tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kuka olikaan Suomen slaavilaisin kirjailija?

Kuva: Kari Hulkko
Juhani Peltonen pihamaallaan Lopella joulun alla 1990 seuranaan on kuuluisa koiransa Natalia.

Kun viikon 17 erikoistehtävän kirjailija esiintyi ensimmäisen kerran näillä palstoilla vuonna 1993, vastauksia tuli nolla, zero, null, 0. Se raastoi visaukkoa, jolle kirjailija oli ykköslemppari, liki pyhä. Pari vuotta aiemmin tehty yhdistetty pyhiinvaellus- ja haastattelumatka Lopen vanhalle kansakoululle oli vielä tuoreena muistissa – ja sitten tuli täystyrmäys, kun kukaan ei tunnistanut katkelmaa romaanista ”Iloisin suru”.

Noin huonosti ei käynyt toisella yrittämällä, mutta enemmänkin oli toiveissa.

Unto Vesa kertoo ensimmäisenä, kuka tämä seremoniamestarinne ikisuosikki on.

Juhani Peltonen oli ensimmäisestä Hesarin palkitsemasta Surunappi-novellistaan alkaen aivan omanlaatuisensa kirjailija. Hän pystyi sanoillaan, lauseillaan, kielellään luomaan eriskummallisia, mystisiä ja mukaansatempaavan erikoisia tarinoita. Valtavan laaja ja tasokas tuotanto, josta ’Elmo’ tietysti kaikkein tunnetuin. Sitäkin usein ajatellaan vain suomalaisen urheiluhulluuden hauskaksi kritiikiksi, mutta siinäkin teoksessa yhtä olennaista on sen runollinen, surunhäiväinen pohjavire.”

Juhani Niemi löytää osuvan adjektiivin kirjailijaa kuvaamaan.

”Suomen slaavilaisimman kirjailijan, melankolian mestarin Juhani Peltosen tunnetuin teos on ilman muuta urheiluparodia Elmo, mutta kyllä novelliosastoltakin löytyy helmiä. Kokoelmasta ’The End’ löytyy kertomus

’Metsästys joulun alla’. Siinä kaverukset Aki ja Mikko lähtevät jänismetsään, mutta Akin koiran Rubenin häkellykseksi miehet metsästyksen sijaan keskittyvät keskustelemiseen ja oluen juomiseen, tyyliin tänään ei ammuta elollisia olentoja.”

Sirpa Taskinen on poiminut hurmaavan kirjasitaatin.

”Juhani Peltosen kertomuksia lukiessa aina välillä kainalniemeen nousee oikein hiki, kun absurdit käänteet seuraavat toistaan. Metsästys joulun alla on kylläkin realistisemmasta päästä – mitä nyt välillä käydään tyrkkäämässä auto jorpakkoon.

Juhani Peltonen (1941–1998) hallitsi suvereenisti suunnilleen kaikki tekstin tuottamisen lajit. Hän kirjoitti runoja, näytelmiä, novelleja, pakinoita, romaaneja ja artikkeleja – puhumattakaan kaikkein kuuluisimmasta eli eräästäkin kulttikuunnelmasta. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi voitettuaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 1964, sai myöhemmin kirjallisuuden valtionpalkinnon, 15-vuotisen taiteilija-apurahan ja Pro Finlandia-mitalin.

Ajankohtaiseen Suomi 100 -keskusteluun häneltä löytyy täsmällinen kuvaus Suomesta: ’Separaattorilta haiseva emäntä kulkee pellon yli.’”

* * *

Pertti Vuorela muistelee vierailuaan kirjailija kotitanhuvilla.

”Kirjailija asui Lopella ison osan elämäänsä ja myös kuoli siellä. Kesällä 2011 olin Lopella asuvan ystäväperheen kanssa Juhani Peltosen jalanjäljillä.
Vierailimme ensin taiteilija Mikael Vesperin laivan muotoon rakennetussa ateljeekodissa, joka sinänsä on näkemisen arvoinen. Laivan päädyssä on spinaakkeripurje ja kapteenina kukas muu kuin Juhani Peltonen.

Juhanihan aikoi merikapteeniksi, mutta ei värisokeuden takia päässyt haluamaansa ammattiin. Illalla menimme Lopen eli Sajaniemen kesäteatteriin katsomaan Juhanin ehkäpä tunnetuinta kirjasta sovitettua näytelmää Elmoa. ”

Markku Tuomala kertoo olleensa poissa visanäyttämöltä, koska ”kohdalle ei ole toviin osunut omien sääntöjeni mukaan tuttua tekijää ja teosta (eli jotakin, jota olen lukenut ja tunnistan, ei vain jotakin johon löytyy vastaus hakukoneilla)”. Kunnioitettava henkilökohtainen sääntö.

Mutta nyt osui.

”Kun toisaalta on kyse niin omintakeisesta ja omakielisestä kirjailijasta kuin nyt ja kun sitten vielä kyseinen säkenöivä kielenkäyttäjä on niin suuresti ihailemani ja hitsisti fanittamani kirjailija, jonka kuvan jopa kerran painoin omatekemääni kirjallisuusaiheiseen T-paitaan, en voi muuta kuin kohottaa omankin vaasini Juhani Peltoselle ja hänen novellilleen Metsästys joulun alla.

Tätä kyseistä kokoelmaa ei ikävä kyllä omasta hyllystäni löydy, mutta toki olen senkin lukenut ja edelleen sitä antikvariaateista jahtaan. Kuten myös noin viittä muuta Peltosen teosta. Metsästys siis jatkuu.”

* * *

Eero Reijonen nostaa esille Peltosen tärkeimmän sielunmaiseman, Orrelan.

”Visakirjan lyhyen, huikean novellin ’Maaliskuun sumua’ alun Korso-kuvaus on ilkeydessään riemastuttava. Sitten Peltonen tarkentaa ja siirtää kuvakulman yksittäisen ihmisen ja luonnon tasolle.
Tätä korsolaisen omenatarhan, Villa Orrelan tarinaa Juhani Peltonen kirjoittaa yhä uudestaan. Sitä kestää koko hänen tuotantonsa ajan.

Peltosen kotitalo, Vantaanjokivarteen sijoitettu, kuntaa moneen kertaan vaihtanut, oli aikanaan rakennettu vanhan synagogan puista; kenties se, kaivureilla rikkirevitty, oli osa pihkovalaista kirkkoa. Jokikin on saastunut, joulutarinan Vesiperän joen kaltainen. Tikkurilan väritehdas antoi töitä, mutta vei kivennuoliaiset… —

Omenapuutarhan maisemassa korvannut Vantaan ’Lasnamäki’ tuo kaikista maailman rakennelmista vähiten mieleen pihkovalaisen kirkon. Usko on kuitenkin aina läsnä. Pienpelto, tai Peltonen, tarinoi novellissa nelivuotiaan lapsensa kanssa sumussa, omenatarhan tuhon kynnyksellä: ”Onko taivaassa leikkimökkejä? kysyy tyttö… On on… lasten taivaassa on.” Pienpelto, taiteilijan alter ego, ei tässä kohdin tohdi edes itsekseen pohtia kuolemaa, mutta elämän koko kuva on selvillä: ’Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa. Mutta en kaipaakaan järkeä, vaadin tunnetta ja mielikuvitusta tähän kaaokseen’, Pienpelto huokaisee. – – –

The End, jonka avainnovelli Metsästys joulun alla on, ei käynyt juuri kaupaksi. Sen sijaan aika monen sananjulistajan yöpöydällä Peltosen tarinat ovat vuosien saatossa majailleet… Hector kertoo biisistään ’Tilulilu’ (1980), että se on saanut vaikutteita novellista kohdassa ’sedän matka kaivolle’. Suomen kirkonmiesten valiopappi, Jaakko Heinimäki markkinoi kavereilleen tervehdystä ’akuutti katatoninen ilonilmaukseni’, se on takomopomo Mikko Juusteenin ja apumies Häkkisen keskinäinen tervehdys. Muutkin taiteilijat ovat tunnistaneet Peltosen teksteistä mainion sanankäyttäjän, Juice Leskinen kenties jopa sielunveljen.”

Ilpo Pietilää pitää kannustaa Peltosen teksteihin tutustumaan.

”Koska en ole juurikaan ns. huumorikirjallisuuden ystävä, on tämäkin tarina jäänyt minulta ilmeisesti ikäväkseni lukematta. Koska ei koira pääse karvoistaan, en lupaa edes yrittää sen lukaisemista. Silti tunnistan ja myös tunnustan, että Juhani Peltosen tekstien pohjavire on loppuviimeksi varsin vakavaa ja taatusti myös varteenotettavaa.”

Mauri Panhelainen voisi olla sopiva kirjavinkkari edelliselle.

”Juhani Peltonen oli yksi mielikirjailijoistani muutama vuosikymmen sitten; eipä silti, Peltosen tunnetuin luomus urheilusankarimme Elmo ja Derwangan jättiläisolympialaiset eivät unohdu koskaan.”
Tai sitten Raila Rinne:

”’Vaasisi’ – jo vain, Juhani Peltostahan se, armoitettua tarkkasilmää ja sananiekkaa, humoristia, urheilusankari Elmon, Salomo ja Ursulan ja monen muun hauskan tarinan ker\htojaa.”

Viikon palkinto menee Markku Tuomalalle. (rb)

Viikon 19 sitaatti *

Koska visamaakari käy vetämässä pari viikkoa henkeä, on tälle kevään viimeiselle tehtävälle ruhtinaallisesti vastausaikaa – mutta ei vihjeitä. Muuta kuin tuo juhlavuoden erikoisesta kielivä asteriski * ja toteamus, että kirja oli todellinen tomujen tuulettaja ei niin kauhean kauan sitten.

Kuka ravisutti millä? Vastaukset viimeistään 28.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tunkasta.
Tunkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.”

Keskustelua aiheesta

Kolmen kerroksen väkeä – Tapani Suominen kirjoitti romaanin suurlähetystön suljetusta maailmasta

Kuva: Jari Soini
Tapani Suominen työskenteli vuosituhannen vaihteessa kulttuurineuvoksena Suomen Tukholman suurlähetystössä. Hänen juuri ilmestynyt toinen romaaninsa Virastomestarin talvi on syntynyt noina vuosina kertyneistä havainnoista, laajoista fakta-aineistoista sekä nimenomaan kirjaa varten tehdyistä diplomaattien haastatteluista.

Vahtimestareiden kanssa, virastomestareista nyt puhumattakaan, kannattaa olla aina hyvissä väleissä. Ainakin, jos haluaa työrutiinien pyörivän häiriöttömästi.

Topi Kalliokoski on tänään ilmestyvän ”Virastomestarin talvi” -romaanin minä-kertoja. Hän on ulkomaan edustustoja paljon kolunnut vahtimestari, joka on vanhoilla päivillään päätynyt Suomen Tukholman lähetystöön.

Topi on paitsi avainhenkilö lähetystöarjen sujumisessa, myös korvansa ja silmänsä auki pitävä mies, jolla on paljon tarkkoja havaintoja hyvistä ja huonoista diplomaateista, heidän kummallisista tempauksistaan ja suistaan livahtaneista sammakoista.

Topilla itselläkin olisi varmasti ollut kykyjä karriääridiplomaatin uralle, mutta ei suurta paloa hypätä tuohon kiipimiskoneistoon, jossa kyynärpäätaklaukset, kampitukset ja selkäänpuukotukset ovat puolisallittua pelistrategiaa.

Topin arkiset käytännöt muuttuvat, kun uudeksi lähettilääksi ilmaantuu niuhottamiseen ja arroganssiin taipuvainen Lauri Stolt. Poliisin poika Kaakonkulmalta Imatralta. Sattumalta myös Topin koulutoveri, mutta ei -kaveri vaan -kiusaaja.

Diplomaattiura lyhyt, kirjoittajaura pitkä

Kun Demarin kulttuuripäällikkö Tapani Suominen joutui lähtemään karmit kaulassa lehdestä pihalle syksyllä 1996, hän ei jäänyt downshiftailemaan perusteettomasta irtisanomisestaan saamiensa kipurahojen turvin. Hän löysi kohta uusia töitä kulttuurisektorilta, kun tuli nimitetyksi kulttuurineuvokseksi Tukholman suurlähetystöömme.

Suominen lopetti kulttuurineuvoksen työt Tukholmassa kuuen vuoden työrupeaman jälkeen vuonna 2003. Hänen edellinen romaaninsa ”Sarvikuonojen aika” ilmestyi suomeksi 1992 ja ruotsiksi 1997.
Diplomaattivuosinaan Ruotsissa hän julkaisi useita antologioita.

Tänä keväänä nuo hänen kaksi polkuaan – pitkä kirjoittajan ja lyhyt diplomaatin ura – kohtaavat. Suomiselta ilmestyy ensi viikolla romaani ”Virastomestarin talvi”, jonka kustantaa pieni, mutta kaksikielisyydessään kunnianhimoinen Litorale-kustantamo. Kustantajan Suominen valitsi sillä perusteella, että se oli valmis julkaisemaan kirjan myös ruotsiksi. Teos ilmestyy syksyllä nimellä ”Sista vintern på ambassaden”.

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen mielessä jo Tukholman vuosina, mutta ajatuksen kypsyttely otti aikansa.

– On oikeastaan mahdoton sanoa, milloin kirjoittaminen varsinaisesti alkoi. Siinä on ollut niin monta vaihetta. Jo vuosia sitten minulla oli valmiina ensimmäinen versio, mutta se ei toiminut. Se oli kuin villapusero, joka purkautui kokonaan, kun yhdestä repsottavasta langasta veti. Jouduin siis kirjoittamaan sen kokonaan uudestaan.

Suominen tuumaa, että viipyminen on ollut kirjalle ja ehkä myös sen vastaanotolle hyväksi. Hän arvelee, että jos olisi kirjoittanut romaanin heti Tukholman pestiltä lähdettyään, sitä olisi luettu aivan liikaa avainromaanina.

– Nyt olen saanut niihin aikoihin ja tapahtumiin sopivasti etäisyyttä.
Romaanin rakenteeseenkin tuli matkan varrella iso muutos. Suominen kertoo, että kirjalla oli yhdessä vaiheessa kaksi minäkertojaa: sekä vahtimestari Topi Kalliokoski että suurlähettiläs Stolt hänen vastapoolinaan.

– Huomasin, että kun suurlähettiläs pääsi itse kertomaan omaa tarinaansa, siitä tuli aivan liian sympaattinen hahmo. Siinä on kirjailijalla dilemma, että jos haluaa kirjoittaa jostain paskiaisesta minä-kerrontana, niin sitä tyyppiä rupeaa ymmärtämään ja selittämään sen tekoja. Se on kyllä tavallaan ihan oikein, onhan kirjailijan ilmeisesti asetuttava kertojansa puolelle. Mutta jutun dramatiikka ja jännite siinä kyllä voivat lässähtää.

Seurustelu-upseerin valmiuksilla

Suominen sanoo kirjan tekemisen olleen hänelle yhtäaikaa sekä tutkimus- että kaunokirjallinen projekti. Hän kertoo haastatelleensa sitä varten suuren määrän ihmisiä. Vahtimestarit osoittautuivat erityisen hyviksi tietolähteiksi, esimerkiksi kuskatessaan autolla lähettiläitä tai näiden vieraita kuulevat ja näkevät sellaisia asioita, joita ei virallisissa yhteyksissä kertoilla.

– Topin hahmo on yhdistelmä useammasta eri ihmisistä noukittuja piirteitä, kyllä sillä on vahvat esikuvansa, Suominen valaisee.

Topin ominaisuuksiin kuluu muun muassa lukeneisuus ja syvä ymmärrys historiasta siinä missä myös kyky olla naisten mieleen. Nämäkin löytyvät elävästä elämästä.

Suominen jututti kirjahankkeensa aikana lukuisia suurlähettiläitä ja muita virkamiehiä, muutamat jopa lukivat ja kommentoivat käsikirjoitusta etukäteen.

– Minullehan oli jo Demarin aikoina langennut eräänlainen seurustelu-upseerin tehtävä. Totuin silloin liikkumaan niissä piireissä ja ystävystyinkin aika monen diplomaatin kanssa.

Oman kulttuurineuvosaikansa hän sanoo olleen hyvä näköalapaikka kirjaa ajatellen.

– Tukholman lähetystössä oli yksi virkamies, joka ei ollut sidottu rutiineihin. Nimenomaan kulttuurineuvoksella on pelivaraa. Saatoin siis liikkua hyvin monenlaisissa piireissä ja solmia erilaisia kontakteja. Nykyisin kulttuuri- ja lehdistöneuvoksen tehtävät on yhdistetty ja resurssejaon vähennetty.

Jospa joku koira älähtäisi…

Lukijan ei ole vaikea bongailla Virastomestarin talven riveiltä ja rivien väleistä piirteitä tutuista tosielämän henkilöistä. On Topin nuoruudenystävä Kaarina, josta tulee myöhemmin peräti presidentti, on läheiseksi ystäväksi tullut suurlähettiläs Hallanvaara, joka romaanin alkutilanteessa on juuri jättänyt Tukholman lähetystön, on ulkoministeri Erik, on tutunoloinen kulttuuriministeri, on muistelmateoksensa ruotsinnosta ja muun muassa Emma-pikakivääriään Tukholmaan esittelemään saapuva presidentti…

”Minä sanoin, että tämä presidentti oli vanha kaukopartiomies, joka pärjäsi ilman henkivartijaa.
Suurlähettilään seurassa en tällaista olisi heittänyt, mutta Savolaisen kanssa ei tarvinnut tärkeillä.”

Kuinka paljon tuli harrastettua itsesensuuria?

– Ehkä liian vähän, Suominen naurahtaa. – Mutta jos joku haluaa lukea tällaisen kirjan paljastavana avainromaanina, niin siitä vaan. Kustantajani kysyi yhdessä vaiheessa, että ”ei kai siitä kukaan nosta mitään juttua”, mihin sanoin, että sehän olisi ihanaa, jos niin kävisi!

Suominen kertoo kirjasta löytyvän monia todellisia tapahtumia. Hän itse oli esimerkiksi todellakin eskorteeraamassa presidentti Koivistoa tämän Tukholman vierailulla, samoin erään kulttuuriministerin erikoinen priorisointi vierailukohteissa on oikeasti tapahtunut. Kirjan dialogissa on myös paljon repliikkejä, jotka ovat täysin autenttisia.

Paljon lukeneena miehenä Suominen tietää sanoa, että fiktiossa on harvoin puhtaasti fiktiivisiä hahmoja.

– Kaarina saattaa muistuttaa jotain entistä naispresidenttiä, mutta on silti fiktiota. Eikä romaanini ulkoministeri
Erik ole suoraan Erkki Tuomioja, mutta sanotaan näin, että olen saanut hänestä inspiraatiota.

Oikealla nimellä mainittujakin (mm. Karjalainen, Holkeri, Kekkonen) poliitikoita kerronnassa vilahtelee, mutta ne ovat kirjailijan mukaan siellä lähinnä asettamassa tapahtumia oikeisiin aikaraameihin.

Falskit muistelot inspiroivat

Tapani Suominen kertoo kirjaprojektinsa aikana inspiroituneensa paljon Timo Soikkasen kirjoittamasta ulkoministeriön histotiikista ”Presidentin ministeriö – Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella”, joka ilmestyi 2008.

– Se on melkein kuin romaani. Tietyt UM:n virkamiehet jopa jarruttelivat sen ilmestymistä, kun pitivät sitä liian suorapuheisena,

– Voisin pitää omaa kirjaani eräänlaisena jatkona tai reunamerkintänä Soikkasen kirjalle, vaikka minä katsonkin asioita ihan eri perspektiivistä. Työmetodissa on ollut kuitenkin samaa, paljon haastatteluja ja luettua tausta-aineistoa. Mutta sen sijaan, että olisin ruvennut tekemään niistä yhteenvetoa historioitsijan otteella, olen ryhtynyt fabuloimaan, miten nämä asiat voisivat olla.

Omanlaisensa taustalähde Suomiselle ovat olleet entisten suurlähettiläiden muistelmakirjat. ”Sen falskimpaa kirjallisuuden lajia ei ole”, puuskahtaasuurlähettiläs Hallanvaara romaanissa, eikä Suomisen ole vaikea yhtyä tuohon ajatukseen.

– Niissähän kirjoittaja itse on se isänmaata lähes yksin puolustava soturi ja suuri osa kollegoista selkärangattomia roistoja. Meillä on vuosien saatossa ollut monia loistavia diplomaatteja, mutta myös iso joukko suhteellisuudentajunsa täysin hukanneita henkilöitä. Tuollainen vaara on olemassa, kun elää epätodellisessa ympäristössä, jossa suurin piirtein päivittäin joku nimittää sinua ”ylhäisyydeksi” (”your excellency”).

Nuollaan tai potkitaan, asemasta riippuen

Suominen summaa, että kaiken kaikkiaan diplomatian maailma on näyttäytynyt hänelle varsin absurdina.

– Kun tulin siihen ulkopuolelta, niin olihan se sanomalehtien toimituksiin tai vaikkapa yliopistomaailmaan verrattuna hämmentävän suljettu ja anakronistinen ympäristö.

Esimerkkinä menneeseen jämähtämisestä Suominen nostaa lähetystön luokkajaon. Se on kuin suoraan brittiläisestä kartanofiktiosta. Virastomestarin talvessa kuvataan kolmen kerroksen väkeä, ja Tukholmassahan ollaan sitä konkreettisesti, koska lähetystörakennuksessa on tosiaan kolme kerrosta. Ylimmässä olivat lähettiläs ja kakkosmies eli ministeri, keskimmäisessä lähetystosihteerit ja lähetystöneuvokset ja pohjakerroksessa sitten ”palvelusväki”, joka jakautui vielä kahteen ryhmään, Helsingistä tulleisiin ja paikalta palkattuihin.

– Juuri tuon alakerran väen halusin saada moniäänisenä kuuluviin.

Ylemmissä kerroksissa eletään omassa omituisessa maailmassaan.

– Pelkkä käsite ”karriääri” estää minusta solidaarisuuden ja lojaalisuuden toteutumisen ulkoasiainhallinnossa.

Jouduin näkemään, kuinka alhaalta ylös päin yritetään nuoleskella ja ylempää potkitaan alempia.

– Journalismin maailmassa olin tottunut siihen, että vaikka kuinka otettiin joskus matsia, niin tiukassa paikassa oltiin lojaaleja toisilleen. UM:stä taas jäi kuva, että jos jollain meni huonosti, niin toinen näki siinä mahdollisuuden…

Sanoo Tapani Suominen, nykyinen vapaa kirjoittaja ja puolet vuodesta saaristossa viihtyvä kotitarveviljelijä, eläkkeellä oleva entinen journalisti ja ministeriön keikkatyöläinen, josta ei olisi karriääridiplomaattia saanut kai kirveelläkään.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Runoilija, joka rakastui kuolemaan

Visakenturio pläjäytti piinaviikolle kirjailijan, jonka elämästä ei sitä kärsimystä puuttunut. Eli kuten Juhani Niemi kiteyttää vastauksessaan kirjailijan”koko tuotantoa sävyttivät masennus, tyhjyyden tunne, kuolema ja sen kaipuu, maustettuna omanlaisellaan mustalla huumorilla.”  Ja näin häntä luonnehtii Raila Rinne: ”Pitkäperjantain ratoksi Visamestari antoi meille Lady Lazaruksen, joka poti pahaa masennusta koko lyhyen elämänsä ajan. Epätoivo, ahdistus, syyllisyys, uskottomuus, synkkiä asioita velloi nuoren lahjakkaan kirjoittajan mielessä. ”

Annetaankin nyt, naisrunoilijan kyseessä ollen, ääni aluksi naisille.

Seija Räsänen, joka taitaa olla visassa ensikertalainen, kertoo faktat jämäkästi.

”Viikon 15–16 Kirjavisan kysytty on yhdysvaltalaisen kirjailija, runoilija Sylvia Plath ja kirja ’Sanantuojat’. Tämä kovan onnen lapsi riisti itseltään hengen 31-vuotiaana päästämällä kaasua keittiöön. Plath kirjoitti runoa, proosaa ja useita lastenkirjoja. Plath on haudattu Heptonstalliin West Yorkshireen Englantiin.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari on ollut mukana kuvioissa vähän pidempään:

”Sylvia Plathista mainitaan, että hän on uudistanut amerikkalaista runoutta. Ensimmäisen runonsa hän julkaisi jo kahdeksanvuotiaana, hän oli siis hyvin lahjakas jo lapsena. Kaikkia hänen teoksiaan ei ole suomennettu, vielä. Runovisat ovat innostaneet taas lukemaan runoutta, pitkän dekkarijakson päälle.”

Ulla Vaara on sähköpostitellut Lahdesta intoutuneita vastauksia jo useampia vuosia.

”Melankolia on todennäköisesti monen runoilijan luonteenpiirre, mutta kun se muuttuu syväksi masennukseksi, on kyse kiireellistä apua tarvitsevasta ihmisestä. Näin oli jo varhain Sylvia Plathin kohdalla.

Kirjailija syntyi Bostonissa 1932 ja teki itsemurhan Lontoossa 1963. Siis lyhyt elämä, 32 vuotta, johon sisältyi ahdistusta, pelkoa, luomisen tuskaa, mutta myös iloa opiskelusta, kirjallisista saavutuksista, avioliiton alkuajoista ja kahdesta lapsesta.

Sylvia Plath kirjoitti proosaa, joista tässä mainitsen vuonna 1960 julkaistun omaelämänkerrallisen romaanin ’Lasikellon alla’, joka sai ilmestyessään hyvät arviot, kuten samoihin aikoihin ilmestynyt runoteos ’The Colossus’.

Plath oli mennyt naimisiin Cambridgessä opiskeluaikana tapaamansa Ted Hughesin kanssa 1956. He saivat kaksi lasta. Plath erosi Tedistä miehen uskottomuuden vuoksi 1962. Seuraavana vuonna julkaistiin runokirja ’Ariel’, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Kirjan julkaisun jälkeen voimakas masennus valtasi Plathin, ja helmikuussa 1963 hän päätti elämänsä avaamalla kaasuhanat keittiössä.

Sylvia Plathia pidettiin amerikkalaista runoutta uudistavana, ja totta on, että hänen runoissaan puhalsivat uudet, joskin raskaat ja oudot tuulet, joihin lukeutuu muun muassa viikon 15–16 sitaatti. Kyse on runosta Ruhje, joka on Sylvia Plathin erinomaisesta runoteoksesta ’Sanantuoja’. Kirja ilmestyi postuumisti 1981 ja Suomessa 1987. Siitä julkaistiin uudistettu laitos 1997.

Ei sovi unohtaa, että Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija. Kirjoista kaksi on käännetty suomeksi, ’Sänkyjen kirja’ ja ’Salaperäinen puku’.

Plathin Päiväkirjat julkaistiin 1998 hänen entisen miehensä kuoleman jälkeen. Ne kannattaa ehdottomasti lukea, jos on kiinnostunut muustakin kuin Plathia kohdanneista tragedioista. Päiväkirjoissa aukeaa näkymä herkän ja melankolisen, mutta aika ajoin rohkean ja päättäväisen naisen elämään.”

Sirpa Taskinen on sitten tätä visan kokeneinta, jo 1990-luvulla debytoinutta kaartia.
”Olipa harvinaisen hankalaa saada kirjastosta Sylvia Plathin runoteos Sanantuojat. Kävin kahdessa kirjastossa, jossa sen luettelon mukaan piti olla, mutta ei löytynyt kummastakaan. Varauksen toimitus kesti kokonaisen viikon, vaikka olin ainoa varaaja ja kappaleita on useita. Kirja on tosin varsin pieni, joten se saattaa helposti hävitä – joko kirjahyllyyn tai sitten innokkaiden ihailijoiden taskuun.”

* * *
Eero Reijonen vetää linkkiyhteyden vähän aiempaan visakirjailijaan.
”Sylvia Plathin itsemurha käynnisti hitaasti kiihtyvän palvontaprosessin. Ei Sylviasta täydellistä marttyyria voitu millään rakentaa, mutta konna tarinalle saatiin perinteiseen jenkkityyliin. Päivänsä päättänyt hieno taiteilija sai tietenkin lisägloriaa, mutta varsinkin Englannissa lastenkirjailijana arvostettu petturi-aviomies Ted Hughes sai vuosien kestokurat silmilleen. Itsemurhan syypäänä tietenkin, mutta ennen kaikkea taiteellisesti korvaamattomien, keskeneräisen kokoelman ja parin viimeisen vuoden päiväkirjat tuhonneena miehenä. – – –

Varsinkin Arielista, lähes kokonaan postuumisti julkaistujen runojen kokoelmasta, tulee mielleyhtymä Sylvia Plathista ja Ted Hughesista ja taannoisista visataiteilijoista Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta. Mielen sairaus on Murolessa ja Lastenlinnantiellä miehellä, ei yhtä musertavana kuin Sylvialla, eikä ehkä sen vuoksi ihan tappiin asti etenevänä. Betonimylläri-runoilijalla, miehisellä miehellä, ei ole Sylvia Plathin valtavia roolipaineita. Ja lujakourainen Late oli neroksi tunnustettu jo kättelyssä… eikä hänellä ollut kodinhoitovelvotteita, eikä lasten jälkeenkään liikkumisrajoitteita; painetta pystyi purkamaan viinalla. Nimekkäitä olivat molemmat suomalaiset, omassa maassa paljon tunnetumpia kuin Ted ja Sylvia.”

Veli-Pekka Salminen kirjoittaa näin:

”Useimmilla suomalaisilla taitaa olla tuntumaa ja tottumusta jonkun läheisen itsemurhasta, niin minullakin. Hiljaiseksi silti vetää, kun itsensä lopulta tappaneella nuorella kirjailijalla ’rakkaussuhde kuolemaan on runouden hallitseva teema’. Näin on asian laita Sylvia Plathin tuotannossa. Hän malttoi elää vain 30-vuotiaaksi.

Lahjakas ja mieleltään sairas – nämä ovat kiertämättömät faktat. Suomentaja Kirsti Simonsuuren esipuhe teoksessa Ariel kehrää samoja aineksia kuin muutkin: skitsofreninen kyllä, mutta mikä voisi olla yleistä, yksilön tragedian ylittävää, monelle merkityksellistä? Itse en oikein jaksa uskoa kaikkiin yleistyksiin (moderni minuuden etsintä yms.), ne kertovat enemmän tulkitsijoiden omista intresseistä. Ikään kuin vakavasti häiriintynyt psyyke ei millään saisi riittää selitykseksi.

Se mikä pysyy ja pätee on Plathin kielellisen ilmaisun vahvuus.”

Vielä loppukaneetti Mauri Panhelaiselta:

”Sylvia Plathin runot teoksessa Sanantuojat ovat Marja-Leena Mikkolan suomentamina monitulkintaisia ja perusvireeltään useimmiten synkkiä. Suomentaja paheksuu psykoanalyytikoita ja kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat hänen mukaansa väärin perustein pitäneet Plathin runoutta elämäkerrallisena tunnustusrunoutena. Toisaalta Mikkola itse sanoo visakirjan esipuheessa, että ’Plath pakottaa lukijan katsomaan rävähtävättä ja suoraan runoilijan omaan kärsimykseen’ ja että ’läpi elämän Plathia houkutti kuolema, itsemurha’. Visarunonkin voi hyvin lukea itsemurhan allegoriana.”

Sisällöllisesti aika synkän, mutta aktiivisuudeltaan ilahduttavan visa\hviikon muita tietäjiä olivat Matti Kärkkäinen, Veikko Huuska, Ilpo Pietilä, Orvo Vitikainen, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen ja Pertti Vuorela. Palkinto lähtee Seija Räsäselle. (rb)

Viikon 18 sitaatti

Viikon visakirjailija osui tällä vuosituhannen vaihteessa julkaistulla viihdyttävällä romaanillaan kultasuoneen. Hän on sen jälkeenkin noussut aina uuden kirjansa ilmestyttyä maansa bestseller-listoille. Hänellä on sukujuuret kahdessa maassa, joten hänellä on onni olla suosittu kahdella suurella kielialueella.
Kuka hän on, mikä menestyksekkäästi filmatisoitukin romaani? Vastaukset viimeistään 10.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tiedän kyllä ettei tämä ole minun vierailupäiväni. Mutta minun täytyy saada puhua, mon père. Leipomo avattiin eilen. Mutta se ei olekaan leipomo. Kun heräsin eilisaamuna kuudelta, muovipeite oli poissa, markiisi ja ikkunaluukut olivat paikoillaan ja näyteikkunoiden kaihdin oli nostettu ylös. Se, mikä oli ollut tavallinen, jokseenkin ankea vanha talo, niin kuin kaikki muutkin sen ympärillä, oli muuttunut punaiseksi ja kullanhohtoiseksi makeiseksi häikäisevän valkoisella taustalla. Ikkunalaatikoissa oli punaisia pelargoneja. Kreppipaperia köynnöstetty kaiteiden ympärille.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta