Kirjavisa: Lundbergin kirjoissa tuntee suolaveden pärskeen

Kuva: Kari Hulkko
Vuoden 2012 Finlandia-palkinnosta päättänyt Tarja Halonen onnittelee palkinnon saajaa, Jää-romaanin kirjoittaja Ulla-Lena Lundbergia.

Tasaisen vauhdin taulukko pitää eli kevät jatkuu kaksinumeroisella kierrosvauhdilla. Isompiakin lukuja visatoimituksessa kestetään.

Mutta nyt kasitehtävään. Annetaan espoolaisen Pertti Vuorelan ensin luotsata lukijat kohti oikeaa väylää.

”Kävin 1980-luvulla, jolloin Anna-kirjat ilmestyivät, veneellä kesäisin useita kertoja idyllisessä Kökarissa. Käynteihin olisi tullut historiallista perspektiiviä, jos tuolloin olisin lukenut Anna-kirjat. Yhdellä venematkalla päädyin jopa Kökarin pappilaan iltapalalle koulutoverin luokse. Myös hän kertoili kiintoisia juttuja saaresta ja sen asukkaista.”

Vaikka edellä puhuttiin Anna-kirjoista, ei kyse nyt ole mistään tyttökirjasarjasta. Raila Rinne Helsingistä kertoo ketä ja mitä faktisesti haettiin.

”Kun sitaatissa kerrotaan Annasta ja kirjoittajan Finlandia-ehdokkuuksista vastaus löytyy omasta kirjahyllystä. Siellä on Ulla-Lena Lundbergin ’Kuninkaan Anna’, joka sisältää alunperin kahtena eri kirjana ilmestyneet Kuninkaan Annan vuodelta 1982 ja ’Kökarin Annan’ 1984.

Sitaatti on Kökarin Annan kohdasta, jossa päähenkilö on saapunut ensimmäiseen opettajanpaikkaansa Paraisille kesällä 1939. Mellangårdin emäntä touhuaa melkein tyhjin käsin tulleelle Annalle huonekaluja, muun muassa huvittavan Garibaldin, joka on ties minkä sotilaan joskus muinoin taloon raijaama kenttävuode. Anna sijaa petinsä Garibaldiin. Opettajaseminaarin ankara kuri alkaa hellittää otettaan Annasta, samoin polttava ikävä Tukholmassa asuvaa taiteilija-Staffania kohtaan. Anna päättää asettua uuteen kyläyhteisöön ja uuteen rooliin tyynesti omana itsenään. – – –

Ulla-Lena Lundberg voitti 2012 Finlandia-palkinnon teoksellaan ’Jää’. Toinen tällä vuosituhannella ilmestynyt romaani on ’Marsipaanisotilas’. Ne molemmat pohjautuvat kirjailijan oman lähisuvun vaiheisiin.”

Sirpa Taskinen Helsingistä täydentää kirjailijan ansioluetteloa.

”Joka toisen kirjailijan päähenkilö on Anna, ja mikäpä siinä, onhan se yksi länsimaiden vanhimpia hyvin säilyneitä naisen nimiä. Kovin monella kuitenkaan ei ole kahta kirjaa, joiden molempien nimikkeessä on Anna. Tämä johdattaa taannoisen Finlandia-palkitun kirjailijan tuotantoon, ja etsitty kirja on kaksikon jälkimmäinen eli Kökarin Anna. – – –

Lundberg on koulutukseltaan antropologi ja hän on matkustellut laajasti, mikä näkyy hänen kirjoissaan. Fiktion lisäksi hän on kirjoittanut kansatieteellisiä ja antropologisia teoksia Ahvenanmaan ja talonpoikaispurjehduksen ohella Afrikasta ja Siperiasta. Finlandia-palkinnon lisäksi Lundberg on saanut Runeberg-palkinnon, Valtion kirjallisuuspalkinnon ja Kiitos kirjasta-palkinnon. Hän on Åbo Akademin kunniatohtori ja toiminut myös taiteen akateemikkona.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen tutkailee lähemmin Kökarin saarikuntaa inspiraation lähteenä.

”Ulla-Lena Lundberg ei ole kotiseutuunsa käpertynyt saarelainen Itämereltä, vaan on asunut Yhdysvalloissa, Japanissa, Englannissa ja myös useissa maissa Afrikassa. Siellä hän kertoo lakanneensa uskomasta ihmiskunnan pikaiseen tuhoon. Miksikö? Siksi että hän näki, miten sopeutuva ihminen pysyy hengissä heikoissakin olosuhteissa. Sama kokemusperäinen optimismi lävistää hänen romaanitaiteensa.

Elämänkertureiden ei tarvitse kirjoittaa Ulla-Lena Lundbergille kirjallista lapsuutta, sellainen hänellä jo on. Seitsemän vanhana pikkutyttö alkoi kirjoittaa satuja ja tarinoita. Viisitoistavuotias koululainen Ulla-Lena sai julki runokokoelman oikean kustantajan kustantamana. Meni kuitenkin parikymmentä vuotta ennen kuin matkakertomuksia ja muuta kirjoitellusta Lundbergista sukeutui merkittävä romaanikirjailija. Kansainvälisesti suuntautunut antropologian harrastaja löysi varhaisessa keski-iässä kaunokirjalliseksi tutkimuskohteekseen synnyinpaikkansa, Ahvenanmaan ulkosaaristossa sijaitsevan 64 neliökilometrin kokoisen Kökarin saaren.

Kökar on edelleen itsenäinen kunta, Suomen toiseksi pienin lajissaan. Tammikuun lopussa tänä vuonna siellä asui virallisen tilaston mukaan 247 saarelaista, heistä vain 25 oli alle 15-vuotiaita lapsia. Väkimäärä on selvästi vähentynyt niistä ajoista, joihin saarella syntynyt kirjailija sijoittaa romaaninsa. Kirjailija kertoo viettäneensä kaikki kesänsä Kökarilla samalla tavalla kuin opettajaksi mantereelle joutunut Anna.

Kökarin Anna -romaanin alkuperäinen nimi Ingens Anna (’Ei kenenkään Anna’) kuvaa hyvin sen pääteemaa. Nuorena rakkaudessa pettynyt opettaja saa kolmekymppisenä uuden tilaisuuden, mutta tulee petetyksi entistä pahemmin.”

Tamperelainen Unto Vesakin on uponnut Lundbergin kirjojen lumoon.

”Hienoa, että saatiin Ulla-Lena Lundberg mukaan kuvaan. Vaikka itselleni on tuttua vain hänen uudempi tuotantonsa Leosta alkaen, se on ollut sitäkin läheisempää. Lundberg kirjoittaa uskomattoman kaunista kieltä ja kuvaa tarinoidensa henkilöt, saariston elämän, kylät ja tapahtumat lämpimästi ja vivahteikkaasti, tuorein romaaninsa Jää tästä huikeimpana esimerkkinä.”

Hankolainen Juhani Niemi antautuu merellisen romaanin vietäväksi.

”Lundbergin kerronta on vahvaa, saaristolaiskuvausta parhaimmillaan, voi melkein tuntea suolaveden pärskeet kasvoillaan. En nyt muista, miksi aikoinaan näihin kirjoihin tartuin, mutta kuten Ulla-Lena sanoo, on hyvä joutua lukemaan kirjoja, joita ei itse olisi valinnut.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistaa taas kysytyn kirjan vaimonsa lukupöydältä.

”Vaimoni luki Jään (jo ennen Finlandiaa) ja oli aivan tohkeissaan sen neroudesta; työkiireiden vuoksi luku-urakka minun kohdaltani siirtyi hämärään tulevaisuuteen, kaiketi jonnekin eläkepäivien piiriin, mikäli sellaiset joskus koittavat. Mitä seikkaa pahasti harmittelen yleisistä ja erityisistä syistä, etenkin kun läheisen lukeman herkkukirjan elämys voi realisoitua vain ilahduttavana joskin kadehdittavana havaintona, vailla sen syvempää siirtovaikutusta.”

Myös Ilpo Pietilässä heräsi kiinnostus.

”Lundbergkään ei ole kuulunut lukututtavuuksiini huolimatta näistä viimeisistä menestyskirjoistaan. Saaristolaisteema tosin kiinnostaa, joten ties vaikka vanhemmillä päivilläni vielä tutustuisin hänen tuotantoonsakin.”

Oikeaa tietoa löytyi myös helsinkiläiseltä Petri Kettuselta ja tamperelaiselta Jari-Pekka Vuorelalta. Palkinto Raila Rinteelle.

VIIKON 10 SITAATTI

Kevään virallisen alkamisen kunniaksi runo vuodenaikojen taitekohdasta. Kirjoittaja teki läpimurtonsa 1980-luvun alussa ja eli vähän risaisen elämän, mutta juuri sellaisen, joka tekee kirjailijaksi. Hän menehtyi näinä maaliskuun päivinä eräänä vuonna ei niin kauan sitten.

Siis kuka, mikä kokoelma ja mitä kaikkea muuta tiedät hänestä kertoa? Vastaukset viimeistään 16.3. osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

“mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs

ja itserakas kuin nuori hirvi

mä lauloin nakkikioskilla kuin italiaano

eikä kukaan tiennyt totuutta

mä vaan nauroin kun multa röökiä bummattiin

mä olin niin auki

niin tsipissä

eikä kukaan tiennyt totuutta

mä olin menettänyt kikkani ja kämppäni

kyttiksellä multa kysyttiin missä mä asun

mä sanoin

kuka nyt kesällä budjaa

vaikka

oli talvi”

Keskustelua aiheesta

Pohjantähti kolmonen työn alla Seinäjoen kaupunginteatterissa: “Tämä on tärkeä tehdä nimenomaan Pohjanmaalla”

Kuva: Juha Itkonen
JuhaLuukkonen-1
Ohjaaja Juha Luukkonen sanoo, että Väinö Linna on suurromaaneillaan auttanut meitä ymmärtämään paremmin omaa historiaamme.

Seinäjoen kaupunginteatteri juhlistaa näyttävästi 100-vuotista Suomea tuomalla suurelle näyttämölle Väinö Linnan “Täällä Pohjantähden alla” -trilogian päätösosan.

Pohjantähti-trilogian osista juuri kolmas kertoo eniten Etelä-Pohjanmaankin menneistä tapahtumista. Seinäjoen näytelmässä Lapuan liikkeen nousu ja siihen johtaneet asiat ovat merkittävässä osassa.

Jatkoa Vaasan produktiolle

Näytelmän sovittavan ja ohjaavan Juha Luukkosen mukaan suurteos on tärkeää tehdä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla.

– Lapuan liike on päätösosan keskeisiä tapahtumia ja tematiikkaa. Se ei ole mikään erillinen saareke vaan osa samaa aatteellista kehitystä, jota edelsivät jääkäriliike ja vuoden 1918 tapahtumat. Se historia myös ajoi meitä kaiken aikaa Saksan liittolaisiksi, sanoo Juha Luukkonen.

Näytelmä tulee olemaan jatkumoa Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2008 nähdylle Luukkosen Täällä Pohjantähden alla -dramatisoinnille.  Ohjaaja lupaa, että jatko toteutetaan ja taustoitetaan niin, että sen  hahmoja pystyy ymmärtämään, vaikkei aiempaa osaa olisikaan nähnyt.

– Tarina kyllä jatkuu siitä mihin Vaasassa yhdeksän vuotta sitten jäätiin. Kansalaissota on sodittu, mutta haavat ovat kaikkea muuta kuin ummessa. Olen miettinyt sen tekemistä todella pitkään, mutta vasta nyt olosuhteet jatko-osalle ovat kunnossa. Seinäjoen kaupunginteatterissa on ne resurssit, jotka tämä juttu tarvitsee, Täällä Pohjantähden alla pitää tehdä joko oikein tai ei ollenkaan, Luukkonen.

Ettei historia toistaisi itseään

Ohjaaja Luukkoselle Linna on suurin suomalainen kirjailija kautta aikain. Pohjantähden lisäksi hän on ohjannut Linnan teoksista näyttämölle myös Tuntemattoman sotilaan, viime keväänä Kajaanin kaupunginteatteriin.

– Minkään muun taiteen äärellä en ole ollut niin vaikuttunut, kuin Linnan kirjallisuuden. Suureksi taiteeksi sen kohottaa ennen kaikkea Linnan ihmiskuvauksen syvyys sekä poikkeuksellinen kyky nähdä ihminen osana kohtaloa, jumaluutta, maailmanhistorian vyöryä.

Luukkoselle Linnan teosten työstäminen näyttämölle on paitsi unelma myös henkilökohtainen kunnianosoitus niiden kirjoittajaa kohtaan.

– Haluan näytelmällä tietysti muistuttaa siitä tosiasiasta, että se, joka ei ymmärrä historiaa, joutuu elämään sen uudelleen,

Luukkosen mukaan Linna on aina kärsivän, pienen ihmisen puolella ja kertoo historiaa heidän kauttaan.

– Hänen kuvauksensa muun muassa toisesta maailmansodasta ei ole vähääkään sankarillinen, vaan näyttää hyvin konkreettisesti sen inhimillisen kärsimyksen minkä sota aina aiheuttaa ja mikä todellisuudessa oli esimerkiksi ”sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki”, Luukkonen sanoo.

Kun työn alla on suurteos, se myös tehdään isosti.
– Materiaalia on todella runsaasti ja se on kiehtovakin haaste, sanoo Juha Luukkonen, joka vakuuttaa dramatsoinnin kunnioittavan Linnan alkutekstiä.

Täällä Pohjantähden alla III saa ensi-iltansa Seinäjoella 9. helmikuuta 2017.  Produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden virallista ohjelmaa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pohjolan hyytävä dekkarikesä V: Kehy-päättäjät ja Jumalan valitut mustalla vyöhykkeellä

NETTI dekkarikesä5 vk30
Jussi Adler-Olsen:
Poika varjoista
Suom. Katariina Huttunen
Gummerus 2016, 553 s.

Michael Katz-Krefeld:
Lahko
Suom. Päivi Kivelä
Like 2016, 420 s.

Suomalaislukijat ovat kiihtyvällä tahdilla löytäneet tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin uudeksi suosikikseen. Asiassa on varmaan auttanut se, että hän kirjoitti toistaiseksi parhaan Osasto Q -romaaninsa heti sarjan alkuun. Vuonna 2007 alkukielellä ilmestynyt ja 2012 suomennettu “Vanki” oli hiuksianostattava kidnappaustarina, jota kaltaiseni klaustrofobiset ihmiset lukivat masokistisella nautinnolla.

Viides Osasto Q:n omalaatuisesta kolmikosta kertova romaani “Poika varjoista” ilmestyi odotettuna suomeksi tämän kesän alussa. Vastarannankiiskiytymiseen taipuvainen rikostutkija Carl Mörck ja hänen apurinsa, syyrialaispakolainen Assad ja boheemi vauhtimimmi Rose ovat säilyttäneet kontroversiaalisen charminsa. Kerronta imee yhä puoleensa ihan omanlaisellaan adlerolsenilaisella irtonaisuudella.

Selvittämättä jääneiden rikosten erikoisyksikkö Osasto Q saa nyt eteensä kehitysyhteistyöministeriön virkamiehen katoamisen. William Stark on ollut työssään täsmällinen osastosihteeri, joka hävisi palattuaan tarkastusmatkalta Kamerunista 2008, noin kolme vuotta ennen kirjan reaaliaikaa.

Starkin yläpuolisen hallinto- ja rahoitusportaan ketkut taas ovat  rakennelleet megaluokan talouskuprun erään pankin pelastamiseksi, ja sen peittelemiseksi tarvitaan rajuja otteita.

Toisessa tarinahaarassa seurataan 15-vuotiaan romanikerjäläispoika Marcon kujanjuoksua. Tämä klaaninsa sääntöjä ja perinteitä vastaan kapinoiva vesseli haluaa päästä irti pikkurikollisesta elämäntavasta, ja joutuu siksi yhteisönsä vainoamaksi. Paetessaan vainojiaan hän osuu karmaisevalla tavalla myös William Starkin kohtalontielle.

Poika varjoista käynnistyy viipyilevänä, jopa vetelehtivästi. Juonihaarat kohtaavat, kun kirjassa on edetty ensimmäinen kolmannes. Siitä trilleri lähtee lentoon. Q-trio alkaa pikku askelin päästä  paremmin ja paremmin jyvälle Starkin mysteeristä. Samalla he myös tulevat koko ajan lähemmäs vikkeläliikkeistä Marco-poikaa, jonka ymmärtävät olevan avainhenkilöitä Starkin kohtalon selvittämisessä.

Adler-Olsen vakiinnuttaa tällä kirjalla asemaansa Pohjolan ehkä viihdyttävimpänä rikoskirjailijana. Julmien rikosten ja huumoria hersyvän kerronnan yhdistäminen on taitolaji, jonka Adler-Olsen hallitsee aika suvereenisti.

“Kansan temppeli” tanskalaisittain

Jos ovat Jussi Adler-Olsenin kirjat verbaliikaltaan reippaita, niin Michael Katz-Krefeld on lukemistani tanskalaisdekkaristeista hymyttömin. Totisuus johtuu kaiketi siitä, että nyt kolmanteen osaan ehtineen romaanisarjan päähenkilöä painaa suuri murhe. Tämä ex-poliisi on menettänyt puolisonsa Evan raakalaismaisen murhan uhrina, ja tuo rikos on yhä selvittämättä.

Evan tappajan esiin kaivaminen on Ravnin eli Thomas Ravnsholdtin ajatuksissa  päällimmäisenä läpi trillerisarjan, mutta siinä sivussa hän ajautuu myös keskelle suuren luokan rikosvyyhtejä.

“Lahkon” ytimessä on nimensä mukaisesti uskonnollinen yhteisö, jolla on samoja piirteitä kuin pastori Jim Jonesin johtamalla Kansan temppeli -yhteisöllä, joka päätyi keulakuvansa yllyttämänä joukkoitsemurhaan Guyanan Jonestown-siirtokunnassaan vuonna 1978.

Jonesin yhteisö on kiehtonut skandidekkareissa ennenkin, sillä Henning Mankellin aivan parhaisiin romaaneihin kuulunut “Ennen routaa” (2002) linkittyi myös Kansan temppeliin. Uskonnollisiin liikkeisiin ja fanatismin eri muotoihin ovat Mankellin pohjoismaisista kollegoista tarttuneet muun muassa Åsa Larsson, Jo Nesbö ja viimeksi Jussi Adler-Olsen.

Katz-Krefeldin Lahko-kirjan alussa Ravn on jälleen tuuliajolla, kunnes saa toimeksiannon rikkaalta teollisuusjohtajalta. Tämä haluaa yhteyden välit sukuun katkaisseeseen poikaansa. Poika, Jacob Mesmer, on hyljännyt maallisen elämän ja johtaa Kööpenhaminan liepeillä viljelyskommuniissa elävää hurmahenkistä yhteisöä. Tämä joukko palvoo johtajaansa sokeasti ja on valmis vaikka mihin  – kuten Ravn saa pian huomata.

Lahko on aika suoraviivainen ja selkeäpiirteine trilleri, jossa syyllisestä ei ole epäselvyyttä vaan pikemminkin siitä, mihin tämä on hurmostiellään matkalla. Se valaistuu lopussa ja täytyy sanoa, että jkirjan kierrokset nousevat varsin infernaalisiksi,  kirjaimellisesti. Pimeyden ydin paistaa paljaana.

Loppukäänteissä Ravn pääsee pykälän eteenpäin vaimonsa murhan selvittämisessä, kun saa kontaktin varsinaisen emärosmon kanssa. Siitä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa kirjaa.

Keskustelua aiheesta

Tiede on lähtökohtaisesti demokraattista

Kuva: Kari Hulkko
Avoimessa laboratoriossa voi perehtyö traditionaalisemmin tieteen ihmeisiin.
Tiedekeskus Heureka 20 vuotta *** Local Caption *** 073 ti  21.04.2009 Dem s.13
Vantaa Tiedekeskus Heureka on hyvä esimerkki tieteen popularsoinnista ja yhteisöllistämisestä.

Sanotaan, että talous pyörittää maailmaa, mutta mitä olisi talous ilman tiedettä ja sen monia sovelluksia. Teknologia läpäisee koko yhteiskunnan ja itse ihmiselämä on tieteen ansiosta pitempi ja terveempi kuin koskaan.

Esa Väliverronen:
Julkinen tiede
Vastapaino 2016

Kansalaiset ovatkin kiinnostuneita tieteestä,  ja Esko Valtaojan kaltaiset tutkijat kuuluvat julkkisten valiokaartiin. Myös suosituimissa tv-sarjoissa,  kuten amerikkalaisessa rikostutkijoiden teknisiä hienouksia esittelevässä CSI:ssa, tiede on näkyvässä roolissa.

Omassa porukassa omalla kielellä

Vaikka Suomessa tiede esiintyy julkisuudessa esimerkiksi Tieteen päivillä ja Heurekan tiedekeskuksessa,  viestinnän professori Esa Väliverrosen mukaan valtaosa tutkijoista haluaa pysyä piilossa julkisuudelta ja viestiä vain vertaistensa kanssa.

Television keskusteluohjelmissa yliopistotutkijoiden paikan ovat ottaneet etenkin terveysasioissa  ja lääketieteessä erilaiset maallikkotutkijat, joiden tieto on käytännöllisempää ja kieli sujuvaa. Monet vaihtoehtoiset opit kuitenkin ovat kyseenalaisia ja jopa vaarallisia.

Yksi tutkijoita kammioissaan pitävä syy on, että akateemiset tutkijat ovat tottuneet käyttämään tieteen jargonia tieteellisen yhteisön ehdoilla, mutta mediassa säännöt sanelee populaari journalistinen kulttuuri. Tieteellisen tutkimuksen ja tutkijan kruunu, akateeminen vapaus ja itsenäisyys,  ovat uhan alla mediajulkisuudessa.

Tietysti myös yliopistojen kasvanut työtahti ja -määrä ja vähentynyt valtionapu pakottavat käyttämään kaiken ajan varsinaisiin työtehtäviin.

Yhteistä omaisuutta

On hyvä, että Väliverronen esittelee myös tieteen julkisuuden historiaa – se osoittaa miten tärkeätä tutkijoiden osallistuminen on. Etenkin valistusajalla nouseva aateliston ja kirkon auktoriteettia uhmaava porvaristo keskusteli uusista aatteista tiedekahviloissa. Valistusfilosofit julkaisivat tiedettä kansantajuisesti esittelevän suuren ensyklopedian, joka joutui sensuurin kouriin.

Tiede ja demokratia kulkivat näin käsi kädessä toinen toistaan tukien. Tiede on jo menetelmiensä ja tulostensa oikeuttamisen puolesta demokraattista. Tieteen menetelmiä kaikki voivat käyttää ja tulokset hankitaan konkreettisten kokeiden ja testien avulla.

Kirjassa puhutaankin kansalaistieteestä, jossa kansalaiset ottavat osaa tutkimukseen. Erityisesti kansalaiset haluavat ottaa osaa tutkimusten soveltamisesta päättämiseen. Tätä halua ovat ruokkineet esimerkiksi Talvivaaran kaivoksen ja hullun lehmän taudin kaltaiset vastuuttomuudet, joihin myös tutkijat ovat sekaantuneet.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pohjolan hyytävä dekkarikesä IV: Laman uhrit ja kidnapattu julkkishörhö

NETTI dekkarikesä4 vk29
Kai Ekholm:
Tähtisilmä
Atena 2016, 208 s.

Jari Salonen:
Kuokkavieraat
Otava 2016, 368 s.

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm taisi saada esikoisdekkarinsa (“Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava”, Atena 2013.) arvioissa sen verran kuittailua kirjallisuusviittausten ylenpalttisesta viljelystä, että on uudessa rikosromaanissaan Tähtisilmä vähäntynyt niiden pudottelua. Ja laittanut kirjan loppuun suppean viiteluettelon.

Uusi kirja vilisee kuitenkin kaikenlaisia muita herkullisia rönsyilyjä esimerkiksi poliitiikan, talouselämän ja median suuntiin. Eikä todellakaan aina suopein sävytyksin: ironia ja sarkasmi ovat ihailtavan hyvää ja vauhdikasta kieltä edelleen kirjoittavan Ekholmin taiten teroitettuja aseita hänen piikitellessään erilaisia nykytodellisuuden ilmiöitä ja henkilöitä.

Jälleen keskiössä oleva Kaljun ja Kiharan etsivätoimisto kuulostaa äkkiseltään nuortenkirjameningiltä, mutta”Tähtisilmässä” ollaan  kyllä ihan aikuisten asioiden äärellä. Rajuimmissa käänteissään jopa K-18 rajoitukset voisivat olla hyvästä, sillä Ekholmin tapa kuvata väkivaltaa on joskus sukua Quentin Tarantinon tyylitellylle elokuvakerronnalle. Kun murhaajan uhri saa kirjassa pankkirakennuksen raskaan piruaiheisen räystäskoristeen päähänsä, asia kuitataan näin: “– Konoselle vaihdettiin uusi pää. Aidompi sanoisin.”

Yksityisetsivätoimistoa pyörittävän kaksikon rinnalla myös virallisempi poliisiorganisaatio on rikosten selvittelyssä mukana. Erityisesti esillä on vanhan liiton poliisimies Reinikka, jolta tosin aortta repeää heti kirjan alussa, ja hän joutuu seuraamaan sarjamurhaajan jäljitystä pakkolevolta.

Ekholmin dekkarin ansiot ovat enimmäkseen muualla kuin jäntevässä rikosjuonessa, sillä pariin sataan sivuun on ängetty hiukka liikaa tapahtumaa ja asianosaisia. Poliiseja, epäiltyjä ja uhreja piisaa niin paljon, että laskuissa sekoaa.

Sen verran juonesta kannattaa tässä sanoa, että se tuo 1990-luvun laman takaisin valokeilaan, kun Kalju ja Kihara alkavat penkoa vuonna 1995 epäselväksi jäänyttä perhesurmaa. Ydinkysymys kuuluu, surmasiko joku ulkopuolinen viisihenkisen, pankkikriisin syövereissä omaisuutensa menettäneen perheen?

Pirteä debyytti

Suomalaisia dekkarimyyntitilastoja ovat tällä vuosituhannella  hallinneet niin vahvasti samat 5-6 keski-ikäistä äijää ja yksi Lehtolainen, että kun markkinoille ilmaantuu uusi tekijä, se panee heti odottamaan jotain piristysruisketta ja nuorennusleikkauksen alkua genressä.

Jari Salosen “Kuokkavieraat” onkin pirteä debyytti, mutta mistään uuden rikoskirjailijasukupolven airueesta ei voi puhua, sillä Salonen on  debytoidessaan 61-vuotias. Kirjoitushommissa hänen kynänsä on tähän saakka sauhunnut päätoimisesti mainostoimittajan töissä sekä free-pohjalta laulutekstien tekijänä ja parin musikaalinkin käsikirjoittajana.

Kuokkavieraat liikkuu sikäli skandi-noirin parhaissa perinteissä, että päähenkilö Jukka Zetterman on ikääntyvä poliisimies, jonka avioliitto on hajoamassa, työura katkolla virkatehtävissä tapahtuneen ylilyönnin seurauksena ja huomisen suunta muutenkin kateissa. Erityistehtäviin\!q landelle komennettuna (huonosti peitelty rangaistus siis) hän saa aluksi setvittäväkseen epäkiinnostavan huvilamurtosarjan, mutta pääsee kohta jo keskelle kidnappausmysteeriä, kun morsiamenryöstö tehdään hääkekkereillä ihan tositarkoituksella.

Teollisuuspohatan julkkishörhönä tunnetusta tyttärestä vaaditaan miljoonalunnaita ja pian samaan vyyhteen liittyy pari aluksi satunnaiselta tuntuvaa surmatyötä. Lunnasrahatkin toimitetaan, mutta pimuapa ei palautetakaan.

Zetterman on tyyppinä viittä vaille kliseinen, mutta Salonen kirjoittaa hänen rikostutkinnoistaan ja siviilielämästään niin notkeasti, että hahmo pysyy kiinnostavana. Myös muissa poliisihahmoissa on särmiä, erityisesti Opettajaksi kutsutussa ylikomisario Oili Jaakkolassa, joka yrittää tasapainoilla Zettermanin tempoilujen ja poliisin ylijohdon välissä. Mukavanoloinen sivuhenkilö on myös Zettermanin työpariksi ilmaantuva Harju. Salonen on vaan liittänyt häneen kirjassa huonosti toimivan maneerin eli tavan jättää lauseet kesken ja selittää loput käsin. Elokuvallinen nyanssi, joka tekstissä pitää kuitenkin aukikirjoittaa, kerta toisensa jälkeen.

Kuokkavieraat on joka tapauksessa enemmän kuin lupaava sisääntulo. Zettermanin uusia seikkauiluja jää odottamaan mielenkiinnolla, ja pidempi sarjahan tästä on selvästi tulossa.

Keskustelua aiheesta

Knausgård painaa jarrua: uusi romaanisarja vain neliosainen

20090914 Forfatter Karl Ove Knausgård. Malmø, Sverige.
Karl Ove Knausgårdin uusi romaanisarja on saanut luonnehdinnan "henkilökohtainen ensyklopedia".

Norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgårdilta ilmestyy syyskuun alussa suomeksi hänen uuden romaanisarjansa avausosa “Syksy” (Like). Sarjan toinen osa “Talvi” ilmestyy heti perään lokakuun lopussa.

Kuusi omaelämäkerrallista mammuttiromaania käsittänyt Taisteluni-sarja myi huimia lukuja kaikissa Pohjoismaissa ja teki Knausgårdista kirjallisen maailmantähden, kun sen käännösoikeudet myytiin kymmeniin maihin. Sarjan päätösosa julkaistiin Suomessa huhtikuussa.

Uusi, neliosainen sarja on saanut luonnehdinnan “henkilökohtaisen ensyklopedia”.  Syksy-teoksessa lapsi on syntymässä, ja isä istuutuu kirjoittamaan hänelle. Isä, kirjailija, haluaa kertoa lapselleen, mikä kaikki häntä tässä maailmassa odottaa. Isä kertoo niistä miljardeista ilmiöistä, aineista, eläimistä ja ihmisistä, joita me kutsumme maailmaksi.

Isän kirjoittaessa lapsi kasvaa kohdun pimeydessä. Tarinat paljastavat ympäröivän maailmamme uudella tavalla, ja luovat ikään kuin knausgårdilaisen maailmanselityksen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta