Kirjavisa: Luokkaretkeläisen puhutteleva siirtolaisromaani

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen tekivät kiitetyt roolit Susanna Alakosken romaanista tehdyssä ruotsalaiselokuvassa Sovinto.

Sitaatin nimilista oli komean pitkä, vastauksen lähettäneiden lyhyempi. Taisi näet tulla syksyn niukin palaute, mutta mukaan hyppäsi sentään muutama toistaiseksi vaiti pysynyt säännöllisemmin vastaava visamatkalainen. Niin kuin nyt Ritva-Leena Viitapohja Nummelasta.
¨
”Nyt tärppäsi minullakin: toisella kotimaisella kirjoitettu’Svinalängorna’,  suomeksi ’Sikalat’ on ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken huomioita ja palkintoja saanut teos (2006). Siitä tehty Pernilla Augustin ohjaama elokuva (2011) sai myös paljon huomioita, palkintoja ja diskuteerausta osakseen etenkin ruotsinsuomalaisten keskuudessa.”

Helsinkiläinen Raila Rinne tarkentelee teoksen ja siitä tehdyn elokuvan taustoja.

”Vihjeen litaniassa oli niin paljon ruotsinkielisiä nimiä, että se vei ajatukset heti Pohjanlahden taakse funtsimaan mahdollisia lastenkirjoja ja -elokuvia. Lastenkirjasta Susanna Alakosken esikoisromaanissa Sikala (Svinalängårna) ei kuitenkaan ole kysymys, kaukana siitä. Kirja kuvaa suomalaisen siirtotyöläisperheen melko surkeaa arkea Ruotsissa ja kertojana on nuori tyttö.

Susanna Alakosken omaelämäkerrallisen romaanin myötä meilläkin tuli tutuksi käsite ’klassresa’, ’luokkaretki’, toisin sanoen siirtymä yhteiskuntakerroksesta toiseen. Kirjailija sanoo itse tehneensä luokkaretken lähtiessään köyhän duunari- ja alkoholistiperheen vuokrakasarmista yliopisto-opintoihin ja akateemiseksi tutkijaksi. Suomalaisten siirtolaisten status ei takavuosien Ruotsissa ollut häävi.

Sikala saavutti Suomessakin huomiota ja kohtalaisesti lukijoita. Ruotsissa kirja sai arvostetun August-palkinnon. Muutama vuosi myöhemmin tarinasta tehtiin elokuva, jonka ohjasi Pernilla August. Elokuva sai nimen ’Sovinto’ ja näkökulmahenkilöksi vaihtui aikuinen nainen. Päähenkilöinä esiintyi Ruotsissa hyvin tunnettu näyttelijäpariskunta Noomi ja Ola Rapace. Parin yhteinen taival taisi kyllä katketa samoihin aikoihin.

Suomessa Sovinto veti katsojia meillä tunnettujen näyttelijöittensä Outi Mäenpään ja Ville Virtasen ansiosta. Elokuvan onnistumisesta kertovat sen saamat monet palkinnot, mm. Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto 2011 ja useat Guldbaggenit. Olipa se Ruotsin ehdokas itse Oscar-kisassakin.”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen sanoo oikeutetun poleemisesti näin:

”Läheiseen naapurimaahan eli Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kertomukset omista vierauden ja syrjityksi tulemisen tunteistaan saavat ihmettelemään, millaiseksi jostain kaukaisista maailmankolkista tulleet mahtavatkaan kokea elämänsä täällä kylmässä Pohjolassa. Eihän ole tarvinnut olla kuin omassa maassaan muuttanut evakko, kun jo on saattanut saada kourallisen rapaa niskaansa. Eivät ne ruotsalaistenkaan asenteet aina päivänvaloa kestä, eikä maahanmuuttajien ole helppo sopeutua vieraaseen yhteiskuntaan varsinkaan ilman kielitaitoa.

Lapsen näkökulmasta kerrottu Susanna Alakosken Sikalat on yksi esimerkki tästä. Suomalaiseen tapaan (?) siinä vanhemmat hukuttavat murheensa viinaan.

Susanna Alakoski (s. 1982) on koulutukseltaan sosionomi, hoitanut pakolaisasioita ja toiminut Ruotsin Vasemmistoliiton Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kieltäytyi vastaanottamasta Jan Myrdal-seuran Lenin-palkintoa, koska ei halua tulla yhdistetyksi totalitaristiseen hallintoon.”

* * *

Ilpo Pietilä Jyväskylästä koki tehtävän äärellä tuttuudeen tunteita.

”Kun itsekin tuli 1970-luvun alussa oltua kesätöissä Ruotsissa, on kirjan aihepiiriä päässyt haistelemaan jo ikään kuin etuajassa. Todettava on, että kirja kertoo kokemuksienikin mukaan varsin todentuntuisesti suomalaissiirtolaisten – ainakin osan – arjesta kaikessa karuudessaan kuten myös sen mukaan tehty elokuvakin.”
uuu
Pertti Vuorela Espoosta on taas visasitaatin innoittamana tarttunut kirjaan.

”Muistan hyvin Sikalat-kirjan ilmestymisen ja Sovinto elokuvankin. Välttelin kuitenkin kirjan lukemista ja elokuvan katsomista. Olin kyllästynyt ruotsinsuomalaisten vähättelyyn ja “sosiaalitapausten” puimiseen lehdissä. Ajattelin, että kirjassa ei ole mitään uutta. Nyt ryhdistäydyin ja otin kirjan pikalukuun. – – –

Susanna Alakoski tuntee varmasti kirjan aihepiirin, sillä hän on koulutukseltaan sosionomi ja työskennellyt tutkijana, sosiaalisihteerinä ja hoitanut hoitanut pakolaisasioita. Kirjassa on ilmeisesti tapauksia sosiaaliraporteista ja omasta elämästä.  Kaiken kaikkiaan luettava kirja, jota turhaan välttelin.”

Jyväskyläläisen Mauri Panhelaisen olisi ilmeisesti kernaasti vältellytkin:

”Harvoin tulee tunne, ettei hyvin kirjoitettua teosta ole mukava lukea. Tässä tapauksessa siltä paikoitellen tuntui.

Kirjan takakannessa ja jossain muuussakin esittelyssä väitetään, että Sikalat on huumorin sävyttämä teos.  No, eipä ole, en kokenut siinä edes mustaa huumoria. Se on läpeensä synkkä tarina, joka voittaa epätoivon vain siksi, että pohjalla kulkee ja vahvistuu lasten selviytymiskertomus. Teos päättyy tyttöjen aamuöiseen metsäretkeen, viitteenä murrosikäisten itsenäistymiseen ja mahdollisuutena hetkelliseen idylliin. Heidän loppuelämänsä suunnan kirjailija jättää teoksessa avoimeksi.”

Loppuun vielä valittuja paloja espoolaisen Eero Reijosen vuolaasta tarinoinnista. Hän kertoo harjoittaneensa ratkaisumenetelmänä trendikästä prosessointia.

”Aihe on mitä ajankohtaisin. Tärkein prosessi täällä koti-Suomessa nykyään on epäilemättä Hyvinvointivaltion alasajo-prosessi. Sosiaalitoimesta on kiva aloittaa. Meno on tv:stä tuttua…

Aloitin pähkinän etsintäprosessiin pitkästä nimilistasta. Aluksi tein oikean havainnon. Ruotsalaisia oli joukossa liikaa ja Kekkonen vain syötti. Ruotsalaisia tarkistelemaan. Jätin pois Palmen ja Bergmanin, Evert Taubenkin, kestosuosikit. Lähdin ajoittamaan henkilöiden voimavuosia. Otin ensin tutuimmat: Lennart Hylandin, Suomen kansallislaulun,”Den glider in i målin” sanoittajan 60-luvulta. – – –

Sitten keskittyminen herpaantui, lukihäiriö, alkava dementia: olin lukevinani listalta Christer Petterssonin nimen, siis tuon ainoan ihmisen, jonka on oikeudessa todettu olevan syytön Olof Palmen murhaan. Nyt mentiin kiville, aikajana siirtyi automaattisesti vuoteen 1986. Olin yhtä ymmälläni kuin orpo-mies rasisminvastaisessa mielenosoituksessa. – – –

Sitten tein niin kuin Alexander Stubbin olisi pitänyt tehdä hallintarekisteriasiassa. Luin tekstin huolella. Syytön Palme-murhaaja muuttui tutuksi Gösta Petterssoniksi, muistan hyvin kuinka meilläkin hehkutettiin miestä, joka kukisti itsensä Eddie Merckxin loppukirissä Italian ympäriajossa.

Ja niin minä palasin 60-luvulle. Ja Skåneen. – – –

Susanna Alakosken saama August-palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen. Tosin palkinnon nimikko-kirjailija, aikuinen mikkelinkittaaja ja vaimojen riivaaja Strindberg ammensi tarinansa lähinnä omista perkeleistään. Sikalat-kirjan Leena-tyttönen kertoo siirtolaisäidin ja -isän raivokkaasta itsetuhosta, josta lapset yllättäen selvisivät. Vähän niin kuin tsunamin kynsistä. Saastan seassa kauhova, päänsä pinnalla pitävä tyttö. Siitä olisi voinut syntyä vastenmielinen, tympäännyttävä lukukokemus. Mutta Alakosken liturgiasta puuttuu jeesustelu ja iljettävyyksillä mässäily, jossain kohden hipoo jo laitoja, mutta se hiuksen hieno raja jää ylittymättä.”

Oikein vastasivat tällä viikolla myös Juhani Niemi, Hanko, Unto Vesa, Tampere ja Veli-Pekka Salminen, Helsinki. Palkinto lähtee Ritva-Liisa Virtapohjalle. (rb)

Viikon 45 sitaatti

Paljastetaan heti kärkeen, että nyt rikotaan hieman visakäytäntöjä vastaan – tämän teoksen toinen tekijä on näet jo visassa esiintynyt. Vaan ei se, jonka tekstiä sitaatissa on. Kyse on kirjeenvaihdolle perustuvasta esseistisestä vuoropuhelusta, joka ilmestyi suuren historiallispoliittisen murroksen aikaan. Kahden maailmakansalaisen ja humanistin dialogissa liikutaan kaukana historiassa ja lähellä päivänpolttavissa tapahtumissa.
Kuka on sitaatissa ”äänessä”, kenen parina, missä teoksessa? Vastaukset viimeistään 23.11. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tietenkin minun on vaikea käydä kanssasi vuoropuhelua monestakin asiasta. En tunne Euroopan kulttuuria kovinkaan hyvin, en ole ollut kovin kiinnostunut siitä mitä läntinen humanistinen koulutus pitää keskeisenä: tarkoitan sellaisiakin kirjailijoita kuin Shakespeare, Dante tai Thomas Mann. Antiikista minulla on hivenen parempi kuva, mutta paremmin tunnen olevani kotonani korkeakulttuurin laitamilla – kelttien parissa, Gilgamesin laulujen äärellä tai kansanperinteessä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Rehn, Rönkä ja Puu valitsevat kirjallisuuden Finlandia-voittajat

Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsee tänä vuonna ministeri, ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn (kuvassa). Tietokirjallisuuden palkinnon valitsee puolestaan toimittaja Matti Rönkä ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päättää laulaja, lauluntekijä Anna Puu.

Kolmikko valitsee voittajat valitsijalautakunnan nimeämistä teoksista. Jokaiseen lautakuntaan kuuluu puheenjohtajan lisäksi kaksi jäsentä.

Palkintojen voittajat selviävät marraskuun 29. päivänä. Palkinto lihottaa saajan lompakkoa 30 000 eurolla.

Viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Jukka Viikilä teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto meni Juuli Niemelle kirjasta Et kävele yksin ja Tieto-Finlandia Mari Manniselle kirjasta Yhden lapsen kansa.

Tuomioja: Siltalan uusikin kirja saa tylyn vastaanoton

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Erkki Tuomioja arvioi Juha Siltalan tuoreimman teoksen saavan tylyn vastaanoton.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) arvioi professori Juha Siltalan uusimman teoksen (Juha Siltala, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 494 s.) saavan maamme oikeistolaisissa piireissä yhtä tylyn tuomion kuin hänen 13 vuotta aiemmin ilmestynyt Työelämän huonontumisen lyhyt historia ,

– Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalismista, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta.

”Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”, Tuomioja siteeraa Yrjölän arviota.

– Arvostelun arviointia varten on hyvä tietää, että Yrjölä on Opteam-työnvälityspalvelun asiakasjohtaja myytyään perustamansa mediayritys Journalistikoneen Opteamille, jonka kotisivulla kerrotaan, että ”Journalistikone on Suomen ensimmäisiä yrityksiä, joka on tarjonnut journalistisen sisällöntuotannon isomman mittakaavan ulkoistus- ja vuokrauspalveluita”. Siltalaa lukiessaan jokainen voi pohtia myös mitä tämä merkitsee paitsi keskiluokan asemalle ja työelämän laadulle myös journalismin laadulle, Tuomioja huomauttaa.

”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli” – Jenni Haukio vaikuttui runon sanoista

Jenni Haukion toimittama runokokoelma Katso pohjoista taivasta ilmestyi torstaina. Haukio on koonnut samoihin kansiin suomalaisia puhutelleita ja puhuttelevia klassikoita ja uutuusrunoja yhteensä 160 runoilijalta.

Kokoelman kustantaman Otavan mukaan antologia on rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle.

– Kun pohdin sitä perintöä, jonka minua edeltäneiltä sukupolvilta olen rakkautena runouteen saanut, nousevat kiitolliseen mieleeni Mirkka Rekolan runon sanat: ”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli”. Sanat, joihin kiteytyy jotain hyvin olennaista satavuotiaan Suomen historiasta, Jenni Haukio kirjoittaa kokoelman esipuheessa.

Runokokoelman nimi on peräisin Helvi Juvosen vuonna 1955 julkaisemasta runosta Kalliopohja. Teos on kuvitettu maalauksilla Mäntän Serlachius-museoiden kokoelmista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lauri Viita villitsi visassa

Kuva: YLE/Antero Tenhunen
Lauri Viita lapsuudenmaisemissaan Arvo Ahlroosin hienossa dokumenttielokuvassa Nousu Pispalaan.

Kirjavisan parissa tähän mennessä vietetyt 24 vuotta ja viisi kuukautta ovat jo opettaneet seremoniamestarillenne, mistä narusta nykäistä, kun tosissaan  haluaa herätellä väkeä vastaamaan.

Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
”Terve, ’Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ’Käppyräinen’ (1954).

Minulle Viita on runoilijoista rakkain. Lausuin teininä ’Kapinan’ radiossa ja kirjoittelin palkintorunoja Viidan malliin. Opettajana ollessa suosin Viitaa. Muun muassa ’Pohjan satakieli’ ja ’Tikanpolkka’ olivat suosittuja.
Myös oppilaani pyysivät joskus: ’Taavi, lausu meille runo.’

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
”Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ’Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ’Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ’Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun ”Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

”Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ’Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

”Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ’On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

”Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että ”loistava valinta tehtäväksi!”

”Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ’Luominen’ – ”tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ’Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ’Yhteistoiminta’, jossa ’sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

”Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ’Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ’Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

”Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
”Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ’On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ’On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

”Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ’Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

”Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ’Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ’Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ’Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjaston suosio on ja pysyy – yhdelle ihmiselle keskimäärin 9 käyntiä ja 16 lainaa vuodessa

Kirjastojen suosio pysyi viime vuonna vakaana, ilmenee aluehallintovirastojen tilastoista. Kaikkiaan kuntien ja kaupunkien yleisissä kirjastoissa käytiin yhteensä 49 miljoonaa kertaa ja lainattiin 87,5 miljoonaa lainaa. Yhdelle ihmiselle luku on keskimäärin 9 käyntiä ja 16 lainaa vuodessa. Määrät ovat vain hivenen pienempiä kuin vuonna 2015.

Tapahtumien määrä kirjastoissa on lisääntynyt vuodessa noin kymmenellä prosentilla, ja kokonaismäärä oli yli 38 000. Digitaalisessa muodossa olevien kirjojen eli e-kirjojen lukumäärä on kasvanut kolmanneksella, ja niiden käyttö on kasvanut samassa tahdissa. E-kirjoja käytettiin viime vuonna noin 400 000 kertaa.

Kirjastojen toimintakulut laskivat hieman ja olivat 316 miljoonaa euroa. Eniten kasvoivat elektronisiin aineistoihin käytetyt kulut.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta