maahan. Säikähdin pahan kerran ja syöksyin raput alas pelastamaan kissua. Ei hätää, katti hiippaili häntä pystyssä pihan poikki kohti metsää. Kun lopulta onnistuin sen nappaamaan, se ei aristellut mitään kohtaa kehossaan vaan kehräsi tyyriinä käsivarsillani.

Edelleen se kehräilee tyyriinä ja komeana kahdeksanvuotiaana maalaiskattina, suorittaa pihavalvontaa parvekkeella hämärän tultua ja pyydystää myyriä ja päästäisiä aina mökille päästyänsä. Paras kissa Pasilassa, tietenkin.”

Kissaihmisiä on myös Kaarina Sipponen, lempääläläinen ja visan ensikertalainen.

”Kerrankin tärppäsi, kun kirjaukko toi esille lempirunoni. Pablo Nerudan Oodi kissalle on Pentti Saaritsan mainio käännös. Andien mainingit on hyllyssä, samoin upea Tunnustan eläneeni.

Myrskyisän elämänsä vaiheissa Neruda on ehtinyt tutustua näköjään kissoihinkin hyvin perusteellisesti, kun tietää, että kissa oli heti syntyään täydellinen. Niinhän se tietää olevansa, voin sanoa ikäni kissojen kanssa asuneena. ”nuuhkit/ epäilet kaikkea/ mitä maa kantaa päällään,/ sillä kaikki/ on saastaista/ kissan tahrattomalle käpälälle.”

Runon lopulla Neruda tunnustaa, että kissasta hän ei saa selvää. Näin sanoi tuttu eläinlääkärikin. Hän olisi kuulemma rikas mies, jos tuntisi kissan sielunelämän. Kissan arvoituksellisuus ja itsenäisyys lienee syy siihen, että taiteilijat rakastavat kissoja, koirat ovat sotilaiden komennettaviksi.”

Debytantteja lie myös Tarmo Tikka.

”Tärppäsi! Tuo oli aikoinaan päiväkotilapseni lempiruno. Kissaystävä hänestä tulikin.

Runoilija on nobelisti Pablo Neruda, joka eli hyvin vaihtelevan elämän.

Kävin muutamia vuosia sitten hänen kodissaan, jonka laivan komentosiltaa muistuttavassa työhuoneessa hän kirjoitti.”

* * *

Pari kissojen ystävää vielä. Ensin Merja Jutila:

”No nyt yhdistyi kaksi rakkauttani: kissat ja Pablo Nerudan runot!

Oodi kissalle -runo löytyy kokoelmasta Andien mainingit, jonka sain nimipäivälahjaksi silloiselta poikaystävältäni vuonna 1972. Kansilehdelle on kirjoitettu ’Runoilija, lähempänä kuolemaa kuin filosofiaa, lähempänä tuskaa kuin älyä, lähempänä verta kuin mustetta’ (Lorca Nerudasta)

Runoilijan uransa Neruda, alunperin Ricardo Elieser Neftali Reyes Basoalto, aloitti jo 17-vuotiaana. Runoilijanimensä hän otti tsekkiläisen runoilijan Jan Nerudan innoittamana. – – –

Nautimme usein Nerudan runoista 15-vuotiaan kissani Oskarin kanssa.”

Ja perään Maijaliisa Mattila:

”Oi nuoruuteni Nerudaa, oi Oodia kissalle, jonka osasin joskus ulkoa, vaikka kissan omistaja (eli kissan omistettu ja palvelija) minusta tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Kissa on jumalainen, salaperäinen olento, jonka edessä Nerudakin joutui toteamaan, kuinka ”järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, sen silmissä on kultaiset numerot”.

Niin on, että kissa valitsee ihmisensä, mutta kissaa ei saisi valita kuka tahansa. On surkeaa kuulla kesäkissoista ja nähdä maaseudulla kissapopulaatioita, joiden lisääntymistä ei rajoiteta, joita ei valvota, joita ei hoideta. Sirutuksesta ei ole kuultu puhettakaan. Eikä kissa, taitava saalistaja, kuulu Suomen luontoon vaan kaltaisteni vanhojen muorien hellään hoivaan ja tarkkaan, molemminpuoliseen valvontaan.”

Juhani Niemi saa käydä elävästä esimerkistä siitä, että on niitä kissamiehiäkin.

”Andien mainingit on monipuolinen kokonaisuus, joka esittelee lukijalle niin luontoa rakastavan runoilijan kuin tarkkanäköisen yhteiskuntakriitikon. Monet kuuluisat henkilöt ja arkiset asiat ovat saaneet omat oodinsa. Runoissaan Neruda puhuttelee sekä runojensa kohteita että lukijoitaan. Hän puhuu vahvasti ja tunteita säästelemättä ihmisyyden puolesta ja kolonialismia ja ihmisten sortoa vastaan. Kopio runosta Oodi kissalle on Killen (sysimusta kotikissa) raapimispuuta koristamassa.”

* * *

Ruotehtäville aina lämpenevä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen kirjoittaa näin:

”Syksyn vesisateisen pimeyden keskellä on hyvä ajatella Andien maininkeja ja chileläistä runoilijaa Pablo Nerudaa. Vaikka ei Nerudan elämä ja varsinkaan viime hetket kovin valoisia olleet.

Runo on nimeltään Oodi kissalle ja se löytyy Pablo Nerudan teoksesta Andien mainingit. Tällä kertaa ei tarvinnut kuin ojentaa oikea käsi kirjahyllyyn ja siinä se kirja oli. Nerudaa ajatellen olisi tosin pitänyt ojentaa vasen käsi.

Tämän kertainen tehtävä on ajankohtainen myös siksi, että Neruden kuoleman syy on vieläkin epäselvä. Hän kuoli heti Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen eturauhassyöpään virallisen tiedon mukaan. Epäilyjen vuoksi ruumis kaivettiin haudasta 2013, mutta myrkkyjä ei löytynyt. Kuitenkin vuonna 2017 näytteistä löytyi bakteeri, jonka alkuperää ei ole voitu selvittää. Myrkkyjä tai muita käytetään nykyäänkin vastustajiin.

Nerudan runot eivät mielestäni ole niinkään poliittisia, enemmänkin ihmisten elämää kuvaavia. Myös Nerudan proosateos Tunnustan eläneeni teki aikanaan suuren vaikutuksen”

Painetun sanan kannalta tiiman myöhässä visapostikonttoriin rynnänyt Mauri Panhelainen saakoon äänensä kuuluviin sentään tässä verkkoympäristössä. (Se tehtävänasetteluissa mainittu ”viimeistään”-kellonaika ei muuten ole ihan viitteellinen, vaan printtilehteen ehtimisen kannalta noteeraamisen väärti.)

”Viikon vihje kissoineen vei ajatukset Eeva-Liisa Mannerin Kamala kissa -teokseen, jossa Mannerin sanojen mukaan ’vain kissat ovat maagisia, toisaan koomisia, tai traagisia’. Mutta kysymys on kuitenkin vielä suuremmasta kirjallisesta hahmosta, runoilijanobelisti Pablo Nerudasta.

Hänen kissansa on vielä merkillisempi, ’keisari ilman keisarikuntaa, isänmaaton valloittaja, salongin pieni tiikeri, eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani… ’. Ja visaruno jatkuu vähän myöhemmin: ’Oi huoneiston joutilas pato, yön röyhkeä käpälänjälki, laiska, jäntevä ja etäinen, syöverinsyvä kolli, asumusten salainen poliisi…’

On siinä Oodia kissalle. Nerudan Oodi koiralle osoittaa runoilijan ymmärtäneen, miten koira on – päinvastoin kuin uljas kissa – ihmisestä riippuvainen ja lapsellinen otus. Koira on levoton,
’pysähtelee, ajelee mehiläisiä, hypähtää läikähtävään lätäkköön.”

* * *

Eero Reijonen on vähällä lähteä soitellen sotaan. Mutta suunta kääntyy nopsaan,  ja aatos alkaa lentää. Myös koirista:

”Muutaman rivin visakompaa tavattuani ajattelin, että Visiiri ajaa syyskauteen vaikeuskertoimella 0,1, eli T.S. Eliotin kissapähkinällä. No, nopeast visakallokin terhentyi ja väänsi okulaarinsa oikeaan kohteeseen. Ja se ohut kirjanenkin löytyi. Hävettää sanoa, mutta en muista milloin olen sen viimeksi kokonaan lukenut. – – –

Hienoja, upeita runoja…ja paljon muistoja ajalta jota parhaiten kuvaa ’Sörkän Nerudan’ eli Arvo Turtiaisen jouluruno Rauhan juhla, joka loppuu, monen säkeistön markkinahumun jälkeen, Stadin Arskan laittamaankommenttiin: ’Jos tämä olisi tapahtunut Jeesukselle, hän olisi temmannut ruoskan, marssinut joulukaduille ja kaatanut kaikki markkinapöydät. Hän olisi sanonut… te rahantekijät, väärentäjät. Nimeni on Rauha ei Raha.’

No, 60-luku meni hautaansa ja 70-luku muokkasi koko loppuelämän suunnan. Opiskelu, duuni ja perhe. Kulttuuri oli henkireikä, kirjallisuus helpoimmin käsillä, vaikka isot vihreät, leiviskän painoiset maanlaitolivat alituisena taakkana. Tämä oli myös aikaa, jolloin perheen kasvaessa muuttavaisen Visa-Eeron perheessä visakirjailijaa luettiin sekä Mellunmäessä, että Keravalla… ja kuunneltiin.

Runot eivät painaneet paljoa. Hyötysuhde kantourakkaa kohden oli valtava. Visakirjailija oli yksi rakkaimmista…ja näkyvimmistä, siis oikeastaan myös kuultavissa olevista. Kristiina Halkola ja United Fruit Co ja uussanoitettu Almeria eli Lautanen Guatemalan verta, Visakirjan runoja molemmat, löytyvät passiivimuistista heti kun biisien alkusoinnut on kuultu. – – –

Otetaan käsittelyyn sekä Oodi kissalle -runo että Oodi koiralle. Hienosti runoilija osoittaa, mikä valtava ero näiden ihmisen kahden parhaan ystävän välillä on. Suoritus on merkittävän hieno. Ainakaan visakallo ei ole lukenut aiheesta mitään tämän maukkaampaa.

Kissa on kehräilystään ja sylissä viihtyvyydestään huolimatta sittenkin etäinen, pohjimmiltaan tuntematon. Se ei kaivannut syntyjäänkään esivalmisteluja, kuten pitkän tien kulkenut koira vaan: ”Se oli heti syntyjään täydellinen, kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi”. Koira laitetaan paikoilleen jo tässä runossa: ’Koira on pelkkä vikaan mennyt leijona’.

Sitten pannaan arvioitavaksi kirjailijat ja heidän kaltaisensa olennot: insinööri, kärpänen ja runoilija: ’Insinööri soisi olevansa runoilija, kärpänen kokeilee lentää kuin pääskynen, runoilija yrittää matkia kärpästä, mutta kissa haluaa olla vain kissa.’

Sitten runoilijaa lähtee lentoon. Mirrin rakennetta ei voita kuu, eikä kukka, vain topaasi, itse aurinko tai laivan luja keula ovat vastaavia. ”Keisari ilman keisarikuntaa eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani.”

Viimeksi mainittu on huomattava kunnianosoitus, sillä Pablo Neruda oli naisiinmenevä mies, nobelistien suurin koijari. – – –

Mutta eihän tämä mainio kissaruno kata kuin puolikkaan ihmisen parhaista kavereista. Koira, tämä vikaan mennyt leijona, on runoilijan kaltainen myös ratkaisemattomien kysymysten äärellä: ’Koira kysyy minulta/ enkä minä vastaa… en vastaa koska en tiedä, en mahda mitään.’ (PN: Oodi koiralle) – – –

Lopullisen eron kissaan Neruda kiteyttää koiraoodinsa lopuksi: ’Onni olla koira ja olla ihminen/ yhtyneenä/ yhdeksi eläimeksi/ joka kulkee liikutellen/ kuutta jalkaa/ ja yhtä kasteenkosteaa häntää.’

Molemmat oodit – ja tietysti tämä koiran hautausruno – ovat puhuttelevia. Mutta kyllä lukija omansa tuntee. Kahden westien ja kahden skotlanninterrierin kanssa, kunkin kerrallaan, taipaleensa taittanut visakallo tunnustaa olevansa täysin koiraihminen.”

* * *

Matti Kärkkäinen menneitä lukuikokemuksia lämmöllä.

Olen lukenut kokoelman joskus nuoruudessani ja uudelleen vuonna 2019, kun kokoelma ja Nerudan muistelmateos Tunnustan eläneeni olivat käsittelyssä Jorma Eton tien lukupiirissä Rovaniemellä. Jo tuosta kokoelmasta voi päätellä, että Neruda on ainakin monipuolinen runoilija. Hän pystyy kirjoittamaan kauniita rakkausrunoja ja vaikuttavia poliittisia runoja. Kokoelman kaikki runot eivät minulle auenneet vielä toisellakaan lukukerralla. Parempi lukukokemus oli Kapteenin laulut, joka sisältää pääasiassa rakkausrunoja kolmannelle vaimolle Matilde Urrutialle.

Neruda oli myös poliitikko, joten on ymmärrettävää, että hänen runouteensa suhtaudutaan myös kielteisesti. Itse uskon, että Nerudan taiteelliset saavutukset ovat kestäviä ja hänen runoutensa elää, vaikka hänen kannattamansa kommunismi on kuollut.

Sirpa Taskinen heittää ilmoille pohdiskelun arvoisen asian, johon voisi visassakin palata joskus laajemmin.

”Pablo Nerudan (1904-1973) Oodi kissalle herätti kysymyksen, mitä kaikkia eläimiä runous mahtaa sisältääkään. Hevosista ja koirista on kirjoitettu paljon (mm. Sirkka Turkka), Eeva-Liisa Mannerilla on gemssi, Koskenniemellä tietysti joutsen, Haavikolla lukuisia lintuja, ja niin, onhan Neruda kirjoittanut oodin myös elefantille. Mutta onko kukaan selvittänyt, mikä eläin on eniten esillä? Minä veikkaan juuri kissaa; ainakaan mistään muusta eläimestä ei ole tehty musikaalia (Cats T. S. Eliotin runoihin).

Runo löytyy Nerudan Valituista¸ alun perin kokoelmasta Andien mainingit, Pentti Saaritsan mainiona suomennoksena. Mahtaako alkuteksti sisältää yhtä hauskan sanaleikin: ’Eläimistä tuli susia’?

Lyhytsanaisemmin kissaoodin tunnistuksensa ilmaisivat vielä Merja Eloniemi, V.-P. Salminen, Unto Vesa ja Pertti Timonen Palkinto Kaarina Sipposelle.

Visasitaatti 15

Taas ollaan järeän maailmankirjallisuuden äärellä. Tämä seikkailu nousi viime vuosikymmenellä ihan uuteen kukoistukseen. Jo ennen tätä kirjaa alulle pantu jatko-osa oli tehnyt saman tempun kymmenkunta vuotta aiemmin.

Mikä teos, kuka kirjoitti, ja kuka on katkelmassa esitelty hahmo? Vastaukset viimeistään 19.10 klo 14 mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi.

”Pian he olivat keskipihassa, jota kolmelta puolelta rajasi kaksisiipinen päärakennus. Keskellä pihaa lojui suuri tammitukki josta karsitut oksat olivat vielä maassa. Tukin vieressä seisoi valtava mies, jolla oli tuuhea musta tukka ja parta, paksut paljaat käsivarret ja jonka jaloissa pullistelivat valtavat lihakset. Hänellä oli yllään polviin asti ulottuva villamekko ja hän nojasi kirveeseen. Hevoset seisoivat hänen vieressään turpa hänen olallaan.”

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Toimituksen valinta

Marja Luumi

Työmarkkinat
26.10.2020
”Uho tuntuu jatkuvan, tämä on aivan absurdi ajatus” – Paperiliiton Vanhala ihmettelee Metsäteollisuuden Hollménin puheita ”tyhjältä paperilta” lähtemisestä
Lue lisää

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Chefredaktör: Johan Kvarnström
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE