tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjailija Pekka Matikainen muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti – ”Sen jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa”

Kuva: Ella Kaverma

Kirjailija Pekka Matilainen, 71, muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti, kirkkaasti.

Ja koska Matilainen on kirjailija, hän on kuvannut tuon hetken romaaniinsa Takaisin nollapisteeseen.

– Romaanin loppupuolella tulee kohtaus, jossa kaveri, päähenkilö, istuu Tähtitorninmäellä. Hän harkitsee taas itsemurhaa. Yhtäkkiä hän näkee jalkojensa juuressa ruohikolla kulkevan muurahaisen. Äkkiä se kaveri katsoo muurahaista ja ruohon kasvamista, niin kuin näkisi sen kaiken ensimmäistä kertaa elämässään.

Tässä kohdin Matilainen myöntää: juuri siinä romaanin tilanteessa päähenkilö on hän itse. Romaanin kaveri on Pekka Matilainen, mutta sillä mutkikkaalla tavalla, jolla kirjan kirjoittaja ja sen päähenkilö joskus ovat yksi ja sama.

Taialla, jolla vain kirjallisuus voi olla täyttä totta ja sepitettä yhtä aikaa.

Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa.

Annetaan Pekka Matilaisen itsensä kertoa elämänsä avainhetkestä Helsingin Tähtitorninmäellä keväällä 1979. Matilainen oli potkittu pois Järvenpään alkoholistiparantolasta kolme kuukautta aiemmin. Hän oli ollut juoppona liian hyvä.

– Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa. Ymmärsin olevani osa ihan kaikkea. Se riitti mulle sillä hetkellä. Minulla ei ollut mitään muuta sillä hetkellä. Ei ollut rahaa, ei asuntoa, ei työtä, ei naista, ei ollut halua jatkaa entistä dokuelämää, mutta ei myöskään ollut yhtään voimia ja motiivia aloittaa uutta elämää.

– Onneksi silloin oli kevät. Sen hetken jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa, Matilainen murahtaa tälle asialle pisteen.

Matilaisen kokemus Tähtitorninmäellä oli yksilöllinen. Sen synnyttäneet kokemukset eivät olleet yhtä ainutlaatuisia.

Itsemurha-ajatukset ovat alkoholisteille tyypillisiä, kun näkee Matilaisen sanoin ”kaikkien teiden olevan tukossa”. Monella ajatus ei jää ajatukseksi.

Lue Pekka Matilaisen laaja henkilöhaastattelu Demokraatin viikkolehdestä 3.8.

Teksti: Janne Ora

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kamalan ihanat otukset rannalla – Sami Karjalaisen kuvauskohteena nyt rantojemme hyönteiset

Kuva: Sami Karjalainen
Hopeaseppä vedenkalvolla.
KIRJAT

Sami Karjalainen: Rantojen hyönteiset

Docendo 2017

Muistan lapsuudestani, kuinka kerran näin rantakaislikossa ison karmeannäköisen naamarilla ja koukkuraajoilla varustetun otuksen. En uskaltanut enää kahlata vedessä, koska pelkäsin, että hirviöhyönteinen iskee koukuillaan varpaaseni kiinni.

Sami Karjalaisen uusimmasta luontokirjasta ”Rantojen hyönteiset” selviää, että tuo hirviö on sudenkorennon toukka, joka pystyy pyydystämään jopa pieniä kaloja. Kirjasta löytyy kyllä kuva vieläkin karmeammasta otuksesta, suursukeltajan toukasta, joka pitelee koukkumaisissa leuoissaan sudenkorennon toukkaa.

Kirjasta siis selviää että rantakaislikko suorastaan kuhisee pieniä toinen toistaan pelottavamman oloisia otuksia. Toisaalta monet kummajaiset ovat omalla tavallaan hyvin kauniita ja jopa psykedeelisiä, kuin ulkoavaruudesta laskeutuneita. Esimerkiksi paarman pallomaisissa silmissä hehkuu ihmeellisiä aaltoilevia värejä, ja hopeasepän kuoressa on rivi pisteitä kuin korutaiteilijan käsistä.

Todellisia lähikuvia

Kuvat ovatkin jälleen Sami Karjalaisen kirjassa pääroolissa. Kuvaamisen vaativuudesta kertoo niin kutsuttu kerroskuvausmenetelmä: siinä yhdistetään useita eri otoksia syväterävyyden kasvattamiseksi. Kirjassa on muun muassa järvihopeasepän kuva, joka on koostettu 95 otoksesta.

Huipputeknologian avulla Karjalainen onkin onnistunut ikuistamaan hyönteisten taidokkaita, pitkiä ja monimutkaisia liikeratoja, jotka tapahtuvat sekunnissa tai parissa. Myös otusten yksityiskohdat avautuvat, ja esimerkiksi kaikille tutun vesimittarin pää muistuttaa suurennettuna erehdyttävästi koiran päätä.

Toki myöskin teoreettisessa osiossa tuodaan uutta tietoa. Esimerkisi kyltymättöminä verenimiöinä pidetyt hyttyset elävätkin kukkien medellä; verta naaras tarvitsee vain munien kehitystä varten. Yleinen mutta vähemmän tunnettu sulkahyttynen ei ime verta lainkaan.

Sami Karjalainen on kirjoittanut ja kuvannut hyönteiskirjoja vuodesta 2002 lähtien, jolloin hän julkaisi kirjan ”Suomen sudenkorennot”. Kirja lisäsi roimasti noiden lentävien jalokivien harrastajien määrää, ja Rantojen hyönteisiäkin on jaettu ilmaiseksi peruskoulujen yläluokille. Karjalainen onkin saanut muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon hienosta työstään.

Pieni miinus muuten täydelliseen kirjaan tulee siitä, että muutamat kuvat ja tekstit on julkaistu jo aiemmissa Karjalaisen teoksissa. Esimerkiksi sudenkorennon toukka esiintyy Karjalaisen ja Jussi Murtosaaren vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa ”Hämmästyttävät hyönteiset”.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sastamalan kirjapäivien keskiössä ovat suomalainen jääräpäisyys ja Tellervo Koivisto

Kuva: Jari Soini
Tellervo Koivisto kertoo elämänvaiheistaan Vanhan kirjallisuuden päivillä huomenna.

Vanhan kirjallisuuden päiviä vietetään Sastamalassa jo 33. kerran. Tapahtuma järjestetään perjantaina ja lauantaina 30.6.-1.7. Tämän vuoden teemana on ”Itsepäinen Suomi”.

Perjantai-iltapäivän sananvapauskeskustelussa mukana ovat ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski, kirjailija Siri Kolu ja Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.

Perjantai-iltaan kuuluu vielä Kalevauva.fi-yhtyeen konsertti. Kappaleiden sanoitukset on kerätty vauva.fi-keskustelupalstalta ja sävelletty tunnelman mukaisiksi.

Lauantaina ohjelmassa on muun muassa Kirjateekki, jossa pureudutaan jääräpäiseen kirjallisuuteen. Kirjajukkina toimivat kirjallisuuden ja median moniottelijat Kaarina Hazard ja Markus Leikola. Heidän valitsemiaan itsepäisen sanataiteen helmiä lukevat ääneen Jarmo ja Mirjami Heikkinen, ammattilausujat kahdessa polvessa.

Lauantain yleisömagneetti on varmasti keskustelutuilaisuus otsikolla ”Kuinka Tellervo Koivistosta tuli Tellervo Koivisto?”  Otsikkohenkilön kanssa keskustelevat hänen elämäkertansa kirjoittaja Anne Mattsson ja toimittajalegenda Päivi Istala. Pohdinnassa on muun muassa, millainen oli Tellervo Koiviston tie valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi. Millainen oli se henkilö, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina, kun oli Mauno Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Lauantain Mediateekissä Sylvään koululla runon itsepäisyydestä ovat esimerkkejä antamassa runoilija Anna Elina Isoaron vetämissä sessioissa kirjailijat Susinukke Kosola, Tuija Välipakka ja Finlandia-voittaja Jukka Viikilä.

Kirjapäivät päättyvät ”Tyrväälaiseen Trykiin”, jonka aiheena onaikoinaan Vammalaan eli nykyiseen Sastamalaan liitetty itsepäinen Tyrvään pitäjä ja tyrvääläisyys.

Lasten omilla kirjapäivillä lauantaina aamupäivällä pääsee katsomaan nukketeatteria sekä tapaamaan Pikku Myyn ja Muumipeikon.

Tänäkin vuonna koko tapahtuman kivijalkana toimii lähes 50 antikvaarisen kirjakauppiaan tarjonta. Perjanta-iltapäivään kuuluu myös Suomen bibliofiilisen seuran järjestämä vanhojen kirjojen huutokauppa.

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta