Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kirjavisalle tulee juhlavuodeksi poikkeustila

Koska tällä viikolla ei ole normaalia Kirjavisa-purkua vaan vain pelkkä uusi sitaatti, käytetään tilaisuus hyväksi, ja käydään läpi  vähän käsillä olevan tuplajuhlavuoden kuvioista.

Suomen täyttäessä sata vuotta saavuttaa myös Kirjavisa merkittävän virstanpylvään: kuukautta ennen itsenäisyyspäivää juhlitaan Kirjavisan 25-vuotissynttäreitä. Lähtölaukaushan posahti 6.11.1992 Pentti Saarikosken runolla. Päävisaisäntä oli tuolloin Demarin kulttuuritoimituksen vetäjä Tapani Suominen (visaväen paremmin vain ts:nä tuntema) kisällipoikanaan tämänkin jutunpätkän signeerannut henkilö, visanimimerkiltään loogisen simppelisti rb.

Itsenäisyytemme satavuotisuuden ja visan neljännesvuosisataisuuden kunniaksi Kirjavisan normaalikäytäntöihin tulee täksi vuodeksi huomionarvoinen poikkeussääntö.

Kun periaatteena on alusta alkaen ollut, että sama kirjailija ei esiinny visassa kahdesti (muutama tahaton lipsahdus on tosin sattunut), vuoden 2017 tehtävissä tulee esiintymään suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat visassa jo olleet.

Nämä sitaatit tullaan merkitsemään asteriskilla *, ja myös tehtävävihjeissä asia nostetaan aina esiin. Olkoon pysyväisvinkkinä koko vuodelle se, että nämä tuplautuvat kirjailijat tulevat olemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden painoarvoltaan raskainta sarjaa – ainakin visamaakarin mielestä.

Tuplauksia tulee koko vuodelle yhteensä kymmenen, loppuvuotta kohti tihentyen.

Viikon 2 sitaatti

Kakkosviikon sitaatti ei vielä ole juhlasarjaa, tämä kirjailija, joka on kirjailijanimeltään muuten visahistorian lyhimpiä, ei varmasti ole visassa aiemmin esiintynyt. Mutta monilla muilla foorumeilla senkin edestä. Hänen tekstiään on kuultu muun muassa olympialaisten avajaisissa, hän on ollut Oscar-ehdokas, maailmanmaineeseen yltäneen rock-bändin jäsen ja voittanut erään huomionarvoisen kirjallisuuspalkinnonkin.
Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset viimeistään 18.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Perämiehellä oli sellainen tapa, että ennen kertomuksen aloittamista hän otti taskustaan lahon puunlastun ja asetti sen korvalleen kuin puhelimen luurin. Hän kuunteli lastua parin minuutin ajan ja antoi silmiensä painua kiinni kuin unessa, mutta silmäluomien alla pupillit värähtelivät kiireen vilkkaa. Olin ensimmäistä kertaa Kaineuksen kuulijana ja siksi hymyilin hölmistyneenä tämän hullunkuriselle käytökselle. En osannut kuvitella muuta kuin että se oli jonkin alatyylisen narriesityksen tai parodian esinäytös.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Viime vuoden kirjamyynnin listakärkiä olivat Potter, Remes, Mielensäpahoittaja ja japanilainen siivouskirja

Ilkka Remes, Harry Potter ja Marie Kondo jylläsivät Suomen viime vuoden kirjamyyntilistoilla.

Suomen kustannusyhdistyksenjuuri julkaisemalla vuoden 2016 myydyimpien kirjojen listalla nousi yksi ylitse muiden: J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaa ”Harry Potter ja kirottu lapsi” -teosta myytiin Suomessa yhteensä 97 600 kappaletta. Rowlingin, Tiffanyn ja Thornen luoma tarina on kahdeksas Harry Potter -kirja ja ensimmäinen näytelmäversio. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Kustannusyhdistyksen vuoden myydyimpien listauksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kärjeksi nousi edellisen vuoden tapaan Ilkka Remes uusimmalla trillerillään ”Kiirastuli”. Kirjaa myytiin 55 600 kappaletta.

Vuoden 2016 loppuun mennessä Remeksen teosten kokonaismyynti on noussut yli kahden kahden miljoonaan kappaleen.

Vuoden 2016 myydyimmäksi kotimaiseksi kirjailijaksi aikuisille suunnattujen kirjojen luokittelussa nousi Tuomas Kyrö kolmella viime syksynä julkaistulla Mielensäpahoittaja-teoksellaan. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ”Mielensäpahoittajan hiihtokirja” oli kakkonen yli 47 000 myydyllä niteellä, tietokirjaluokituksen saaneet ”Mielensäpahoittajan keittiössä”  ja  ”Mielensäpahoittaja – miehen työt” myivät selvästi yli 20 000 kappaletta kumpikin, joten Kyrön kirjojen kokonaismyynti nousi lähelle sataa tihatta.

Kun Potter jyräsi kärkeen lastenkirjalistalla, menivät muut ”mitalisijat” suomalaisille kestosuosikeille. Kakkonen oli Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ”Tatu ja Patu etsivinä”  42 800 kappaleen myynnillä ja kolmonen Mauri Kunnaksen ”Herra Hakkarainen harhateillä” lähes 39 000 kappaleen myyntiluvuilla. 20 parhaiten kauppansa tehneen lastenkirjan joukossa oli muuten yksitoista Kunnaksen kirjaa, joiden kokonaismyynti oli lähemmäs 140 000 kappaletta. Näin ollen Kunnasta voi  tosiasiassa tituleerata Suomen myydyimmäksi kirjailijaksi vuonna 2016.

Viime vuoden  kovin tietokirjahitti oli Marie Kondon ”Konmari – siivouksen elämänmullistava taika”. Se löysi Suomessa tiensä 53 000 ihmisen kirjahyllyyn. Maailmanlaajuisesti Kondon teosta on myyty noin 6,5 miljoonaa kappaletta.

Menestyneinen kotimainen tässä kategoriassa oli Mikko Aaltosen Cheek-elämäkerta ”JHT – Musta lammas”  (38 700).

Keskustelua aiheesta

Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Vieläkö muistat ”kettutytöt”? Yksi heistä paljastaa, mitä turkistarhoilla oikein tapahtui

Kirjailija-toimittaja Mia Takula (o.s. Salli) oli vapauttamassa kettuja Pohjanmaalla keväällä 1995. Tuolloin häntä ja muita aktivisteja kutsuttiin julkisuudessa “kettutytöiksi”.

Nyt Takula kertoo uutuuskirjassa, mitä turkistarhoilla tuolloin oikein tapahtui ja myös muista ennen julkisuudesta piilossa oleista turkistarhaiskuista.

Asiasta tiedottaa kirjan kustantava Into Kustannus.

Takulan Elämäni vegaanina – 14 ihmistä huipulla markkinoidaan kaikkien aikojen ensimmäisenä tietokirjana vegaaneista.

Tiedotteen mukaan kirja auttaa lukijaa ymmärtämään vegaaneiksi ryhtyneitä perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjassa 14 tunnettua vegaania kertoo, miksi on vaihtanut ruokavalionsa kokonaan kasvisperäiseksi.

Mukana on tuttuja nimiä. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Katariina Souri. Mukana on myös kirjailija Antti Nylén.

Kirja ilmestyy, kun neljättä kertaa järjestettävä Vegaanihaaste alkaa 1.1.2017. Vegaanihaaste kutsuu ihmiset kokeilemaan vegaanista kuukautta joko someryhmän tai henkilökohtaisen tutorin tukemana.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Ekelöf: Kahden suomennoksen loukussa

Vuoden toiseksi viimeinen tehtävä aiheutti vastaajille ylimääräistä päänvaivaa, koska runosta löytyi kaksi kovan luokan tekijämiehen suomennosta.

Helsinkiläinen runotehtävien ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen oli löytämässä ratkaisun nopeasti, mutta…

”Runo löytyi omasta kirjahyllystäni kokoelmasta ’Maailman runosydän’. Runoilija on ruotsalainen Gunnar Ekelöf (1907–1968). Hän oli Ruotsin Akatemian jäsen. Ekelöf sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1966. Kovin arvostettu siis.

Mutta sitten törmäsin ongelmaan. Kirjassani oli Tuomas Anhavan suomennos, joka alkaa jo alusta hieman eri sanoin kuin kirjavisan suomennos. Lisäkaivelun perusteella päädyin suomentajana Pentti

Saarikoskeen. Runo lienee kokoelmasta Epätasaisia runoja vuodelta 1981. Saarikoski kuoli vuonna 1983, joten ainakin ’vähän ennen kuolemaansa’ -vihje sopisi häneen. Tätä suomennosta ei kirjahyllyni kätköistä löytynyt.”

Kyllä se Saarikoski suomentajana on oikein. Mutta Irma Lehto Tampereelta astui harhapolulle arvellessaan Anhavaa kääntäjäksi.

”Mutta kuka on runoilija? Hän ei ehkä ole ranskalainen nobelisti Saint-John Perse, mutta voisi olla, sillä häneltäkin löytyy tuon niminen runo. Valitettavasti en ole lukenut Anhavan kirjaa, enkä tutustunut lähemmin ranskalaiseen runoilijaan. Olisikohan siihen ollut sama syy kuin sillä mummelilla, josta Kari Suomalainen piirsi pilapiirroksen, eli hävetti mennä kirjastoon puhumaan tuhmia.”

Tuohon kuuluisi ehkä laittaa joku iloinen hymiö perään.

Sirpa Taskinen sen sijaan oivalsi oitis jättää Anhavan syrjään.

”Tuomas Anhavan antologian nimikin on Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, mutta koska vihjeessä ei ollut sanaa ’Minä’, on kysymyksessä Saarikosken kääntämä ’Epätasaiset runot’ vuodelta 1981.

Alun perin runo on kokoelmasta ’Opus Incertum’ (1959). – Saarikoski lienee kirjavisan peräti aivan ensimmäisenä etsitty kirjailija. – – –

Vaikka Ekelöf on julistettu Ruotsin modernistien suureksi nimeksi, minä en saa häneen makua. Hieman lohdutti, että Saarikoski joutui kääntymään Sigtunastiftelsenin kirjaston ja Ekelöfin lesken puoleen ymmärtääkseen mitä jotkin runot tarkoittivat. Eräästäkin hän totesi: ’En löydä tästä runosta mitään syvempää sisältöä.’”

* * *

”Lähestyvän joulun lämpimin terveisin” visaa lähestyy pitkästä aikaa Sirkka-Liisa Piirainen kirjakaupunki Sastamalasta. Hän jäi pähkäilemään suomennosasiaa.

”Jotenkin lehdessä esitetty runokäännös on mielestäni Anhavan vastaavaa epäselvempi. Löysin netistä myös alkuperäisen runon luettavakseni. Vaikean tuntuinen suomennettava! Ekelöfin runon maa on kylmä ja peruuttamaton, ei ehkä tavoiteltava paikka.”

Paluun visajoukkoon tekee myös Orvo Vitikainen Lappeenrannasta. Hän vie pitkälle Michaux-retkelle.

”Visarunon kirjoitti 1959 Gunnar Ekelöf, Ruotsin modernismin ykkösmies, ’Opus incertum’ -teoksessaan, ja sen suomensi oma modernistimme Pentti Saarikoski 1981 Delfiinisarjassa ilmestyneessä Eklöfin runojen kokoelmassa ’Epätasaiset runot’.

Saarikoski kertoo runon nimen juontuvan belgialaisen Henri Michaux’n teoksesta vuodelta 1938 ja kaiuttavan myös Ekelöfin ihaileman Edith Södergranin runoa ’Maa, jota ei ole’.
Tuomas Anhava julkaisi 2003 oman suomennoksensa Helena Anhavan kanssa koostamassaan suomennosvalikoimassa, joka toisti runon nimen lisättynä alkamaan persoonapronominilla: ’Minä kirjoitan’…

Eikä tässä vielä kaikki. Michaux’n kirjoitan-tekstin suomensi Lontoon olympiamitalistimme Aale Tynni 1962 suomennosvalikoimaansa ’Tulisen järjen aika’, ja uudelleen saman sikermän tarjosi – notkeammin sujuvana versiona – Janna Kantolan suomennos ’Höyheniä’-teoksessa 2003.

Aki Kaurismäen elokuvan ’Calamari Union’ (1985) katsojat saavat kuulla Frankien esittäminä Baudelairen ja Prevertin ohella myös Michaux’n tekstiä, kolmen kirjailijan, ’joiden haamut yhä leijuvat maan päällä’.”

Espoolainen Eero Reijonen näkee visasyksyssä jatkumon, joka on kolmannessa osassaan kyllä jo visaukon puolelta ihan tahaton.

”Mukava kun visavisiirin pieni Kivennapa-sarja yhä jatkuu. Visapähkinän purijalle, niin kuin näköjään Pentti Saarikoskellekin, tuli tietenkin heti mieleen Landet som icke är. Visataiteilija oli Pietarin saksalaisen koulun laatutuotteen, Edith Södergranin suuri ihailija, yksi meistä monista. Edithin kotitienoon, Kuokkalan, Villa Golicke oli sotien välisenä aikana mm. ruotsalaisten taitelijoiden, etunenässä Gunnar Björling ja Olof Enckell, suvinen residenssi.

Gunnar Ekelöfkin valmisteli siellä surrealistista kauttaan, Ristisaattoaan odottelevan Tito Collianderin toimiessa isäntänä. Gunnar Ekelöf tutustui myös suuren idolinsa lähimpiin kotitanhuviin ja tapasi myös muusansa äidin. Edith, tuberkuloosin surmaama, tosin lepäsi tuolloin jo mullan mullosena.”

Veikko Huuska Ikaalisista ikävöi sitä toista suomentajaa.

”Kaukaisesta maasta ovat monet tangolaulajat laulaneet ja lukuisat runoilijat kirjoittaneet, muun muassa T. S. Eliot, Edith Södergran, Eeva-Liisa Manner, Göran Sönnevi ja sitten nämä Ekelöf ja Saarikoski – ja taatusti moni muukin!

Anhavat ovat toimittaneet kokoelman Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, asialla ovat siis olleet Helena ja Martti Anhava; Tuomas Anhavaa kaipaan kovin – etenin näin joulun aikaan: olen kahtena jouluna saanut kuulla hänen lukevan radion varhaisaamussa Orm punaista – hänen ja miestensä joulunviettoa. Ah.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen kertoo lopuksi siitä antologiasta, jonka visapukkikin omaan konttiinsa kirjamessuilta kahmi.

”Runokokoelma ’Mies joka luki runon’ sisältää 102 suomalaisen miehen (syntyneet aikavälillä 1904–1966) toiverunoja, yhteensä 99 runoilijalta. Visarunon suomentajalta Pentti Saarikoskelta on kokoelmaan päässyt mukaan kymmenkunta omaa runoa.

Valikoiman idea toimii hienosti: kansien välissä on toinen toistaan kiinnostavampia runoja, paljon tuttuja mutta myös ennestään tuntemattomia. Valitsijoiden taustat ja perustelut lisäävät rutkasti kokoelman mielenkiintoa ja lukunautintoa.

Pitkäaikainen uutisankkuri Arvi Lind kertoo kirjassa omakohtaisen tapauksen takavuosien uutiskokouksesta, jossa käsiteltiin taiteilijoiden asemaa. Vakava tunnelma keveni, kun hän lausui muistista yhtäkkiä mieleensä nousseen lorun: ’Mies ojassa. / Hyi, hylkiö selliin! / Taiteilija, joku ties. / Älkää koskeko originelliin’.

Miesten valitsemasta kokoelmasta löytyy myös pieni Lauri Viidan runo, joka sopii kirjallisuuden ystävillekin motoksi loppuvuoden pyhiin, vaikkei varsinainen jouluruno olekaan: ’Ei pidetä kiirettä, istutaan. / Ei hätäillä, annetaan mennä; / ei maata somemmin ainoakaan / satelliitti lennä.’”

Tähän on hyvä päättää. Kiitos vielä Unto Vesalle oikeasta vastauksesta ja onnittelut Orvo Vitikaiselle vuoden viimeisenä palkittuna. Nyt hyvää joulua – joulurunopähkinähän teillä olikin purtavana pyhien ajaksi. (rb).

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta