Kirjavisa: Runosoturi, fennougri

Kuva: Sammakko
Teemu Hirvilammi, stadin katujen dallaaja ja metsän poika.

Siihen nähden, että kymppisitaatissa oli kohteena yksi visanpyörittäjän nuoruuden suosikeista, tehtävä tunnistettiin komeasti. Näissä ”omissa suosikeissa” kun on usein vedetty vesiperiä. Palautteen runsauden arvoa kohottaa se, että kopioijan sormi oli osunut varsin strategisessa kohtaa väärälle kirjaimelle.

Vesa Kautto Tampereelta kertoi, millaiseen tahattomaan harhaanjohtamiseen visahörhö hairahti.

”Tälläkin kertaa tieni kirjallisuuteen kulki kuvataiteen kautta. Näytin visatehtävää akvarelliryhmässä Matti Mannille, joka on taitava maalari ja runouden harrastaja. Matti arveli, että kyseessä saattaisi olla Teemu Hirvilammi. Oikein aavistettu, näyte on Teemu Hirvilammin (1955–2015) kokoelmasta ’Joukkohaudassa et ole yksin’, runo ’Yöllä satoi vettä.’

Visaukko ei yleensä virheitä tee, mutta nyt oli runon yksi sana kirjoitettu väärin, ainakin alkuteoksen mukaan. Pitäisi olla: ’mä olin menettänyt kimmani ja kämppäni’, ei kikkani ja kämppäni.”

Koo tai ämmä, mitä välii? No, aika paljon. Sen tietää kovan jäljitystyön tehnyt tervakoskelainen Ossi Lehtiökin.

”Teksti kertoi lähes selvästi sen, että runoilija on elänyt kaupunkiympäristössä ja peräisin näin täkäläiseltä ja helsinkiläiseltä kielialueella, josta kertoo sanan mä käyttö jopa neljä kertaa melko lyhyessä runossa. Termi tulee tekstinkorjauksessa punaisella merkityksi ja virheelliseksi. Etenkin termit bummattiin, jonka tavallinen ei-helsinkiläinen taapero kirjoittaisi työväen p-kirjaimella ei herrojen b:llä. Samoin tripissä, kyttiksellä, budjaa ovat juuri helsinkiläisen slangin tuotosta. Tosin runo ei ollut puhdasta slangia, eli osaaja ei ole vanhan polven Stadin Arska.

Mutta mitä runoilija tarkoittaa sanalla kikkasi säkeessä mä oli menettänyt kikkani ja kämppäni? Olen moisesta aivan äimän käkenä! – – –

Syntyi poispudotusten leikki. Melleri se ei ollut, kuoli toukokuussa ja oli maalta. Eikä Leskisen Juice, kuoli marraskuussa ja oli kanssa maalta, eikä käyttänyt tuollaista kieltä.”

Ja löytyihän se Teemukin lopulta.

Tamperelainen Unto Vesa oli harhautuksista huolimatta varma valinnastaan:

”Miljonäärikisassa vaihtoehdot olisivat varmaan: Onko tämä boheemi runoilija: A) V. A. Koskenniemi, B) J. L. Runeberg, C) Eino Leino vai D) Teemu Hirvilammi. No lukitaan D.”

***

Mauri Panhelainen Jyväskylästä löytää muistokirjoituksesta oikeat sanat kirjailijaa kuvaamaan.

”Teemu Hirvilammin muistokirjoituksista hahmottuu monipuolinen ihminen ja runoilijapersoona: pohjalaisen isän poika, äidin puolelta neljännen polven stadilainen. Kapakoiden ja kivikatujen tallaaja, joka oli mieltynyt luontoon ja suuriin metsiin. Perhekeskeinen ihminen, mutta myös säteilevä lavarunoilija, jota taiteilijaelämä vei välillä liiankin lujaa. Hirvilammin kootuista runoista näkyy, että työläistaustainen runoilija tunnusti lähtökohtansa ja että hänellä oli taiteessaan vahva halu puolustaa heikompia.”

Kirsti Luovan kirjuroima Lappilan kirjapiirikin on ollut nekrologien äärellä.

”Teemu Hirvilammi, stadin kundi, tosi runoilija ja köyhien ystävä. Luettiin netistä muistokirjoitus 6.3.2015 kuolleesta Hirvilammista, mutta täällä maalaiskirjastossa ei ollut ainuttakaan hänen runoteostaan eikä enää ehditty muualta tilailla, joten jäämme odottamaan kirjavisan muiden vastaajien analyyseja. Kiitos jälleen yllykkeestä löytää uutta lukemista!”

”Uusi, mielenkiintoinen tuttavuus” oli tämä kirjailija myös Pertti Vuorelalle.

”Fennougriksi itseään kutsuva Teemu julkaisi 14 runokirjaa, runovihkoja sekä kaksi runomusiikkilevyä, jotka oli tehnyt yhdessä säveltäjä Ari Taskisen kanssa. Lisäksi hän oli keskeinen hahmo niin sanotun Turun runoliikkeen synnyssä 1990-luvulla. Runoilijalla kerrotaan olleen myös kosolti lavakarismaa. Kustantaja nimitti puolestaan Teemua runosoturiksi.”

”Olipa osuva visavalinta!” intoilee Veikko Huuska Ikaalisista.

”Jokainen, väitän, omakustanteen julkaissut, tuntee myötätuntoa, veljeyttä, toista omakustannekirjoittajaa kohtaan, niin minäkin.

Teemu Hirvilammi (15.11.1955–6.3.2015) oli veljeskunnan jäsen. Punkin innoittama Aika tallaa torakat (omakustanne 1977) löytyi – kumma kyllä kirjastosta, aikanaan, silloin ennen poistomyyntiä. Mikä olikaan parasta ennen? Arton jälkeen Teemu, eikä sitten mitään: kaikkein aidoin kerros 70–80-lukujen koluajia on poissa. Onneksi on kirjat.”

***

Ulla Vaara Lahdesta on vaikuttunut runon äärellä.

”’Mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs’ on niin upea runo, että ihan sydämestä otti, kun sen Viikon sitaatista pitkästä aikaaluin. – – –

Joka ei ole aiemmin tutustunut Hirvilammen tuotantoon, niin nyt kipinkapin kirjastoon lainaamaan esim. ’Pyramidipipo’ tai viimeiseksi julkaistu ’Vulkaaniset vuodet’ (Sammakko 2008). Runot ovat hienoja, karkeita, pahoja, kauniita ja hurmaavia. Joillekin ihailijoille punkkia. Minä olen myyty Teemu Hirvilammin runoja lukiessani. Kyllä Suomi on runoilijoiden ja runojen maa.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsinki on jäänyt pohtimaan runoilijasuosikkejaan.

”Hirvilammi oli Vallilan kundi, jonka tämä runo Yöllä satoi vettä kuvaa Stadin kundin arkea koskettavasti.

Tulin nyt samalla miettineeksi lempirunoilijoitani ja kummasti kärjessä ovat miehet Lauri Viidasta Arvo Turtiaiseen. Runot täynnä arjen kuvausta ja kielen juhlaa. Sitä löytyi myös tämän kertaisen runoilijan kynän jäljestä.”

Myös Mika Suni Espoosta yhytti Hirvilammista Arskan hengen.

”Jotenkin tulee lievästä slangista mieleeni synnyinkaupunkini ja sen stadirunoilija Arvo Turtiainen: ’… mutta en tiedä miksi, / laikusta tuo kniiga skaffimaan ehkä just siksi. / Pari smörgarii eväiks ja sitä sitten pluggaamaa, / fiilistellä, kun ei stadissa enää pysty budjaamaa.’”

V-P Salminen Helsingistä miettii ennen aikojaan kuolleita suuria poeettoja.

”Näillä riveillä puhuttelee lukijaa Teemu Hirvilammin maan- ja kadunläheinen ääni. Hirvilammi kuoli 59-vuotiaana. Se on yli kymmen vuotta enemmän kuin Leinolla tai Saarikoskella ja noin kymmenen vuotta enemmän Arto Melleriinkin verraten. Ehkäpä siis vaarallisen elämäntavan runoilijoidenkin keskimääräinen elinikä on pitenemässä.”

Hirvilammin ovat tunnistaneet myös Sirpa Taskinen ja Raila Rinne Helsingistä, Jari-Pekka Vuorela ja Pertti Timonen Tampereelta, Juhani Niemi Hangosta sekä Ahti Ruoppila Jyväskylästä. Palkinto omaa runosuontaan avanneelle Mika Sunille. (rb)

Viikon 12-13 sitaatti

Viikon kirjailija on 2000-luvun debytantteja, joka on uudella vuosituhannella pukannut ulos kiiteltyjä romaaneja tasaiseen tahtiin. ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!”, näin intoutui muuan ison lehden kriitikko hehkuttamaan hänen esikoisestaan. Mutta löytyy hänen meriittilistaltaan myös rimanalituksesta saatu huomionosoitus.

Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset pääsiäislomailun vuoksi poikkeuksellisesti vasta 6.4. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”Asenievin sihteeri tuo hänelle muovikassin. Aseniev kysyy, muistaako hän oikein, että minulla on poika. Kyllä kyllä, minä vastaan. Oikea pieni cowboy, olen vähällä lisätä. Aseniev kaivaa kassista ruskean, kapean ja pitkänmallisen pahvikotelon. Hän antaa sen minulle ja sanoo sanan, josta en saa selvää: Spetsnaz, tai jotain sen kaltaista. Hän nauraa. Hän ojentaa votkapullon ja mustikkasuklaalevyn. Sovimme seuraavan päivän aikataulusta, ja minä lähden.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kirjavisalle tulee juhlavuodeksi poikkeustila

Koska tällä viikolla ei ole normaalia Kirjavisa-purkua vaan vain pelkkä uusi sitaatti, käytetään tilaisuus hyväksi, ja käydään läpi  vähän käsillä olevan tuplajuhlavuoden kuvioista.

Suomen täyttäessä sata vuotta saavuttaa myös Kirjavisa merkittävän virstanpylvään: kuukautta ennen itsenäisyyspäivää juhlitaan Kirjavisan 25-vuotissynttäreitä. Lähtölaukaushan posahti 6.11.1992 Pentti Saarikosken runolla. Päävisaisäntä oli tuolloin Demarin kulttuuritoimituksen vetäjä Tapani Suominen (visaväen paremmin vain ts:nä tuntema) kisällipoikanaan tämänkin jutunpätkän signeerannut henkilö, visanimimerkiltään loogisen simppelisti rb.

Itsenäisyytemme satavuotisuuden ja visan neljännesvuosisataisuuden kunniaksi Kirjavisan normaalikäytäntöihin tulee täksi vuodeksi huomionarvoinen poikkeussääntö.

Kun periaatteena on alusta alkaen ollut, että sama kirjailija ei esiinny visassa kahdesti (muutama tahaton lipsahdus on tosin sattunut), vuoden 2017 tehtävissä tulee esiintymään suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat visassa jo olleet.

Nämä sitaatit tullaan merkitsemään asteriskilla *, ja myös tehtävävihjeissä asia nostetaan aina esiin. Olkoon pysyväisvinkkinä koko vuodelle se, että nämä tuplautuvat kirjailijat tulevat olemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden painoarvoltaan raskainta sarjaa – ainakin visamaakarin mielestä.

Tuplauksia tulee koko vuodelle yhteensä kymmenen, loppuvuotta kohti tihentyen.

Viikon 2 sitaatti

Kakkosviikon sitaatti ei vielä ole juhlasarjaa, tämä kirjailija, joka on kirjailijanimeltään muuten visahistorian lyhimpiä, ei varmasti ole visassa aiemmin esiintynyt. Mutta monilla muilla foorumeilla senkin edestä. Hänen tekstiään on kuultu muun muassa olympialaisten avajaisissa, hän on ollut Oscar-ehdokas, maailmanmaineeseen yltäneen rock-bändin jäsen ja voittanut erään huomionarvoisen kirjallisuuspalkinnonkin.
Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset viimeistään 18.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Perämiehellä oli sellainen tapa, että ennen kertomuksen aloittamista hän otti taskustaan lahon puunlastun ja asetti sen korvalleen kuin puhelimen luurin. Hän kuunteli lastua parin minuutin ajan ja antoi silmiensä painua kiinni kuin unessa, mutta silmäluomien alla pupillit värähtelivät kiireen vilkkaa. Olin ensimmäistä kertaa Kaineuksen kuulijana ja siksi hymyilin hölmistyneenä tämän hullunkuriselle käytökselle. En osannut kuvitella muuta kuin että se oli jonkin alatyylisen narriesityksen tai parodian esinäytös.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Viime vuoden kirjamyynnin listakärkiä olivat Potter, Remes, Mielensäpahoittaja ja japanilainen siivouskirja

Ilkka Remes, Harry Potter ja Marie Kondo jylläsivät Suomen viime vuoden kirjamyyntilistoilla.

Suomen kustannusyhdistyksenjuuri julkaisemalla vuoden 2016 myydyimpien kirjojen listalla nousi yksi ylitse muiden: J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaa ”Harry Potter ja kirottu lapsi” -teosta myytiin Suomessa yhteensä 97 600 kappaletta. Rowlingin, Tiffanyn ja Thornen luoma tarina on kahdeksas Harry Potter -kirja ja ensimmäinen näytelmäversio. Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Kustannusyhdistyksen vuoden myydyimpien listauksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kärjeksi nousi edellisen vuoden tapaan Ilkka Remes uusimmalla trillerillään ”Kiirastuli”. Kirjaa myytiin 55 600 kappaletta.

Vuoden 2016 loppuun mennessä Remeksen teosten kokonaismyynti on noussut yli kahden kahden miljoonaan kappaleen.

Vuoden 2016 myydyimmäksi kotimaiseksi kirjailijaksi aikuisille suunnattujen kirjojen luokittelussa nousi Tuomas Kyrö kolmella viime syksynä julkaistulla Mielensäpahoittaja-teoksellaan. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ”Mielensäpahoittajan hiihtokirja” oli kakkonen yli 47 000 myydyllä niteellä, tietokirjaluokituksen saaneet ”Mielensäpahoittajan keittiössä”  ja  ”Mielensäpahoittaja – miehen työt” myivät selvästi yli 20 000 kappaletta kumpikin, joten Kyrön kirjojen kokonaismyynti nousi lähelle sataa tihatta.

Kun Potter jyräsi kärkeen lastenkirjalistalla, menivät muut ”mitalisijat” suomalaisille kestosuosikeille. Kakkonen oli Aino Havukaisen ja Sami Toivosen ”Tatu ja Patu etsivinä”  42 800 kappaleen myynnillä ja kolmonen Mauri Kunnaksen ”Herra Hakkarainen harhateillä” lähes 39 000 kappaleen myyntiluvuilla. 20 parhaiten kauppansa tehneen lastenkirjan joukossa oli muuten yksitoista Kunnaksen kirjaa, joiden kokonaismyynti oli lähemmäs 140 000 kappaletta. Näin ollen Kunnasta voi  tosiasiassa tituleerata Suomen myydyimmäksi kirjailijaksi vuonna 2016.

Viime vuoden  kovin tietokirjahitti oli Marie Kondon ”Konmari – siivouksen elämänmullistava taika”. Se löysi Suomessa tiensä 53 000 ihmisen kirjahyllyyn. Maailmanlaajuisesti Kondon teosta on myyty noin 6,5 miljoonaa kappaletta.

Menestyneinen kotimainen tässä kategoriassa oli Mikko Aaltosen Cheek-elämäkerta ”JHT – Musta lammas”  (38 700).

Keskustelua aiheesta

Hilja Aaltonen päätti kirjavisavuoden 2016 – armollisen joulun runoilija

Kuva: Jari Soini
Hilja Aaltosen joulurunossa kavahdettiin joulun kaupallista hössötystä ja toivottiin sen sijaan juhlan perimmäisen sisällön löytämistä.

Uudet kalenterit on otettu reippaasti laatikosta pöydälle, ja memosta loistaa kirkkaana silmiin vuosiluku 2017. Se tietää juhlavuotta paitsi Suomelle myös Kirjavisalle, jolla on kuukautta ennen Suomen tasasatasta 25-vuotispäivät.

Nähin juhlintoihin palataan myöhemmin, mutta ensiksi hoidetaan viime vuoden viimeinen tehtävä alta pois.

Juhani Niemi Hangosta arveli vuoden viimeistä vastausta lähettäessään, että ”näin runsailla vihjeillä ja pitkällä vastausajalla varustettuna luulisi visalaatikon pullistelevan kunnolla”. Kunnolla ja kunnolla… ei mennyt kaksikymppisen raja rikki, mitä visatonttu on tottunut joulurunoilta odottamaan, mutta syyskauden ennätysposti tuli sentään.

Visan eteläisin vakivastaaja saa myös kertoa, kuka oli tämän joulun runoilija.

”Kyseessä on Hilja Aaltonen, evankelista ja kirjailija, joka eli yli 105- vuotiaaksi asti (27.9.1907–13.2.2013). Visaruno löytynee Aaltosen esikoisteoksesta ’Sydämeni virsi’. Itse löysin runon mainiosta hakuteoksesta ’Tämän runon haluaisin kuulla’. Siinä on osio, josta runoja voi hakea alkusäkeiden perusteella, ja vielä aakkosjärjestyksessä.

Monia Aaltosen runoja on myös sävelletty ja levytetty, tietääkseni myös tämä kyseinen runo ’Tule, jouluni’. Ainakin cd:llä ’Joulun kutsu’ pitäisi löytyä.”

Toini Tarvaisella on näemmä ollut sama teos käsissään kuin Niemellä ja seremoniamestarillannekin.

”Oikein vanhanajan jouluruno onkin löytynyt ja varmaan vastauksia tulee säkkikaupalla. Teksti on tuttu ja olen kai jossain yhteydessä sitä ääneenkin lukenut. Kirjahyllyssäni oleva Tämän runon haluaisin kuulla -teos on ollut se lähde, mistä teksti on löytynyt.

Runon sisältö on kovin läheinen ja kuvaa niin hyvin sitä kehitystä minkä jo eläkkeelle ehtinyt ihminen suhteessa jouluun on ehtinyt kokea.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen onnistuu vetämään runotehtävän visaa julkaisevan tahon poliittiseen viitekehykseen.

”Ei epäilystäkään, visaisäntä toteuttaa SDP:n vanhaa slogania kirjallisen visailun jalossa lajissa: seinät leveällä ja katto korkealla. Viikon visahenkilö  koettelee rajoja, ainakin ainutlaatuisella elämäntarinallaan. Käsi ylös ne, jotka tunsivat runoilija Hilja Aaltosen ennen tätä kirjavisaa.

Etsintäkuulutettu runoilija Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestäneen elämäntyön Vapaakirkon evankelistana, mutta hänestä kypsyi ajan mittaan myös yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Tuleva kirjailija syntyi 1907 Keski-Suomessa Multialla ja haaveili nuorena opettajan tai näyttelijän ammatista. Käänne tapahtui, kun 27-vuotias Hilja tuli uskoon ja ryhtyi aatesuuntansa kiertäväksi evankelistaksi.
Aaltosesta tuli omissa piireissään tunnettu puhuja, jonka puheita ja saarnoja alettiin julkaista seurakuntalaisille kirjoina. Kerrotaan, että Hilja Aaltonen viihtyi korpikylien tupaseuroissa ja syrjäseutujen suurissa metsissä, joissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.- – –

Viimeiset vuotensa Hilja Aaltonen asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Täyttäessään sata vuotta 2007 hän sai enemmän julkisuutta kuin ennen sitä saarnoillaan tai runoillaan pitkän elämänsä aikana. 105-vuotias Aaltonen kuoli Suomen pitkäikäisimpänä kirjailijana vuonna 2012.”

* * *

Raila Rinne iloitsee siitä, että ”taas on visaukko löytänyt runoilijan, josta en ole milloinkaan kuullut”.

”Sitaatin runo Tule jouluni niin kuin ennen on sävelletty. Joissakin tiedoissa sanoittajaksi mainitaan Hilja Aaltosta paljon tunnetumpi runoilija Helvi Juvonen, mutta tämä on väärä tieto.

Joulu vie kuin itsestään ajatukset ja muistot kirkon tuntumaan. Kristuslapsen syntymän juhlasta on pitkä matka kauppakeskusten meluisiin markkinoihin. Jokainen meistä hakee sellaisen joulun, jossa on kotonaan.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta puuttuu samaiseen Juvos-kummajaiseen.

”Kirjaston lukupiirin viimeisessä kokoontumisessa 29.11. luimme jokainen mieleisen joulurunon muille. Viimeksi kuulimme Hilja Aaltosen Tule jouluni, niinkuin ennen…  No, sain vastauksen visaan etukäteen! Runo kyllä tuntui heti tutulta. Ehkä olisin joutunut sitä hiukan penkomaan ilman tuota tietoa.

Outo asia sattui silmiini googlea tutkiessani: Risto Vähäsarjan säveltämä Tule jouluni onkin saanut sanoittajaksi Helvi Juvosen! Miten tuo virhe on tapahtunut? Runo ei ole lainkaan ’juvosmainen’, vaan eittämättä Hilja Aaltosen tekstiä.

Hän ehti elinaikanaan tulle rakastetuksi ja arvostetuksi runoilijaksi. Sitaattirunossa toivotaan lapsuusaikojen joulua markkinaelämän ja maallisuuden sijaan.”

Vielä yksi nootti Juvosen tiimoilta. Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä:

”Jouluruno Tule, jouluni, niin kuin ennen… on varmaan tuttu monille meistä, jotka olemme kuunnelleet ”Tämän runon haluaisin kuulla ja Lauantain toivotut levyt -tapaisia ohjelmia. Vaikka kuinka plarasin tietokonettani, en löytänyt tietoa, missä kirjassa jouluruno on julkaistu. – – –

Joka tapauksessa innostuin kuuntelemaan youtubesta Risto Vähäsarjan säveltämänä Tule, jouluni… runoa, mutta voi kauhistus, tubessa kerrottiin sanoituksen olevan Helvi Juvosen. Luotan kuitenkin visaisännän antamiin vinkkeihin, enkä sotke Helvi Juvosta tämän enempää tähän vastaukseen.”

* * *

Vakiovieras Sirpa Taskinen tarkastelee evankelistan julistuksia.

”Koottujen teosten teksteistä päätellen Hilja Aaltonen tähtäsi ainakin nuorena korkealentoisilla julistuksillaan siihen, että ihmiset heräisivät synnin loasta, jonka puhdistaa vain ’Golgatan veri’. Satavuotishaastattelussa hän kuitenkin puhui enemmänkin lohdutuksesta ja armosta, ja häntä kuvataan sydämelliseksi ihmiseksi.

Visaruno Terve, jouluni löytyy hänen ainoasta runokirjastaan Sydämeni virsi (1957), jossa hän kuitenkin toteaa: ’Nämä eivät ole runoja, eivätkä ne pyydä niitä olla. Nämä ovat elämäntuntojani, monet kipeitä tuntoja, joissa kosteutena on itkuni tiellä, ja kimmelteenä nousuni ja laskuni Jumalan väkevän käden alla.’”

Veikko Huuska Ikaalisista toteaa, että nyt on ”kotikenttäetu, eräällä tavalla ”.

”Nuorena Hilja Aaltonen toimi nuoriso- ja raittiusohjaajana, ja tunsi vetoa teatteriin, haaveili näyttelijän urasta ja alan opiskelupaikka Helsingissä oli jo hankittuna (Teatterikoulu ?), mutta tultuaan vapaakirkolliseen herätykseen hän alkoi 1930 evankelistaksi, jossa teatteriosaaminen tuskin oli ainakaan haitaksi.  Elämänsä aikana hän ehti toimia julistajana noin 60 vuotta – mitähän Suomen työurien pidentämisestä huolestuneet viranomaiset sanoisivat tällaisesta?

Niin, ja miten se kotikenttäetu tähän liittyy?  Uransa aikana Aaltonen toimi vapaakirkon työntekijänä Virroilla, Seinäjoella, täällä Ikaalisissa, Kauhavalla ja Lapualla. Hänet tunnetaan täällä sikäli, että olen itsekin vähän jyvällä hänen elämänvaiheistaan, ja luinpa jokunen vuosi hänen omaelämäkertansa, joka ei ole siitä kuivimmasta päästä.”

Tervakoskalainen Ossi Lehtiö palaa nuoruuteensa ja Yrjö Kaijärven suomentamaan Baudelairen klassikkoon ”Pahan kukkia”, jonka runoihin pääsi tutustumaan teini-iän huumassa.

”Ne eivät olleet ihmeellisiä ja siksi nuori minäni halusi oppia ne alkukielisinä. Ja löysin yksityisen rankankielen opettajan. Hämeenlinnassa asuva avopari oli ollut lähetystyössä Belgian Kongossa, ja rouva oli innostunut antamaan opetusta. Ja hyvä opettaja hän olikin, sillä kahlasimme lävitse lähes koko Alliance françaisen kirjasarjan.

Perhe oli ollut Suomen Vapaakirkon lähettämä ja opetuksesta seurasi, että sain vastaanottaa erilaista vapakirkollista kirjallisuutta, ehkä käännyttämisen tarkoituksessa. Ja tällöin muistan saaneeni Hilja Aaltosen kirjan Sydämeni virsi.”

Tutkimattomat ovat Pegasoksen tiet!

Vielä loppuun Unto Vesa Tampereelta, joka pääsi avamaan sekä viime vuoden ykkösvisan että syyskauden ensimmäisen.

”Vuonna 1957 julkaistussa runossaan Sydämeni virsi Hilja Aaltonen muistelee kaiholla lapsuuden jouluja ja kaipaa niitä takaisin nykyisinä ’markkinoiden, joulukatujen ja sieluttomuuden aikoina’.
Kun hän syntyi 1907, niin nuo lapsuuden paremmat joulut sijoittunevat siis 1910-1920-luvulle? No, monen 1940-luvulla syntyneen muistoissa taas juuri 1950-luvulla koetut lapsuuden joulut olivat ne aidot ja parhaimmat, ja epäilenpä, että nykylapset muistelevat lämpimin tuntein juuri tätäkin joulua puolen vuosisadan päästä aitona ja oikeana.

Nostalgia on tarttuva tauti, uusiutuva ja yleinen, ymmärrettävä, inhimillinen ja hellyttävä.”

Kirjailijan tunnistuksesta joulutodistukseen kiitettävän saavat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta, Ulla Vaara Lahdesta, Pertti Timonen Tampereelta, Orvo Vitikainen Lappeenrannasta ja Petri Kettunen Helsingistä. Palkinto vuoden aluksi/viime vuoden lopuksi Toini Tarvaiselle. (rb)

Viikon 1 sitaatti
Koska on syytä tasata visan viikkorytmi taas kaksitahtiseksi, ensi viikolla tulee pelkkä uusi tehtävä. Ensin kuitenkin vuoden virallinen avauspähkinä.
Aloitetaan poikkeuksellisesti pohdiskelevalla tietokirjallisuudella. Viikon kirjailija esiintyy kuulemma kutsumanimellään eräässä Tuomari Nurmion klassikkokappaleessa, opiskelutovereita kun olivat. Lakimies kirjailijamme ei kuitenkaan ole, mutta hän on pohtinut paljon suurempia kysymyksiä kuin pykälänviilausta. Samalla hän on kansantajuistanut näitä monesti maallikon ymmärryksen yli meneviä juttuja, kuten tässä visakirjassakin.
Kuka hän on, mikä palkittu teos? Vastaukset viimeistään 11.1. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kun katselemme esimerkiksi rautatankoa, näemme juuri eräänlaisen aikavalotetun kuvan. (Rautatanko on hyvä esimerkki siksi, että se on varsin romanttinen objekti, onhan se syntynyt kaukaisten tähtien ydinmiilussa.) Sadan kilon painoinen tanko sisältää noin miljardi trilijoonaa atomia jäykkänä ja säännöllisenä rakenteena. Itse atomien ytimet ovat liki paikoillaan, mutta niiden uloimmat elektronit tanssahtelevat edestakaisin vierekkäisten atomien elektronikuorten välillä karkeasti kymmenen biljoonaa kertaa sekunnissa. Osa niistä voi jopa vaeltaa hilarakenteessa kuin joukko kerjuulla kulkevia orpolapsia.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Vieläkö muistat ”kettutytöt”? Yksi heistä paljastaa, mitä turkistarhoilla oikein tapahtui

Kirjailija-toimittaja Mia Takula (o.s. Salli) oli vapauttamassa kettuja Pohjanmaalla keväällä 1995. Tuolloin häntä ja muita aktivisteja kutsuttiin julkisuudessa “kettutytöiksi”.

Nyt Takula kertoo uutuuskirjassa, mitä turkistarhoilla tuolloin oikein tapahtui ja myös muista ennen julkisuudesta piilossa oleista turkistarhaiskuista.

Asiasta tiedottaa kirjan kustantava Into Kustannus.

Takulan Elämäni vegaanina – 14 ihmistä huipulla markkinoidaan kaikkien aikojen ensimmäisenä tietokirjana vegaaneista.

Tiedotteen mukaan kirja auttaa lukijaa ymmärtämään vegaaneiksi ryhtyneitä perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjassa 14 tunnettua vegaania kertoo, miksi on vaihtanut ruokavalionsa kokonaan kasvisperäiseksi.

Mukana on tuttuja nimiä. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Katariina Souri. Mukana on myös kirjailija Antti Nylén.

Kirja ilmestyy, kun neljättä kertaa järjestettävä Vegaanihaaste alkaa 1.1.2017. Vegaanihaaste kutsuu ihmiset kokeilemaan vegaanista kuukautta joko someryhmän tai henkilökohtaisen tutorin tukemana.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Ekelöf: Kahden suomennoksen loukussa

Vuoden toiseksi viimeinen tehtävä aiheutti vastaajille ylimääräistä päänvaivaa, koska runosta löytyi kaksi kovan luokan tekijämiehen suomennosta.

Helsinkiläinen runotehtävien ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen oli löytämässä ratkaisun nopeasti, mutta…

”Runo löytyi omasta kirjahyllystäni kokoelmasta ’Maailman runosydän’. Runoilija on ruotsalainen Gunnar Ekelöf (1907–1968). Hän oli Ruotsin Akatemian jäsen. Ekelöf sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1966. Kovin arvostettu siis.

Mutta sitten törmäsin ongelmaan. Kirjassani oli Tuomas Anhavan suomennos, joka alkaa jo alusta hieman eri sanoin kuin kirjavisan suomennos. Lisäkaivelun perusteella päädyin suomentajana Pentti

Saarikoskeen. Runo lienee kokoelmasta Epätasaisia runoja vuodelta 1981. Saarikoski kuoli vuonna 1983, joten ainakin ’vähän ennen kuolemaansa’ -vihje sopisi häneen. Tätä suomennosta ei kirjahyllyni kätköistä löytynyt.”

Kyllä se Saarikoski suomentajana on oikein. Mutta Irma Lehto Tampereelta astui harhapolulle arvellessaan Anhavaa kääntäjäksi.

”Mutta kuka on runoilija? Hän ei ehkä ole ranskalainen nobelisti Saint-John Perse, mutta voisi olla, sillä häneltäkin löytyy tuon niminen runo. Valitettavasti en ole lukenut Anhavan kirjaa, enkä tutustunut lähemmin ranskalaiseen runoilijaan. Olisikohan siihen ollut sama syy kuin sillä mummelilla, josta Kari Suomalainen piirsi pilapiirroksen, eli hävetti mennä kirjastoon puhumaan tuhmia.”

Tuohon kuuluisi ehkä laittaa joku iloinen hymiö perään.

Sirpa Taskinen sen sijaan oivalsi oitis jättää Anhavan syrjään.

”Tuomas Anhavan antologian nimikin on Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, mutta koska vihjeessä ei ollut sanaa ’Minä’, on kysymyksessä Saarikosken kääntämä ’Epätasaiset runot’ vuodelta 1981.

Alun perin runo on kokoelmasta ’Opus Incertum’ (1959). – Saarikoski lienee kirjavisan peräti aivan ensimmäisenä etsitty kirjailija. – – –

Vaikka Ekelöf on julistettu Ruotsin modernistien suureksi nimeksi, minä en saa häneen makua. Hieman lohdutti, että Saarikoski joutui kääntymään Sigtunastiftelsenin kirjaston ja Ekelöfin lesken puoleen ymmärtääkseen mitä jotkin runot tarkoittivat. Eräästäkin hän totesi: ’En löydä tästä runosta mitään syvempää sisältöä.’”

* * *

”Lähestyvän joulun lämpimin terveisin” visaa lähestyy pitkästä aikaa Sirkka-Liisa Piirainen kirjakaupunki Sastamalasta. Hän jäi pähkäilemään suomennosasiaa.

”Jotenkin lehdessä esitetty runokäännös on mielestäni Anhavan vastaavaa epäselvempi. Löysin netistä myös alkuperäisen runon luettavakseni. Vaikean tuntuinen suomennettava! Ekelöfin runon maa on kylmä ja peruuttamaton, ei ehkä tavoiteltava paikka.”

Paluun visajoukkoon tekee myös Orvo Vitikainen Lappeenrannasta. Hän vie pitkälle Michaux-retkelle.

”Visarunon kirjoitti 1959 Gunnar Ekelöf, Ruotsin modernismin ykkösmies, ’Opus incertum’ -teoksessaan, ja sen suomensi oma modernistimme Pentti Saarikoski 1981 Delfiinisarjassa ilmestyneessä Eklöfin runojen kokoelmassa ’Epätasaiset runot’.

Saarikoski kertoo runon nimen juontuvan belgialaisen Henri Michaux’n teoksesta vuodelta 1938 ja kaiuttavan myös Ekelöfin ihaileman Edith Södergranin runoa ’Maa, jota ei ole’.
Tuomas Anhava julkaisi 2003 oman suomennoksensa Helena Anhavan kanssa koostamassaan suomennosvalikoimassa, joka toisti runon nimen lisättynä alkamaan persoonapronominilla: ’Minä kirjoitan’…

Eikä tässä vielä kaikki. Michaux’n kirjoitan-tekstin suomensi Lontoon olympiamitalistimme Aale Tynni 1962 suomennosvalikoimaansa ’Tulisen järjen aika’, ja uudelleen saman sikermän tarjosi – notkeammin sujuvana versiona – Janna Kantolan suomennos ’Höyheniä’-teoksessa 2003.

Aki Kaurismäen elokuvan ’Calamari Union’ (1985) katsojat saavat kuulla Frankien esittäminä Baudelairen ja Prevertin ohella myös Michaux’n tekstiä, kolmen kirjailijan, ’joiden haamut yhä leijuvat maan päällä’.”

Espoolainen Eero Reijonen näkee visasyksyssä jatkumon, joka on kolmannessa osassaan kyllä jo visaukon puolelta ihan tahaton.

”Mukava kun visavisiirin pieni Kivennapa-sarja yhä jatkuu. Visapähkinän purijalle, niin kuin näköjään Pentti Saarikoskellekin, tuli tietenkin heti mieleen Landet som icke är. Visataiteilija oli Pietarin saksalaisen koulun laatutuotteen, Edith Södergranin suuri ihailija, yksi meistä monista. Edithin kotitienoon, Kuokkalan, Villa Golicke oli sotien välisenä aikana mm. ruotsalaisten taitelijoiden, etunenässä Gunnar Björling ja Olof Enckell, suvinen residenssi.

Gunnar Ekelöfkin valmisteli siellä surrealistista kauttaan, Ristisaattoaan odottelevan Tito Collianderin toimiessa isäntänä. Gunnar Ekelöf tutustui myös suuren idolinsa lähimpiin kotitanhuviin ja tapasi myös muusansa äidin. Edith, tuberkuloosin surmaama, tosin lepäsi tuolloin jo mullan mullosena.”

Veikko Huuska Ikaalisista ikävöi sitä toista suomentajaa.

”Kaukaisesta maasta ovat monet tangolaulajat laulaneet ja lukuisat runoilijat kirjoittaneet, muun muassa T. S. Eliot, Edith Södergran, Eeva-Liisa Manner, Göran Sönnevi ja sitten nämä Ekelöf ja Saarikoski – ja taatusti moni muukin!

Anhavat ovat toimittaneet kokoelman Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta, asialla ovat siis olleet Helena ja Martti Anhava; Tuomas Anhavaa kaipaan kovin – etenin näin joulun aikaan: olen kahtena jouluna saanut kuulla hänen lukevan radion varhaisaamussa Orm punaista – hänen ja miestensä joulunviettoa. Ah.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen kertoo lopuksi siitä antologiasta, jonka visapukkikin omaan konttiinsa kirjamessuilta kahmi.

”Runokokoelma ’Mies joka luki runon’ sisältää 102 suomalaisen miehen (syntyneet aikavälillä 1904–1966) toiverunoja, yhteensä 99 runoilijalta. Visarunon suomentajalta Pentti Saarikoskelta on kokoelmaan päässyt mukaan kymmenkunta omaa runoa.

Valikoiman idea toimii hienosti: kansien välissä on toinen toistaan kiinnostavampia runoja, paljon tuttuja mutta myös ennestään tuntemattomia. Valitsijoiden taustat ja perustelut lisäävät rutkasti kokoelman mielenkiintoa ja lukunautintoa.

Pitkäaikainen uutisankkuri Arvi Lind kertoo kirjassa omakohtaisen tapauksen takavuosien uutiskokouksesta, jossa käsiteltiin taiteilijoiden asemaa. Vakava tunnelma keveni, kun hän lausui muistista yhtäkkiä mieleensä nousseen lorun: ’Mies ojassa. / Hyi, hylkiö selliin! / Taiteilija, joku ties. / Älkää koskeko originelliin’.

Miesten valitsemasta kokoelmasta löytyy myös pieni Lauri Viidan runo, joka sopii kirjallisuuden ystävillekin motoksi loppuvuoden pyhiin, vaikkei varsinainen jouluruno olekaan: ’Ei pidetä kiirettä, istutaan. / Ei hätäillä, annetaan mennä; / ei maata somemmin ainoakaan / satelliitti lennä.’”

Tähän on hyvä päättää. Kiitos vielä Unto Vesalle oikeasta vastauksesta ja onnittelut Orvo Vitikaiselle vuoden viimeisenä palkittuna. Nyt hyvää joulua – joulurunopähkinähän teillä olikin purtavana pyhien ajaksi. (rb).

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta