ehdokasmainos

Kirjavisa: Lundbergin kirjoissa tuntee suolaveden pärskeen

Kuva: Kari Hulkko
Vuoden 2012 Finlandia-palkinnosta päättänyt Tarja Halonen onnittelee palkinnon saajaa, Jää-romaanin kirjoittaja Ulla-Lena Lundbergia.

Tasaisen vauhdin taulukko pitää eli kevät jatkuu kaksinumeroisella kierrosvauhdilla. Isompiakin lukuja visatoimituksessa kestetään.

Mutta nyt kasitehtävään. Annetaan espoolaisen Pertti Vuorelan ensin luotsata lukijat kohti oikeaa väylää.

”Kävin 1980-luvulla, jolloin Anna-kirjat ilmestyivät, veneellä kesäisin useita kertoja idyllisessä Kökarissa. Käynteihin olisi tullut historiallista perspektiiviä, jos tuolloin olisin lukenut Anna-kirjat. Yhdellä venematkalla päädyin jopa Kökarin pappilaan iltapalalle koulutoverin luokse. Myös hän kertoili kiintoisia juttuja saaresta ja sen asukkaista.”

Vaikka edellä puhuttiin Anna-kirjoista, ei kyse nyt ole mistään tyttökirjasarjasta. Raila Rinne Helsingistä kertoo ketä ja mitä faktisesti haettiin.

”Kun sitaatissa kerrotaan Annasta ja kirjoittajan Finlandia-ehdokkuuksista vastaus löytyy omasta kirjahyllystä. Siellä on Ulla-Lena Lundbergin ’Kuninkaan Anna’, joka sisältää alunperin kahtena eri kirjana ilmestyneet Kuninkaan Annan vuodelta 1982 ja ’Kökarin Annan’ 1984.

Sitaatti on Kökarin Annan kohdasta, jossa päähenkilö on saapunut ensimmäiseen opettajanpaikkaansa Paraisille kesällä 1939. Mellangårdin emäntä touhuaa melkein tyhjin käsin tulleelle Annalle huonekaluja, muun muassa huvittavan Garibaldin, joka on ties minkä sotilaan joskus muinoin taloon raijaama kenttävuode. Anna sijaa petinsä Garibaldiin. Opettajaseminaarin ankara kuri alkaa hellittää otettaan Annasta, samoin polttava ikävä Tukholmassa asuvaa taiteilija-Staffania kohtaan. Anna päättää asettua uuteen kyläyhteisöön ja uuteen rooliin tyynesti omana itsenään. – – –

Ulla-Lena Lundberg voitti 2012 Finlandia-palkinnon teoksellaan ’Jää’. Toinen tällä vuosituhannella ilmestynyt romaani on ’Marsipaanisotilas’. Ne molemmat pohjautuvat kirjailijan oman lähisuvun vaiheisiin.”

Sirpa Taskinen Helsingistä täydentää kirjailijan ansioluetteloa.

”Joka toisen kirjailijan päähenkilö on Anna, ja mikäpä siinä, onhan se yksi länsimaiden vanhimpia hyvin säilyneitä naisen nimiä. Kovin monella kuitenkaan ei ole kahta kirjaa, joiden molempien nimikkeessä on Anna. Tämä johdattaa taannoisen Finlandia-palkitun kirjailijan tuotantoon, ja etsitty kirja on kaksikon jälkimmäinen eli Kökarin Anna. – – –

Lundberg on koulutukseltaan antropologi ja hän on matkustellut laajasti, mikä näkyy hänen kirjoissaan. Fiktion lisäksi hän on kirjoittanut kansatieteellisiä ja antropologisia teoksia Ahvenanmaan ja talonpoikaispurjehduksen ohella Afrikasta ja Siperiasta. Finlandia-palkinnon lisäksi Lundberg on saanut Runeberg-palkinnon, Valtion kirjallisuuspalkinnon ja Kiitos kirjasta-palkinnon. Hän on Åbo Akademin kunniatohtori ja toiminut myös taiteen akateemikkona.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen tutkailee lähemmin Kökarin saarikuntaa inspiraation lähteenä.

”Ulla-Lena Lundberg ei ole kotiseutuunsa käpertynyt saarelainen Itämereltä, vaan on asunut Yhdysvalloissa, Japanissa, Englannissa ja myös useissa maissa Afrikassa. Siellä hän kertoo lakanneensa uskomasta ihmiskunnan pikaiseen tuhoon. Miksikö? Siksi että hän näki, miten sopeutuva ihminen pysyy hengissä heikoissakin olosuhteissa. Sama kokemusperäinen optimismi lävistää hänen romaanitaiteensa.

Elämänkertureiden ei tarvitse kirjoittaa Ulla-Lena Lundbergille kirjallista lapsuutta, sellainen hänellä jo on. Seitsemän vanhana pikkutyttö alkoi kirjoittaa satuja ja tarinoita. Viisitoistavuotias koululainen Ulla-Lena sai julki runokokoelman oikean kustantajan kustantamana. Meni kuitenkin parikymmentä vuotta ennen kuin matkakertomuksia ja muuta kirjoitellusta Lundbergista sukeutui merkittävä romaanikirjailija. Kansainvälisesti suuntautunut antropologian harrastaja löysi varhaisessa keski-iässä kaunokirjalliseksi tutkimuskohteekseen synnyinpaikkansa, Ahvenanmaan ulkosaaristossa sijaitsevan 64 neliökilometrin kokoisen Kökarin saaren.

Kökar on edelleen itsenäinen kunta, Suomen toiseksi pienin lajissaan. Tammikuun lopussa tänä vuonna siellä asui virallisen tilaston mukaan 247 saarelaista, heistä vain 25 oli alle 15-vuotiaita lapsia. Väkimäärä on selvästi vähentynyt niistä ajoista, joihin saarella syntynyt kirjailija sijoittaa romaaninsa. Kirjailija kertoo viettäneensä kaikki kesänsä Kökarilla samalla tavalla kuin opettajaksi mantereelle joutunut Anna.

Kökarin Anna -romaanin alkuperäinen nimi Ingens Anna (’Ei kenenkään Anna’) kuvaa hyvin sen pääteemaa. Nuorena rakkaudessa pettynyt opettaja saa kolmekymppisenä uuden tilaisuuden, mutta tulee petetyksi entistä pahemmin.”

Tamperelainen Unto Vesakin on uponnut Lundbergin kirjojen lumoon.

”Hienoa, että saatiin Ulla-Lena Lundberg mukaan kuvaan. Vaikka itselleni on tuttua vain hänen uudempi tuotantonsa Leosta alkaen, se on ollut sitäkin läheisempää. Lundberg kirjoittaa uskomattoman kaunista kieltä ja kuvaa tarinoidensa henkilöt, saariston elämän, kylät ja tapahtumat lämpimästi ja vivahteikkaasti, tuorein romaaninsa Jää tästä huikeimpana esimerkkinä.”

Hankolainen Juhani Niemi antautuu merellisen romaanin vietäväksi.

”Lundbergin kerronta on vahvaa, saaristolaiskuvausta parhaimmillaan, voi melkein tuntea suolaveden pärskeet kasvoillaan. En nyt muista, miksi aikoinaan näihin kirjoihin tartuin, mutta kuten Ulla-Lena sanoo, on hyvä joutua lukemaan kirjoja, joita ei itse olisi valinnut.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistaa taas kysytyn kirjan vaimonsa lukupöydältä.

”Vaimoni luki Jään (jo ennen Finlandiaa) ja oli aivan tohkeissaan sen neroudesta; työkiireiden vuoksi luku-urakka minun kohdaltani siirtyi hämärään tulevaisuuteen, kaiketi jonnekin eläkepäivien piiriin, mikäli sellaiset joskus koittavat. Mitä seikkaa pahasti harmittelen yleisistä ja erityisistä syistä, etenkin kun läheisen lukeman herkkukirjan elämys voi realisoitua vain ilahduttavana joskin kadehdittavana havaintona, vailla sen syvempää siirtovaikutusta.”

Myös Ilpo Pietilässä heräsi kiinnostus.

”Lundbergkään ei ole kuulunut lukututtavuuksiini huolimatta näistä viimeisistä menestyskirjoistaan. Saaristolaisteema tosin kiinnostaa, joten ties vaikka vanhemmillä päivilläni vielä tutustuisin hänen tuotantoonsakin.”

Oikeaa tietoa löytyi myös helsinkiläiseltä Petri Kettuselta ja tamperelaiselta Jari-Pekka Vuorelalta. Palkinto Raila Rinteelle.

VIIKON 10 SITAATTI

Kevään virallisen alkamisen kunniaksi runo vuodenaikojen taitekohdasta. Kirjoittaja teki läpimurtonsa 1980-luvun alussa ja eli vähän risaisen elämän, mutta juuri sellaisen, joka tekee kirjailijaksi. Hän menehtyi näinä maaliskuun päivinä eräänä vuonna ei niin kauan sitten.

Siis kuka, mikä kokoelma ja mitä kaikkea muuta tiedät hänestä kertoa? Vastaukset viimeistään 16.3. osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

“mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs

ja itserakas kuin nuori hirvi

mä lauloin nakkikioskilla kuin italiaano

eikä kukaan tiennyt totuutta

mä vaan nauroin kun multa röökiä bummattiin

mä olin niin auki

niin tsipissä

eikä kukaan tiennyt totuutta

mä olin menettänyt kikkani ja kämppäni

kyttiksellä multa kysyttiin missä mä asun

mä sanoin

kuka nyt kesällä budjaa

vaikka

oli talvi”

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Tuottoisa bisnes pyörii kissojen ympärillä, mutta niitä ei ole jalostettu luonnottomiksi, kömpelöiksi ja sairaiksi kuten koiria

Petri Pietiläinen kirjoitti pari vuotta sitten Koirien maailmanhistorian, joka sai Lauri Jäntin säätiön palkinnon. Nyt Pietiläinen on kirjoittanut samantapaisen kirjan kissojen historiasta.

Yllättävästi  Pietiläinen tunnustaa rakastavansa eniten juuri kissoja. Niitä hänellä on ollut ja on monia,  ja niiden nimet kerrotaan lapsuudesta tähän päivään kirjan esipuheen kiitossanoissa.

Hiirillä ja muulla saaliillaan leikkiviä kissoja pidetään julmina, mutta harva eläin on joutunut ihmisen taholta niin julman kohtelun uhriksi kuin kissa. Salaperäistä, itsenäistä ja maagista seksuaalisuutta säteilevää eläintä on pidetty, erityisesti länsimailla pari sataa vuotta kestäneiden noitavainojen aikana, noitien ja paholaisen kätyrinä tai valepukuna.

Pahuuden väriä kantava mustakissa joutuikin synkimpien vainojen kohteeksi ja uskottiin,  että sen omistajatkin muuttuivat pahan palvojiksi. Vielä tänäänkin mustakissa saa kärsiä turkinvärinsä vuoksi,  ja esimerkiksi eläinsuojissa ne jäävät usein ilman uutta omistajaa ja joudutaan lopettamaan.

Ennen keskiaikaa kissoja arvostettiin eniten  muitakin eläinjumaluuksia palvovassa Egyptissä. Syynä osaksi kissan maaginen luonne: esimerkiksi eläimen pimeässä loistavia silmiä pidettiin merkkinä selvänäöstä,  ja Kuolleiden kirjoissa kuoleman jälkeen tietä taivaaseen etsivä saa henkien kieltä ymmärtävän Kissan oppaakseen.

Antiikin Kreikkaa on pidetty koirakansakuntana mutta kissa pääsi arvoonsa Kreikassakin. On väitetty että roomalaiset sotilaat levittivät kissat eurooppaan, mutta kreikkalaiset toivat ne ensin Roomaan. Kissoja tarvittiin laivoissa, joiden mukana ne levisivät ympäri maailman.

Syynä olivat alusta lähtien kissojen suorastaan symbolisiksi saalistuskohteiksi muodostuneet hiiret ja rotat, jotka tekivät tuhojaan viljavarastoissa ja muissa ihmisten tiloissa.

1700-luvulta alkaen kaupungistumisen ja teollistumisen myötä kissat ovat siirtyneet hyötyeläimistä lemmikeiksi, ja ensimmäiset suuret kissanäyttelyt pidettiin 1800-luvulla.

Nyt rotukissat ovat valloittaneet sylit, kotisohvat ja sängyt, ja niistä on tullut perheen käseniä. Mutta onneksi niitä ei ole ylijalostettu samalla tavoin kuin koiria luonnottomiksi, kömpelöiksi ja sairaiksi. Tuottoisa bisnes pyörii kuitenkin kissojenkin ympärillä.

Kissojen ja koirien nousemisesta ihmisten rinnalle niin kielessä, kulttuurissa kuin perheissä ja kodeissa, kertoo sekin että niiden oma piiloon jäänyt historia nostetaan esiin, ihmisen tekemiä  vääryyksiä ja julmuuksia myöten.

PEKKA WAHLSTEDT

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria. Sks 2016

Keskustelua aiheesta

Tervo pahoittelee puheitaan: “Suomalaisille ominaiset piirteet eivät tietenkään selitä rasismia”

Kuva: Lehtikuva

Kirjailija Jari Tervo sanoi eilen julkaistussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että suomalaiset ovat autistinen kansa. Tervo selitti tällä sitä, että meidän on muita vaikeampaa ottaa vastaan muualta tulleita, pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Tervo vetosi Cambridgen yliopiston psykologian professorin Simon Baron-Cohenin autismitutkimuksiin ja teki testin, jolla voi selvittää omia autistisia piirteitään.

— Olin niistä väitteistä 90-prosenttisesti samaa mieltä. Kiinnitän huomiota mieluummin yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin, hämmennyn ihmisjoukossa ja niin edelleen. Tunnistin itsessäni autistisia piirteitä, ja minun mielestäni ne sopivat suurimpaan osaan suomalaisista, Tervo sanoi.

Tervon sanomiset herättivät paheksuntaa muun muassa siksi, että hänen katsottiin liittävän autismiin vain negatiivisia piirteitä.

Kirjailija pahoittelee puheitaan Twitter-profiilissaan.

— En tietenkään pidä autismin kirjolaisia rasisteina. Enkä koskaan lapsia. Arvelin ison osan suomalaisista vastaavan “kyllä” väitteisiin: sosiaaliset tilanteet hämmentävät minua, viihdyn mieluummin yksin kuin seurassa, yksityiskohdat kiinnostavat enemmän kuin kokonaisuus.

Tervo toistaa, että edelliset väitteet kuuluvat Cambridgen yliopiston testiin, jolla mitataan alttiutta autismiin.

— Minulla on testin mukaan alttiutta.

Tervo sanoo, että suomalaisille ominaiset piirteet eivät tietenkään selitä rasismia. Hän sanoo olevansa pahoillaan, jos on tahtomattaan loukannut ihmisiä.

— Jos kirjoissani on ollut sanoma, niin se ei ole koskaan ollut erilaisuuden sietäminen, vaan siitä suoraan riemuitseminen.

HS: Jari Tervolta taas kovia väitteitä — “Minähän en sano suomalaisia valkoiseksi roskaväeksi”

Kuva: Lehtikuva

Kirjailija Jari Tervo kommentoi lauantaina Helsingin Sanomien haastattelussa kovaa keskustelua nostanutta kolumniaan Ylelle. Runsas vuosi sitten Tervo kirjoitti, keskellä kuuminta pakolaiskeskustelua, rikosten lisääntymisen syistä.

”Rasistit ovat valittaneet, että vastaanottokeskukset lisäävät rikollisuutta. Se on aivan totta. Ne lisäävät kotoperäisen paskasakin rikollisuutta.”

Koko teksti julkaistiin otsikolla “Valkoinen roskaväki”.

Tervo sanoo HS:lle nyt saaneensa “tankkiautollisen paskaa niskaani”.

— Minähän en sano suomalaisia valkoiseksi roskaväeksi, vaan sanon rasisteja valkoiseksi roskaväeksi. Ja teen sen mielelläni. Minä mielelläni haukun rasisteja.

Kirjailija huomauttaa, että perustuslaissa sanotaan, että ihmiset ovat tasavertaisia lain edessä.

— Siinä ei sanota, että valkoiset ihmiset eikä siinä sanota edes, että suomalaiset ihmiset. Siinä sanotaan ihmiset. Nämä ovat itsestään selviä asioita, ja valtaosa rasisteista myöntää sen, koska miksi he muuten piilottelisivat nimimerkin suojissa.

Tervo kuitenkin sanoo suomalaisista, että me olemme autistinen kansa. Siksi meidän on muita vaikeampaa ottaa vastaan muualta tulleita. Tervo vetoaa Cambridgen yliopiston psykologian professorin Simon Baron-Cohenin autismitutkimuksiin ja teki testin, jolla voi selvittää omia autistisia piirteitään.

— Olin niistä väitteistä 90-prosenttisesti samaa mieltä. Kiinnitän huomiota mieluummin yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin, hämmennyn ihmisjoukossa ja niin edelleen. Tunnistin itsessäni autistisia piirteitä, ja minun mielestäni ne sopivat suurimpaan osaan suomalaisista, Tervo sanoo

AVAINSANAT

WSOY sopi Kekkos-kirjan virheen korjaamisesta

LKS 20160824 Tyttönimellään kirjoittava toimittaja ja tietokirjailija Maarit Huovinen (Maarit Tyrkkö) julkisti muistelmateoksensa Presidentti ja toimittaja 24. elokuuta 2016 Helsingissä. Huovinen esittelee arkistokuviaan. Kuvassa Kekkosen päiväkirjoja. Kirja kertoo uutta tietoa siitä, millaiset olivat viimeiset vuodet sairastavan Urho Kekkosen rinnalla. Vuosina 1976-1981 Maarit Huovinen toimitti kaikki Urho Kekkosen kirjat. LEHTIKUVA / ANNI REENPÄÄ

Kirjassa Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja on virheellisesti kerrottu Juha Rihtniemen tehneen itsemurhan. Teoksessa on mennyt sekaisin kahden kokoomuspoliitikon nimet. Todellisuudessa Juha Rihtniemi kuoli sairauden seurauksena.

WSOY ja Suvi Rihtniemi ovat keskustelleet asiasta ja virheen korjaamisesta. He ovat yhdessä sopineet, että WSOY laittaa kaikkiin varastossa oleviin kappeleihinsa korjausliuskan, jossa virhe korjataan. Lisäksi korjausliuskoja lähetetään myös jälleenmyyjille kirjojen väliin laitettavaksi.

Luonnollisesti oikea nimi korjataan myös teoksen seuraaviin painoksiin.

WSOY pyytää virhettään anteeksi Suvi Rihtniemeltä. Virhe oli vakava, ja WSOY on pahoillaan ettei sitä havaittu kirjan toimitusvaiheessa.

Kirjailija Maarit Tyrkkö on jo aiemmin pyytänyt julkisuudessa Suvi Rihtniemeltä virhettä anteeksi.

Viimekädessä vastuu kirjaan päätyneestä virheellisestä tiedosta on kustantamon.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pohjantähti kolmonen työn alla Seinäjoen kaupunginteatterissa: “Tämä on tärkeä tehdä nimenomaan Pohjanmaalla”

Kuva: Juha Itkonen
JuhaLuukkonen-1
Ohjaaja Juha Luukkonen sanoo, että Väinö Linna on suurromaaneillaan auttanut meitä ymmärtämään paremmin omaa historiaamme.

Seinäjoen kaupunginteatteri juhlistaa näyttävästi 100-vuotista Suomea tuomalla suurelle näyttämölle Väinö Linnan “Täällä Pohjantähden alla” -trilogian päätösosan.

Pohjantähti-trilogian osista juuri kolmas kertoo eniten Etelä-Pohjanmaankin menneistä tapahtumista. Seinäjoen näytelmässä Lapuan liikkeen nousu ja siihen johtaneet asiat ovat merkittävässä osassa.

Jatkoa Vaasan produktiolle

Näytelmän sovittavan ja ohjaavan Juha Luukkosen mukaan suurteos on tärkeää tehdä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla.

– Lapuan liike on päätösosan keskeisiä tapahtumia ja tematiikkaa. Se ei ole mikään erillinen saareke vaan osa samaa aatteellista kehitystä, jota edelsivät jääkäriliike ja vuoden 1918 tapahtumat. Se historia myös ajoi meitä kaiken aikaa Saksan liittolaisiksi, sanoo Juha Luukkonen.

Näytelmä tulee olemaan jatkumoa Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2008 nähdylle Luukkosen Täällä Pohjantähden alla -dramatisoinnille.  Ohjaaja lupaa, että jatko toteutetaan ja taustoitetaan niin, että sen  hahmoja pystyy ymmärtämään, vaikkei aiempaa osaa olisikaan nähnyt.

– Tarina kyllä jatkuu siitä mihin Vaasassa yhdeksän vuotta sitten jäätiin. Kansalaissota on sodittu, mutta haavat ovat kaikkea muuta kuin ummessa. Olen miettinyt sen tekemistä todella pitkään, mutta vasta nyt olosuhteet jatko-osalle ovat kunnossa. Seinäjoen kaupunginteatterissa on ne resurssit, jotka tämä juttu tarvitsee, Täällä Pohjantähden alla pitää tehdä joko oikein tai ei ollenkaan, Luukkonen.

Ettei historia toistaisi itseään

Ohjaaja Luukkoselle Linna on suurin suomalainen kirjailija kautta aikain. Pohjantähden lisäksi hän on ohjannut Linnan teoksista näyttämölle myös Tuntemattoman sotilaan, viime keväänä Kajaanin kaupunginteatteriin.

– Minkään muun taiteen äärellä en ole ollut niin vaikuttunut, kuin Linnan kirjallisuuden. Suureksi taiteeksi sen kohottaa ennen kaikkea Linnan ihmiskuvauksen syvyys sekä poikkeuksellinen kyky nähdä ihminen osana kohtaloa, jumaluutta, maailmanhistorian vyöryä.

Luukkoselle Linnan teosten työstäminen näyttämölle on paitsi unelma myös henkilökohtainen kunnianosoitus niiden kirjoittajaa kohtaan.

– Haluan näytelmällä tietysti muistuttaa siitä tosiasiasta, että se, joka ei ymmärrä historiaa, joutuu elämään sen uudelleen,

Luukkosen mukaan Linna on aina kärsivän, pienen ihmisen puolella ja kertoo historiaa heidän kauttaan.

– Hänen kuvauksensa muun muassa toisesta maailmansodasta ei ole vähääkään sankarillinen, vaan näyttää hyvin konkreettisesti sen inhimillisen kärsimyksen minkä sota aina aiheuttaa ja mikä todellisuudessa oli esimerkiksi ”sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki”, Luukkonen sanoo.

Kun työn alla on suurteos, se myös tehdään isosti.
– Materiaalia on todella runsaasti ja se on kiehtovakin haaste, sanoo Juha Luukkonen, joka vakuuttaa dramatsoinnin kunnioittavan Linnan alkutekstiä.

Täällä Pohjantähden alla III saa ensi-iltansa Seinäjoella 9. helmikuuta 2017.  Produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden virallista ohjelmaa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta