reijo_frank

Kirjavisa: Runosoturi, fennougri

Kuva: Sammakko
Teemu Hirvilammi, stadin katujen dallaaja ja metsän poika.

Siihen nähden, että kymppisitaatissa oli kohteena yksi visanpyörittäjän nuoruuden suosikeista, tehtävä tunnistettiin komeasti. Näissä ”omissa suosikeissa” kun on usein vedetty vesiperiä. Palautteen runsauden arvoa kohottaa se, että kopioijan sormi oli osunut varsin strategisessa kohtaa väärälle kirjaimelle.

Vesa Kautto Tampereelta kertoi, millaiseen tahattomaan harhaanjohtamiseen visahörhö hairahti.

”Tälläkin kertaa tieni kirjallisuuteen kulki kuvataiteen kautta. Näytin visatehtävää akvarelliryhmässä Matti Mannille, joka on taitava maalari ja runouden harrastaja. Matti arveli, että kyseessä saattaisi olla Teemu Hirvilammi. Oikein aavistettu, näyte on Teemu Hirvilammin (1955–2015) kokoelmasta ’Joukkohaudassa et ole yksin’, runo ’Yöllä satoi vettä.’

Visaukko ei yleensä virheitä tee, mutta nyt oli runon yksi sana kirjoitettu väärin, ainakin alkuteoksen mukaan. Pitäisi olla: ’mä olin menettänyt kimmani ja kämppäni’, ei kikkani ja kämppäni.”

Koo tai ämmä, mitä välii? No, aika paljon. Sen tietää kovan jäljitystyön tehnyt tervakoskelainen Ossi Lehtiökin.

”Teksti kertoi lähes selvästi sen, että runoilija on elänyt kaupunkiympäristössä ja peräisin näin täkäläiseltä ja helsinkiläiseltä kielialueella, josta kertoo sanan mä käyttö jopa neljä kertaa melko lyhyessä runossa. Termi tulee tekstinkorjauksessa punaisella merkityksi ja virheelliseksi. Etenkin termit bummattiin, jonka tavallinen ei-helsinkiläinen taapero kirjoittaisi työväen p-kirjaimella ei herrojen b:llä. Samoin tripissä, kyttiksellä, budjaa ovat juuri helsinkiläisen slangin tuotosta. Tosin runo ei ollut puhdasta slangia, eli osaaja ei ole vanhan polven Stadin Arska.

Mutta mitä runoilija tarkoittaa sanalla kikkasi säkeessä mä oli menettänyt kikkani ja kämppäni? Olen moisesta aivan äimän käkenä! – – –

Syntyi poispudotusten leikki. Melleri se ei ollut, kuoli toukokuussa ja oli maalta. Eikä Leskisen Juice, kuoli marraskuussa ja oli kanssa maalta, eikä käyttänyt tuollaista kieltä.”

Ja löytyihän se Teemukin lopulta.

Tamperelainen Unto Vesa oli harhautuksista huolimatta varma valinnastaan:

”Miljonäärikisassa vaihtoehdot olisivat varmaan: Onko tämä boheemi runoilija: A) V. A. Koskenniemi, B) J. L. Runeberg, C) Eino Leino vai D) Teemu Hirvilammi. No lukitaan D.”

***

Mauri Panhelainen Jyväskylästä löytää muistokirjoituksesta oikeat sanat kirjailijaa kuvaamaan.

”Teemu Hirvilammin muistokirjoituksista hahmottuu monipuolinen ihminen ja runoilijapersoona: pohjalaisen isän poika, äidin puolelta neljännen polven stadilainen. Kapakoiden ja kivikatujen tallaaja, joka oli mieltynyt luontoon ja suuriin metsiin. Perhekeskeinen ihminen, mutta myös säteilevä lavarunoilija, jota taiteilijaelämä vei välillä liiankin lujaa. Hirvilammin kootuista runoista näkyy, että työläistaustainen runoilija tunnusti lähtökohtansa ja että hänellä oli taiteessaan vahva halu puolustaa heikompia.”

Kirsti Luovan kirjuroima Lappilan kirjapiirikin on ollut nekrologien äärellä.

”Teemu Hirvilammi, stadin kundi, tosi runoilija ja köyhien ystävä. Luettiin netistä muistokirjoitus 6.3.2015 kuolleesta Hirvilammista, mutta täällä maalaiskirjastossa ei ollut ainuttakaan hänen runoteostaan eikä enää ehditty muualta tilailla, joten jäämme odottamaan kirjavisan muiden vastaajien analyyseja. Kiitos jälleen yllykkeestä löytää uutta lukemista!”

”Uusi, mielenkiintoinen tuttavuus” oli tämä kirjailija myös Pertti Vuorelalle.

”Fennougriksi itseään kutsuva Teemu julkaisi 14 runokirjaa, runovihkoja sekä kaksi runomusiikkilevyä, jotka oli tehnyt yhdessä säveltäjä Ari Taskisen kanssa. Lisäksi hän oli keskeinen hahmo niin sanotun Turun runoliikkeen synnyssä 1990-luvulla. Runoilijalla kerrotaan olleen myös kosolti lavakarismaa. Kustantaja nimitti puolestaan Teemua runosoturiksi.”

”Olipa osuva visavalinta!” intoilee Veikko Huuska Ikaalisista.

”Jokainen, väitän, omakustanteen julkaissut, tuntee myötätuntoa, veljeyttä, toista omakustannekirjoittajaa kohtaan, niin minäkin.

Teemu Hirvilammi (15.11.1955–6.3.2015) oli veljeskunnan jäsen. Punkin innoittama Aika tallaa torakat (omakustanne 1977) löytyi – kumma kyllä kirjastosta, aikanaan, silloin ennen poistomyyntiä. Mikä olikaan parasta ennen? Arton jälkeen Teemu, eikä sitten mitään: kaikkein aidoin kerros 70–80-lukujen koluajia on poissa. Onneksi on kirjat.”

***

Ulla Vaara Lahdesta on vaikuttunut runon äärellä.

”’Mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs’ on niin upea runo, että ihan sydämestä otti, kun sen Viikon sitaatista pitkästä aikaaluin. – – –

Joka ei ole aiemmin tutustunut Hirvilammen tuotantoon, niin nyt kipinkapin kirjastoon lainaamaan esim. ’Pyramidipipo’ tai viimeiseksi julkaistu ’Vulkaaniset vuodet’ (Sammakko 2008). Runot ovat hienoja, karkeita, pahoja, kauniita ja hurmaavia. Joillekin ihailijoille punkkia. Minä olen myyty Teemu Hirvilammin runoja lukiessani. Kyllä Suomi on runoilijoiden ja runojen maa.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsinki on jäänyt pohtimaan runoilijasuosikkejaan.

”Hirvilammi oli Vallilan kundi, jonka tämä runo Yöllä satoi vettä kuvaa Stadin kundin arkea koskettavasti.

Tulin nyt samalla miettineeksi lempirunoilijoitani ja kummasti kärjessä ovat miehet Lauri Viidasta Arvo Turtiaiseen. Runot täynnä arjen kuvausta ja kielen juhlaa. Sitä löytyi myös tämän kertaisen runoilijan kynän jäljestä.”

Myös Mika Suni Espoosta yhytti Hirvilammista Arskan hengen.

”Jotenkin tulee lievästä slangista mieleeni synnyinkaupunkini ja sen stadirunoilija Arvo Turtiainen: ’… mutta en tiedä miksi, / laikusta tuo kniiga skaffimaan ehkä just siksi. / Pari smörgarii eväiks ja sitä sitten pluggaamaa, / fiilistellä, kun ei stadissa enää pysty budjaamaa.’”

V-P Salminen Helsingistä miettii ennen aikojaan kuolleita suuria poeettoja.

”Näillä riveillä puhuttelee lukijaa Teemu Hirvilammin maan- ja kadunläheinen ääni. Hirvilammi kuoli 59-vuotiaana. Se on yli kymmen vuotta enemmän kuin Leinolla tai Saarikoskella ja noin kymmenen vuotta enemmän Arto Melleriinkin verraten. Ehkäpä siis vaarallisen elämäntavan runoilijoidenkin keskimääräinen elinikä on pitenemässä.”

Hirvilammin ovat tunnistaneet myös Sirpa Taskinen ja Raila Rinne Helsingistä, Jari-Pekka Vuorela ja Pertti Timonen Tampereelta, Juhani Niemi Hangosta sekä Ahti Ruoppila Jyväskylästä. Palkinto omaa runosuontaan avanneelle Mika Sunille. (rb)

Viikon 12-13 sitaatti

Viikon kirjailija on 2000-luvun debytantteja, joka on uudella vuosituhannella pukannut ulos kiiteltyjä romaaneja tasaiseen tahtiin. ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!”, näin intoutui muuan ison lehden kriitikko hehkuttamaan hänen esikoisestaan. Mutta löytyy hänen meriittilistaltaan myös rimanalituksesta saatu huomionosoitus.

Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset pääsiäislomailun vuoksi poikkeuksellisesti vasta 6.4. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”Asenievin sihteeri tuo hänelle muovikassin. Aseniev kysyy, muistaako hän oikein, että minulla on poika. Kyllä kyllä, minä vastaan. Oikea pieni cowboy, olen vähällä lisätä. Aseniev kaivaa kassista ruskean, kapean ja pitkänmallisen pahvikotelon. Hän antaa sen minulle ja sanoo sanan, josta en saa selvää: Spetsnaz, tai jotain sen kaltaista. Hän nauraa. Hän ojentaa votkapullon ja mustikkasuklaalevyn. Sovimme seuraavan päivän aikataulusta, ja minä lähden.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Pitkien virkkeiden kirjallinen sinfonikko

Antonio Muñoz Molina.

Visaväki ei näyttänyt pääsiäisenäkään apatisoituneen juhamietomaisesta mämminsyönnistä tai ylenmääräisestä suklaamunien popsimisesta, vaan on ollut tuoreena ja terveenä cvastauspostia lähettämässä. Arvuuteltu espanjalaiskirjailija tunnistettiin mukiinmenevästi.

Petri Kettunen avaa pelin menemällä suoraan asiaan.

”Kysytty kirjalija on Antonio Muñoz Molina. Hän voitti ranskalaisen Prix Femina l’Etranger- palkinnon parhaasta käännösromaanista v. 1998. Vuodesta 2013 lähtien hän on ollut Espanjan kunninkaalisen akatemian jäsen. Molina debytoi jo vuonna 1983 (’El Robison urbano’) ja kirjoittanut kaiken kaikkiaan 23 romaania, joista on suomennettu vain kuusi teosta.”

Sitaatin Kettunen arvelee olleen teoksesta ”Sefarad”, vaan eipä ollut se. Oikean kirjan nimeää Juhani Niemi:

”Hakematta tulee mieleen tämän hetken ehkä kuumin espanjalainen kirjailija, painosten kuningas, Espanjan kuninkaallisen akatemian nuorin koskaan valittu jäsen, monin palkinnoin huomioitu Antonio Muñoz Molina. Romaanista ’Täysikuu’ hän sai Femina Étranger- palkinnon 1998.

Visasitaatti taas löytyy teoksesta ’Öinen ratsumies’, alkujaan ’El jinete polaco’, eli puolalainen ratsastaja. Melko tuore käännös Keltaisessa kirjastossa, 2010, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo 1991. Romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta kutoo yhteen rakkaustarinan ja pikkukaupungin kronikan, joka heijastelee koko maan vaiheita yli sadan vuoden ajalta.”

Unto Vesa tarkentaa vielä sitaatin paikan suurennuslasilla.

”Kysytty kirjailija on Antonio Munoz Molina ja teos Öinen ratsumies, sitaatti sen ykkösosasta Äänten valtakunta.  Ei meinannut osua millään silmiin, kun etsin lyhyttä kappaletta, ja Munozin kappaleet ovat sivujen mittaisia.”

Totta, peninkulman pituisten virkkeiden kanssa tuskaili visaukkonnekin. Vaikka kirjassa on päälle 750 sivua, oli sopivan ytimekkään lainauksen löytäminen työn ja tuskan takana.

* * *

Eero Reijonen tarttui Sefaradin innoittamana tiiliskivi-Ratsumiestä sarvista, ja ryhtyi luvulle.

”Sinuhen paksuinen opus edellytti lisätoimia perheessä. Laatuteoksen lukemisen Laistaja määräsi taannehtivasti itselleen ulkonaliikkumiskiellon. Täysihoidossa luonamme oleva karvaton lassie, Mooses nimeltään, kiikutti remminsä ajallaan lakeijansa syliin, palveluhommat piti suorittaa. Muutoin loikoiltiin mainion kertojan seurassa lukuseslongilla.

Andalusialaisen kirjailijan Sefarad, vasta vuosikymmen visakirjan jälkeen kirjoitettu, on kertomuskokoelma vainotuista, juutalaisista enimmäkseen. Se oli saanut aikanaan hyvät arvostelut. Näköjään laumaeläin Visakallo sitä tietysti aikanaan lukemaan. Tarinat olivat hienoja, todella ajankohtaisia yli vuosikymmen  sitten. Ja vielä ajankohtaisempia tänään. – – –

Öinen ratsumies on välillä naivi, junnaava, asioita toisteleva ja lemmenkohtauksissa joskus kiskaviihten liepeitä hipova. Mutta on se kuitenkin sujuvaa, mukaansa tempaavaa. Sefaradin kerronnallista jaksotusta verrattiin vaihtuviin melodioihin, teemojen toistot rinnastuivat vapaaseen sinfoninen musiikkiin.

Tämän muistaen ryhdyin kirjalle. Luin kolme Ratsumiehen päälukua kerrallaan ja kyllähän tarinassa selvä musiikin tempo oli. Se vaihteli kyllä lukujen sisälläkin, mutta pitkillä vedoilla teksti todella soljui.
Fiilistellessä tekstimääräkin alkoi lukijasta tuntua sopivalta andalusialaiseen kertomukseen. Hienoja tarinoita, vähän aikaan irrallisia, mutta myöhemmin kokonaisuuteen liittyviä. Kehystarinan keskiössä on seinään muurattu nuori aatelisnainen, jonka lähes satavuotias lääkäri-rakastaja don Mercurio löytää ja antaa näin aikaperspektiivin muisteloille.

Teoksen nimen lopulliselle lähteelle kirjailija johdattaa viimeisessä osassa. Nadia huomaa isänsä, majuri Galazin sulautuvan ratsumiehen hahmoon kun hän isän kuoleman jälkeen löytää tämän jäämistöstä grafiikanlehden. Alkuperäistaulu on Rembrantin  ’Puolalainen ratsumies’. ”

Myös Mauri Panhelainen ymmärtää molemmat suhtautumistavat, plus- ja miinus-varaukselliset.

”Kirja on kuin tiiliskivi, eikä sen aloittamista helpota se, että virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia heti alusta alkaen. Sisältökin on painava, riittäisi parin kolmen kohtuullisen kokoiseen romaaniin. Kun pääsee kynnyksen yli teokseen sisään, eteen aukeaa kiehtova tarina, kaunokirjallinen seikkailu Espanjan 1900-luvun mentaalihistoriaan. – – –

Molinan proustilainen  ja rönsyilevä romaani jakaa lukijoita ja kriitikoita. ’Nerokkaasti polveileva kerronta vie matkalle tarunomaiseen menneisyyteen’, hehkuttaa ihastuksesta hengästynyt lukija.

Toisenlaista suhtautumistakin löytyy. Jokainen lukija ei välttämättä jaksa innostua pitkien monipolvisten lauseiden availusta. Kirjan tekee vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan, sanoo eräs blogisti. ’Eihän hyvän kirjallisuuden pitäisi olla näin ikävystyttävää’, huudahtaa vastahakoinen kriitikko.”

* * *

Pertti Vuorelalla lopullisen kannan ottaminen on vielä vaiheessa.

”Antonio Munoz Molina oli minulle vain nimeltä tuttu huolimatta vahvasta maineestaan. Sain kirjastosta Öisen ratsumiehen ja aloin lueskella sitä. Lukuisia kertoja Espanjassa olleena lukeminen tuntui jo etukäteen miellyttävältä. Pääsisin syvemmälle Espanjan kulttuuriin. Öinen ratsumies on kuitenkin yli 750-sivuinen järkäle täynnä tiukkaa proosaa, joten kirja on vielä pahasti kesken.”

Sirpa Taskisella se näyttää jäävän pysyvämmin kesken.

”Kyllähän sitä nuorena luki paksuja moniosaisiakin raamattuja poistiehensä, mutta nyt jo pelkästään 767-sivuisen opuksen katseleminenkin väsyttää. Etuliepeen mukaan ’romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta tempaisee lukijan mukaansa’. Kun muutaman sivun jälkeen näin ei käynyt, taitaa Öinen ratsumies jäädä minulta pelkän selailun varaan.”

Ilpo Pietilällä urakka on vasta edessä.

”Kummasti vaan kirjahyllystä, kirjojen päältä löytyi käden käänteessä tämä vielä lukemistaan odotteleva visateos. Nyt se sitten pääseekin mukaan Lapin reissulle. Jos vaikka olisi mahdollisuus uppoutua sen sisältöön ja ainakin päästä hyvään alkuun sen luennassa.”

Oma apu oli paras apu Raila Rinteellekin.

”Nytpä löytyi visavastaus omasta kirjahyllystä: Antonio Munoz Molina, Espanjan kuninkaallisen akatemian jäsen, journalisti ja tuottelias romaanikirjailija. Löysin hänet kauan sitten silmieni osuttua taskukirjaan nimeltä ’Talvi Lissabonissa’. Tykkään Lissabonista ja jazzista ja eritoten saksofonin soitosta, joten se kirja tulee luettua harva se talvi aina uudestaan. – – –

Sofi Oksasta ja Antonio Munoz Molinaa yhdistävä palkinto on Ranskassa parhaalle käännösromaanille myönnettävä Femina-palkinto. Oksanen sai sen Puhdistuksesta vuonna 2010.

Munoz Molinan kotisivuilta käy ilmi, että hän kommentoi jatkuvasti tapahtumia Madridissa ja kirjallisuudessa. Tuorein äsken avaamani artikkeli koski Jevtushenkoa, jonka kuolemasta uutisoitiin huhtikuun alkupäivinä.”

Ulla Vaara koukkaa Maginan auringon alle mutkan kautta.

”Kun on lukenut psykologi, filosofi, feministikirjailija Julia Kristevan kirjan ’Muukalaisia itsellemme’, jossa pohditaan historiallisesta ja psykologisesta näkökulmasta, mitä on elää ulkomaalaisena tai muuten erilaisena Euroopassa, ymmärtää paremmin Antonio Muñoz Molinan Sefarad -romaania, jonka  keskeisiä teemoja on pakolaisuus ja sen seurauksena vieraantuminen, toiseuden tunne ja muukalaisuus. – – –

Viikon 14 sitaatti ei kuitenkaan ole Sefaradista ja nyt joudunkin menemään arvauksen puolelle. Nimittäin kummassakin hänen viimeisimmässä romaanissaan keskeisessä osassa on Maginan maalaiskaupunki, joka on

Muñoz Molinan synnyinkaupungin, Andalusiassa sijaitsevan Ubedan fiktiivinen versio. Magina on vahvemmassa osassa ’Kuun tuulessa’, joka on omaelämänkerrallinen, jota tosin osin Öinen ratsumieskin on, joka kertoo nuoren ihmisen ja suvun elämästä Francon aikakaudella ja sitten Francon jälkeisestä ajasta.”

Ulla osuu entten tentten -hokemalla oikeaan kirjaan. Samoin käy arvauksissaan myös kokkolalalaiselle Jaana Pikkarainen-Haapasaarelle ja tamperelaiselle Irma Koskelle. Flaksi puolestaan käy Raila Rinteelle, jolle menee viikon palkinto. (rb)

Viikon sitaatti *

Kevään kolmannen tähdellisen ”kertaustehtävän” kirjailija poistui joukostamme murheellisen varhain, mutta ehti sentään kirjoittaa tuotannon, joka sisällöllisesti hakee vertaistaan kirjallisuudessamme. Nyt esillä oleva novellikokoelman tarina on mahdollisimman epäajankohtainen, mutta varmasti kirjan tunnetuin. Ja novelleihin myös päättyi kirjailijan ura.

Siis kenen, mikä kirja? Vastaukset viimeistään 3.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”– Ilta tuppaa saapumaan ennen aikojaan kuin sairastunut ihminen töistä kotiin, Aki sanoi ja meni sytyttämään valon. Tänään me ei enää keritä metsästämään. Mutta pidetään pienet peijaiset ensihätään. Ja suoriudutaan matkaan niin aikaisin aamusta kuin mahdollista eli sitten, kun ollaan todistettavasti herätty. Ei tehdä mitään tiukkoja aikatauluja. Time is money, ja sitähän meillä riittää. Ruben ja Simeon, älkää nuuhkiko ja kyhnyttäkö isin parasta ystävää koko ajan! Huomenna saatte vetää pitkin metsää kuin Rajamäki kaarretta. Mutta vaasisi, ikituore veriveljeni!
– Vaasisi! Mikko sanoi ja kohotti lasinsa.”

Keskustelua aiheesta

Alussa oli viiva – Kirjavisassa graafista proosaa

Kuva: Katja Lösönen
Juhani Känkänen piirsi makoisan karikatyyrin taiteilijuudesta romaanissaan Toivon mukaan.

Vimmaisen Viita-viikon jälkeen tulee pakostakin notkelma, aika syväkin. Vain viisi tietäjää, kaikki sieltä tutuimmasta päästä.

Aloitetaan retki eteläisestä lähtöpisteestä. Hangon visaveteraani Juhani Niemi tuntuu olevan varsin innoissaan visakirjailijastamme.

”Vuosi, pari sitten, etsiessäni vastausta johonkin kirjavisakysymykseen, törmäsin tähän kyseiseen kirjaan. Sitä en muista, löysinkö silloisen vastauksen, mutta tämä kirja tuli luettua kerralla.

Kyseessä on Juhani Känkäsen esikoinen ’Toivon mukaan’, joka sai ilmestymisvuonnaan 2005 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Juuri sain käsiini Känkäsen viimeisimmän teoksen ’Luppa ja Tattis’, joka on ainakin vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Mutta ei lastenkirja, nimestään huolimatta.

Toivon mukaan -romaani on jonkinlainen parodia taiteilijaelämäkerroista, tai paremminkin ehkä koominen satiiri, tai… vain lämpimällä huumorilla kuvattu elämä. Teos perustuu taiteilija Toivo Päählön (päähenkilö) kolmipäiväisen haastattelun nauhoituksiin. Päählö kuvailee elämäänsä ja taiteilijuuttaan omin sanoin, harhaillen ja rönsyillen, haastattelijan yrittäessä saada häntä pysymään aiheessa. Toivo Päählöä erehtyy melkein pitämään oikeana henkilönä.

Aivan loistava kirja luettavaksi, edes viittaukset taidehistoriaan eivät häiritse lukukokemusta. Sen verran hyvin ne on siloiteltu tarinaan mukaan.”

Sirpa Taskinen on taas vähän varauksellisempi.

”Juhani Känkänen sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksestaan Toivon mukaan vuonna 2005. Kirjaa voi lukea parodiana, ja siinä on hyviä läppiä tyyliin ’riski sairastua aikuisiän taiteilijuuteen’ ja ’Täällähän on pimeää kuin jouluna asian lähteillä!’, mutta ihan loppuun asti en paksua teosta jaksanut lukea.

Muut lukijat ovat ilmeisesti olleet suopeampia, sillä kirja oli ilmestymisvuonnaan Akateemisen kirjakaupan suosituin esikoisteos.”

Pertti Vuorela menee asian ytimeen.

”Keskeisellä sijalla on viiva, jollaisen Toivo piirsi konttausikäisenä kotinsa kaikkia seiniä yhdistäväksi täsmälleen samalle korkeudelle. Siitä viivasta alkaa Toivo Päählön maineikas taiteilijan ura, joka päättyy kuinkas muuten kuin viivaan.

Juonessa on yllättäviä käänteitä kuin vekkihameessa. Ronskit, karikatyyriset sivuhenkilöt kuten Muna-Raikka ja puolukkauskovainen isoisä vauhdittavat hulvatonta ja koomista tarinaa. Veijaritarina parhaimmillaan.”

* * *

Eero Reijosen tutusti rönsyilevässä vastauksessa on paljon hyviä havaintoja.

”Känkänen piirtää taiteilijantyöstä riipaisevan karikatyyrin. Joskus kuuluu luomisprosessin edetessä naurua, pikemminkin epätoivon kuin ilon; ei taiteilijalla ole siipiä olkapäissä vaan lyijypaino kengissä. Taiteilijat ovat parhaimmillaan kaskujen aiheina. – – –

Hyvin kirjaileva graafikko asettaa sanansa taiteen peruskysymyksistä: ’Ihmisestä on luonnos tehty jo ennen hänen syntymänsä hetkeä. Tämä käy hyvin yksiin taiteen, myös maalaustaiteen, perusteiden kanssa. Taide on paitsi asioiden tuntua myös maailman ennakointia. Liike kuvataan aina jonkun toisen liikkeen alustuksena. Ajatteleva Rodinkin sanoi, että oikein kuvatussa liikkeessä vartalo ei suorita kuvauksen kohteena olevaa liikettä vaan valmistautuu jo seuraavaan…. Ohje maalaamisessa ja piirtämisessä on, että parempi on karsia mahdolliset virheet tulevasta teoksesta jo ennen työhön ryhtymistä kuin pyyhkiä niitä vasta paperilta ja kankaalta.’

Länsimetron suunnittelijoiden olisi pitänyt lukea Juhani Känkästä ja jättää Taloussanomat
tauolle. – – –

Freskomaalaus on visakalloakin jonkin verran katsojana ja kokijanakin kiinnostanut. Nykytekniikkakin peukuttaa kohti kattoa tässä kohtaa, sillä visakallo kääntyy vuosi vuodelta paremmin parkettia kuin kattoa kohti. Pirunmoinen tuli on täytynyt roihuta näiden todellisten artistien rinnassa. Michelangelokin paukutti vuosikausia huippujälkeä pää alaspäin hikisten taljojen varassa.

Huima freskomaalauksen abc-kirja tämä Känkäsen Toivo-tarina on. Piruuttani kaivoin vanhan Firenzen taideaarteita käsittelevän opuksen esiin ja vertasin; tanakkaa faktaa sielläkin, tietysti. Duuni oli tiukkaan aikataulutettu. Värit on jouduttu sivelemään kostealle kalkkilaastille. Laastin nopean kuivumisen takia seinästä voitiin rapata kerrallaan vain sellainen osa, jonka taiteilija pystyi maalaamaan päivässä, eli niin sanottu päivätyö.

Tarinankertoja Känkänen on Espoon kaudellaan vetänyt tästäkin puuhasta jämäkän viivan… katoamispiste ei leviä tuumaakaan ohi visaisen kallon. Jos mies pystyy kirjoittamaan freskomaalauksen teknisistä vaatimuksista yhtä raikkaasti kuin tikkupaskan sinkoamisesta kuusikkoon, voidaan häntä kutsua taiteilijaksi.”

Mauri Panhelainen löytää Känkäsen taiteilulle vertailukohdan todellisuudesta.

”Kotikaupunkiin perustettavaan tehdasgalleriaan tilataan taiteilija Päählöltä suurisuuntainen kattomaalaus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin kattoon tekemien freskojen tapaan. Siitä tulee Päählön uran pääteos, nimeltään ’Karvarannan utopia’. Se kuvaa kaupungin historiaa ja kehitystä, mutta omaperäiseen tapaan. Kaupungin merkkihenkilöt haluavat kuvaan mukaan. Päählö maalaa kaupunginjohtajan pään väärin päin, muilla silmää tekevillä ei ole vaatteita verhonaan, postinkantajalla on neljä kättä ja torimummolla silakkasormet. Pienten enkeleiden mallina käytetään porsaita ja sitä rataa. Skandaalihan siitä tulee.

Etsimättä tulee Känkäsen romaanista mieleen taiteilija Pellervo Lukumiehen 1970-luvulla Toivakan kirkon kattoon maalaamat pop-taiteen tyyliset freskot. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Alvar Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies teki työn ’oman sielun ja persoonan mukaan’. Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon. Nykyään Lukumiehen maalaukset ja kirkko ovat Toivakan matkailuvaltti.” (rb)

Viikon 15–16 sitaatti

Viikon kirjailija täyttäisi tänä vuonna 85, mutta hänen elämänsä katkesi murheellisissa merkeissä aivan liian varhain. Paljon mahtui tragediaa hänen lyhyen elämänsä varrellekin, mutta siitä hän ammensi myös aineksia kiiteltyyn tuotantoonsa, joka käsitti sekä runoa että proosaa. Hänen merkittävimpänä pidetty teoksensa ilmestyi postuumisti.

Kuka kovan onnen lapsi, mikä teos? Vastaukset pääsiäisen tähden vasta 26.4. mennessä  osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Siihen kohtaan tulvii väri, himmeä purppura.
Muu ruumis on kauttaaltaan kalpea,
helmenhohtoinen.

Kallionkolossa
meri imee hellittämättä,
yksi onkalo kokonaisen meren ydin.

Kärpäsen kokoisena
tuomion merkki
ryömii alas seinää.

Sydän sulkeutuu,
meri luisuu takaisin,
peilit on peitetty lakanoin.”

Keskustelua aiheesta

Rehn, Rönkä ja Puu valitsevat kirjallisuuden Finlandia-voittajat

Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsee tänä vuonna ministeri, ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn (kuvassa). Tietokirjallisuuden palkinnon valitsee puolestaan toimittaja Matti Rönkä ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päättää laulaja, lauluntekijä Anna Puu.

Kolmikko valitsee voittajat valitsijalautakunnan nimeämistä teoksista. Jokaiseen lautakuntaan kuuluu puheenjohtajan lisäksi kaksi jäsentä.

Palkintojen voittajat selviävät marraskuun 29. päivänä. Palkinto lihottaa saajan lompakkoa 30 000 eurolla.

Viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Jukka Viikilä teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto meni Juuli Niemelle kirjasta Et kävele yksin ja Tieto-Finlandia Mari Manniselle kirjasta Yhden lapsen kansa.

Tuomioja: Siltalan uusikin kirja saa tylyn vastaanoton

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Erkki Tuomioja arvioi Juha Siltalan tuoreimman teoksen saavan tylyn vastaanoton.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) arvioi professori Juha Siltalan uusimman teoksen (Juha Siltala, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 494 s.) saavan maamme oikeistolaisissa piireissä yhtä tylyn tuomion kuin hänen 13 vuotta aiemmin ilmestynyt Työelämän huonontumisen lyhyt historia ,

– Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalismista, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta.

”Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”, Tuomioja siteeraa Yrjölän arviota.

– Arvostelun arviointia varten on hyvä tietää, että Yrjölä on Opteam-työnvälityspalvelun asiakasjohtaja myytyään perustamansa mediayritys Journalistikoneen Opteamille, jonka kotisivulla kerrotaan, että ”Journalistikone on Suomen ensimmäisiä yrityksiä, joka on tarjonnut journalistisen sisällöntuotannon isomman mittakaavan ulkoistus- ja vuokrauspalveluita”. Siltalaa lukiessaan jokainen voi pohtia myös mitä tämä merkitsee paitsi keskiluokan asemalle ja työelämän laadulle myös journalismin laadulle, Tuomioja huomauttaa.

”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli” – Jenni Haukio vaikuttui runon sanoista

Jenni Haukion toimittama runokokoelma Katso pohjoista taivasta ilmestyi torstaina. Haukio on koonnut samoihin kansiin suomalaisia puhutelleita ja puhuttelevia klassikoita ja uutuusrunoja yhteensä 160 runoilijalta.

Kokoelman kustantaman Otavan mukaan antologia on rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle.

– Kun pohdin sitä perintöä, jonka minua edeltäneiltä sukupolvilta olen rakkautena runouteen saanut, nousevat kiitolliseen mieleeni Mirkka Rekolan runon sanat: ”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli”. Sanat, joihin kiteytyy jotain hyvin olennaista satavuotiaan Suomen historiasta, Jenni Haukio kirjoittaa kokoelman esipuheessa.

Runokokoelman nimi on peräisin Helvi Juvosen vuonna 1955 julkaisemasta runosta Kalliopohja. Teos on kuvitettu maalauksilla Mäntän Serlachius-museoiden kokoelmista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta