tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kirjavisa: Romaani rakkaudesta ja musiikista rakkautena

Kuva: Kari Hulkko
Juha Itkonen oli syyskauden kirjavisailujen ensimmäinen kohde.

Kirjavisa kierähti syyskaudelle seremoniamestarin puolesta vähän kangerrellen, kun tehtävän verkkoasettelu jäi tekemättä. Se selittänee odotuksia pienemmäksi jääneen vastausmäärän. Mutta huonomminkin on lukukausia joskus avattu, joten ei valiteta vaan käydään satoon kiinni.

Tampereen kirjanoppinut Unto Vesa on monesti ollut nimenomaan syyskausien avausvisan ensimmäinen vastaaja. Niin tänäkin vuonna.

”Syksy lähtee liikkeelle Juha Itkosen teoksella ’Anna minun rakastaa enemmän’, kertomuksella Summer Maplen, alias Suvi Vaahteran, seikkailusta maailman rock-stagella.”

Toista laitaa, noin aikataulutukseltaan, edustaa vakiovieraamme Juhani Niemi Hangosta

”Odotus on ohi ja visa jatkuu. Ja heti vastaus jää taas viime tippaan, vaikka tunnistin kirjan välittömästi. Viime keväänä kun tuli luettua Juha Itkosen uusin ’Palatkaa perhoset’ heti tuoreeltaan (= kun se tuli kirjastoon). Kirjan kannessa oli teksti, joka istui minuun aivan sopivasti: ’Siinä minä olin ja kaipasin ja rakastin samoja asioita kuin aina ennenkin.’
Tuossa teoksessa toistuvat samat teemat, tosin hiotumpina, kuin visakirjassa eli Itkosen toisessa romaanissa Anna minun rakastaa enemmän. Aivan hyvä tarina, kahden kertojaäänen eteenpäin viemänä, Suomen suurimmasta rock-tähdestä Summer Maplesta eli Suvi Vaahterasta. Ei ehkä aivan esikoisen tasoinen, mutta kuitenkin valtion kirjallisuuspalkinnon arvoinen. Romaani musiikista, romaani rakkaudesta, romaani musiikista rakkautena.”

Pertti Vuorela Espoo luetteloi vähän kirjailijan ansioita.
”Visakirjailija on Juha Itkonen (s. 1975) kirjallaan Anna minun rakastaa enemmän (2005). Aloin lukea sitä sen rakastaa-sanan kautta. Tarina kiehtoi heti ja teksti on myös poikkeuksellisen taitavaa.
Rock-maailman ja popmusiikin kuvaus käy sen historian ja nykypäivän peruskurssista. Juha on itsekin soittanut bändeissä vielä aikuisiälläkin. Hän on myös työskennellyt Katso- ja Rumba-lehtien avustajana sekä Apu-lehdessä toimittajana ja toimituspäällikkönä. Kirjailija tuntee aihe\hpiirinsä perin pohjin. Kaikkiaan Juha on kirjoittanut kuusi romaania, novellikokoelman ja lastenkirjan yhdessä vaimonsa Maijan kanssa.”

* * *

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen muistaa Juhan bändinkin nimen.
”Pidin aikoinaan varsin paljon kirjasta Anna minun rakastaa enemmän (2005). Annoin sen kuitenkin lahjaksi eräälle lähirokkarille, jolle kirjan runsas musiikkinimistö on tutumpi. – – –
Juha Itkonen (s. 1975), entinen Helmi-yhtyeen basisti, aikaisemmin toimittaja ja puolimaileri on nykyisin free lancer -kirjailija. Hän on syntyisin Hämeenlinnasta, mutta asustaa nyt minun kotikulmillani Arabianrannassa, jossa silloin tällöin tulee vastaan.”

Eero Reijonen Espoosta syventyy romaaniin tarinankuljetukseen perusteellisemmin.

”Visapähkinän kolmesta päähenkilöstä kaksi vie tarinaa minäkertojina eteenpäin. Varsinainen objekti, megatähti Summer Maple alias Suvi Vaahtera kuvataan heidän ajatustensa ja muutaman lehtileikkeen kautta. – – –

Keskikohdan New York kuvauksen edistyessä lukija alkaa tajuta, ettei Antilla, vaikka muutoin terävähkö kynämies onkin, ole omassa penaalissa asiat kunnossa. Pirstoutuneesta minäkuvasta löytyy kotimaisesta kirjallisuudesta parempiakin mutta paljon enemmän myös huonompia kuvauksia.

Leena, toinen kertojista, kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä kadonneen Summer Maplen äiti, on identiteetin rakentamisen harjakaisvaiheessa; juomat jäävät korkkaamatta, mutta Jumalan teatterin hänelle varaama rankka rooli viedään läpi karmit rutisten.

Koska en voi hypätä kolmikymppisen kitaristi-Antin housuihin, vaan samaistun enemmän Carole Kingin alamaiseen seniori-äitiin, uskallan kehua Helmin entistä basistia ja klassisen pianon soittajana elinkautisen lusinutta kirjailijaa taitavasti luodusta ja uskottavasta identiteetti-narratiivista.

Kisakuvernööri pyysi omakohtaisia muistoja. No, sitä saa mitä tilaa: miljöökuvauksiin voi kivasti samaistua. Sellainen on Suvin ja Antin stadilainen harjoituskämppä, Harjun ruumishuone, visaratkojan poikuuden aikoina jo toimintansa lopettaneena, mutta vahvasti kaupunginosalegendana kulkevana. Sillä oli kätevää pelottaa Alppilan kirkon varjossa varttunutta nöösipoikaa, joka selvästi haistoi kahvinpaahtimon tuoksujen lomasta kalman hajun. Nämä tuoksut ovat päässeet jopa espoolaisiin uniin vuosikymmenten jälkeen.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne pohtii vastauksessaan myös kirjojen lyhentynyttä elinkaarta.

”Ajankohtaiseksi Suvi/Summerin tarina tuli taas viime keväänä, kun Itkonen jatkoi sitä kirjassaan Palatkaa perhoset. Lukijoiden odotukset tuotteliasta ja median suosimaa Itkosta kohtaan olivat tällä välin nousseet niin, ettei uudesta kirjasta muodostunut arvostelumenestystä.

Viime viikolla Otavan kustantamaa Palatkaa perhoset -kirjaa myytiin saman yhtiön omistamassa Suomalaisessa kirjakaupassa puoleen hintaan. Kovin on lyhyt perhosen lento.
Juha Itkonen kirjoittaa erittäin sujuvaa, innostunutta ja nopealukuista tekstiä. Lisää sitä varmaankin saadaan sekä lukea kirjoina ja lehtijuttuina että katsella näytelminä.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen on luovinut verkkokeskustelujen hämmästyttävissä tyrskyissä.

”Muistan lukeneeni Juha Itkosen esikoisen vuodelta 2003, joka oli Finlandia-ehdokkaanakin. Seuraava teos, äitelän niminen viikon visakirja Anna minun rakastaa enemmän (satiiria luultavasti) jäi aikanaan lukematta ja sen jälkeen ovat jääneet muutkin. Parhaiten tunnen hänet Ylen Pyöreä pöytä-keskusteluohjelmasta, jossa hän silloin tällöin on mukana ja puhuu kohtuullisen selväjärkisesti.

Netin ansiosta voi nykyisin halutessaan helposti tutustua toisten lukijoiden mielipiteisiin. Suunnilleen Itkosen ikäiset kirjabloggarit ja heidän kommentaattorinsa puivat ja peukuttavat kirjan kuin kirjan, varsinkin kotimaiset opukset. Tässä visassa se oli hyödyllistä ja tarpeen senkin vuoksi, että visakirjan ainoa kappale oli kirjastosta lainassa, joten omakohtainen tutustuminen kirjaan jäi puuttumaan.

Itkosen kirjat ovat näköjään jakaneet mielipiteitä. Osasta lukijoita on tullut vuosikymmenessä Itkos-faneja, jotka ovat innostuneesti ottaneet vastaan uutuusteoksen Palatkaa perhoset, joka rakentuu yli kymmenen vuoden takaisen visakirjan henkilöiden myöhempien kohtaloiden ympärille. Ei ihan vähäinen osa nettikommentaattoreista puolestaan kertoo haukotelleensa hänen kirjojensa parissa, monet jopa jättäneet luku-urakan kesken.”

Avaustehtävän ratkaisivat onnistuneesti myös Tuula Hynynen Tampereelta ja Marja-Liisa Julkunen Joensuusta. Sesongin ensimmäinen palkinto lähtee Raila Rinteelle. (rb)

 

Viikon 41 sitaatti

Syksyn ensimmäisen runotehtävän kohteella on vahva linkitys edellisviikon sitaatin kirjoittajaan eikä vain kotiseutunsa kautta. Pitkän elämän elää saanut kirjailija julkaisi vielä korkeassa iässä viimeisen teoksensa, 32 vuotta edellisen julkaisunsa jälkeen.
Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset 19.10. mennessä osoitteeseen Demokraatti/Kirjavisa, PL 338 00531 HKI tai kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ylitse kuulaan, kimmeltävän veen
käy lokkein lento yössä hiljalleen.
Ja kaislat huojuu unelmoissa.
Kuin laulu kuoleva
soi siipien havina –
Ja laine vierii ranna ruohikossa.

Ne lentää, laumat lumivalkeat,
suurten merten taakse katoovat.
Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
kuin linnut tumman veen
elämä murheineen
noin katoo – eikä enää koskaan palaa!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjailija Pekka Matikainen muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti – ”Sen jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa”

Kuva: Ella Kaverma

Kirjailija Pekka Matilainen, 71, muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti, kirkkaasti.

Ja koska Matilainen on kirjailija, hän on kuvannut tuon hetken romaaniinsa Takaisin nollapisteeseen.

– Romaanin loppupuolella tulee kohtaus, jossa kaveri, päähenkilö, istuu Tähtitorninmäellä. Hän harkitsee taas itsemurhaa. Yhtäkkiä hän näkee jalkojensa juuressa ruohikolla kulkevan muurahaisen. Äkkiä se kaveri katsoo muurahaista ja ruohon kasvamista, niin kuin näkisi sen kaiken ensimmäistä kertaa elämässään.

Tässä kohdin Matilainen myöntää: juuri siinä romaanin tilanteessa päähenkilö on hän itse. Romaanin kaveri on Pekka Matilainen, mutta sillä mutkikkaalla tavalla, jolla kirjan kirjoittaja ja sen päähenkilö joskus ovat yksi ja sama.

Taialla, jolla vain kirjallisuus voi olla täyttä totta ja sepitettä yhtä aikaa.

Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa.

Annetaan Pekka Matilaisen itsensä kertoa elämänsä avainhetkestä Helsingin Tähtitorninmäellä keväällä 1979. Matilainen oli potkittu pois Järvenpään alkoholistiparantolasta kolme kuukautta aiemmin. Hän oli ollut juoppona liian hyvä.

– Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa. Ymmärsin olevani osa ihan kaikkea. Se riitti mulle sillä hetkellä. Minulla ei ollut mitään muuta sillä hetkellä. Ei ollut rahaa, ei asuntoa, ei työtä, ei naista, ei ollut halua jatkaa entistä dokuelämää, mutta ei myöskään ollut yhtään voimia ja motiivia aloittaa uutta elämää.

– Onneksi silloin oli kevät. Sen hetken jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa, Matilainen murahtaa tälle asialle pisteen.

Matilaisen kokemus Tähtitorninmäellä oli yksilöllinen. Sen synnyttäneet kokemukset eivät olleet yhtä ainutlaatuisia.

Itsemurha-ajatukset ovat alkoholisteille tyypillisiä, kun näkee Matilaisen sanoin ”kaikkien teiden olevan tukossa”. Monella ajatus ei jää ajatukseksi.

Lue Pekka Matilaisen laaja henkilöhaastattelu Demokraatin viikkolehdestä 3.8.

Teksti: Janne Ora

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kamalan ihanat otukset rannalla – Sami Karjalaisen kuvauskohteena nyt rantojemme hyönteiset

Kuva: Sami Karjalainen
Hopeaseppä vedenkalvolla.
KIRJAT

Sami Karjalainen: Rantojen hyönteiset

Docendo 2017

Muistan lapsuudestani, kuinka kerran näin rantakaislikossa ison karmeannäköisen naamarilla ja koukkuraajoilla varustetun otuksen. En uskaltanut enää kahlata vedessä, koska pelkäsin, että hirviöhyönteinen iskee koukuillaan varpaaseni kiinni.

Sami Karjalaisen uusimmasta luontokirjasta ”Rantojen hyönteiset” selviää, että tuo hirviö on sudenkorennon toukka, joka pystyy pyydystämään jopa pieniä kaloja. Kirjasta löytyy kyllä kuva vieläkin karmeammasta otuksesta, suursukeltajan toukasta, joka pitelee koukkumaisissa leuoissaan sudenkorennon toukkaa.

Kirjasta siis selviää että rantakaislikko suorastaan kuhisee pieniä toinen toistaan pelottavamman oloisia otuksia. Toisaalta monet kummajaiset ovat omalla tavallaan hyvin kauniita ja jopa psykedeelisiä, kuin ulkoavaruudesta laskeutuneita. Esimerkiksi paarman pallomaisissa silmissä hehkuu ihmeellisiä aaltoilevia värejä, ja hopeasepän kuoressa on rivi pisteitä kuin korutaiteilijan käsistä.

Todellisia lähikuvia

Kuvat ovatkin jälleen Sami Karjalaisen kirjassa pääroolissa. Kuvaamisen vaativuudesta kertoo niin kutsuttu kerroskuvausmenetelmä: siinä yhdistetään useita eri otoksia syväterävyyden kasvattamiseksi. Kirjassa on muun muassa järvihopeasepän kuva, joka on koostettu 95 otoksesta.

Huipputeknologian avulla Karjalainen onkin onnistunut ikuistamaan hyönteisten taidokkaita, pitkiä ja monimutkaisia liikeratoja, jotka tapahtuvat sekunnissa tai parissa. Myös otusten yksityiskohdat avautuvat, ja esimerkiksi kaikille tutun vesimittarin pää muistuttaa suurennettuna erehdyttävästi koiran päätä.

Toki myöskin teoreettisessa osiossa tuodaan uutta tietoa. Esimerkisi kyltymättöminä verenimiöinä pidetyt hyttyset elävätkin kukkien medellä; verta naaras tarvitsee vain munien kehitystä varten. Yleinen mutta vähemmän tunnettu sulkahyttynen ei ime verta lainkaan.

Sami Karjalainen on kirjoittanut ja kuvannut hyönteiskirjoja vuodesta 2002 lähtien, jolloin hän julkaisi kirjan ”Suomen sudenkorennot”. Kirja lisäsi roimasti noiden lentävien jalokivien harrastajien määrää, ja Rantojen hyönteisiäkin on jaettu ilmaiseksi peruskoulujen yläluokille. Karjalainen onkin saanut muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon hienosta työstään.

Pieni miinus muuten täydelliseen kirjaan tulee siitä, että muutamat kuvat ja tekstit on julkaistu jo aiemmissa Karjalaisen teoksissa. Esimerkiksi sudenkorennon toukka esiintyy Karjalaisen ja Jussi Murtosaaren vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa ”Hämmästyttävät hyönteiset”.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sastamalan kirjapäivien keskiössä ovat suomalainen jääräpäisyys ja Tellervo Koivisto

Kuva: Jari Soini
Tellervo Koivisto kertoo elämänvaiheistaan Vanhan kirjallisuuden päivillä huomenna.

Vanhan kirjallisuuden päiviä vietetään Sastamalassa jo 33. kerran. Tapahtuma järjestetään perjantaina ja lauantaina 30.6.-1.7. Tämän vuoden teemana on ”Itsepäinen Suomi”.

Perjantai-iltapäivän sananvapauskeskustelussa mukana ovat ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski, kirjailija Siri Kolu ja Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.

Perjantai-iltaan kuuluu vielä Kalevauva.fi-yhtyeen konsertti. Kappaleiden sanoitukset on kerätty vauva.fi-keskustelupalstalta ja sävelletty tunnelman mukaisiksi.

Lauantaina ohjelmassa on muun muassa Kirjateekki, jossa pureudutaan jääräpäiseen kirjallisuuteen. Kirjajukkina toimivat kirjallisuuden ja median moniottelijat Kaarina Hazard ja Markus Leikola. Heidän valitsemiaan itsepäisen sanataiteen helmiä lukevat ääneen Jarmo ja Mirjami Heikkinen, ammattilausujat kahdessa polvessa.

Lauantain yleisömagneetti on varmasti keskustelutuilaisuus otsikolla ”Kuinka Tellervo Koivistosta tuli Tellervo Koivisto?”  Otsikkohenkilön kanssa keskustelevat hänen elämäkertansa kirjoittaja Anne Mattsson ja toimittajalegenda Päivi Istala. Pohdinnassa on muun muassa, millainen oli Tellervo Koiviston tie valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi. Millainen oli se henkilö, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina, kun oli Mauno Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Lauantain Mediateekissä Sylvään koululla runon itsepäisyydestä ovat esimerkkejä antamassa runoilija Anna Elina Isoaron vetämissä sessioissa kirjailijat Susinukke Kosola, Tuija Välipakka ja Finlandia-voittaja Jukka Viikilä.

Kirjapäivät päättyvät ”Tyrväälaiseen Trykiin”, jonka aiheena onaikoinaan Vammalaan eli nykyiseen Sastamalaan liitetty itsepäinen Tyrvään pitäjä ja tyrvääläisyys.

Lasten omilla kirjapäivillä lauantaina aamupäivällä pääsee katsomaan nukketeatteria sekä tapaamaan Pikku Myyn ja Muumipeikon.

Tänäkin vuonna koko tapahtuman kivijalkana toimii lähes 50 antikvaarisen kirjakauppiaan tarjonta. Perjanta-iltapäivään kuuluu myös Suomen bibliofiilisen seuran järjestämä vanhojen kirjojen huutokauppa.

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta