Annetaankin nyt, naisrunoilijan kyseessä ollen, ääni aluksi naisille.

Seija Räsänen, joka taitaa olla visassa ensikertalainen, kertoo faktat jämäkästi.

”Viikon 15–16 Kirjavisan kysytty on yhdysvaltalaisen kirjailija, runoilija Sylvia Plath ja kirja ’Sanantuojat’. Tämä kovan onnen lapsi riisti itseltään hengen 31-vuotiaana päästämällä kaasua keittiöön. Plath kirjoitti runoa, proosaa ja useita lastenkirjoja. Plath on haudattu Heptonstalliin West Yorkshireen Englantiin.”

”Sylvia Plathista mainitaan, että hän on uudistanut amerikkalaista runoutta. Ensimmäisen runonsa hän julkaisi jo kahdeksanvuotiaana, hän oli siis hyvin lahjakas jo lapsena. Kaikkia hänen teoksiaan ei ole suomennettu, vielä. Runovisat ovat innostaneet taas lukemaan runoutta, pitkän dekkarijakson päälle.”

Ulla Vaara on sähköpostitellut Lahdesta intoutuneita vastauksia jo useampia vuosia.

”Melankolia on todennäköisesti monen runoilijan luonteenpiirre, mutta kun se muuttuu syväksi masennukseksi, on kyse kiireellistä apua tarvitsevasta ihmisestä. Näin oli jo varhain Sylvia Plathin kohdalla.

Kirjailija syntyi Bostonissa 1932 ja teki itsemurhan Lontoossa 1963. Siis lyhyt elämä, 32 vuotta, johon sisältyi ahdistusta, pelkoa, luomisen tuskaa, mutta myös iloa opiskelusta, kirjallisista saavutuksista, avioliiton alkuajoista ja kahdesta lapsesta.

Sylvia Plath kirjoitti proosaa, joista tässä mainitsen vuonna 1960 julkaistun omaelämänkerrallisen romaanin ’Lasikellon alla’, joka sai ilmestyessään hyvät arviot, kuten samoihin aikoihin ilmestynyt runoteos ’The Colossus’.

Plath oli mennyt naimisiin Cambridgessä opiskeluaikana tapaamansa Ted Hughesin kanssa 1956. He saivat kaksi lasta. Plath erosi Tedistä miehen uskottomuuden vuoksi 1962. Seuraavana vuonna julkaistiin runokirja ’Ariel’, jota pidetään hänen pääteoksenaan. Kirjan julkaisun jälkeen voimakas masennus valtasi Plathin, ja helmikuussa 1963 hän päätti elämänsä avaamalla kaasuhanat keittiössä.

Sylvia Plathia pidettiin amerikkalaista runoutta uudistavana, ja totta on, että hänen runoissaan puhalsivat uudet, joskin raskaat ja oudot tuulet, joihin lukeutuu muun muassa viikon 15–16 sitaatti. Kyse on runosta Ruhje, joka on Sylvia Plathin erinomaisesta runoteoksesta ’Sanantuoja’. Kirja ilmestyi postuumisti 1981 ja Suomessa 1987. Siitä julkaistiin uudistettu laitos 1997.

Ei sovi unohtaa, että Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija. Kirjoista kaksi on käännetty suomeksi, ’Sänkyjen kirja’ ja ’Salaperäinen puku’.

Plathin Päiväkirjat julkaistiin 1998 hänen entisen miehensä kuoleman jälkeen. Ne kannattaa ehdottomasti lukea, jos on kiinnostunut muustakin kuin Plathia kohdanneista tragedioista. Päiväkirjoissa aukeaa näkymä herkän ja melankolisen, mutta aika ajoin rohkean ja päättäväisen naisen elämään.”

Sirpa Taskinen on sitten tätä visan kokeneinta, jo 1990-luvulla debytoinutta kaartia.
”Olipa harvinaisen hankalaa saada kirjastosta Sylvia Plathin runoteos Sanantuojat. Kävin kahdessa kirjastossa, jossa sen luettelon mukaan piti olla, mutta ei löytynyt kummastakaan. Varauksen toimitus kesti kokonaisen viikon, vaikka olin ainoa varaaja ja kappaleita on useita. Kirja on tosin varsin pieni, joten se saattaa helposti hävitä – joko kirjahyllyyn tai sitten innokkaiden ihailijoiden taskuun.”

* * *
Eero Reijonen vetää linkkiyhteyden vähän aiempaan visakirjailijaan.
”Sylvia Plathin itsemurha käynnisti hitaasti kiihtyvän palvontaprosessin. Ei Sylviasta täydellistä marttyyria voitu millään rakentaa, mutta konna tarinalle saatiin perinteiseen jenkkityyliin. Päivänsä päättänyt hieno taiteilija sai tietenkin lisägloriaa, mutta varsinkin Englannissa lastenkirjailijana arvostettu petturi-aviomies Ted Hughes sai vuosien kestokurat silmilleen. Itsemurhan syypäänä tietenkin, mutta ennen kaikkea taiteellisesti korvaamattomien, keskeneräisen kokoelman ja parin viimeisen vuoden päiväkirjat tuhonneena miehenä. – – –

Varsinkin Arielista, lähes kokonaan postuumisti julkaistujen runojen kokoelmasta, tulee mielleyhtymä Sylvia Plathista ja Ted Hughesista ja taannoisista visataiteilijoista Lauri Viidasta ja Aila Meriluodosta. Mielen sairaus on Murolessa ja Lastenlinnantiellä miehellä, ei yhtä musertavana kuin Sylvialla, eikä ehkä sen vuoksi ihan tappiin asti etenevänä. Betonimylläri-runoilijalla, miehisellä miehellä, ei ole Sylvia Plathin valtavia roolipaineita. Ja lujakourainen Late oli neroksi tunnustettu jo kättelyssä… eikä hänellä ollut kodinhoitovelvotteita, eikä lasten jälkeenkään liikkumisrajoitteita; painetta pystyi purkamaan viinalla. Nimekkäitä olivat molemmat suomalaiset, omassa maassa paljon tunnetumpia kuin Ted ja Sylvia.”

Veli-Pekka Salminen kirjoittaa näin:

”Useimmilla suomalaisilla taitaa olla tuntumaa ja tottumusta jonkun läheisen itsemurhasta, niin minullakin. Hiljaiseksi silti vetää, kun itsensä lopulta tappaneella nuorella kirjailijalla ’rakkaussuhde kuolemaan on runouden hallitseva teema’. Näin on asian laita Sylvia Plathin tuotannossa. Hän malttoi elää vain 30-vuotiaaksi.

Lahjakas ja mieleltään sairas – nämä ovat kiertämättömät faktat. Suomentaja Kirsti Simonsuuren esipuhe teoksessa Ariel kehrää samoja aineksia kuin muutkin: skitsofreninen kyllä, mutta mikä voisi olla yleistä, yksilön tragedian ylittävää, monelle merkityksellistä? Itse en oikein jaksa uskoa kaikkiin yleistyksiin (moderni minuuden etsintä yms.), ne kertovat enemmän tulkitsijoiden omista intresseistä. Ikään kuin vakavasti häiriintynyt psyyke ei millään saisi riittää selitykseksi.

Se mikä pysyy ja pätee on Plathin kielellisen ilmaisun vahvuus.”

Vielä loppukaneetti Mauri Panhelaiselta:

”Sylvia Plathin runot teoksessa Sanantuojat ovat Marja-Leena Mikkolan suomentamina monitulkintaisia ja perusvireeltään useimmiten synkkiä. Suomentaja paheksuu psykoanalyytikoita ja kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat hänen mukaansa väärin perustein pitäneet Plathin runoutta elämäkerrallisena tunnustusrunoutena. Toisaalta Mikkola itse sanoo visakirjan esipuheessa, että ’Plath pakottaa lukijan katsomaan rävähtävättä ja suoraan runoilijan omaan kärsimykseen’ ja että ’läpi elämän Plathia houkutti kuolema, itsemurha’. Visarunonkin voi hyvin lukea itsemurhan allegoriana.”

Sisällöllisesti aika synkän, mutta aktiivisuudeltaan ilahduttavan visa\hviikon muita tietäjiä olivat Matti Kärkkäinen, Veikko Huuska, Ilpo Pietilä, Orvo Vitikainen, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen ja Pertti Vuorela. Palkinto lähtee Seija Räsäselle. (rb)

Viikon 18 sitaatti

Viikon visakirjailija osui tällä vuosituhannen vaihteessa julkaistulla viihdyttävällä romaanillaan kultasuoneen. Hän on sen jälkeenkin noussut aina uuden kirjansa ilmestyttyä maansa bestseller-listoille. Hänellä on sukujuuret kahdessa maassa, joten hänellä on onni olla suosittu kahdella suurella kielialueella.
Kuka hän on, mikä menestyksekkäästi filmatisoitukin romaani? Vastaukset viimeistään 10.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tiedän kyllä ettei tämä ole minun vierailupäiväni. Mutta minun täytyy saada puhua, mon père. Leipomo avattiin eilen. Mutta se ei olekaan leipomo. Kun heräsin eilisaamuna kuudelta, muovipeite oli poissa, markiisi ja ikkunaluukut olivat paikoillaan ja näyteikkunoiden kaihdin oli nostettu ylös. Se, mikä oli ollut tavallinen, jokseenkin ankea vanha talo, niin kuin kaikki muutkin sen ympärillä, oli muuttunut punaiseksi ja kullanhohtoiseksi makeiseksi häikäisevän valkoisella taustalla. Ikkunalaatikoissa oli punaisia pelargoneja. Kreppipaperia köynnöstetty kaiteiden ympärille.”