Kirjavisa: Uuden aallon harjalla

Tutkimattomat ovat visaväen tiet. Ottaessaan viimeviikon visakirjan hyllystään seremoniamestarinne arveli, että tätä ei kyllä tunne kukaan. Niinpä hän latasi sitaatin kylkeen sellaisen määrän vihjeitä, että arveli sentään ainakin muutaman jäljittävän vastauksen. Mitä vielä, niitähän tuli loorantäydeltä. Paljon ei puuttunut, että olisi päästy edellisen Putkinotkon lukemiin.

Runsaat vihjeet pistivät tietysti ”koneet laulamaan”, eli tietotekniikka otettiin avuksi. Se ei tietenkään ei ole kiellettyä, vaikka visakonttorilta kannustetaankin aina manuaalisempiin ongelmanratkaisuihin.

Aluksi tehtäväratkaisumallia antaa jyväskyläläinen Ahti Ruoppila, joka toteaa vastauksensa kärkeen, että ”pahasti koukuttava kisa tämä kirjavisa”. Hyvä aloitus.

”Ei mitään hajua sitaatin perusteella teoksesta, mutta ajattelin, että helppo nakki kun oli noita puolituttuja nimiä. Rimbaud ja Courbet ym. Ajattelin, että toki täytyy kirjailijan toisen kotimaan olla Ranska, mistä sitten lähdin liikkeelle. Jos olisi sisu antanut periksi, olisin kyllä luovuttanut heti alkuunsa… Onneksi tuo vihje viimeisen teoksen kirjoittamisesta 97-vuotiaana helpotti. Nathalie Sarraute venäläis-ranskalainen 1900-1999 sitten jäi pyydykseen. Esikoisteos, Tropismeja vuodelta 1939 (suom. Leena Kirstinä).

Tropismeissa, jonka kirjoittaminen alkoi jo 1932, on 24 lyhyttä tarinaa. Niissä Sarraute leikki kielellä ja kielipeleillä.

Juutalaisvainojen vuoksi ura asianajajana vaihtui pysyvästi kirjailijan uraan.”

Juhani Niemi, Hanko, kaivaa koneavusteisesti oikean teoksenkin esiin.

”Tämä oli vaikea, eli nykykielellä haastava, tehtävä. Piti oikein lähteä selvittämään asiaa tiedon valtatielle, internettiin. Nimet viittaavat Ranskaan, joten haku ranskaksi, et voilą, sieltähän se vastaus tipahti, kuin apteekin hyllyltä. Kyseessä on venäläissyntyinen, sittemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute, alk. Natasha Ivanovna Tshernjak (18.7.1900 – 19.10.1999) ja teos on Kultaiset hedelmät Vuodelta 1963, Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen suomentamana vuotta myöhemmin.

Eihän tämä nyt aivan aito asia ole, kun vain nettiä käytin, mutta haen kyllä vielä kirjankin kirjastosta, että täyttyy sekin puoli asiasta.”

Loppu hyvin, kaikki hyvin, hymyilee visäjäärä ja siirtää puheenvuoron tervakoskelaiselle Ossi Lehtiölle, jolla on ollut hyvinkin omakohtainen kosketus kirjailijaan, kuten tekstistä ja myös kuvasta näkyy.

”Useat kirjailijat ovat viettäneet kaksoiselämää maassa ja toisessa. Yleensä tuosta kakseudesta syntyy mielenkiintoinen yhdistelmä, jopa meillä kotoisessa Suomessa kahden kulttuurin kohtaaminen on usein hyvin hedelmällistä, esimerkkeinä suomen ruotsinkieliset kirjailijat ja meidän ortodoksikirjailijamme. – – –

Kun puhutaan pitkästä iästä yhdistyneenä kahteen kulttuurin, niin muistan hyvin vuoden 1983, jolloin ajoin kohden Aulankoa lievästi hämärtyvänä kesäiltana. Kyydissäni ollut, tuolloin jo hivenen yli 80-vuotias naishenkilö totesi, että tästä muistuvat mieleeni Pietarin vaaleat kesäyöt. Olimme viettäneet muutaman ikimuistoisen päivä Hämettä kulkien ja kirjallisuudesta ja maailmanmenosta keskustellen, ja tietenkin olin toiminut hänen tulkkinaan.

Tuo kesä on ikiajoiksi piirtynyt mieleeni suurin kirjaimin ja ei se sieltä edes kulumalla lähde. Tuon minulle niin tärkeäksi muodostuneen kirjailijan teoksesta Les Fruits d’or eli Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen hienosti suomentamana Kultaiset Hedelmät ilmestyneestä teoksesta on siis kyse, ja lainauksesta sivulta 19.

Tuo minulle ehkäpä Marcel Proustiakin tärkeämpi kirjailija on tietenkin Nathalie Sarraute. Tuo sukunimen ranskalainen lausuminen tuo mieleen eräänlaisen sanaleikin, sillä se on äännettynä lähes sama kuin olisin äännettynä sa route eli hänen tiensä!

Ohessa tulee valokuva, jonka on ottanut vuonna 1983 Ranskan lähetystön kulttuurineuvos Philippe Husson ja kuvassa ovat tietenkin keskellä ikinuori kirjailija Nathalie Sarraute, hänen verellään ovat Philippe Hussonin tytär Myriam ja se äijä, joka tämän vastauksen on lähettänyt. Kuva on otettu käynnillä Iittalan Lasitehtaalla ja lasimuseossa.”

”Foto olis kiva yllätys” kuului 70-luvun nuortenlehden kirjeenvaihtopalstan vakiolause. Miksei se käy myös Kirjavisaan jatkossakin.

***

Helsinkiläinen Sirpa Taskiselle visakirja näyttää olleen peräti suuntaanäyttävä.

”Kultaiset hedelmät teki aikoinaan minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin itselleni alkuperäisen eli ranskankielisen laitoksen – tosin auttavalla kielitaidollani en sitä tullut kuitenkaan juuri lukeneeksi. Sarrauten tapa kuvata nimeämättömien henkilöittensä mielenliikkeitä oli jotain aivan toista kuin äijämäinen pelkkien tapahtumien kuvaus. Ihmisten laumasieluisuus ja tarve tehdä muihin vaikutus olivat (sosiaali)psykologiaa kiinnostavimmillaan.

Nathalie Sarraute (1900–1999) oli syntynyt Venäjällä, mutta muutti kaksivuotiaana äitinsä kanssa ensin Geneveen, sitten Pariisiin, sieltä Moskovaan isän luokse, taas äidin luokse Pietariin ja lopulta isän luokse Pariisiin. Isän ja äitipuolen kanssa hän sitten asui aikuisikäänsä saakka.
Syystä tai toisesta hänen syntymävuodekseen ilmoitettiin 1902 esimerkiksi kirjassa Lapsuus ja eräässä hakuteoksessa – ehkä rikkinäinen lapsuus kuvastui siinäkin.

Hänen ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä eivät herättäneet vastakaikua, ne olivat liiaksi avantgardea. Myöhemmin hän kuitenkin sai ymmärrystä ja Kultaiset hedelmät voitti Kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon 1964.”

Tamperelaiselle Tuula Hynyselle kirjailija oli myös hyvin tuttu.

”Sitaatista saattoi heti tunnistaa kirjailijan. Sarraute on 50- ja 60-lukujen ´uuden romaanin’ (le nouveau roman) keskeinen edustaja. Romaanissa ei ole juonta eikä kuvailtuja henkilöhahmojakaan, vain eri henkilöiden puhetta ja ajatuksia.

Kyseinen teos on Kultaiset hedelmät. Vaikka sitaatissa mainitaan Courbet, keskiössä on kirjallisuuskeskustelu ja lukemisen kokemukset. Ironisella tavalla kuvataan Kultaiset hedelmät -teoksesta vellovaa keskustelua, jossa kuuluvat niin arvostetutun kriitikon kuin aran lukijan äänet, vuoroin ylistäen vuoroin teilaten.”

Veikko Huuska Ikaalisista yllyttää ihan omanlaiseensa visaharrastukseen. Hänellä taas on henkilökohtaisia muistoja teoksen toisesta suomentajasta.

”Viikon visakirjailija on mielenkiintoinen kahden maan kansalainen, venäläisittäin Natasha Tshernjak. Hän syntyi 1900 Ivanovossa (tuolloin tunnettu nimellä Ivanovo-Voznesensk), 300 km koilliseen Moskovasta. Kävin muuten Ivanovossa pari vuotta sitten, mutta en ikävä kyllä huomioinut visakirjailijan syntymäkaupunkia tässä mielessä. (Tuli tästä mieleen: olisipa kiva joskus listata, monenko visakirjailijan syntymäkaupungissa tai –kylässä olen käynyt. Itse kukin voi tätä kohdaltaan miettiä, jos ei hyödyllisempää ole työn alla.)  – – –

Viikon kirja on Nathalie Sarrauten Les Fruits d´or, 1963 (Kultaiset hedelmät, suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus 1964). Sarrauten Planetaario minulla on hyllyssäni, samoin kuin eräitä 60-luvun puolivälin hittikirjailijoiden teoksia mm. Robbe-Grilletä (varhaisia Mukkulan kävijöitä, sieltä taisin saada ensimmäiset herätteet häneen, samoin kuin muihin uuden aallon tekijöihin), Simonia (Mukkulassa 1963) ja hieman vanhempaa Sagania.

Kultaisten hedelmien kääntäjä Pentti Holappa vietti aikanaan yksinhuoltaja-äitinsä kotipaikassa Ikaalisissa, ja juttelimme aina joskus Kampin divarissa yli 30 vuotta sitten siellä käydessäni. Mukava mies, ja terävä: opiskeli ranskan ja vähän muutakin ominpäin kansakoulupohjalta. Taas tekisi mieli siteerata Paasilinnaa, mutta en viitsi, kun on kuitenkin kyse ranskalais-venäläisestä kosmopoliitista.”

Mauri Panhelainen laittaa kaksi peräkkäistä, aivan erilaista visakirjaa aikajanalle jatkumoksi.
”Visakeväässä jatkuu kirjallisen valtameren naaraus leveällä haravalla. Joel Lehtosen rehevästä naturalismista siirrytään nyt kauas ranskalaiseen modernismiin, sodan jälkeisen uuden romaanin syvänteisiin. Loikka ei kuitenkaan ole aikajanalla kovin pitkä, sillä uuden romaanin ensimmäiset luvut kirjoitettiin alle 20 vuotta Putkinotkon jälkeen. Suomessa alettiin 1960-luvulla kääntää ja kustantaa tuon kirjallisen suuntauksen merkkiteoksia sellaisilta tekijöiltä kuten Claude Simon, Alain Robbe-Grillet ja viikon visakirjailija Nathalie Sarraute.”

***

Ritva Savela Ivalosta selvittää ajautumistaan visakirjan ääreen.

”Oma Sarraute-kokemukseni on näin jälkikäteen ajatelleen melkeinpä traumaattinen.
Nuorena ja innokkaana lukijana olin täynnä klassikkohuumaa. Luin yhä uudelleen Shakespearea ja Monte Cristoa ja Kamelianaista muuta kuolematonta kirjallisuutta.

Näiden lisäksi lempilukemistooni sopivat mainiosti dekkarit ja esimerkiksi Laura Soinnen ’Eeva antoi ja minä söin’, ’Setä Pitkäsääri’ ja muut Riksin sarjan kirjat, joiden kannet eivät kauaa kulutuksessa kestäneet.

Melkein ylivoimainen romantiikan ja jännityksen palvojan myönnytys modernismille oli Pentti Saarikosken runous, jotka osui ja upposi.

Ainoa Sarrauten teos, jonka olen koskaan lukenut on Kultaiset hedelmät. Siitä en ymmärtänyt höykäsen pöläystä. En ymmärtänyt olemattomasta kirjasta käytyä olemattomien tai olevien henkilöiden keskustelua, enkä tajunnut loppujen lopuksi, miksi minun olisi pitänytkään siitä mitään ymmärtää.

Loppujen lopuksi tarkoittaa, että aloitin jopa toisen lukukerran, mutta kesken jäi.”

Kuopiolainen Taavi Lehtolainen tykkää enemmän toisesta Sarrauten romaanista.

”Visakirja Kultaiset hedelmät on tuntemattomien taiteenharrastajien keskustelua samannimisestä kuvitteellisesta kirjasta, jonka sisällystä ei paljasteta, mutta keskustelijat ottavat siihen kantaa ylistävästä alkuinnostuksesta latteaksi muuttuvaan loppuun.
Keskustelijat peittyvät vahvaan satiiriin, mikä voisi kuvastaa kirjailijan tuntoja siitä, miten hänen teoksiaan kohdeltiin.

Vähän samaan tapaan hän kirjoitti muistelmateoksensa Lapsuus. Sen lukeminen on kuitenkin kiinnostavampaa: liikutaanhan siinä monessa maassa. – – –
Olipahan erikoinen lukukokemus!”

Kalle Salminen Joensuusta tuumaa visakirjasta näin:

”Kirja on henkevää satiiria yhteiskunnassa käytävistä kirjallisuuskeskusteluista. Lukijan kärsivällisyys on joskus kovilla. Minulle Kultaiset hedelmät merkitsi kuitenkin hauskaa, ajoittain ilkeääkin piruilua meidän lukijaparkojen kustannuksella. Se on sisällöltään ja muodoltaankin tavallisesta romaanista poikkeava ja sopii hyvin Kirjavisan jo ennestään monipuoliseen repertuaariin.”

Viikon muita tietäjiä olivat Reijo Paukkunen, Kuusankoski, Pertti Vuorela, Espoo, ja Jari-Pekka Vuorela, Tampere. Pääpalkinto tällä viikolla Tuula Hynyselle ja sivuosapalkinto (kirja) kuvasta Ossi Lehtiölle. (rb)

Viikon sitaatti

Visan aikakäsityksessä tämä varsin tuore romaani palautti monen uskon suurten kulttuurihistoriallisesti latautuneiden kertomusten mahdollisuuteen pirstaloituvassa maailmassa. Teos jäi valitettavasti myös tekijänsä joutsenlauluksi. Kirjailijan erikoisuuksia on romaanin graafinen ilme sekä rakenteellinen ehdottomuus.

Kysymys kuuluu taas, kuka ja mikä? Vastaukset oheisiin osoitteisiin pääsiäisen johdosta vähän pidennetysti viimeistään tiistaiksi 22.4. klo 12.00 mennessä.

”Oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmintä, ja kun pääsylippu kädessä kuljin yli sillan, alkoi lounaiselle taivaalle kerääntyä isoja kumpupilviä. Eilisestä keskustelusta mieleeni oli jäänyt kuva tähdenmuotoisesta bastionista, jonka muurit kohosivat korkealle tarkan geometriselta pohjalta, mutta näinkin edessäni pikemmin matalan, kaikilta sivustoilta pyöristetyn, kammottavan kyttyrämäiseltä ja epämuotoiselta vaikuttavan betonimassan, ja minusta tuntui että siinä näkyi vain selkä hirviöstä, joka oli noussut Flanderin maaperästä kuin valas aalloista. Arastelin mennä mustasta portista sisään linnoitukseen, ja lähdin sen sijaan kiertämään sitä ulkokautta kävellen oudon tummanvihreässä, melkein sinisessä ruohikossa, jota kasvoi kaikkialla.”

AVAINSANAT

”Ei ole monella hallussa” – Yle nostaa valokeilaan tärkeän palan eduskunnan puhekulttuuria

Kuva: Lehtikuva / Roni Rekomaa
SDP:n kansanedustajat Eero Heinäluoma ja Susanna Huovinen kyselytunnilla eduskunnassa 15. helmikuuta.

Entiset puhemiehet ottavat Ylellä kantaa eduskunnan salikeskusteluun väriä tuoviin välihuutoihin.

Puhemiehen paikan jättäneen Maria Lohelan (sin.) mielestä hyvät välihuudot ovat harvassa. Onnistuneisiin välihuutoihin kuuluu tietty tyyli ja tekniikka, joka Lohelan mukaan ei ole monella hallussa.

Entisen varapuhemiehen Arto Satosen (kok.) mielestä eduskunnassa on useita välihuutojen taitajia.

Hän nostaa esiin Ben Zyskowiczin (kok.), Olavi Ala-Nissilän (kesk.), Eero Heinäluoman (sd.) ja Simon Elon (sin.).

Satonen toteaa, että välihuudot kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin. Puhemiehen tehtävä on puuttua niihin, jos kyse ei ole enää välihuudosta vaan puhujaa häiritsevästä yleisestä mölinästä.

Niin ikään puhemiehenä toiminut Heinäluoma arvioi Ylelle, että välihuutojen taso saattoi lipsua eduskunnan toimiessa Sibelius Akatemian väistötiloissa.

– Silloin oli tällaista ylipitkää puhetta ja mölinää, mutta nyt kun ollaan palattu suureen saliin, on mielestäni menty parempaan suuntaan. Välihuudot ovat salikeskustelun suola, niissä saa olla myös huumoria mukana.

– Viime vuosina tämä on ollut enemmän miesten laji. Pia Viitanen (sd.) on hyvä, mutta lisää naisia toivottaisiin mukaan, Heinäluoma sanoo.

Heinäluoma arvelee, että aika suosii some- ja nettiviestintää, eikä salikeskustelu ole enää niin tärkeässä roolissa mitä se joskus oli.

– Se voi vaikuttaa siihen, että siihen ei satsata enää niin paljon.

Keskustelua aiheesta

100-vuotias Viro juhlii itsenäisyyttään – presidentti Kaljulaid kehotti virolaisia iloitsemaan maansa vauraudesta

Kuva: LEHTIKUVA / AFP PHOTO Raigo Pajula
Presidentti Kersti Kaljulaid ja Viron puolustusvoimien komentaja Riho Terras ottivat vastaan itsenäisyyspäivän sotilasparaatin.

Pienen maan pitää tähdätä suuriin asioihin, kannusti Viron presidentti Kersti Kaljulaid maansa itsenäisyyden satavuotisjuhlan puheessa. Hänen mukaansa usko parempaan huomiseen on Viron tulevaisuuden avain.

Kaljulaid sanoi, että maailman 192 maasta vain viidesosa on Viroa rikkaampia ja kehotti virolaisia iloitsemaan maansa vauraudesta. Kaljulaid piti puheen Tartossa maan eteläosassa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, jota kansa on nauliutunut seuraamaan ruutujen ääreen. Erona Suomeen on, että Viron presidentin vastaanottoon kuuluvat kättelyn ja tanssin lisäksi myös juhlakonsertti ja presidentin puhe.

”Viro on paremmassa turvassa kuin koskaan aiemmin”

Liput hulmuavat ja kuohujuomapullot poksahtelevat tänään eri puolilla satavuotiasta Viroa. Itsenäisyyspäivän juhla alkoi jo auringonnousun aikaan lipunnostolla Tallinnassa Pitkän Hermannin tornin juurella.

Parlamentin puhemies Eiki Nestor tervehti juhlapuheessaan tasavallan perustajia ja totesi, että Viro on nyt vauraampi ja paremmassa turvassa kuin koskaan aiemmin historiansa aikana.

Lipunnostoa seurasi sotilasparaati Vapaudenaukiolla, jonka otti vastaan presidentti Kaljulaid. Virolaisjoukkojen seassa marssi myös Viroon sijoitettuja tanskalaisia ja brittiläisiä Nato-joukkoja. Suomen Puolustusvoimat oli lähettänyt paraatiin lippuvartion, ja myös monien muiden naapuri- ja liittolaismaiden armeijat olivat edustettuina.

Viron puolustusvoimien komentaja Riho Terras sanoi juhlapuheessaan, ettei Viron itsenäisyyttä ja vapautta pidä nähdä itsestäänselvyyksinä ja annettuina.

Viron itsenäisyyspäivä näkyy myös Suomessa ainakin rakennusten juhlavalaistuksessa sekä liputuskehotuksessa. Juhlaliputuksella huomioidaan Suomelle läheisten Baltian maiden erityinen merkkivuosi.

Helsingissä Viron lipun väreissä hehkuvat muun muassa Kiasma, Sanomatalo ja Musiikkitalo. Turussa valaistaan Kirjastosilta ja kaupunginteatteri. Tampereella juhlavalaistuksen saa Tampere-talo.

”Viro on kuin metsämansikka”

Entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves toivotti sosiaalisessa mediassa Virolle iloista itsenäisyyspäivää. Hän muistutti, että moderniksi valtioksi kasvaminen edellyttää kansalaisilta valmiutta, huolenpitoa ja välittämistä. Hän myös luonnehti lähes runollisin ilmaisuin Viroa.

– Hyvien ja rakkaiden asioiden ei tarvitse olla suuria ja näkyviä etäältä tarkasteltuna. Viro on kuin metsämansikka: alkukantainen, pieni ja vaikea löytää. Ne jotka eivät löydä sitä, eivät havaitse tai arvosta sitä, Ilves sanoi uutistoimisto BNS:n mukaan.

– Mutta kun siitä saa otteen ja se on hyppysissä, se on paras ikinä.

Viron juhlapäivä on huomioitu ulkomaillakin. Esimerkiksi Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa pormestari Muriel Bowser julisti helmikuun 24:nnen ”Viron päiväksi”. Washingtonissa järjestettiin myös tapahtumia, joilla juhlistettiin piskuisen Baltian valtion satavuotisuutta – esimerkiksi muusikko Mart Sander esiintyi John F. Kennedy Centerissä.

Uutistoimisto BNS:n mukaan Washingtonissa asuu tuhansia yhdysvaltalaisia, joilla on juuret Virossa.
STT–JUKKA ANNALA

SDP:n Urpilainen: Oppositio mukaan valmistelemaan Suomen EU-puheenjohtajuuskautta

Kuva: Lehtikuva

Kansanedustaja Jutta Urpilainen (sd.) haluaisi opposition mukaan valmistelemaan heinäkuussa 2019 alkavaa Suomen EU-puheenjohtajakautta. Hän perusteli kantaansa MTV Uutisextra -ohjelmassa tulevien eduskuntavaalien ajankohdalla.

– Sitä ennen käydään eduskuntavaalit ja hallitusneuvottelut, jolloin Sipilän hallitus valmistelee puheenjohtajuuskauden ohjelman, mutta uusi hallitus toimeenpanee sen ja on puheenjohtaja.

– Ohjelma pitäisi valmistella parlamentaarisesti erillisessä työryhmässä yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, että sillä olisi aidosti laaja poliittinen tuki, Urpilainen sanoi MTV Uutisextrassa lauantaina illalla.

Hän piti mahdollisena, että uusi hallitus saattaisi muussa tapauksessa joutua johtamaan EU:ta sellaisella ohjelmalla, mitä se ei kannata.

Keskustelua aiheesta

”Pieni sitkeä kansa on harvinainen isojen kansallisvaltioiden joukossa” – Kansanedustaja osallistuu 100-vuotiaan Viron juhlintaan ”sydän herkkänä”

Kuva: LEHTIKUVA / AFP PHOTO Raigo Pajula

Suomalaisten ja virolaisten itsenäisyyspäivän vietossa on yhtäläisyyksiä, mutta suomalaiset ovat juhlinnassaan pidättyvämpiä, toteaa Viron itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin paikan päällä osallistuva kansanedustaja, eduskunnan Viro-ystävyysryhmän puheenjohtaja Krista Kiuru (sd.)

– Eestissä on hyvin isänmaallista menoa. Ihmiset tuntevat syvällä sydämessään suurta ylpeyttä ja sisua olla eestiläinen. Taustalla on historian vaikeat vuodet, jotka vähintään kaikki yli kolmikymppiset täällä muistavat.

– Mutta itsenäisyys on hyvin iloinen asia, jota ihmiset osaavat juhlia hyvin railakkaasti. Iloinen tunnelma on julki kirjoitettu käyttäytymismuoto pienistä lapsista iäkkäisiin. Suomessa ollaan pidättyvämpiä, itsekin Virossa asunut Kiuru sanoo.

Hän aloitti satavuotisjuhlat osallistumalla aamulla puoli kahdeksan aikaan Toompean linnoitukseen kuuluvan Hermannin tornin eli Pikk Hermannin luona tapahtuvaan perinteiseen lipunnostoon. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan tapahtuma oli valtiollinen. Paikalla oli Kiurun mukaan tuhansia ihmisiä kuuntelemaan Viron parlamentin puhemiehen Eiki Nestorin puhetta ja laulamassa yhteislauluja juuri sillä alueella, joka liittyy Viron laulavaan vallankumokseen.

”Presidentti Ilves on oivallisesti sanonut, että itsenäisyys on ihme ja samaa mieltä olen minäkin.”

– Tunnelma oli mahtava. Parlamentin vieressä oleva puisto oli aivan täynnä ihmisiä. Kaikki osasivat laulut, ihmisillä oli lippuja ja kansallispukuja, korkeakouluopiskelijoilla oli omat lakkinsa ja lippunsa. Kyllä siinä vähän sydän herkkänä oli.

Kun Viro itsenäistyi, juurin kukaan ei uskonut sen siihen pystyvän.

– Pieni sitkeä kansa on hyvin harvinainen isojen kansallisvaltioiden joukossa. Presidentti Ilves on oivallisesti sanonut, että itsenäisyys on ihme ja samaa mieltä olen minäkin.

Viron sataanvuoteen mahtuu pitkä neuvostomiehitys ja sitä edeltänyt sodanaikainen saksalaismiehitys. Kiurun mukaan historia näkyy muun muassa virolaisten tavassa hahmottaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

– Täällä oli tänään iso sotaväen paraati, jossa oli mukana myös liittolaisia. Aika monella oli käsissään pieniä Nato-lippuja, jollaisia Suomessa ei ole totuttu näkemään. Se kertoo virolaisten suuresta halusta kuulua kansainvälisiin yhteisöihin kuten EU:hun ja Natoon. Niiden arvoa ei oikeastaan kyseenalaisteta missään. Se on hyvin erilaista kuin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa.

Tavallisten kansalaisen itsenäisyysjuhlinta tuo mieleen Suomen. Kuten Suomessa myös Virossa katsotaan itsenäisyyspäivän iltana kotona televisiota. Puoli seitsemältä ihmiset katsovat presidentin puhetta, joka on Kiurun mukaan hyvin samantyylinen kuin Suomessa. Puheen jälkeen alkaa televisioitu itsenäisyysjuhla, johon osallistuu tänä vuonna 1500 kutsuvierasta.

”Samanlaiset lähtökohdat johtivat hyvin erilaisiin tuloksiin Suomessa ja Virossa.”

– Virossa ei juhlita aina samassa paikassa, vaan juhla kiertää eri puolilla Eestiä. Tänä vuonna ollaan Emajoen äärellä Tartossa, mistä monet itsenäisyyslaulut kertovat. Juhlassa ei ole niinkään kyse puvuista vaan ihmiset katsovat enemmänkin sitä, keitä paikalle on kutsuttu. Viron yleisradio lähettää sieltä kuusi tuntia suoraa lähetystä.

Vieraiden esittelyn ja kättelyn jälkeen alkaa konserttiosuus ja sitten on luvassa vastaanotto ja tanssit.

– Tämä on hyvin pitkälti perheiden päivä, ihmiset vetäytyvät kotiin ruuan ja juoman ääreen ja katsovat juhlaa televisiosta.

Kiuru hahmottaa Suomen ja Viron tarinoissa paljon samaa. Kertomukset kuitenkin etenivät eri suuntiin. Suomi säilytti itsenäisyytensä, Viro miehitettiin pitkäksi ajaksi.

– Samanlaiset lähtökohdat johtivat hyvin erilaisiin tuloksiin Suomessa ja Virossa. Kaikista miehityksistä on jäänyt jälkeen myös ihmisiä ja vähemmistöjä, jotka vaikuttavat siihen miten Virossa tehdään yhteiskuntapolitiikkaa.

Keskustelua aiheesta

Jungner ideoi vaihtoehdon kansanedustajien sopeutumiseläkkeelle – 76 884 euron läksiäislahja

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Entinen SDP-poliitikko, viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner ehdottaa Verkkouutisten kolumnissaan keinoja disruption lisäämiseksi politiikassa. Disruptiolla tarkoitetaan innovaatiota, joka haastaa perinteiset toimintatavat ja antaa tilaa uusille, luoville ratkaisuille.

Eräs Jungnerin ehdotuksista liittyy kansanedustajan toimen muuttamiseen määräaikaiseksi niin, että kukin edustaja voisi istua kolme kautta peräkkäin. Sen jälkeen edessä olisi pakollinen välikausi. Hänellä on idea myös kohuttuun sopeutumisjärjestelmään, joka korvaisi nykyiset sopeutumiseläkkeet.

Kansanedustajan palkkio on 6407 euroa kuukaudessa.

– Muutetaan sopeutumisjärjestelmää siten, että ensimmäisen kauden jälkeen vapaaehtoisesti luopuva saa lähtiessään korvauksena vuoden palkan, kahden kauden jälkeen puolen vuoden palkan ja kolmen kauden jälkeen ei mitään.

– Vaaleissa pudonneille avataan ansiosidonnainen työttömuusturva, joka tällä hetkellä ei ole mahdollista, Jungner kirjoittaa.

Kun kansanedusajan palkkio on ensimmäisellä kaudella 6407 euroa kuukaudessa, vapaaehtoisesti luopuva edustaja saisi Jugnerin mallissa eduskunnalta 76 884 euron arvoisen läksiäislahjan.

Keskustelua aiheesta