Kirjavisa: Runosoturi, fennougri

Kuva: Sammakko
12 visa Teemu Hirvilammi
Teemu Hirvilammi, stadin katujen dallaaja ja metsän poika.

Siihen nähden, että kymppisitaatissa oli kohteena yksi visanpyörittäjän nuoruuden suosikeista, tehtävä tunnistettiin komeasti. Näissä ”omissa suosikeissa” kun on usein vedetty vesiperiä. Palautteen runsauden arvoa kohottaa se, että kopioijan sormi oli osunut varsin strategisessa kohtaa väärälle kirjaimelle.

Vesa Kautto Tampereelta kertoi, millaiseen tahattomaan harhaanjohtamiseen visahörhö hairahti.

”Tälläkin kertaa tieni kirjallisuuteen kulki kuvataiteen kautta. Näytin visatehtävää akvarelliryhmässä Matti Mannille, joka on taitava maalari ja runouden harrastaja. Matti arveli, että kyseessä saattaisi olla Teemu Hirvilammi. Oikein aavistettu, näyte on Teemu Hirvilammin (1955–2015) kokoelmasta ’Joukkohaudassa et ole yksin’, runo ’Yöllä satoi vettä.’

Visaukko ei yleensä virheitä tee, mutta nyt oli runon yksi sana kirjoitettu väärin, ainakin alkuteoksen mukaan. Pitäisi olla: ’mä olin menettänyt kimmani ja kämppäni’, ei kikkani ja kämppäni.”

Koo tai ämmä, mitä välii? No, aika paljon. Sen tietää kovan jäljitystyön tehnyt tervakoskelainen Ossi Lehtiökin.

”Teksti kertoi lähes selvästi sen, että runoilija on elänyt kaupunkiympäristössä ja peräisin näin täkäläiseltä ja helsinkiläiseltä kielialueella, josta kertoo sanan mä käyttö jopa neljä kertaa melko lyhyessä runossa. Termi tulee tekstinkorjauksessa punaisella merkityksi ja virheelliseksi. Etenkin termit bummattiin, jonka tavallinen ei-helsinkiläinen taapero kirjoittaisi työväen p-kirjaimella ei herrojen b:llä. Samoin tripissä, kyttiksellä, budjaa ovat juuri helsinkiläisen slangin tuotosta. Tosin runo ei ollut puhdasta slangia, eli osaaja ei ole vanhan polven Stadin Arska.

Mutta mitä runoilija tarkoittaa sanalla kikkasi säkeessä mä oli menettänyt kikkani ja kämppäni? Olen moisesta aivan äimän käkenä! – – –

Syntyi poispudotusten leikki. Melleri se ei ollut, kuoli toukokuussa ja oli maalta. Eikä Leskisen Juice, kuoli marraskuussa ja oli kanssa maalta, eikä käyttänyt tuollaista kieltä.”

Ja löytyihän se Teemukin lopulta.

Tamperelainen Unto Vesa oli harhautuksista huolimatta varma valinnastaan:

”Miljonäärikisassa vaihtoehdot olisivat varmaan: Onko tämä boheemi runoilija: A) V. A. Koskenniemi, B) J. L. Runeberg, C) Eino Leino vai D) Teemu Hirvilammi. No lukitaan D.”

***

Mauri Panhelainen Jyväskylästä löytää muistokirjoituksesta oikeat sanat kirjailijaa kuvaamaan.

”Teemu Hirvilammin muistokirjoituksista hahmottuu monipuolinen ihminen ja runoilijapersoona: pohjalaisen isän poika, äidin puolelta neljännen polven stadilainen. Kapakoiden ja kivikatujen tallaaja, joka oli mieltynyt luontoon ja suuriin metsiin. Perhekeskeinen ihminen, mutta myös säteilevä lavarunoilija, jota taiteilijaelämä vei välillä liiankin lujaa. Hirvilammin kootuista runoista näkyy, että työläistaustainen runoilija tunnusti lähtökohtansa ja että hänellä oli taiteessaan vahva halu puolustaa heikompia.”

Kirsti Luovan kirjuroima Lappilan kirjapiirikin on ollut nekrologien äärellä.

”Teemu Hirvilammi, stadin kundi, tosi runoilija ja köyhien ystävä. Luettiin netistä muistokirjoitus 6.3.2015 kuolleesta Hirvilammista, mutta täällä maalaiskirjastossa ei ollut ainuttakaan hänen runoteostaan eikä enää ehditty muualta tilailla, joten jäämme odottamaan kirjavisan muiden vastaajien analyyseja. Kiitos jälleen yllykkeestä löytää uutta lukemista!”

”Uusi, mielenkiintoinen tuttavuus” oli tämä kirjailija myös Pertti Vuorelalle.

”Fennougriksi itseään kutsuva Teemu julkaisi 14 runokirjaa, runovihkoja sekä kaksi runomusiikkilevyä, jotka oli tehnyt yhdessä säveltäjä Ari Taskisen kanssa. Lisäksi hän oli keskeinen hahmo niin sanotun Turun runoliikkeen synnyssä 1990-luvulla. Runoilijalla kerrotaan olleen myös kosolti lavakarismaa. Kustantaja nimitti puolestaan Teemua runosoturiksi.”

”Olipa osuva visavalinta!” intoilee Veikko Huuska Ikaalisista.

”Jokainen, väitän, omakustanteen julkaissut, tuntee myötätuntoa, veljeyttä, toista omakustannekirjoittajaa kohtaan, niin minäkin.

Teemu Hirvilammi (15.11.1955–6.3.2015) oli veljeskunnan jäsen. Punkin innoittama Aika tallaa torakat (omakustanne 1977) löytyi – kumma kyllä kirjastosta, aikanaan, silloin ennen poistomyyntiä. Mikä olikaan parasta ennen? Arton jälkeen Teemu, eikä sitten mitään: kaikkein aidoin kerros 70–80-lukujen koluajia on poissa. Onneksi on kirjat.”

***

Ulla Vaara Lahdesta on vaikuttunut runon äärellä.

”’Mä olin ylpeä jätkä kuin katupylväs’ on niin upea runo, että ihan sydämestä otti, kun sen Viikon sitaatista pitkästä aikaaluin. – – –

Joka ei ole aiemmin tutustunut Hirvilammen tuotantoon, niin nyt kipinkapin kirjastoon lainaamaan esim. ’Pyramidipipo’ tai viimeiseksi julkaistu ’Vulkaaniset vuodet’ (Sammakko 2008). Runot ovat hienoja, karkeita, pahoja, kauniita ja hurmaavia. Joillekin ihailijoille punkkia. Minä olen myyty Teemu Hirvilammin runoja lukiessani. Kyllä Suomi on runoilijoiden ja runojen maa.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsinki on jäänyt pohtimaan runoilijasuosikkejaan.

”Hirvilammi oli Vallilan kundi, jonka tämä runo Yöllä satoi vettä kuvaa Stadin kundin arkea koskettavasti.

Tulin nyt samalla miettineeksi lempirunoilijoitani ja kummasti kärjessä ovat miehet Lauri Viidasta Arvo Turtiaiseen. Runot täynnä arjen kuvausta ja kielen juhlaa. Sitä löytyi myös tämän kertaisen runoilijan kynän jäljestä.”

Myös Mika Suni Espoosta yhytti Hirvilammista Arskan hengen.

”Jotenkin tulee lievästä slangista mieleeni synnyinkaupunkini ja sen stadirunoilija Arvo Turtiainen: ’… mutta en tiedä miksi, / laikusta tuo kniiga skaffimaan ehkä just siksi. / Pari smörgarii eväiks ja sitä sitten pluggaamaa, / fiilistellä, kun ei stadissa enää pysty budjaamaa.’”

V-P Salminen Helsingistä miettii ennen aikojaan kuolleita suuria poeettoja.

”Näillä riveillä puhuttelee lukijaa Teemu Hirvilammin maan- ja kadunläheinen ääni. Hirvilammi kuoli 59-vuotiaana. Se on yli kymmen vuotta enemmän kuin Leinolla tai Saarikoskella ja noin kymmenen vuotta enemmän Arto Melleriinkin verraten. Ehkäpä siis vaarallisen elämäntavan runoilijoidenkin keskimääräinen elinikä on pitenemässä.”

Hirvilammin ovat tunnistaneet myös Sirpa Taskinen ja Raila Rinne Helsingistä, Jari-Pekka Vuorela ja Pertti Timonen Tampereelta, Juhani Niemi Hangosta sekä Ahti Ruoppila Jyväskylästä. Palkinto omaa runosuontaan avanneelle Mika Sunille. (rb)

Viikon 12-13 sitaatti

Viikon kirjailija on 2000-luvun debytantteja, joka on uudella vuosituhannella pukannut ulos kiiteltyjä romaaneja tasaiseen tahtiin. ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!”, näin intoutui muuan ison lehden kriitikko hehkuttamaan hänen esikoisestaan. Mutta löytyy hänen meriittilistaltaan myös rimanalituksesta saatu huomionosoitus.

Kuka hän on, mikä teos? Vastaukset pääsiäislomailun vuoksi poikkeuksellisesti vasta 6.4. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”Asenievin sihteeri tuo hänelle muovikassin. Aseniev kysyy, muistaako hän oikein, että minulla on poika. Kyllä kyllä, minä vastaan. Oikea pieni cowboy, olen vähällä lisätä. Aseniev kaivaa kassista ruskean, kapean ja pitkänmallisen pahvikotelon. Hän antaa sen minulle ja sanoo sanan, josta en saa selvää: Spetsnaz, tai jotain sen kaltaista. Hän nauraa. Hän ojentaa votkapullon ja mustikkasuklaalevyn. Sovimme seuraavan päivän aikataulusta, ja minä lähden.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Bob Dylan jatkaa Nobel-vatulointiaan

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvaltalainen muusikko- ja sanoittajalegenda Bob Dylan aikoo toimittaa puheen Tukholmassa joulukuun 10. päivä pidettävään Nobelin kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuuteen, kertoo brittilehti Telegraph.

Lehden mukaan on edelleen epäselvää aikooko Dylan saapua itse paikalle pitämään puheensa. Dylan kertoi muutama viikko sitten, ettei hän olisi tulossa palkintoseremoniaan. Lokakuussa Telegraphin haastattelussa Dylan totesi saapuvansa ehdottomasti paikalle, mikäli se suinkin on mahdollista.

Mikäli Dylan ei itse saavu pitämään puhettaan, on toistaiseksi epäselvää kuka sen pitäisi hänen puolestaan.

Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Jaan Kaplinski. Saatu 2001
Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Jörn Donner paljastaa uuden Nato-kantansa

Kuva: Kari Hulkko

Jörn Donner piikittelee uudessa kirjassaan Suomi Finland niin maamme nihkeää maahanmuuttopolitiikkaa kuin liioiteltuja liputuskäytäntöjäkin. Donnerin mukaan kirja on satiiri.

Kustantajan tiedotteessa avataan hieman teoksen sisältöä:

”Onko meillä edes syytä liputukseen? Urheilutulokset ovat heikentyneet, kuten myös talousnäkymät. Haja-asutusseutu jatkaa autioitumistaan. Hyvinkään arkkitehtuuri on kauhea, kuten myös monen muun paikkakunnan. Läntinen naapurimme elää yltäkylläisyydessä meistä välittämättä, itäinen naapurimme taas on epävakaa ja uhkaava, eikä jätä meitä rauhaan.” Kansanedustajakaudellaan ulkoasiainvaliokunnassa istunut Jörn Donner paljastaa kirjassaan myös oman Nato-kantansa.

Donner on puhunut Nato-kannastaan muun muassa Iltalehdessä vuonna 2014.

— Nato-ovi on ollut kiinni, ikävä kyllä, jo vuodesta 1995. Silloin olisi ollut sopiva hetki liittyä Naton jäseneksi, kun liityimme Euroopan unioniin.

— Tällä hetkellä jäsenyyden hakeminen voitaisiin nähdä provokaationa suhteessa Venäjän Ukraina-politiikkaan. Sopivan tilaisuuden tullen voisimme Natoon liittyä, Donner sanoi tuolloin.

Kustantaja Förlaget julkaisee Suomi Finland -teoksen ruotsiksi 1. tammikuuta 2017 ja Otava suomeksi 5. tammikuuta 2017.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Huutava lintu ja muuta eläimellistä menoa

Kuva: Kari Hulkko
47-korkeasaari1
Helsingin Korkeasaari oli visakirjailija Sesse Koiviston kotimiljöötä 25 vuoden ajan. Ei ihme, että hänen tuotantoonsa kuuluu paljon eläintematiikkaa.

Lumet lähtivät, pimeys laskeutui – marraskuu on taas nimensä mukainen. Visassakin hämärtyi, tasaisen kaksinumeroisen vastausvauhdin taulukosta pudottiin nyt aika roimasi.

Eipä ollut ihan helppo kysytty teoskaan, jonka visaveikkonen plokkasi matkaan kirjamessujen antikvaarisesta joulumaasta.

Juhani Niemi puolestaan on tehnyt tehtävän ratkaisun eteen rutkasti töitä Hangon kirjastossa.

”Nyt oli mennä vaikeaksi, kerronta tuntui tutulta, mutta en vain ollut osata sijoittaa sitä mihinkään kirjailijaan. Joten rohkeasti vain kirjastoon selailemaan kirjoja ja kirjailijoita. Kaksi tuntia harhailua, monia kirjoja selailtuna (jokunen muistiinpano muutamista kirjoista myöhempää käyttöä varten) ja sieltähän se sitten löytyi.

Kyseessä on Sesse Koivisto ja ’Palokärjen villi huuto’, itsenäinen jatko-osa romaaneille ’Kätkössä rastaanmuna’ ja ’Viivy vielä leppälintu’.
Sesse Koivisto oli naimisissa Korkeasaaren  intendentti Ilkka Koiviston kanssa ja hänen kuopuksensa Aura on myös kirjailija.

Aiemmasta tuotannosta olen lukenut teokset ’Eläintarha olohuoneessamme’ ja ’Mäyräkoiran päiväkirja’. Ja nyt lukemaan tätä Palokärki-kirjaa.”

Sirpa Taskinen Helsingistä noteeraa visakirjan sävymuutoksen.

”Palokärjen villi huuto (1992) jatkaa Sesse Koiviston elämänkerrallista ’lintusarjaa’, jonka aikaisemmat osat on nimetty rastaan ja leppälinnun mukaan. Tämä ilmeisesti kirjoittajan päiväkirjoihin perustuva kirja kertoo ensin opiskelun riehakkaista alkuajoista mutta muuttuu vähitellen ongelmallisen lapsuudenperheen kuvaukseksi. Minäkertoja selviää tilanteesta vain lähtemällä pois kotoa. Konfliktin yksi syy on kertojan kihlautuminen ”väärän” miehen kanssa. Avioliittoa kesti sittemmin yli kolmekymmentä vuotta, kunnes avioero heidät erotti.”

Pertti Vuorela Espoosta on viihtynyt hyvin kirjan äärellä ilmeisen nostalgisista syistä.

”Palokärjen villi huuto on kelpo proosaa. Siinä on tarkkoja havaintoja 1950-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelusta Helsingissä. Välillä käydään myös maalla ja Tvärminnessä. Romaani pohjautunee omakohtaisiin kokemuksiin, sillä mm. yliopiston opettajat ovat todellisia henkilöitä. Opiskelin itse noin kymmenen vuotta myöhemmin eri aineita, mutta yliopiston käytäntö ja paikat olivat tuttuja Tvärminneä myöten. Siksikin kirja oli kiva lukaista.”

* * *

Espoolainen Eero Reijonen teki miltei mahdottomasta mahdollisen ja sai linkitettyä edellisen visakirjan eli Susanna Alakosken ’Sikalat’ ja tämän uuden visakirjan jatkumoksi: totta, eläinteemaahan ne…

”Eläinaiheella kun edelleen mennään, on ihan pakko ottaa ns. hännät edellisestä visakirjasta. Ystadin ’Sikaloista’ on toki pitkä matka kulisseiltaan moitteettomaan helsinkiläiseen porvariskotiin, mutta kuitenkin. Oletan, että vaikka fiktioista puhutaan, ovat esikuvat vahvat molemmilla visakirjailijoilla.

Susanna Alakosken kuvaama, lapset heitteille jättävä kiroileva, tappeleva alkoholisti-äiti vastaan tämän uuden visakirjailijan luoma hyvän perheen kulissienkantaja, Tuhkimon äitipuoli biologisen äidin hahmossa. Sympatiapisteet menevät Ystadiin.

Alakoski esitti äidin käytöksen menneiden tapahtumien seurauksena; syy-yhteydet olivat kaikkien nähtävillä. Ketään ei oikeasti myöskään syyllistetä, vaikka sankarikin löytyy.

Opiskelijatytön elämää kuvaava Sesse Koivisto loihtii inhan, ” tyttärensä parasta” tarkoittavan äitihahmon esiin melkein tyhjästä. Pienet konnanteot, sivullisille näkymättömät, kasvavat vuorenkokoisiksi, ainakin Stadin Korkeavuorenkadun mittaisiksi, jota Retu-tytärkin tuskissaan mittailee. Toisin kuin Alakoskella, Sesse Koiviston kuvaama äiti ei ole itse aiheuttamiensa vääryyksien osakärsijä, vaan se kaiken, niin henkilökohtaisen kuin globaalin kärsimyksen aiheut\htaja, oman kuvitellun nöyryytyksensä kostaja. Joten kyllä syitä ihmisten käytökselle, menneille ja myös tulevalle, tästäkin kertomuksesta löytyy. Visakirjailijan tuotannossakin tästä on runsaasti esimerkkejä. – – –

Korkeasaaren intendentin puolisona, siinäkin ominaisuudessa, mutta myös omaehtoisena toimijana, Sesse ja Ilkka Koivisto uudistivat Helsingin merkittävintä virkistyssaarta. Kohta ei ollut puhettakaan ” eläinvankilasta ” jota nimeä Pentti Haanpää 20-luvun Korkeasaaresta käytti. Korkeasaari sai vähitellen maineen uhanalaisten eläinlajien hyvänä asuinsijana. – – –

Sesse Koiviston niin sanotuista erokirjoista nousi aikoinaan kova kohu. Jotenkin tulee mieleen visakirjan Oili-äidin käsittämättömiin mittoihin nouseva tyttärensä nakittaminen, kun muistelee sitä valtavaa ripitystä, jonka Ilkka Koivisto sai erokirjatilitysten jälkeen mediassamme. Luin otteita yhdestä Sesse Koiviston erotilityksestä, eikä se teksti tee kunniaa kenellekään; ei anna lohtua vaan päästää huonot henget valloilleen.”

Jyväskyläläinen Mauri Panhelainen saa päättää tämän ratkonnan.

”Koiviston kerronta on kepeää ajankuvaa itsenäistyvästä nuoresta Alma-Reetasta ja hänen opiskelutovereistaan. Teemoina ovat opiskelun alkuvaiheet, luontoretket ja kulttuuriharrastukset, alkavat miessuhteet ja kipeimpänä kaikista suhde hallitsevaan äitiin ja sen vuoksi varhainen poismuutto kotoa.

Sodan päättymisestä on vasta 7–8 vuotta, mutta uusille opiskelijoille maailma avautuu uutena ja toivorikkaana. Helsingin olympiakisat suhahtavat ohi, maailmanpolitiikassa entisistä liittolaisista on tullut kylmän sodan vastapuolia. Kun Stalin kuolee maaliskuussa 1953, hänestä julkaistaan ylistäviä kirjoituksia suomalaisissa lehdissä.

Ensimmäinen vappu on uusille opiskelijoille suuri elämys. Manta lakitetaan vanhaan tapaan vasta keskiyöllä, ja nuori eläintieteen dosentti ja vapaaherra, myöhempi yliopiston rehtori ja kansleri Ernst Palmén joutuu vappuhulinassa muutaman asistentin kera kanssa poliisin pidättämäksi. Laitoksellakin on kivaa; laboratoriotöitä opettavalla Jouko Kaisilalla on kiiltävä tukka ja opiskeilijatyttöjen mielestä ’tummat sänkykamarisilmät’.”

Tähän se sitten tyssäsi, palokärjen huuto. Palkinto liihottaa Juhani Niemelle. (rb)

Viikon 47 sitaatti

Ja sitten taas visaukon messulöytöjä – siis jotain kummajaisia? Kiven veljekset saivat lukuoppinsa lukkarilta, ja sellainen oli myös viikon visakirjailija. Hänen on sanottu luotsanneen jopa Juhani Ahoa kirjailijauralle. Eino Leino taas näki kirjailijamme Jukolan veljesten keski-ikäistyneenä Eerona.
Kuka on tämä herra, jolla on eräässä Pohjois-Suomen kapungissa nimikkokirjastokin? Mikä teos? Vastaukset viimeistään 30.11. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle aikanaan palkinto.

”Siinä talossa, jossa olin silloin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinotteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, ’lääkityksen’ nimellä, hänelle viinaa.”

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Helsinki voitti Turun Baba Lybeckin sisäisessä äänestyksessä Finlandia-voittajasta

Kuva: Lehtikuva/Vesa Moilanen
LKS 20161124 - Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Jukka Viikilä saa halauksen voittajan valitsijalta toimittaja Baba Lybeckiltä palkintojenjakotilaisuudessa Helsingissä 24. marraskuuta 2016. Viikilä sai palkinnon teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. LEHTIKUVA / VESA MOILANEN

Takavuosina kansan suuhun pantiin sellainen muka nokkela ajatelma, että ”jos Kajava on sen haukkunut, niin sitten se kannattaa katsoa”. Helsingin Sanomien nyt jo edesmenneellä teatteri- ja tv-kriitikko Jukka Kajavalla oli sen verran valtakunnallista huomioarvoa ja sananvaltaa – ehkä tuolla tavalla käänteisestikin – että hänet oli helppo pistää  ”kansan maun” vastakappaleeksi. Eliitin ääneksi.

Ajatteleeko jokin imaginäärinen ”suuri lukeva yleisö”  juuri nyt samansuuntaisesti? Että Mari Mannisen, Juuli Niemen ja Jukka Viikilän teokset  kuuluvat sarjaan väärin palkittu. Tai jopa, että ei kannata lukea. Koska yksikään niistä ei näet noussut kategoriansa ykkössuosikiksi Finlandia-palkintoja jakavan Suomen kirjasäätiön järjestämässä yleisöäänestyksessä, jonka tulokset julkistettiin jostain – ilmeisen kaupallisesta – syystä jo ennenvarsinaista palkinnonjakotilaisuutta. Sen sijaan Akateemisen kirjakaupan asiakkaiden ”kukkaroillaan äänestämä” Varjo-Finlandia julkistetaan vasta vuoden lopussa.

Kirjasäätiö ei ole kertonut tarkkoja äänestyslukuja, vain yleisöäänestyksen voittajiksi selvinneiden prosentuualisen ääniosuuden. Esimerkiksi kaunosarjan kärkeen äänestetty Tommi Kinnusen ”Lopotti” sai kategorian äänistä 28 prosenttia. Valistunut veikkaus on, että seuraavaksi entiten kannatusta keräsivät Sirpa Kähkönen ja Riku Korhonen.

Suvereenein kansansuosikki oli tv:stä tutun Kimmo Ohtosen komea Karhu-kirja, joka keräsi tietokirjallisuuden sarjassa liki puolet äänistä. Se ei kuitenkaan tullut lainkaan potentiaalisena valittavana mieleen, kun voittajan valitsii Jörn Donner. Akselilla Helsingin Pohjoisranta – Tammisaari viime vuosikymmenet viihtynyt Donner on paljon maailmaa nähnyt ja monta soppaa hämmentänyt, mutta karhumieheksi häntä on vaan vaikea kuvitella.

Sen sijaan Euroopan nykytilaa pohtivan Heikki Aittokosken kirjan tai Suomen kulttuurihistoriaa käsittelevän teoksen  valinta voittajaksi olisi sopinut Donnerin kuvaan. Sopi siihen hyvin sekin, että hän teki taas kerran toisin kuin odotettiin: valitsi Mari Mannisen pysäyttävän Kiina- kirjan ”Yhden lapsen kansa”.

Kaikkinensa olisi banaalia sanoa, että jonkun tämänvuotisen Finlandia-diktaattorin valinta olisi ollut yllätys. Ainahan yksinvaltaisesti tehty ratkaisu on odottamaton jostain suunnasta katsoen. Vääristä valinnoista puhuminen taas on silkkaa ajanhaaskausta.

Tukala paikka

Kun kaunokirjallisuuden kategoriassa ehdokkaiksi oli osunut kolmen Helsingissä ja kolmen Turussa asuvan kirjailijan teokset, oli Baba Lybeckillä diktaattorina edessään kihelmöivä ratkaisu. Näin hän palkintopuheessaan asemaansa kuvaili:

– Turussa syntyneenä helsinkiläisenä tilanne on minulle tukala. Teenpä minkä valinnan tahansa, pyllistän aina itselleni.

Ja ehkä nyt sitten kaikille  turkulaisillekin, kun meni vielä valitsemaan teoksen, joka kertoo C. L. Engelistä ja Helsingin kehityksestä masentavasta kyläpahasesta valtakunnan pääkaupungiksi. Sen arvonhan se vei tietysti Turulta.

Lybeckiä on syytä kehua ennakkoluulottomasta valinnastaan. Jukka Viikilästä ei moni kirjallisuutta harrastavakaan ollut ennen tätä syksyä pahemmin kuullut; teatterin ystävät sen sijaan ovat saattaneet törmätä hänen nimeensä useammin, muun muassa Ryhmäteatterin ”Eduskunta III:n” dramaturgina ja samoissa hommissa Paavo Westerbergin Kansallisteatterille kirjoittamassa hienossa ”Mahdolliset maailmat” -näytelmässä.

Viikilä on siis päässyt kumartamaan tänä vuonna Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kahdesti. Ensin kevättalvella Mahdollisten maailmojen ensi-illan loppukiitoksissa ja eilen Finlandia-bileissä. Ei pöllömpi vuosi.

Keskustelua aiheesta