Juhlava työväenhenkinen visa herätti visaväkeä mukaviin kommentteihin.

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen vastaa visan runotehtäviin melkeinpä sataprosenttisesti, myös tunnistusosuutta ajatellen.

“Melkein jouduin katsomaan kalenteria, että onko vappu tulossa, kun oli työväenrunotehtävä. Lehden 125-vuotisjuhla on kyllä vähintään yhtä hyvä syy kuin työväenjuhla vappu konsanaan.
Ja sitten vastaukseen: taas oli käyttöä Lieksan kirjaston poistomyynnistä parikymmentä vuotta sitten hankitulle Kalevi Kalemaan toimittamalle Käy eespäin – suomalaista työväenrunoutta-kirjalle. Melkein heti Kaarlo Kramsun ja Kasimir Leinon jälkeen tuli Matti Kurikka ja runo Voi kansani voi, joka on julkaistu 1898 albumissa Uuden ajan kynnyksellä.

Sopisiko tuo yllä oleva kuvaamaan nykyisen hallituksen aikaa. Koulutus kunniaan, toivon herättäminen ja uusien oksien kasvaminen.”

Kalemaan kokoama antologia erottuu visaukon hyllyssäkin hiirenkorvillaan, niin usein siihen on eri tarkoituksissa tullut tartutuksi.

Raila Rinnekin iloitsee visakohteen sivistysmyönteisyyttä.

“Työskentelin yli 30 vuotta OAJ:n viikoittain ilmestyneessä isossa Opettaja-lehdessä. Usein mietin sitä, kuinka 1900-luvun alkukymmenten kansakoulunopettajat usein kokivat työväenliikkeen heille läheiseksi yhteisiä sivistystavoitteita ajavaksi voimaksi. Kurikan runossakin on hieno säe: ‘Nyt Suomeni, uhkuvi järvet ja maat,/ sa koskien partaille tehtaita jaat,/ ja poikasi, tyttösi kouluhun paat./ Opinkäynehet tieteitä penkoavat.’
Sisällissota sitten käänsi opettajat politiikan oikealle laidalle. Siellä enemmistö heistä on viihtynyt viime vuosikymmeniin asti, jolloin ympäristötietoisuus on saanut monet äänestämään vihreitä.”

Jorma Kataja pudottelee muutamia olennaisia vuosilukuja.

“Kurikka syntyi varakkaaseen maanviljelijäperheeseen. Hän aloitti filosofian opinnot Vuonna 1888 hänestä tuli Viipurin sanomien toimittaja ja myöhemmin omistaja. Lehti ajautui kuitenkin vararikkoon ja Kurikka menetti koko omaisuutensa.

Kurikka toimi Työmies-lehden päätoimittajana 1897–1899. Työmiehen myötä Kurikasta tuli aktiivinen työväenliikkeen toimija, jonka sosialismi oli omanlaisensa sekoitus sosialistisia ajatuksia. Toukokuussa 1899 Kurikka luennoi Helsingissä innostuneelle kuulijakunnalle haaveestaan ihanneyhteiskunnan toteuttamisesta. Hanketta varten perustettiin Kalevan Kansa -niminen yhdistys, ja se perustikin suomalaissiirtokunnan Austraaliaan. Kokeilu kuitenkin epäonnistui täysin epäkäytännöllisen Kurikan johdolla ja jäi käytännössä vain kymmenen kuukauden mittaiseksi telttaleiriksi, jossa suomalaiset raivasivat metsää ja valmistivat ratapölkkyjä ankeissa oloissa.”

* * *

Lappilan kirjapiiri kertoo ihastelleensa runositaatin kynän ja aatoksen lentoa.

“Tyylilaji vei historiaan ja kukas muu olikaan kyseessä kuin Matti Kurikka, 1863 Inkerinmaalla syntynyt tulisielu Matti Kurikka.

Hän oli lehtimies ja sosialistis-utopistinen kirjailija, josta on kaiketi kirjoja myös kirjoitettu.

Hän ehti toimia Viipurin Sanomissa, Työmies-lehdessä ym. ja perusti ihanneyhdyskuntia niin Australiaan, Kanadaan kuin Yhdysvaltoihinkin. Sointula on niistä kuuluisin. Muitakin on, Sammon takojat, Kalevan kansa, Elämäläiset!

On tuon levottoman miehen täytynyt olla lumoavan vakuuttava kun yhä uudet joukot ovat häntä seuranneet.”

Pertti Vuorela kirjaa Kurikasta seuraavanlaisia seikkoja.

“Matti Kurikan omassa yhteiskunnallisessa ajattelussa yhdistyivät sosialismi ja teosofia ja hän saikin ihmiset uskomaan oppeihinsa kuten\!q ihanneyhdyskuntakokeilut osoittavat. Marxilaisuutta ja materialistista historiakäsitystä hän ei hyväksynyt. Epäkäynnöllisyys ja “oikeassa olemisen armolahja” veivät hänet vastarannan kiiskeksi SDP:ssä.

Joulukuusta 1905 alkaen Kurikka toimitti Elämä-lehteä, jossa hän pääsi tuomaan julki ajatuksiaan. Kun menestystä ei tullut SDP:n riveissä, Kurikka perusti oman Suomen Sosialistisen Reformipuolueen elokuussa 1906. Senkin toiminta loppui 1908 ja jatkoksi perustettiin Elämäläisten liitto.”

Mauri Niemi löysi idealistista uuden puolen.
“Kirjavisa toi esiin aivan uuden ulottuvuuden Matti Kurikasta, ainakin minulle. Kaikille lienee tuttua Kurikan toiminta yhteiskunnallisena ajattelijana, kirjailijana ja monipuolisena työväenliikkeen aktivistina. Työmies-lehden päätoimittajanakin hän toimi muutaman vuoden. Ihanneyhteiskunnan rakentajana hänet parhaiten muistetaan vararikkoon menneestä Sointula- ihanneyhteisö kokeilusta Amerikassa.

Runoilijana hän on vähemmän tunnettu. Runoista Voi kansani voi!, Elämän tarkoitus, Voi Malkosaari ja Vuosisadan raunioilla en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Tästä kiitos Kirjavisan laatijoille.”

Ilo on laatijaäijän puolella!

* * *

Matti Kärkkäinen on tutkaillut erästä merkittävää työväenkirjallisuuden tutkimuksen perusteosta.

“Raoul Palmgren (Joukkosydän I, 67-76) ei Kurikan kaunokirjallista tuotantoa kovinkaan korkealle arvosta, vaikka esitteleekin tuotantoa melko laajasti. Palmgrenin mukaan Kurikka oli kuitenkin työväenliikkeen heräämisvaiheessa merkittävä hahmo, jonka ääni kuului puhujalavoilta, Työmies-lehdestä ja lentokirjasista.

Valtiollis-yhteiskunallisena julistajana, kynäilijänä ja puhujana, kaunokirjallisuuden ulkopuolella Kurikka suoritti Palmgrenin mukaan merkittävimmän taitelijan työnsä.”

Visaveteraani Veikko Huuskalle aihe oli sopivasti hollilla.

“Eipä tarvitse paljon kaivella. Sattui niin, että olen tässä paraillaan kaivelemassa vanhoja lehtikirjoituksia – tosin en Matti Kurikasta, mutta ei nyt niin kauhean kauas liippaa. Sattumalta osui silmään Vaasa-lehdessä 5.10.1915 julkaistu uutinen, jonka mukaan Matti oli kuollut ‘toissa päivänä’ eli tarkoittaa 1.10.1915 ‘sydänhalvaukseen Amerikassa lähellä New Yorkia’.

Varsinainen vihje tietysti oli arvio, että hän oli ‘työväenlehdistön terävin kynämies kautta aikain’. Näin ehkäpä olikin?

Vaasa-lehden kuolonuutisen lopetus meni näin (minulla oli tässä työpöydän pyörtänöllä printti siitä): ‘Yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista julkaisi Kurikka useita kirjoja. Viimeiset 7-8 vuotta hän on taas yritellyt Amerikassa toteuttaa uusia yhteiskuntia ja muita haaveitaan. Nyt tapasi kuolema paljon yritelleen miehen. Olkoot mullat keveät vieraassa maassa.’

Onhan tuossa hyvä annos pohjalaista jäykkää voimaa?”

Pertti Timonen noteeraa toisen teräväkynäisen kirjoittajan.

“Pakko vastata, kun on juhlanumero tulossa. Eli tekijä on Matti Kurikka. Voi kansani voi ilmestyi ainakin Työmiehessä 1898. Mutta olisiko ilmestynyt jo aikaisemmin Työväen kalenterissa?
Kyllä Aimo Kairamokin oli terävä kynämies Kurikkaa kuitenkaan vähättelemättä.”

* * *

Ossi Lehtiö teki pedanttia jäljitystyötä.

“Tosin otti aikansa, kunnes tajusin, että mistä lähden etsimään. Omalta tietokoneelta tietenkin.

Avaimina olivat alpumi, Työmies ja työväenlehdistön terävin kynämies. No, tietenikin pään heiluminen pilvissä on herkullinen vinkki.

Muistin ulkoisella kovalevylläni olevat tallennukset juuri eräästä alpumista. Sitten vaan tekemisiin ja selaamaan Kansalliskirjaston nettisivuilta tallentamani alpumin numeroita, sivu toisena jälkeen. Mitä ihminen ei tiedonsaannin tähden tekisi, ja kun on niin mielenkointoinen kohde kuin tuo alpumi eri numeroineen, niin aikaahan siinä meni, ja teetä kului.

Pienenä välihuomautuksena totean vaan yksinkertaisesti, että sanoma- ja aikauslehtien sekä vanhan kirjallisuuden digitalisointi on todella hieno asia koko kansaa palveleva asia. – – –
Löytyihän se tietenkin ja nimenä oli Vuossadan kynnyksellä: Suomen työväen alpumi vuodelta 1898, eli ihan ensimmäinen laatuaan. Seuraavana vuonna eli 1899 se ilmestyi nimellä Uuden ajan kynnyksellä, Suomen työväen alpumi.”

Mauri Panhelainen palauttaa mieliin Sointulan vaiheita.

“Ihmiskunnan parasta etsinyt Kurikka ei tyytynyt teorioihin, vaan hän perusti jopa kolmesti ihanneyhteiskunnaksi tarkoitetun siirtokunnan. Ensimmäinen niistä, Kalevalan Kansa-yhdistyksen kautta Australiaan perustettu suomalaissiirtokunta romahti alle vuodessa. Vuonna 1901 Kurikka lähti suomalaissiirtolaisten pyynnöstä perustamaan läntiseen Kanadaan, Brittiläisen Kolumbian Malkosaarelle osuustoiminnallisen yhteisön, jolla oli ihanneyhteisölle sopiva nimi: Sointula.

Yhteisö kasvoi saarella nopeasti, sillä monia ihmisiä viehättivät Kurikan idealistiset ajatukset: yhteisomistus, demokraattinen päätöksenteko, sama palkka miehille ja naisille, lapset päiväkotiin. Yhdyskunnan jäsenet jakautuivat erilaisiin työryhmiin: osa viljeli maata, osa kalasti, osa teki metsätöitä.

Monet asiat, mm. yhteisasuminen ja vapaan rakkauden periaate, joita Kurikka muun ohella julisti, aiheuttivat ajan mittaan riitasointuja. Epäkäytännöllinen mutta aatteissaan ehdoton Kurikka joutui lopulta lähtemään Sointulasta.

Myöhemmin mm. 1960-luvulla sinne muutti vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä ihmisiä. Malkosaaresta voi vieläkin löytää jälkiä Matti Kurikan perustamasta ihanneyhteiskunnasta yli sadan vuoden takaa.”

Kurikan tunnistaneita olivat myös Sirpa Taskinen, Satu Reunanen, Ilpo Pietilä, Juhani Niemi ja Matti J. Laine. Palkinto Mauri Niemelle.

Visasitaatti 3/2020

Kun viimeaikaisissa visatehtävissä on sahattu hyvin vanhojen ja aika tuoreiden tekstien välillä, niin mennään nyt välimaastoon, 1900-luvun puolivälin kieppeille. Tämä seikkailuromaani tosin kertoo paljon vanhemmista ajoista, niistä, joista tänä päivänä tehdään suoratoistokanaville suosittuja draamasarjoja, joissa pohjoismaisille näyttelijöille on kysyntää.

Kuka on tämä kirjailija, mikä teos ja kuka on sankari, jonka anti-versio esiintyi eräässä suositussa päivälehtisarjiksessa?

Vastaukset 2.3. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai postitse Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

“– Iilimatoja, iilimatoja, hän huusi. Eikö ole ainoatakaan armeliasta ihmistä, jolla on iilimatoja? Minä tarvitsen iilimatoja heti, terveitä ja vahvoja!

Kuului, että hän oli ulkomaalainen, mutta hän pärpätti vikkelään tanskan kieltä, vaikka hän läähätti.

– Meidän iilimatoihimme tuolla ylhäällä on tullut tauti, hän sanoi, niin että ne eivät enää rupea puremaan. Ja iilimadot ovat ainoat, jotka auttavat, kun hänellä on hammasärky. Isän, pojan ja Pyhän Hengen nimeen, eikö ole yhtään ihmistä, jolla on iilimatoja?

Ei kellään majojen asukkaista ollut kotonaan iilimatoja, ja paksu pappi puuskutti ja näytti avuttomalta.”