Unto Vesa ehti tutusti ensimmäisenä klikkaamaan koneensa ”lähetä”-kohmentoa.

”Hauska sitaatti on Leena Parkkisen palkitusta esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max (2009). Kiitosta ja palkintoja on hänelle kertynyt viljalti myöhemminkin niin aikuisten kuin lasten kirjoistakin. Kuten myös isälleen Jukka Parkkiselle.”

Juhani Niemi intoutui hehkuttamaan kysyttyä teosta ihan urakalla.

Parkkisen teksti lumosi minut heti ensisivuilta lähtien. Veljensä varjossa elävän, aina rinnallaankin hänen jäljessään kulkevan Isaacin kertojaääni on vahva ja erikoisessa tarinassa uskottava. Sinun jälkeesi, Maxin tarina kulkee Isaacin muistoissa ja nykyhetkessä poukkoillen ajallisesti lapsuudesta lähimenneisyyteen ja tulevaisuudenodotuksiin. Sinun jälkeesi Max kertoo kahdesta veljeksestä, jotka hankkivat elantonsa sirkuksessa. He ovat poikkeuksellisen riippuvaisia toisistaan, fyysisesti kiinni kyljistään, siamilaiset kaksoset.

1900-luvun alkupuolen Eurooppa, muutoksen kuohut, ihmisten köyhyys ja luokkaerot on kuvattu poikhkeuksellisen terävästi ja kansainvälisesti.

Viimeisin Parkkisen teos on faktafiktiivinen Neiti Steinin keittäjätär, joka kertoo Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin tarinaa, johon liittyy myös Margit, suomalainen keittäjätär. Tämäkin on teos, johon Parkkinen on tehnyt paljon taustatyötä. Siitä kertovat muun muassa ajan ja paikkojen kuvaukset.”

Mauri Panhelainen on myös vaikuttunut.

“Vuoden 2099 esikoisromaanien parhaana palkittu Leena Parkkisen romaani Sinun jälkeesi, Max on poikkeuksellinen kirjailijanuran aloitus. Se ei kerro kirjailijan omaa kehitystarinaa tai kietoudu tekijän suvun kohtaloihin tai pukeudu jonkun suurmiehen tai -naisen elämään perustuvaksi dokumenttiromaaniksi, kuten aika moni esikoinen nykyisin. Se on toisenlaisista ihmisistä värikkäästi kertova, 1900-luvun alkuvuosikymmenille ja eurooppalaiseen ympäristöön sijoittuva teos, valmiin kirjailijan tuote.

Teoksen päähenkilöt ovat sirkuslaisiksi ajautuvat siamilaiset kaksoset Isaac ja Max, pieniksi jääneet miehenalut, jotka tuovat mieleen Gunter Grassin Peltirummun ja sen päähenkilön Oscarin. Grassin mestariteos taisi olla hänen esikoisensa. Se on teemoiltaan yhteiskunnallisempi, vaikka sirkus ja muut esiintyvien taiteilijoiden estradit ovat kummassakin romaanissa tärkeässä roolissa tapahtumien ympäristönä.

Leena Parkkisen romaani sai aikoinaan harvinaisen kiittävän vastaanoton. Johtavat kriitikot käyttivät kirjasta sellaisia adjektiiveja kuin häikäisevä, ylenpalttinen ja häkellyttävä. Hieno lukukokemus se on vieläkin.”

Eero Reijonen nostaa vastauksensa lopussa esiin kirjailijan tuotantohaaran.

“Liikkeelle kannattaa lähteä, ainakin tässä erityisessä tapauksessa, Hesarin Vuoden 2009 kirjallisuuspalkintoraadin jäsenen, Antti Majanderin, luonnehdinnasta. Majander käytti tätä tekstiä aikanaan myös Hesarin kirja-arvostelussaan: ‘Palkinnon voittanut teos kuvaa toiseuden kokemuksen niin väkevästi kuin sen vain voi ylipäätään tehdä.’

No, ylihehkuksen liepeillä tässä liikutaan, mutta Majander, tuo vanha kettu, ei kuitenkaan siihen opuksen kokonaisarviossa sorru. – – –

Toiseuden ja katsottavana olemisen teemoissa visakirjassa pääosin liikutaan. Päähenkilöinä, ja tapahtumien ensisijaisina kokijoina ovat tiikerinkesyttäjän uudelleen ristimät siamilaiset kaksoset, Max ja Isaac, jotka vanhemmat jättivät tädin ja isoisän vastuulle. Se vastuu loppui viimeistään silloin, kun täti kauppasi hieman toisella kymmenellä olleet pojat saksalaiselle sirkustirehtöörille. Toisiinsa ihan sananmukaisesti kiinnikasvaneista pojista tuli loppuelämäkseen, noin 20 vuodeksi, näyttelyesineitä. – – –

Leena Parkkinen taitaa myös toiseuden tunteen kääntämisen päälaelleen: siamilaisina kaksosina syntyneiden Isaacin ja Maxin näkövinkkelistä elämän kuva on kuin vanhan kameran peitteen alta katselisi. Parkkinen laittaa Maxin ja Isaacin lapsina lukemaan kirjoja ‘puolikkaista’ ihmisistä. Nämä yhteen kasvaneet lukijat tuntevat sääliä näitä hahmoja kohtaan.

Ja tässä vaiheessa vähän jo lahonnut visakallokin oivaltaa, että ovela Parkkinen asettaakin nyt lukijan parodian kohteeksi. Paitsi Siperia, niin myös nonsense-tekstin kirjoittaminen näköjään opettaa. – – –

Täytyy tähän loppuun tunnustaa, että Leena Parkkisen teoksista visakallo oli vielä viikko sitten, parhaiten perehtynyt hänen hurjiin lastenkirjoihinsa: Pikkuveli ja mainio harharetki ja nyttemmin myös uusimpaan Ensio ja päätön tarina. Ne ovat hyvin hallinnassa. Visakallo tunnistaa viimeistään tässä yhteydessä Lewis Carrollin aloittaman nonsense-tyylin.

Päiväkäytössä pikkukaverit kyllä nauttivat Leena Parkkisen jännäreistä, erityisesti viidakkoseikkailuista. Ja lukemisen ohella on jo hieman liikaa makoilua harrastanut ukkikin saanut pikku esimakua toiseudesta.

Täytyy myöntää, että Anakondan osa ei ole niitä kaikkein helpoimpia. Ei ainakaan keskivartaloltaan lieväät örkeämmin paisuneelle papparaiselle. Visakirjailijan isän, Jukka Parkkisen lastenkirjat, esimerkiksi Osku-kirjat ja Korppi-sarjat ovat myös senioriosastolle mainiosti soveltuvaa unilukemistoa. Eivätkä ne pakota isoisää muuntautumaan, ainakaan Anakondaksi.”

Sirpa Taskinen vierastaa visaromaanin perusajatusta.

”Nimi Parkkinen herätti heti arvelun, että kirjailijuudessa saattaisi olla kysymys ’sukurasituksesta’ – näin myös näyttäisi olevan.

Leena Parkkinen (s. 1979) sai Helsingin Sanomien palkinnon esikoisromaanistaan Sinun jälkeesi, Max (2009). Siinä hän kertoo saksalaisten siamilaiskaksosten tarinan 1900-luvun alkupuolelta. Se etenee eri aikatasoissa toisen kaksosen, Isaacin, kertomana. Ajalle tyypilliseen tapaan näitä ’kummajaisia’ esiteltiin sirkuksessa. Minua kylmäsi pelkkä ajatus yhteen kasvaneista kaksosista, joita ei voitu erottaa.”

Parkkisen romaanin tunnistivat myös Helena Nurmio ja Tarmo Tikka. Palkinto Juhani Niemelle.

Visasitaatti 9/2023

Tämän romaanin pokkaripainoksen alussa on kolme ja puoli sivua lainauksia maailman ja Suomen lehdistä ja kirjablogeista. ”Väkevää kerrontaa, joka saa tuntemaan kauhua muutoksen edessä, mutta myös sitä hirvittävää toivoa, joka muutoksesta viriää”, kirjoitti arvostettu newyorkilaislehti. Kirjailija palasi pari vuotta sitten tämän läpimurtoteoksensa hykerryttävän hahmon pariin. Laatukanava HBO:lla nähtiin hänestä myös Emmy-palkittu tv-sarja.

Kuka, mikä ja vielä kerran kuka, siis tämä tarinoiden hahmo? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään ma 12.6. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Hän rakensi talon omin käsin – no, melkein. Hän ja Henry suunnittelivat vuosia sitten kaiken ja tekivät sitten tiivistä yhteistyötä rakennusurakoitsijan kanssa niin että Chrisillä olisi kunnollinen asunto sitten kun saisi opiskelunsa päätökseen. Kun rakentaa talon itse, siihen suhtautuu eri lailla.”