x

Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

10 000 euron Tulenkantaja-palkinto Hanna Weseliuksen esikoisromaanille – ”Kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on voittanut 10 000 euron arvoisen Tulenkantaja-palkinnon Tampereen Vihtorin kirjamessuilla.

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin nyt viidettä kertaa.

– Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä kerta kaikkiaan upeita lauseita, kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia. Se näyttää eri tavoin, millaista elämä on tänä päivänä, millaista on olla nainen, millaista on olla ihminen, minkälaisessa maailmassa me elämme, Tulenkantaja-tuomariston puheenjohtaja, kirjailija Antti Tuomainen perustelee.

Tulenkantaja-palkinnon tarkoituksena on kiihdyttää suomalaisen kirjallisuuden vientiä ulkomaille. Voittajaksi valitaan kaunokirjallinen teos, joka tuomariston mielestä pärjää parhaiten ulkomaiden markkinoilla, kun sen vientiin panostetaan.

Weselius saa 10 000 euron palkintosumman lisäksi käyttöönsä Tuomaisen asiantuntemuksen kirjallisuusviennissä. Tuomaisen teoksia on julkaistu 28 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Hän työskentelee lehtorina Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Weseliuksen Alma! voitti myös viime marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

Kuva: Kari Hulkko
Tapani Kinnunen (oikealla) "virka-asussaan" Turun kirjamessujen runouspaneelissa 2013. Vierellä kustantajansa Ville Hytönen, kirjailija Reetta Niemelä ja kustantaja Seppo Lahtinen.
KIRJAT

Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma

Runoja,63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Ruotsalainen nykykirjailija Torgny Lindgren vieraili Helsingissä 4. maaliskuuta 2009.

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren on kuollut. Asiasta kertoi Ruotsin Akatemia lehdistötiedotteessa torstaina.

Vuonna 1938 syntynyt Lindgren kuuluu Ruotsin kirjallisuuden kärkinimiin. Hänet tunnetaan sekä runoilijana että prosaistina. Lindgreniä pidettiin jopa mahdollisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajana.

Ennen ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi Lindgren työskenteli opettajana.

Lindgren julkaisi ensimmäisen runokirjansa vuonna 1965. Varsinaisen kirjallisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin 1980-luvulla.

Lindgrenin arvostuksesta Ruotsissa kertoo se, että hänet valittiin Ruotsin Akatemian jäseneksi vuonna 1991.

Torgny Lindgrenin teoksia on käännetty yli 30 kielelle. Suomeksi ovat ilmestyneet muiden muassa Akvaviitti, Muistissa, Taiteilija Klingsor ja Dorén Raamattu.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan sankarina Molière – armoitettu hovinarri ja pilkkakirves

Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Lilla Teaternin vuoden 2011 Saituri- toteutuksessa kitupiikki Harpagonia esitti Asko Sarkola (oikealla) vastanäyttelijöinään muun muassa Pekka Strang (vasemmalla) ja Sixten Lundberg.

Kyllähän eräs maailman kuuluisimmista näytelmäkirjoilijoista kohtuullisesti tunnistettiin, mutta olisi enemmänkin saanut tulla.

Helsinkiläinen V-P Salminen kertoo tervehtivänsä visavalintaa ilolla.

”Onkin jo vähän ihmetyttänyt draamakirjallisuuden aliedustus, varsinkin kun rb tiedetään intomieliseksi teatterin ystäväksi. Olen jopa arvellut, josko vielä joskus käynnistyy erillinen Näytelmävisa…

Vain kuusi vuotta Shakespearen kuoleman jälkeen syntyi monsieur Poquelin, myöhemmin Molièren nimellä tunnettu klassikko. Teatterihistorian raskasta sarjaa siis. Itselleni on syntynyt käsitys, että ranskalaisen mestarin leikillisen terävää tekstiä on yllättävän hankala sovitella nykynäyttämöille tuoreella tavalla. Toisin on laita Tšehovin kohdalla – on vaikea kuvitella, miten hänen näytelmistään voisi saada aikaan lattean tai väkinäisen esityksen.

’Saiturin’ olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Silloisia muistiinmerkintöjäni sattuu olemaan tallella, joten laitanpa tähän joitakin nuoren miehen viisasteluja vuodelta 1983:
’Molière on kiinnostava hahmo taiteen politiikan kannalta, tietysti. Ovatko hänen näytelmänsä yhtä kiinnostavia an sich? Parasta Saiturissa on nokkelan kepeä replikointi ja koko hommaa sävyttävä ironia. Harpagon on kieltämättä mainio arkkityyppi.'”

Draaman aliedustuksesta voi vääntää sellaisen selityksen, että monesti ne ovat  hankalia siteerattavia: tiivistä repliikkien vaihtoa, roolinimet esillä, parenteesit vielä kaupan päälle. Oikeastaan vain vähän pidemmät repliikit ja monologit tulevat kyseeseen.

Helsinkiläinen Raila Rinne onlistannut aikajanalle kirjailijan vaiheita.

”Molieren nuoruudessa teatteria pidettiin rahvaanomaisena markkinaviihteenä. Lakia opiskellut nokkela Moliere havaitsi ympärillään asioita, joista kehkeytyi huvittavia tarinoita kerrottaviksi teatterin keinoin. Hän ryhtyi näyttelijäksi vastoin käsityöläisisänsä tahtoa ja liikkui kiertelevien teatteriseurueiden matkassa pitkin poikin Ranskaa. Vuonna 1658 hän palasi Pariisiin oman teatterinsa johtajana.

Tällä välin teatteritaiteen arvostus oli kohonnut, sillä Aurinkokuningas Ludvig XIV oli siihen mieltynyt. Kuningas jopa lahjoitti Molieren seurueelle oman teatterihuoneiston.

Yleisö nautti Molieren komedioista, joissa osoitetaan ihmisten pikkumaisuus ja hienostelu. Toisia pilkkakirves tietysti myös ärsytti, etenkin papistoa.”

Mauri Panhelainenkin tietää kirkonmiesten saaneen Molièrelta kyytiä.

”Moliere aikana ihmisen sielua ja sosiaalisia suhteita sääteli mahtava katolinen kirkko, eivätkä kirjalliset nerotkaan luultavasti olleet vapaita ajan ilmapiiristä. Saituus ei suoraan kuulu perinteisiin kristillisiin kuolemansynteihin, joita ovat Danten ’Jumalaisen näytelmän’ mukaan pahimmasta lievempään päin ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Jokaiseen näistä liittyy joukko katolisen kirkon nimeämiä paheita; epäilemättä saituus kuuluu ahneuden alaisiin synteihin. Molieren näytelmässä tehdään pilaa myös kirkon kaksinaismoraalista.”

* * *

Sirpa Taskinen luonnehtii kirjailijaa osuvalla nykypäivän muotitermillä.

Jean-Baptiste Poquelin oli varsinainen downshiftaaja. Hän syntyi varakkaaseen perheeseen ja valmistui notaariksi. Hän jätti kuitenkin porvarillisen hyvinvoinnin taakseen ryhtyäkseen näyttelijäksi, joka tuolloin oli hädin tuskin kunniallinen ammatti. Nimikin oli syytä muuttaa – olihan katolinen perhe nimennyt hänet Johannes Kastajaksi…

Molière (1622-1673) oivalsi ilmeisesti hyvin olennaisia asioita ihmisistä, kun hänen varsin piruilevat komediansa ovat kestäneet aikaa nämä nelisen sataa vuotta. Omana aikanaan hän onnistui suututtamaan niin aatelistoa kuin porvareitakin, mutta saattoi luottaa Ludvig XIV:n suojelukseen.

Visassa haettu Saituri tuo mieleen ahneita pääomasijoittajia, ja sievisteleviä hupsuja löytyy runsaasti tänäkin päivänä…”

Ulla Vaara on vapautunut Lahden MM-latujen ääreltä näihin kirjallisiin mittelöihin, joissa ei ole väliksi, vetääkö perinteisellä vai vapaalla tyylillä.

”Pihiys on niitä ihmisen inhottavampia piirteitä, siis sellainen itaruus, jota Moliere kuvasi Saituri –näytelmässään. Jean-Baptiste Poquelin, taiteilijanimeltään Moliere, syntyi 1622 Pariisissa, joten hänen syntymästään on viiden vuoden kuluttua kulunut 400 vuotta.

Hän oli näytelmäkirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Menestys alkuun oli heikkoa, mutta kuten tiedämme, Molieren näytelmät ovat olleet satoja vuosia kaikkialla maailmassa suosittuja eikä loppua näy. – – –

Molierelle nimettiin 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen pysyvästi Ranskan akatemian 41. tuoli. Tämä on suurimpia kunnianosoituksia, mitä taitelija kuolemansa jälkeen voi Ranskassa saada.”

Eero Reijonen Espoosta vetää linkkiä vanhempaan visaan.

”Viime kevään rapea visapähkinä, Montataigne, oli enemmän filosofi, vaikka teatterimies hänkin tavallaan oli, ainakin Shakespearen teksteihin vaikuttajana. Commedia dell`arte esitykset vetivät kansaa ja niistä Jean-Baptiste sai hyvät pohjat elämäntyölleen. Moliére alkoi hommiin.

Tragediaa hänkin ensin yritteli, mutta kansa piti hänen mahtipontisuuttaan naurettavana. Moni olisi luovuttanut, mutta hoviverhoilijan poika piti kuosinsa. Hän antoi nykyaikaiselle komedialle suunnan. Sekoittamalla tyylisuuntia. Ja aikalaisiaan.

Hän otti kantaa, pilkkasi pyhiä arvoja, niin pitkälle kuin kaulaansa menettämättämättä pystyi tekemään. Siitä harvinainen taiteilija hän oli, että teki rajua pilkkaa myös itsestään. Nuori vaimo ja hänen siveyttään vahtiva seniili vanha mies. Tunnusmerkit sopivat aikalaisten mukaan hyvin Moliéreen itseensä. ”

* * *

Maijaliisa Mattila heittää hyvän poleemisen epäilyn:

”Harva enää muistaa Saituria, kun kuluttaminen, turhanaikainen kasvu ja tuhlaaminen on virallinen valtakunnanuskonto! Moliére tunsi ihmisluonnon, joka on yhtä koominen ankarassa saituudessa kuin hurjapäisessä tuhlaamisessakin. Edellinen koettelee ihmissuhteita, jälkimmäinen koko planeetan mahdollisuuksia. Mutta ihana vanha teksti on esitetty toistuvasti joulunäytelmänä Tampereen teatterissa ja aina osuu ja uppoaa!

Muinaisella opettajanurallakin Moliéren Saituri oli oppilaiden suosimaa luettavaa.”

Pertti Vuorela on Molèren näytelmiä katsonut monesti.

”Molieren komediat sopivat edelleen hyvin näyttämölle ja erityisesti kesäteatterit suosivat niitä. Saiturin näin Tervasaaren kesäteatterissa Helsingissä viitisen vuotta sitten. Espoossa Hyökyvuoren kesäteatteri puolestaan esitti Tartuffen vuonna 2014. Vanhahtava kieli ei häiritse ja juonen kiemurat vetävät kummasti edelleen, vaikka ihmisluonteen heikkoudet näkyvät selvästi kuten Saiturissa nuukuus ja Tartuffessa tekopyhyys.

Moliere kaatui ’saappaat jalassa’ 51 vuotiaana näyttämölle kesken Luulosairaan neljännen esityksen.”

Niinhän siinä kävi, aikansa downshiftaajalle.

Kiitämme oikeista vastauksista myös tervakoskelaista Ossi Lehtiötä,  jyväskyläläistä Ilpo Pietilää ja hankolaista Juhani Niemeä, joka vetää suoran linjan Pariisin Harpagonista Ankkalinnaan Roopeen. Palkinto Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon 12 sitaatti *

Tässä juhlavuoden toiseen spesiaalitehtävässä on haussa niin rakastettu ja kädenjäljeltään tunnistettava runoilija, ettei sen kummoisempia vihjeitä nyt anneta, etenkin, kun ratkaisuaikaa on liki pari vikkoa.
Siis kuka, mikä kokoelma, mitä muistoja hänestä? Vastaukset visaukon kevätlomailun vuoksi vasta viimeistään 29.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tekisi Tanekin rakkausrunon
mutta kun on
saakelin kylmä kuutamossa
ja kuuma auringossa.

Tehköön kellä on omassa päässä
reservissä,
kuu huonelämpimässä
– ja elohopea jäässä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Colm Tóibín – irlantilaisten mamujen ymmärtäjä

Brooklyn-elokuvan pääosassa nähtiin Saoirse Ronan ja Domhnall Gleeson.

Kaksinumeroisilla tietämysluvuilla jatketaan visassa kevään puolelle kallistuttaessakin. Hyvä niin, tässä leikissähän ei kevätmasennuksia tunneta, eihän?

Ilpo Pietilä Jyväskylästä käy ensimmäisenä viikon kahdeksan pähkinän kimppuun.

”Nyt visakirjan kohdalla nappasi siinä mielessä hyvin, että tämä jo joku aika sitten lukemani teos oli jäänyt mieleen niin hyvin, että lähes samalta istumalta löysin hyllystämme kyseisen kirjan.Siis irlantilaisen Colm Tóibínin ensimmäisen vuonna 2011 suomennetun kirjan nimeltä ’Brooklyn’. Kaija Sivillin suomennos on myös erinomaista työtä. Toibinilta on tämän lisäksi suomennettu tähän mennessä vain kaksi muuta kirjaa tämän lisäksi, eli ’Äitejä ja poikia’ sekä ’Nora Webster’.

Brooklyn käsittelee arjen näkökulmasta tänä päivänäkin vahvasti ajankohtaista teemaa maahanmuuttoa.Toibin tarkastelee kirjassaan yksilötasolla aiempaa Euroopasta, mm. Irlannista ja Italiasta tapahtunutta muuttovyöryä Pohjois-Amerikkaan.

Hänen kirjoitustyylinsä on keveän sujuvaa, mutta tarkkaa ja tunnelatauksia virittelevää. Vaimoni antoi erityisen tunnustuksen  hänen taidostaan kuvata  sattuvan tarkasti naisten ajattelutapoja ja esittää tämä mukaansa tempaavasti.

Toivottavasti Toibinin tuotantoa saadaan suomennettuna lisää. Ehkä Toibinin Nobel-palkintokirja on kuitenkin vielä kirjoittamatta, mutta toivottavasti tulossa!”

Mauri Panhelainen vastaa samasta kaupungista samalla innostuksella.

”Toibinin kerrontaa kuvataan hienovaraiseksi, eleettömäksi ja oivaltavaksi. Totta joka laatusana. Visakirja Brooklyn on ikään kuin klassisen tarinan vastaisku nykykirjallisuudessa yleiselle väkivallalla revittelylle ja tarinan pirstomiselle lukuisten kertojien ja aikatasojen labyrintiksi. Toibinin sujuvan proosan pinnan alla kulkee teemoja ja merkityksiä, jotka antavat tarinalle syvyyttä. Brooklyn on lukijaystävällinen lukuromaani ilman termin kielteisiä sivumerkityksiä.

Toibin sijoittuu maan vahvaan kirjalliseen perinteeseen. Väitetään, että väkimäärään suhteutettuna Irlanti on tuottanut enemmän maailmankirjallisuutta ja nobelisteja kuin mikään muu maa.

Hyvästä syystä Dublinissa on kirjailijamuseo, jossa Jonathan Swift, Oscar Wilde, James Joyce ja Samuel Beckett kollegoineen esitellään hienossa ympäristössä.”

Myös Pertti Vuorela Espoosta sai Dublinissa 1990-luvulla vieraillessaan havaita, että irlantilaiset arvostavat kirjailijoitaan.

”Muun muassa James Joyce ja nobelikirjailija Samuel Beckett olivat näkyvästi pubeissa ja kaduillakin esillä. Pubissa joku saattoi nousta kesken kaiken lausumaan runon. Kaikki viihtyivät ja Guinness-olutta kului. Maa on myös kunnostautunut musiikin saralla voittamalla peräti seitsemän kertaa Euroviisut.

Colm Tóibín jatkaa menestyksellä Irlannin kirjallista perinnettä. Hänen tuotannossaan  teemoina ovat ulkomailla asuminen, luovuus ja identiteettikriisit.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen tarttuu kirjan maahanmuuttajateemaan.

”Irlantilaiset ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin useissa maansa ongelmallisissa vaiheissa. Irlantilainen Colm Tóibín (s. 1955) kertoo erään tällaisen maahanmuuttajan tarinan kirjassaan Brooklyn. Eilis on suojattua elämää elänyt irlantilaistyttö, jonka kotiväki lähettää hänet meren yli töitä etsimään, kun niitä Enniscorthystä ei löytynyt. Suhtautuminen irlantilaisiin maahanmuuttajiin on toki toisenlaista kuin mustiin, joille jopa tavaratalon myyjättäret nyrpistelevät, mutta aivan kitkatonta ei elämä uudessa maassa ole, ja koti-ikävä vaivaa.

1950-luvun Brooklynissä on suuri irlantilaisyhteisö, jonka aktiivinen kaitsija isä Flood järjestää erilaisia tilaisuuksia, joihin Eiliskin osallistuu.  Hän alkaa myös opiskella iltakoulussa ja tapaa miellyttävän nuorukaisen, jonka kanssa menee naimisiin, ennen kuin joutuu äkillisesti palaamaan kotiin Irlantiin. Siellä odottaa toinen mukava mies, ja ristiriita on valmis.”

Raila Rinne Helsingin Länsi-Pasilasta 0n tämän viikon opposition ääni.

”Brooklynin teemana on siirtolaisuus, irlantilaisperheille tavattoman tuttu asia. Päähenkilö hakeutuu kotiapulaiseksi ja tutustuu italialaiseen nuoreen mieheen. Molemmat ovat siis maahanmuuttajia, jotka yrittävät saavuttaa jalansijaa uudessa kotimaassa. Novellikokoelma Äitejä ja poikia tapahtuu pääosin Irlannissa ja kuvaa nimensä mukaisesti ihmissuhteita. Yksi novelleista, Pitkä talvi, sen sijaan sijoittuu Espanjaan. Kirjailija vietti nuorena joitakin vuosia Barcelonassa. Nora Webster taas kertoo leskeksi jäävän perheenäidin selviytymisestä Irlannissa.
Vaikka olen melkein hulluna Irlantiin, Tóibín ei lukeudu mielikirjailijoihini. Toki hänen tekstinsä kulkee mainiosti ja havainnot ovat tarkkoja, osa varmaan suomentajankin ansiosta, mutta minun makuuni kerronta on vanhanaikaista.”

Vähän varauksellinen on espoolainen Eero Reijonenkin, aluksi, mutta syttyy sitten hehkuttamaan suomentajasuoskkejaan.

”Mielenkiintoinen visavalinta visiiriltä. Vähän erikoinen jälkimaku. Tyylin tunnistin, mutta lajityyppi vaikutti selkeästi vieraalta. Ehkä jopa koko Keltaiselle kirjasarjalle. Ja ihan häränpyllyä se heitti, näin luulin, verrattuna mainion Kaijamari Sivillin edelliseen visakäännökseen, Cormac McCarthyn ’Kaikki kauniit hevoset’.

Koska visakallo on nykyisin päätehtäviensä, lasten ja koirienhoidon, ohella vapaaherraista ammattikuntaa, riehaannuin tutkimaan nettimaailmaa. Sieltäpä löysin virikettä toisinajatteluun. Pohdinnan aiheuttaja oli tämän Visakirjan suomentajan, monesti palkitun Kaijamari Sivillin ja kahden muun kääntäjä-mestari- leidin, huipputaitavan Helen Bützowin (mm. Don DeLillo ja Kazuo Ishiguro) ja  Kristiina Rikmanin (loistavan John Irving  -suomentajan) keskustelu Cafe-Aallossa, viime vuoden elokuussa, taiteiden yön aattona. Suosittelen jyrkästi koko klipin katsomista.

Nämä Tammen Keltaisen kirjaston huippukääntäjät puhuvat vain asiaa. Tietenkin. Visakalloa kiinnosti kysymys, johon Sivill myös vastasi. Onko helppoa naisena kääntää miestä, ja nimen omaan niin äärimmäisen erilaisia kirjailijatyyppejä kuten Colm Tóibín ja Cormac McCarthy? Vastaus hiukan yllätti. Huipputeksti, se on kääntäjälle oleellista. Sukupuoli on, ainakin näille kääntäjille, erityisesti Sivillille ja Rikmanille, vain sivujuonne. Heidän mielestään huipputekstisssä noustaan pikkuseikkojen yläpuolelle. Sukupuoli on usein vain nyanssi. Tekstin laatu on tärkein. – – –

Lukijana otan vähän toisen tulkinnan, esimerkkinä vaikka juuri Tóibín ja  Cormac McCarthy, kuvista päätellen hyvin saman näköisiä jäpikkäitä. Karuja veikkoja, Sörkassa kasvaneen silminkin…  Kaijamari Sivill näkee yhtenäisyydet taiteitelijana. Tóibín osaa mennä naisellisen ajattelun nahkoihin, pikkuasioissakin. McCarthy perinteinen miehinen mies, jos kuka. Kyllä niinkin. Mutta sieltä alta löytyy ihan samanlainen herkkyys, se yhdistää päältäpäin ihan erilaisia kirjailijoita. Kääntäjälle pääasia on, että teksti on hyvää; kirjailijan ääntä täytyy kuitenkin etsiä…ja kun sen sitten tunnistaa, kääntäminen alkaa sujua.”

* * *

Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta kertoo, että  ”itselläni lukukokemus vasta menossa,  mutta erinomaiselta vaikuttaa.  Kyllä tuolta Irkkujen saarelta todella löytyy kirjoittajia ja tuntuvat siellä osaavan myös kovasti omiaan arvostaa.”

”Kiitos taas kiinnostavasta lukusyötistä!” huudahtaa Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta on tehnyt visan innottamana hankintoja kaksin kappalein.

”Tutkin internetistä Brooklynin juonta ja innostuin sen lukemiseen. Löysin sen Elisa Kirjasta ja talletin sen omakseni. Lisäksi tavoitimme v. 2015 filmatun elokuvan yhdeltä television maksukanavalta ja katsoimme sen oitis perhepiirissä. Kirja on vielä lukematta, mutta kuvitus säilyy mielessä.”

Lukuun kirja on menossa hankolaisella Juhani Niemelläkin: ”Elokuva on nähty, kirjaa ei ole luettu, ainakaan omakohtaisesti, vielä.”

”Kiintoisa ja antoisa” olivat Veikko Huuskan adjektiivit kirjasta, Jari-Pekka Vuorela taas tiedottaa, että ”Colm Tóibín on seitsemäntoista päivää minua nuorempi”.

Viikon palkinto lähtee Ilpo Pietilälle. (rb)

Viikon 10 sitaatti

Tämän vanhaksi eläneen herran yleviin mottoihin kuului, että ”filosofin tulee olla vaeltaja totuuden auringon nousussa”. Hän kuului sivistyssukuun, josta tuli monia tunnettuja professoreita ja kirjailijoita. Hänen oma kirjallinen tuotantonsa käsitti tieteellisten tekstien ohella ennen kaikkea esseistiikkaa, mutta mahtui joukkoon yksi runokokoelmakin, jonka hän julkaisi 84-vuotiaana. Kuka ajattelija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 15.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Erään esitelmän jälkeen käydyssä keskustelussa yksi kuulijoistani kysyi, miten nykyihmistä voidaan nimittää lajinimellä homo sapiens, viisas ihminen, vaikka historiasta ei löydetä ajankohtaa, jolloin missään ei olisi käyty sotia. Vastasin, että hänen kysymyksensä edustaa juuri sitä viisautta, jota homo sapiensina oleminen edellyttää ja jota on mahdollista kehittää – siitä huolimatta, että esimerkiksi tuhoaseiden keksijät, jotka usein omistavat loistavan älyn, käyttävät sitä, murheellista kyllä, toteuttaakseen viisauden kannalta kielteisiä tarkoitusperiä. Täten he toimivat epämielekkäästi ja järjettömästi.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta