Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Svinalängorna
Produced by Drakfilm Heppfilm Cinema AB
Helena Dabielsson/Ralf Karlson
Directed by Pernilla August
Photo Credit:Rolf Konow
Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kirjavisa: Kerjäläispojasta tuli rahvaan esitaistelija

pietari-netti

Visahamsterin messulöytö tunnistettiin siedettävän hyvin. Ilmeisen tervetullut esiinnosto, päätellen visaväen suopeista reaktioista sekä tehtävänasettelua että kirjailijan elämäntyötä kohtaan.

Juhani Niemi Hangosta avaa pelin.

”Tämän tehtävän ratkaisu tuli haettua Eino Leino -kytkennän kautta. Leinon kirjasta Suomalaisia kirjailijoita nimittäin löytyy luonnehdinta: ’Jos Eero itse keski- ikäisenä miehenä ottaisi kynän käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina sielutieteellisenä ja esteettisenä ihmisenä juuri – Pietari Päivärinta.’

Tästä seuraa päätelmänä, kysytty kirjailija on tuo Pietari Päivärinta, ylivieskalainen lukkari, maanviljelijä, suurperheen isä, kuntansa luottomies, kirkolliskokous- ja valtiopäiväedustaja sekä suosittu kansankirjailija.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä pistää potrasti täydennystä perustietoihin kirjailijasta.

”Kansankirjailija ennen Kauppis-Heikkiä ja luokkaretkeläinen sata vuotta ennen Susanna Alakoskea – siinä Ylivieskassa syntyneen ja kuolleen  Pietari Päivärinnan liittymiskohtia aikaisempiin visakirjailijoihin. Päivärinnan isän sairastuminen 1830-luvulla vei perheen sellaiseen ahdinkoon, että köyhän torpan seitsenvuotias Pekka piti vanhimpana lapsena lähettää kerjuulle. Perhe pelastui nälkäkuolemalta ja poika eli pitkän ja merkillisen elämän (1827-1913). Pojasta tuli kirkollinen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö, joka päätyi lopulta valtiopäivämieheksi säätyvaltiopäiville. Kirjailijan työ, joka alkoi vasta keski-iässä, teki hänestä lopullisesti historiaan jääneen merkkihenkilön.

Päivärinnan päätoimi oli lukkarin virka, johon hänet teki aikalaistodistusten mukaan erityisen sopivaksi komea lauluääni ja hyvä soittotaito. Tuohon aikaan lukkarilla oli tärkeä asema ja monta muutakin velvollisuutta kuin kirkolliset toimet. Päivärinnasta tuli rahvaan puolestapuhuja, joka ajoi oikeusjuttuja herroja vastaan ja kävi kiivasta lehtipolemiikkia yhteiskunnallisista epäkohdista. – – –

Oli harvinaista 1800-luvulla, että köyhän torpan poika oppi lukemaan viisivuotiaana, ja luki kaiken, minkä käsiinsä sai. Luku- ja kirjoitustaito näyttelivät keskeistä osaa Päivärinnan elämässä. Ei vain siinä, että hänestä tuli lopulta kirjailija, vaan siinä, että hän pystyi ajamaan rahvaan asioita oikeusistuimissa ja lehdistössä.”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen käy monivaiheisesti läpi Päivärinnan tekemisiä ja historiaan jättämiä jälkiä.

”Tämä kerjäläispojasta valtiopäivämieheksi noussut Ylivieskan kirkon lukkari ei ollut mikään 1800-luvun esikepulainen mielipiteiltään. Ui vastavirtaan talonpoikaissäädyn yleisen mielipiteen kanssa. Hän ei hyväksynyt naittajasysteemiä, rakkaudesta itse avioitunut mies, naisen tuli olla vapaa solmimaan avioliitto oman valintansa mukaan. Kansakoulupakkoa tämä päivääkän kouluakäymätön mies ajoi väsymättä, samoin kirjastolaitosta, sekin talonpojille turha kuluerä tuolloin.

Poliittinen peluri, näkyvä sellainen, Päivärinta oli. Savonrata hävisi kilpailun rautatieverkosta, Ylivieskan lukkarin ansiosta, uskottiin. Pohjanmaalle rakennettu rata teki vielä mutkankin Päivärinnan kotipesän, Ylivieskan kautta. Aikalaiskirjailija, mestari sellainen, iisalmelainen Juhani Aho, kirjoitti ’Rautatien’ jo vajaat kymmenen vuotta ennen Savon radan tuloa Lapinlahteen. Kuvitteellinen teos siis. Kirjailija ja pelin poliitikko Päivärinta kirjoitti rautatiestä sanomalehtiin vuosikausia ja paasasi säätyvaltiopäivillä. ’Päivärinnan rautatie’ valmistui todellisuudessa 1885 ja Ahon kirja 1884. – – –

Sitten kirjasto, tietenkin, koska se on nykyisinkin paikkakunnalla tälle miehelle omistettu… Kesti kolmekymmentä vuotta ennen kuin Ylivieskan lähikylät saivat omansa. Yksi kokonainen sukupolvi kyläläisiä sai tämän miehen ansiosta sivistystä. Harvalla ihmisellä on näin mahtava meriitti.”

Pertti Vuorela Espoosta on muinoin tuota mainittua rataa usein ajellut.

”Kun poikasena matkustin isäni kotipitäjään Haapajärvelle,  piti Ylivieskassa vaihtaa Iisalmen junaan.  Minulla ei tuolloin ollut aavistustakaan, että Ouluun menevä Pohjanmaan rata oli suureksi osaksi ylivieskalaisen Pietari Päivärinnan (1827-1913) aikaansaannosta.  Alunperin radan oli suunniteltu kulkevan rannikon kaupunkien kautta.”

Helsinkiläinen Veli-Pekka Salminen on istunut hyvillä luennoilla kirjailijaamme tutustumassa.

”Ensikosketuksen Pietari Päivärinnan tuotantoon sain silloin, kun seurasin professori Kai Laitisen luentoja Suomen autonomian ajan kirjallisuudesta.

Vasta paljon myöhemmin, kymmenisen vuotta sitten, tartuin itse teoksiin. Aluksi sain käsiini Päivärinnan esikoisen 140 vuoden takaa, Elämäni. Epäilemättä sama 2002 ilmestynyt laitos, jonka rb nappasi messuilta: SKS:n ’Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita’. Kaikkiaan mainio, tärkeä sarja esittelyineen ja aikalaiskritiikkeineen!

Myös ’Elämän havainnoita I-X’ (1889-1899) on kiinnostanut. Luin ensimmäisen osan, toistakin. Täytyy kuitenkin myöntää, että goottilainen fraktuurateksti tekee tepposensa. Lukeminen käy vähän työlääksi ja hitaaksi.”

Salminen liitti mukaan myös kuvan kadunnimikyltistä. Pietari Päivärinnan mukaan nimetty katu on löytynyt Helsingin Taka-Töölöstä Tullinpuomin tuntumasta jo noin sadan vuoden ajan.

Viikon oikein vastanneita olivat myös Sirpa Taskinen Helsingistä, Unto Vesa Tampereelta, Ilpo Pietilä Jyväskylästä  ja Ossi Lehtiö Tervakoskelta. Palkinto lähtee Mauri Panhelaiselle. (rb)

Viikon 49 sitaatti

Kirjamessuilta löytyi tämäkin antologia, johon on koottu tiettyjen tunnettujen kansalaisten mielirunoja. Kirjailija debytoi 1930-luvulla ja kirjoitti parhaimpina pidetyt kokoelmansa viimeisinä elinvuosinaan – kuolema korjasi maassaan korkeasti arvostetun runoilijan liian varhain. Siteeratun runon (tässä vain alkuosa) suomensi – vähän ennen kuolemaansa – muuan Kirjavisan varhainen ”esiintyjä”.

Vastaukset viimeistään 14.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta
Se ei ole minkään värinen
sillä ei ole kuvia antaa sinulle
se ei anna sinulle ajatusta ajatella
Se on kaukainen maa
Miten sinne pääsee?
Ainoastaan seuraamalla
mutta ei ajatuksiin ja kuvitelmiin
ja takaa ajaminen on turhaa
teeskely on turhaa:
Seuraamalla todellisesti sitä
mikä itsessä on todellista
pääsee sinne
Jättämällä itsensä jälkeensä jälkeensä
virsta virstalta virstalta
pääsee sinne.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Bob Dylan jatkaa Nobel-vatulointiaan

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvaltalainen muusikko- ja sanoittajalegenda Bob Dylan aikoo toimittaa puheen Tukholmassa joulukuun 10. päivä pidettävään Nobelin kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuuteen, kertoo brittilehti Telegraph.

Lehden mukaan on edelleen epäselvää aikooko Dylan saapua itse paikalle pitämään puheensa. Dylan kertoi muutama viikko sitten, ettei hän olisi tulossa palkintoseremoniaan. Lokakuussa Telegraphin haastattelussa Dylan totesi saapuvansa ehdottomasti paikalle, mikäli se suinkin on mahdollista.

Mikäli Dylan ei itse saavu pitämään puhettaan, on toistaiseksi epäselvää kuka sen pitäisi hänen puolestaan.

Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Jaan Kaplinski. Saatu 2001
Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Jörn Donner paljastaa uuden Nato-kantansa

Kuva: Kari Hulkko

Jörn Donner piikittelee uudessa kirjassaan Suomi Finland niin maamme nihkeää maahanmuuttopolitiikkaa kuin liioiteltuja liputuskäytäntöjäkin. Donnerin mukaan kirja on satiiri.

Kustantajan tiedotteessa avataan hieman teoksen sisältöä:

”Onko meillä edes syytä liputukseen? Urheilutulokset ovat heikentyneet, kuten myös talousnäkymät. Haja-asutusseutu jatkaa autioitumistaan. Hyvinkään arkkitehtuuri on kauhea, kuten myös monen muun paikkakunnan. Läntinen naapurimme elää yltäkylläisyydessä meistä välittämättä, itäinen naapurimme taas on epävakaa ja uhkaava, eikä jätä meitä rauhaan.” Kansanedustajakaudellaan ulkoasiainvaliokunnassa istunut Jörn Donner paljastaa kirjassaan myös oman Nato-kantansa.

Donner on puhunut Nato-kannastaan muun muassa Iltalehdessä vuonna 2014.

— Nato-ovi on ollut kiinni, ikävä kyllä, jo vuodesta 1995. Silloin olisi ollut sopiva hetki liittyä Naton jäseneksi, kun liityimme Euroopan unioniin.

— Tällä hetkellä jäsenyyden hakeminen voitaisiin nähdä provokaationa suhteessa Venäjän Ukraina-politiikkaan. Sopivan tilaisuuden tullen voisimme Natoon liittyä, Donner sanoi tuolloin.

Kustantaja Förlaget julkaisee Suomi Finland -teoksen ruotsiksi 1. tammikuuta 2017 ja Otava suomeksi 5. tammikuuta 2017.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
47-korkeasaari1
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta