Sirpa Taskinen avaa.

“Olavi Siippainen (1915-1963) oli työläiskirjailija, jos kuka. Häntä ei millään malleilla olisi tarvinnut aktivoida, niin ketterästi hän vaihtoi alalta toiselle: rotaatioapulainen, postinkantaja, lastaaja, puuseppä, kalastaja, toimittaja. Kun hän kirjoitti työläisen arjesta, hän tosiaan osasi asiansa.

Pääasiassa hän kirjoitti lehtijuttuja ja romaaneja, mutta löytyy häneltä yksi oma runoteoskin, ja sen lisäksi toisen puolisonsa Laura Latvalan kanssa yhteinen kokoelma. Visaruno ‘Kevät valimossa’ ei kuitenkaan ole sieltä vaan ‘Käy eespäin’-antologiasta (1977, alkujaan Kevättervehdyksessä 1941).”

“Yksi teos vaikuttaa olevan ratkaisun avain moneenkin Kirjavisan tehtävään. Käy eespäin – suomalaista työväenrunoutta on sen nimi ja oman kappaleeni painovuosi 1978 (2. painos). Runot on koonnut Kalevi Kalemaa.

Kirjassa on säkeitä muiden muassa Olavi Siippaiselta. Visan sitaatti on hänen runostaan Kevät valimossa ja kirjoitettu vuonna 1941. Kun käännän sivua, havaitsen yllättäen Elvi Sinervon laulunakin tutuksi tullutta Nataliaa kovasti muistuttavan runon Suru: ‘Miten kaunis olkoonkin Ukrainan kesä – ei kimalla ilo silmissäsi, sisar.’ Ja runo jatkuu: ‘Ei palaa hän, joka oli ilo ja elämä. Pohjoisissa metsissä kohtasimme toisemme – toinen meistä ei palannut, sinun rakastettusi ei palannut.’

Sodan melskeissä ja jännityksessä vain runoilija tulee ajatelleeksi vihollismaan siviilien surua. Olen hämmästynyt 1943 kirjoitetuista säkeistä, vaikka ymmärrän, miksi ne 1940-luvun lopun poliittisessa ilmastossa mielihyvin poimittiin esille.”

Lappilan kirjapiirissa (kirjurina Kirsti Luova) ihasteltiin, että “olipa komea miehinen kevätruno”. Edellä mainittuun antologiaan viitaten Lappilassa on tehty hyvä havainto.

“Työn ohessa Siippainen oli kirjailijaliiton johtokunnassa, hän oli Eino Leinon seuran perustajajäsen 1947, ja oli mukana kokoamassa työväenrunouden antologiaa ‘Käy eespäin’. Toimiessaan kahdessakin kirjailijayhdistyksessä hän oli henkisenä isänä monille nuorille kirjailijakollegoille, mikä ei ole vähäinen ansio.

Hänen laajasta romaani- ja novellituotannostaan ei ehkä ole jäänyt moni teos elämään, mutta pitänee lukea ja tutustua.”

Nyt seuraa lähdesuojan avaaminen: visaveikko ei tällä kertaa käyttänyt Kalemaan opusta sitaattisampona, vaan Aarne Salmisen ja Viljo Tervosen kokoamaa oppikirjaa “Yhdeksän sarjaa lyriikkaa”.

Mauri Panhelaisen vastauksessa on monta referenssinimeä.

“Siippainen luki paljon, mm. Knut Hamsunia, Jack Londonia ja Toivo Pekkasta, joista tuli jonkinlainen esikuvakin hänelle. Pekkaseen verrattuna Siipainen oli esikuvansa vastakohta, temperamenttinen ja aktiivinen etsijä, 1930-luvun kiilalainen, joka sotavuosina toimi tk-miehenä. Hänellä oli jostakin syystä sodan ajan propagandakoneiston johdossa riittävästi luottoa, vaikka poliittisesti tarkoin valikoituun TK-miesten joukkoon eivät kelvanneet Olavi Paavolaisen suosituksesta huolimatta Kiilan aktiivit Jarno Pennanen ja Tapio Tapiovaara.

Sotien jälkeen Siippainen toimi vapaana kirjailijana ja lehtimiehenä, mm. Suomen Sosialidemokraatin ja Sosialistisen Aikakauslehden kirjallisuusarvostelijana 1945–1947. Hän etääntyi vasemmistokirjailijoiden vaikutuspiiristä ja osallistui Helsingissä asuessaan taidefilosofiaa ja klassista musiikkia harrastaneeseen Urania -piirin toimintaan. Siihen kuuluivat muun muassa Eino Krohn, Kai Laitinen, Lassi Nummi, Bo Carpelan, Paavo Rintala ja Jouko Tyyri.

Sodan ajan patriootista tuli 1950-luvulla maltillinen yhteiskuntakriitikko, joka herätti huomiota omaelämäkerrallisilla romaaneillaan ja taidokkailla novelleillaan. Kirjoista löytyy tekijän alter ego, joka tekee matkaa aikuisuuteen ja etsii omaa tietään. Selkeyteen hän yrittää päästä kirjallisuuteen avulla.”

* * *
Tuulikki Lepomäki-Lahtinen intoutui visasta tähän malliin : “Vappu pelastettu! Kirjavisassa työväenruno ja löysin ratkaisun! – – –

Kiilasta ja tk-miehistä tuli ensin mieleen Olavi Paavolainen, mutta muut vihjeet eivät sitä tukeneet. Aika monet muut Kiilan jäsenet olivat jatkosodan aikana vankilassa, eivät tk-miehinä.

Olavi Siippainen oli naimisissa 1938–1945 toimittaja Lempi Maria Thuren kanssa ja vuodesta 1946 runoilija ja lääkäri Laura Latvalan (1921–1986) kanssa. Näistä liitoistaan hänellä oli yhdeksän lasta.

Siilinjärven kirjaston Olavi Siippaisen sivuilta löysin seuraavan Siippaisen itsensä kertoman jutun 1930-luvulta.

“Olin hakenut työpaikkaa asevarikosta ja olin onnistunut hankkimaan, erinäisistä vaikeuksista huolimatta, poliisilaitokselta todistuksen isänmaallisesta mielenlaadustani, tosin käänteisessä muodossa: Olavi Siippaisen valtiollisesta luotettavuudesta ei ollut epäedullisia tietoja – olin nähtävästi liian usein istuskellut työväentalon kahvilassa, niin että poliisit osasivat olla varovaisia suhteeni. Seisoin varikon konttorissa, pöydän toisella puolella istui täsmällinen eversti ja kuulusteli minua painetun kaavakkeen mukaisesti:

– Syntynyt?
– 1915.
– Mitä teitte vuonna -18?
– Opettelin kävelemään.
Olin ollut useita kuukausia vuodepotilaana ja unohtanut kävelyn. Niin se piti opetella uudestaan.
Eversti meni miettiväiseksi.
– Mitenkäs me sitten vastataan tähän kysymykseen? En osannut neuvoa. Eversti katsahti kysyvästi.
– Ehkä me pannaan: ollut lapsena?
– Kyllä se sopii.”

Vesa Kautto heittää vielä loppukevennyksen tuosta lapsiluvusta:

“Wikipedia kertoo, että Olavi Siippaisella oli kahdesta avioliitostaan yhdeksän lasta. Teoksia hänellä on liki 20. Runoilija Niilo Rauhalalla on kymmenen lasta, runokokoelmia yli 30. Lasten määrässä kummankin ohi menee Ilmari Kianto, joka sai 12 lasta. Hänen bibliografiansa on laadittu hieman eri periaattein kuin Siippaisen ja Rauhalan ja sisältää yli 70 nimikettä. Julistetaan Kianto kolmikosta tuotteliaimmaksi.”

Viikon tietäjiä olivat myös Matti Kärkkäinen, Jorma Kataja, Pertti Vuorela, Ilpo Pietilä ja Juhani Niemi. Markku af Heurlin arveli kirjoittajaksi Viljo Kajavaa. Ja katso, menipä vipuun visavirtuoosi Eero Reijonenkin. Perusteellisesti vihjeet auottuaan hän päätyy tarjoamaan Otto Varhiaa, joka kyllä eleli samoina vuosikymmeninä, oli työläistaustainen sekä toimi lehti-ja tk-miehenä – mutta ei kirjoittanut visarunoa. Ainakaan vielä.

Palkinto Tuulikki Lepomäki-Lahtiselle. (rb)

Viikon sitaatti

Kevätlukukausi on päättymässä, on siis suvisen oodin aika. Sen meille tarjoaa runoilija, joka on vaalinut erään samasta kaupungista kotoisin olleen runoilijan perintöä ja ollut perustamassa tälle seuraa ja nimikkopalkintoa. Palkinnon hän sai itsekin esikoisestaan. Hänen ainoan romaaninsa nimessä on vankka pohjoinen ulottuvuus.

Kuka on haussa, mikä teos? Vastaukset viimeistään 16.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle vielä palkinto.

“Omenapuun alla istuu tuoli,
saari kehrää yön niityn ääntä,
sinisen traktorin avoimesta ovesta
puhuu radio meren rantaan,
tänne minä olen tullut elämään.”