Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Kirjallisuus

Kirjavisa: Syvällinen humoristi, pureva satiirikko

Syyskuisen visakirjailijan olisi odottanut saavan aikaan mittavampaakin sähköpostivyöryä, koska hänen tuotantonsa on niitä kaunokirjallisuutemme rakastetuimpia. Se tuli ilmi myös vastaussatsissa.

Vesa Kautto on lukenut sitä tuotantoa ilmeisen huolella.

“Sitaatin hieno kuvaus talven tulosta on Veikko Huovisen esikoisteoksesta HIrri (1950), sen niminovellista. Hirri on invalidisoitunut metsänhakkaaja, hiljainen uurastaja. Samantapainen hahmo on päähenkilönä Huovisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissa Koirankynnen leikkaaja.

Veikko Huovinen oli itse vaitelias mies, salaviisas naureskelija. Mutta kyllä hänen kuvaamissaan henkilöissä on muitakin kuin hissukoita.

Esimerkiksi romaanin Ihmisten puheet (1955) liikemies Arffman on pitkä, roteva ja erittäin komea mies, onnellisella tavalla tyhmä ja pöyhkeä, josta Pyhä Pietari joutuu toteamaan ‘autuaita ovat yksinkertaiset Arffmanit, sillä mikään ei voi horjuttaa heidän itsetuntoaan’.

Eikä vaatimattomuutta vaali myöskään saman kirjan eläkkeellä oleva maanmittausinsinööri Allan Partanen, ‘epäluuloinen, itsepäinen ja hurjannäköinen elämän iltapäivän menomatkalainen’, joka torjuu talokauppaa yrittävän Arffmanin pilkallisin sanoin: ‘Mistä olet tullut taloani vokottelemaan, mustatakkinen pöllö? Hienot korkkimatot ja parketit potkisit kasaan suurilla kavioillasi. Takan särkisit halkolohkareilla, joita et ikinä kehtaisi pilkkoa pienemmiksi.’

Ja kun Huovinen kysyy novellikokoelmassaan Kuikka (1963) ‘kuka huutaa sentään näinkin lujasti metsärantaisen Öllerijaurin takana?’, hän tietää oman äänensä kuuluvan Sotkamosta kauas maailmalle.

Joitakin Huovisen teoksia luemme ja siteeraamme vaimon kanssa toistuvasti. Novellissa Nykyaikaa etsimässä (kokoelmassa Kuikka) ikuinen ylioppilas Panumatti Ylihärsilä kysyy lapinmieheltä: ‘Sanotaanko täälläpäin s u s j?’ Ja saa vastaukseksi ‘A killa sanotah! Mine sanomas aineskin. Kah, en tierä sanogoh muut, mutta mine tahto sannoa kuiteskin silläviisii!’

Aina muistamme, että lapinmiehen mielestä kaunein sana kielessämme on ‘Koera’.

Juhla-ateria Tenkkelemä-aavalla pysyy elävänä mielissämme. Useasti kehottelen vaimoa syömään riittävästi, ettei laihtuisi ja solahtaisi maan kapillaarihuokosesta syvälle maapallon ytimeen kuten Phyllis novellissa Tuhoava intohimo.

Kesämökkisaaremme juhlien kohokohtana on tietenkin ollut rosvopaistin valmistaminen. ”

Sirpa Taskinen nimeää Huovis-suosikkejaan, joita piisaa.

“Sotkamossa tietysti tiedetään hyvin Huovisen talo, joka minullekin aikoinaan osoitettiin, kun kyläilin siellä ystäväni luona. Monin tavoin palkitun kirjailijan hienoinen katkeruus yllätti hänen omaelämäkerrallisessa teoksessaan Viime talvi; toisaalta se vaikuttaa perin inhimilliseltä. Olen pitänyt Huovisen (lähes kaikista) kirjoista, eniten ehkä Puukansan tarinasta, Kylän koirista, Koirankynnen leikkaajasta… onhan niitä.”

Mauri Panhelainen läpileikkaa Huovisen tuotantoa pohditusti kiteyttäen.

“Huovinen oli ulkoiselta olemukseltaan ja puhetavaltaan mörökölli, kuten vilkkaat itäsuomalaiset saattaisivat sanoa. Kirjailijan sisäinen elämä oli kuitenkin rikas ja moniulotteinen, sillä hänen teoksensa kattoivat lopulta laajan aihepiirin eikä niistä puutu mehevää huumoria tai pistäviä piikkejäkään.

Itse kukin lukija lienee joutunut vuosikymmen kuluessa tarkistamaan – jopa useampaan kertaan – käsitystään Huovisesta. Isänmaallisesta konservatiivista paljastui rauhanmies, rotuennakkoluulojen sijaan tuli sopuisaa tekstiä toisenlaisista ihmisistä, pienten ihmisten elämänpiirin kuvailijasta sukeutui diktaattoreiden räävitön pilkkaaja. Aatu, Jooseppi ja Pietari Suuri saivat kyytiä niin, että nauratti.

Luonto – oikeastaan ihmisen ja luonnon yhteys – oli hänen tärkein teemansa. Toisaalta hänen yhteiskuntakritiikkinsä nousi käsityksestä, että kirjaviisaus ei ole sen parempaa tai kummempaa kuin kansanviisaus, jota hän viljeli ja välitti henkilöidensä kautta. Pilkka sattui usein ‘lisensseihin’ ja tohtoreihin, jotka eivät Konsta Pylkkäsen mielestä kunnolla ymmärtäneet luonnonilmiöiden tarkoitusta ja maailmankaikkeuden olemusta.”

* * *

Unto Vesa harjoittaa jälleen kirjallista kaksoistrapia tai skeetiä tai jotain, mutta ei ohiammuntaa.

“Tällä kerralla ensimmäinen osuu: Veikko Huovinen. Toiseen tarvitaan vähän harkintaa ja tähtäystä {käyntiä Metsossa}.”

Näin lähtee kuti toisella enter-liipasimen painalluksella:

“Ja toinen laukaus jää lonkalta vedetyksi tussautukseksi – kun ei Metsosta löytynytkäön kaikkia Huovisen novelliteoksia – joten laukaistaan että Hirri, Huovisen kehuttu esikoisteos.

Kuten visanäytteestäkin käy ilmi, Huovinen oli erinomaisen hyvä, vivahteikas pohjoisen luonnon kuvaaja, Kainuun metsien, järvien, eläinten. Niinhän asia oli myös Havukka-ahon ajattelijassa, Huovisen (mielestäni) parhaassa teoksessa, jonka ytimessä on myös pohjoisen ihmisten lämmin, huumorilla ryyditetty kuvaus. Tuossa teoksessa myös Konsta Pylkkänen on parhaimmillaan sinisine, tuoreine ajatuksineen.

Iän myötä Huovisen huumoriin tuli enemmän ja enemmän mustaa väriä, katkeruutta ja kitkeryyttä. Mutta kyllä hän parhaimmillaan ja kokonaistuotannollaan oli kaikkien niiden palkintojen ja tunnustusten arvoinen, jotka sai. Ja jos Finlandia-palkinto olisi ollut jo 1952, hän olisi (ehkä) saanut sen silloin.”

Ainakin se olisi haastanut vakavasti Mika Waltarin Johannes Angeloksen.

Matti Kärkkäisen Huovis-projekti on vielä vähän vaiheessa.

“Huovinen on maineestaan huolimatta minulle melko tuntematon kirjailija. Toki olen Havukka-ahon ajattelijan lukenut kahteenkin kertaan, mutta muuta todella vähän. Kasinomies Tomin luin 1990-luvulla, mutta se ei erityisemmin innostanut. Havukka-ahon ajattelijakaan ei toisella lukukerralla enää tuntunut niin vakuuttavalta kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt luin tämän Hirri-kokoelman ja siinä oli todella kiinnostavia novelleja. Joissakin näkyi mielestäni Haanpään vaikutusta ja Konsta Pylkkänen oli novelleissa jo melko valmiina.

Novellikokoelman luettuani mietin nyt, pitäisikö Veikko Huovisen tuotantoon perehtymistä jatkaa.”

Visaukko vastaa lukion ekalla, Havukka-aholta alkaneella noin 45 vuoden lukukokemuksellaan: pitäisi.

Juhani Niemelläkin on vielä kahlattavaa.

“Huoviselta olen lukenut (ja katsonut) vain Lampaansyöjät ja selaillut Havukka-ahon ajattelijaa. Joka tapauksessa kerronta sitaattipätkässä on melko samantapaista Huovisen tekstien kanssa, että uskoisin arvaavani oikein. Kirjasta minulle ei ole tietoa, enkä ehtinyt käydä Huovisen kaikkia teoksia läpi.

Veikkaukseni kohdistuu siis hänen esikoiseensa Hirriin, joka tietojeni mukaan sisältää paljon luontokuvauksia.

Raila Rinteellä tuntumaa on pikkuisen enemmälti.

“Muutamankin varjo-Finlandistin tiedot etsin tuumiessani vastausta Kirjavisaan. Tosin noita edesmenneitä ei kovin monta heissä ole. Jotkut taas ovat voittaneet myös oikean Finlandian.

Sitaatin luontokuvaus ja annetut tuntomerkit täsmäävät Veikko Huoviseen. Hänen esikoiskirjansa Hirri ilmestyi tasavuosia sitten eli 1950.
Huovisen runsaasta tuotannosta olen lukenut vain kolme teosta. Keskikoulussa meillä luetettiin Havukka-ahon ajattelija, jonka kansanviisaus ja metsissä samoilu eivät vähänkään koskettaneet juuri teini-ikään tullutta tyttöä. Myöhemmin olen lukenut Puukansan tarinan, kun hankin sen lahjaksi metsistä ja metsätöistä innostuneelle sukulaiselle. Ainoa minunkinlaiseni tosikon suun messingille saanut Huovis-kirja on Kylän koirat. Rakastan eläimiä, erityisesti koiria. (Entäs meitä katteja, murisee Viiru jaloissani, juu juu, kissoja myös.)

Tarmo Tikka lähti jäljitykseen vähän väärästä päästä tuotantoa.

“Nyt oli vihje hyvin selkeä sisältäen kuitenkin pienen jujun!
Näyte vahvisti varmaa mielikuvaa siitä, kuka sen on tällä kertaa kirjoittanut. Veikko Huovisen kirjailijan ääni siitä kuuluu!

Hän on eräs suomalaisista mieli kirjailijoistani, jonka teoksista lähes kaikki olen lukenut. Häneen tutustuminen alkoi Havukka-ahosta.

Sitten se pieni juju. Erehdyin etsimään sitaattia hänen lyhyemmistä romaaneistaan, kunnes viimein ymmärsin etsiä sitä hänen novellikokoelmistaan, värväsin siihen apuakin, ja löytyihän se sellaisesta, jota en aikaisemmin ollut avannut.”

* * *

Päätteeksi vielä siivuja Eero Reijosen laajoista tuuminnoista.

“Visavinkki oli tälläkertaa helponlainen. No, niin ainakin luulin. Kirjailijasta ei voinut erehtyä, mutta opuksesta kylläkin. Maistelin sitä varjo-Finlandia täkyä…ja nielaisin sen, niin kuin Lentuan Lohi.

Myönnetään tästä visavastauksesta olisi tullut luonteeltaan toisenlainen, jos ‘Puukansa’ olisi jäänyt käsittelemättä. Olin sen vuosikymmeniä sitten lukenut ja ehtinyt jo unohtaakin. Kai se visakallon lukufiiliskin vaikutti: Puukansan tarina iski sopivaan kohtaan visa-Eeron tuntemuksissa. Vähintään Havukka-ahon maistreiden muonittajan, Ukonkuivuuvaaran isännän, Konstalta saamaa troppia se puolikuntoiselle Oravisalon ajattelijalle oli. – – –

Visakirjakin tuli tietysti sitten lopulta kerrattua. Hienoimpia töitään nuori mies lukijoille tässä tarjoaa. Ei ihme, että Kauko Karekaan, kipakka WSOY:n kustannustoimittaja, ei ollut pysyä housuissaan, taisi kettu aavistaa, että tässä oli syntymässä kainuulainen Pystykorva, ehta Kekkosenhaukkuja…

Näin pitkän ajan päästä kerrattunakin tämä Konsta Pylkkäsen raakaversio on nautittava: radiolähetintä Jumalan viestivälineenä pitävä saarnamies on karmivan hauska (tarkoin valittu termi). Haanpään juttujen ja Aapelin” Siunatun hulluuden” väliltä Huovinen tuntuu löytäneen oman kerrontaväylänsä: nopeasti vaihtuvat tunnelmat kuulijoiden keskuudessa.

Alussa saarnamies onnistuu säikyttämään jopa nämä kämppien suurimmat uuspeilit maailmanlopun saarnoillaan. Kun mies paljastuu huijariksi, ollaan heti valmiina sakinhivutukseen. Tämä hanke kariutuu siihen, että radiotaajuksilla Jumalan kanssa kommunikoiva saarnaaja todetaan täyskaheliksi. Jätkät säälivät miekkosta, joka saa jatkaa korpivaellustaan , kenties jopa auvoisampana miehenä, jos Helismaan Reppu ja reissumies -viisussa on siteeksikään totuuspohjaa. Ja miksei olisi?

Jumalan työnkuvaus visakirjassa on peräti herkullinen. Tuohon aikaan rohkeanpuoleista tekstiä nuori metsätieteilijä ruutuvihkoonsa raapusteli. Ja koulutuksen tuomaa pohdinta taitoa on soma vilautella jo tässä esikoisessa: ‘Jos maapallo oli tosiaan tahkon muotoinen, kun se kerran on navoiltaan litistynyt, niin jonkun täytyy siinäkin olla kampea pyörittämässä.’ —

Visakallolla on peräti omituinen suhde visakirjailijaan. Mihinkään kategoriaan Sotkamon miestä en tietenkään pysty sijoittamaan… Opus kerrallaan edettiin, ne kaksi enimmäistä, Helsingin Urheilukadulla synnytettyä kirjaa sopivat – tämäkin jälkiviisaasti todettuna – hyvin siihen teoriaan, jonka Nikolai Gogol, irlantilaiset mestarit ja monet muutkin kynämiehet ovat synnyttäneet: maanpaossa luodaan ne parhaat teokset.

Arto Seppälä, joka varhaisessa Huovis-elämäkerrassaan Ajatus on hiirihaukka analysoi Pertti Hallikaisen Satiirilla sanottua -tutkielmaa ( 1966) ja Gogolia sekä Huovista laajemminkin vertaillen, löytää näiden miesten yhteisiä piirteitä: molemmat ovat sekä humoristeja, että satiirikkoja, sekä vielä lisäksi harrastavat symboiikkaa ja allegoriaa. Molempien suhde kotiseutuunsa on kunnioittava, joskus jopa palvova. Molemmat rakastavat yksinkertaista, vaatimatonta kansanihmistä, mutta ivaavat sivistyksellistä puolivillaisuutta, omahyväisyyttä,tärkeilyä ja nousukasmaisuutta. Molempien havaintoja tekevä ja varastoiva huomiokyky on tarkka ja aktiivinen.  – – –

Havukka-ahon Konsta Pylkkänen, yksi suomalaisen kirjallisuuden ikoneista, on luomuksena Sinuhen ja Tuntemattoman luokkaa. Kauko Kare, tuo näin vuosien päästä yllättävän päteväksi tietäjäksi osoittautunut, uskalsi jo 50-luvulla sijoittaa Havukka-ahon suomalaisen modernismin kärkeen. – – –

Nuoren miehen ruutupaperille sommittelemalle henkilökuvalle, oikeastaan kokoo pienelle päähenkilöiden ryhmälle, on varmaankin käynyt niin kuin viisaista viisain Shakespeare on Myrskyssä koko ihmisyyden määritellyt: ‘ Meidät on tehty samasta aineesta kuin unelmamme’.

Ainakin Veikko Huoviselta on syntynyt varaväkevä tarina, joka kestää vuosikymmenten kestokulutuksen. Konstan ihailijat, joista erikoisin ei ole edes entinen stressitohtori Pertti Pakarinen, joka kertoi lukeneensa Havukka-Ahon ajattelijan toista sataa kertaa, koostuvat harvinaisen monipuolisesta lukijaryhmästä. Piti Huovisesta tai ei, Konsta Pylkkänen mahtuu yleensä lukijan ja kuuntelijan rentoutusosaston kesto-opusten joukkoon. – – –

Visakallon uusi lukukokemus tästä vuoden 1984 mestariteoksesta Puukansan tarina on uunituore. Vaikutus on häkellyttävä. Näissä tunnelmissa olisin valmis peesaamaan jopa niinkin konservatiivista kirjallisusmiestä kuin Matti Kuusta, adjutanttinaan Jouko Tyyri, jotka oliva Finlandia- raadissa tiukasti suosikkinsa Veikko Huovisen kannalla. Suurin vastustaja oli puheenjohtaja Irmeli Niemi, joka oli päättänyt, ettei ainakaan Huovinen palkintoa saa. Hänellä oli (ymmärrettävästi) poliittis-feministinen antipatia oikeistolaiseksi sovinistiksi mieltämäänsä kirjailijaa kohtaan.”

Vielä kiitos ja kumarrus lyhyesti (“Tulipa kerrattua Veikko Huovinen elämäntarinoineen ja tuotantoineen.”) vastannelle Helena Nurmiolle, ja sitten palkintofanfaari Tarmo Tikalle. (rb)

Visasitaatti 16*

Nyt esillä olevan teoksen tuoreimmassa elokuvasovituksessa reilun 20 vuoden takaa nähtiin brittinäytteljiden koko silloinen kerma. Vielä merkittävämpää ehkä kuitenkin on, että läpimurtoteoksesta klassikoksi muodostuneen kirjan kirjoittajalla on iso syntymäpäivä neljän vuoden päästä.

Kuka laajasti luettu ja pidetty kirjailija, mikä teos? Vastaukset viimeistään 20.9. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Hän ei ollut kaunis ja ollakseen viehättävää hänen käytöksensä olisi pitänyt olla sulavampaa. Hän oli liian ujo esiintyäkseen kaikkein parhaassa valossa, mutta milloin hän voitti luontaisen arkuutensa,¨hänen käyttätymisensä selvästi osoitti, että hänellä oli avoin ja kiintyväinen mieli.Hänen ymmärryksensä oli hyvä ja kasvatus oli sitä kehittänyt. Mutta taipumusten ja luonteenlaadun puolesta hän ei vastannut äitinsä ja sisarensa toiveita, sillä he olisivat tahtoneet, että hän olisi edes jollain tavoin kunnostautunut. He olisivat tahtoneet hänen herättävän huomiota maailmassa.”

 

 

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE