Turva – Hymy

Kirjavisan sankarina Molière – armoitettu hovinarri ja pilkkakirves

Kuva: Charlotte Estman-Wennström
Lilla Teaternin vuoden 2011 Saituri- toteutuksessa kitupiikki Harpagonia esitti Asko Sarkola (oikealla) vastanäyttelijöinään muun muassa Pekka Strang (vasemmalla) ja Sixten Lundberg.

Kyllähän eräs maailman kuuluisimmista näytelmäkirjoilijoista kohtuullisesti tunnistettiin, mutta olisi enemmänkin saanut tulla.

Helsinkiläinen V-P Salminen kertoo tervehtivänsä visavalintaa ilolla.

”Onkin jo vähän ihmetyttänyt draamakirjallisuuden aliedustus, varsinkin kun rb tiedetään intomieliseksi teatterin ystäväksi. Olen jopa arvellut, josko vielä joskus käynnistyy erillinen Näytelmävisa…

Vain kuusi vuotta Shakespearen kuoleman jälkeen syntyi monsieur Poquelin, myöhemmin Molièren nimellä tunnettu klassikko. Teatterihistorian raskasta sarjaa siis. Itselleni on syntynyt käsitys, että ranskalaisen mestarin leikillisen terävää tekstiä on yllättävän hankala sovitella nykynäyttämöille tuoreella tavalla. Toisin on laita Tšehovin kohdalla – on vaikea kuvitella, miten hänen näytelmistään voisi saada aikaan lattean tai väkinäisen esityksen.

’Saiturin’ olen lukenut yli 30 vuotta sitten. Silloisia muistiinmerkintöjäni sattuu olemaan tallella, joten laitanpa tähän joitakin nuoren miehen viisasteluja vuodelta 1983:
’Molière on kiinnostava hahmo taiteen politiikan kannalta, tietysti. Ovatko hänen näytelmänsä yhtä kiinnostavia an sich? Parasta Saiturissa on nokkelan kepeä replikointi ja koko hommaa sävyttävä ironia. Harpagon on kieltämättä mainio arkkityyppi.'”

Draaman aliedustuksesta voi vääntää sellaisen selityksen, että monesti ne ovat  hankalia siteerattavia: tiivistä repliikkien vaihtoa, roolinimet esillä, parenteesit vielä kaupan päälle. Oikeastaan vain vähän pidemmät repliikit ja monologit tulevat kyseeseen.

Helsinkiläinen Raila Rinne onlistannut aikajanalle kirjailijan vaiheita.

”Molieren nuoruudessa teatteria pidettiin rahvaanomaisena markkinaviihteenä. Lakia opiskellut nokkela Moliere havaitsi ympärillään asioita, joista kehkeytyi huvittavia tarinoita kerrottaviksi teatterin keinoin. Hän ryhtyi näyttelijäksi vastoin käsityöläisisänsä tahtoa ja liikkui kiertelevien teatteriseurueiden matkassa pitkin poikin Ranskaa. Vuonna 1658 hän palasi Pariisiin oman teatterinsa johtajana.

Tällä välin teatteritaiteen arvostus oli kohonnut, sillä Aurinkokuningas Ludvig XIV oli siihen mieltynyt. Kuningas jopa lahjoitti Molieren seurueelle oman teatterihuoneiston.

Yleisö nautti Molieren komedioista, joissa osoitetaan ihmisten pikkumaisuus ja hienostelu. Toisia pilkkakirves tietysti myös ärsytti, etenkin papistoa.”

Mauri Panhelainenkin tietää kirkonmiesten saaneen Molièrelta kyytiä.

”Moliere aikana ihmisen sielua ja sosiaalisia suhteita sääteli mahtava katolinen kirkko, eivätkä kirjalliset nerotkaan luultavasti olleet vapaita ajan ilmapiiristä. Saituus ei suoraan kuulu perinteisiin kristillisiin kuolemansynteihin, joita ovat Danten ’Jumalaisen näytelmän’ mukaan pahimmasta lievempään päin ylpeys (turhamaisuus), kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Jokaiseen näistä liittyy joukko katolisen kirkon nimeämiä paheita; epäilemättä saituus kuuluu ahneuden alaisiin synteihin. Molieren näytelmässä tehdään pilaa myös kirkon kaksinaismoraalista.”

* * *

Sirpa Taskinen luonnehtii kirjailijaa osuvalla nykypäivän muotitermillä.

Jean-Baptiste Poquelin oli varsinainen downshiftaaja. Hän syntyi varakkaaseen perheeseen ja valmistui notaariksi. Hän jätti kuitenkin porvarillisen hyvinvoinnin taakseen ryhtyäkseen näyttelijäksi, joka tuolloin oli hädin tuskin kunniallinen ammatti. Nimikin oli syytä muuttaa – olihan katolinen perhe nimennyt hänet Johannes Kastajaksi…

Molière (1622-1673) oivalsi ilmeisesti hyvin olennaisia asioita ihmisistä, kun hänen varsin piruilevat komediansa ovat kestäneet aikaa nämä nelisen sataa vuotta. Omana aikanaan hän onnistui suututtamaan niin aatelistoa kuin porvareitakin, mutta saattoi luottaa Ludvig XIV:n suojelukseen.

Visassa haettu Saituri tuo mieleen ahneita pääomasijoittajia, ja sievisteleviä hupsuja löytyy runsaasti tänäkin päivänä…”

Ulla Vaara on vapautunut Lahden MM-latujen ääreltä näihin kirjallisiin mittelöihin, joissa ei ole väliksi, vetääkö perinteisellä vai vapaalla tyylillä.

”Pihiys on niitä ihmisen inhottavampia piirteitä, siis sellainen itaruus, jota Moliere kuvasi Saituri –näytelmässään. Jean-Baptiste Poquelin, taiteilijanimeltään Moliere, syntyi 1622 Pariisissa, joten hänen syntymästään on viiden vuoden kuluttua kulunut 400 vuotta.

Hän oli näytelmäkirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Menestys alkuun oli heikkoa, mutta kuten tiedämme, Molieren näytelmät ovat olleet satoja vuosia kaikkialla maailmassa suosittuja eikä loppua näy. – – –

Molierelle nimettiin 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen pysyvästi Ranskan akatemian 41. tuoli. Tämä on suurimpia kunnianosoituksia, mitä taitelija kuolemansa jälkeen voi Ranskassa saada.”

Eero Reijonen Espoosta vetää linkkiä vanhempaan visaan.

”Viime kevään rapea visapähkinä, Montataigne, oli enemmän filosofi, vaikka teatterimies hänkin tavallaan oli, ainakin Shakespearen teksteihin vaikuttajana. Commedia dell`arte esitykset vetivät kansaa ja niistä Jean-Baptiste sai hyvät pohjat elämäntyölleen. Moliére alkoi hommiin.

Tragediaa hänkin ensin yritteli, mutta kansa piti hänen mahtipontisuuttaan naurettavana. Moni olisi luovuttanut, mutta hoviverhoilijan poika piti kuosinsa. Hän antoi nykyaikaiselle komedialle suunnan. Sekoittamalla tyylisuuntia. Ja aikalaisiaan.

Hän otti kantaa, pilkkasi pyhiä arvoja, niin pitkälle kuin kaulaansa menettämättämättä pystyi tekemään. Siitä harvinainen taiteilija hän oli, että teki rajua pilkkaa myös itsestään. Nuori vaimo ja hänen siveyttään vahtiva seniili vanha mies. Tunnusmerkit sopivat aikalaisten mukaan hyvin Moliéreen itseensä. ”

* * *

Maijaliisa Mattila heittää hyvän poleemisen epäilyn:

”Harva enää muistaa Saituria, kun kuluttaminen, turhanaikainen kasvu ja tuhlaaminen on virallinen valtakunnanuskonto! Moliére tunsi ihmisluonnon, joka on yhtä koominen ankarassa saituudessa kuin hurjapäisessä tuhlaamisessakin. Edellinen koettelee ihmissuhteita, jälkimmäinen koko planeetan mahdollisuuksia. Mutta ihana vanha teksti on esitetty toistuvasti joulunäytelmänä Tampereen teatterissa ja aina osuu ja uppoaa!

Muinaisella opettajanurallakin Moliéren Saituri oli oppilaiden suosimaa luettavaa.”

Pertti Vuorela on Molèren näytelmiä katsonut monesti.

”Molieren komediat sopivat edelleen hyvin näyttämölle ja erityisesti kesäteatterit suosivat niitä. Saiturin näin Tervasaaren kesäteatterissa Helsingissä viitisen vuotta sitten. Espoossa Hyökyvuoren kesäteatteri puolestaan esitti Tartuffen vuonna 2014. Vanhahtava kieli ei häiritse ja juonen kiemurat vetävät kummasti edelleen, vaikka ihmisluonteen heikkoudet näkyvät selvästi kuten Saiturissa nuukuus ja Tartuffessa tekopyhyys.

Moliere kaatui ’saappaat jalassa’ 51 vuotiaana näyttämölle kesken Luulosairaan neljännen esityksen.”

Niinhän siinä kävi, aikansa downshiftaajalle.

Kiitämme oikeista vastauksista myös tervakoskelaista Ossi Lehtiötä,  jyväskyläläistä Ilpo Pietilää ja hankolaista Juhani Niemeä, joka vetää suoran linjan Pariisin Harpagonista Ankkalinnaan Roopeen. Palkinto Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon 12 sitaatti *

Tässä juhlavuoden toiseen spesiaalitehtävässä on haussa niin rakastettu ja kädenjäljeltään tunnistettava runoilija, ettei sen kummoisempia vihjeitä nyt anneta, etenkin, kun ratkaisuaikaa on liki pari vikkoa.
Siis kuka, mikä kokoelma, mitä muistoja hänestä? Vastaukset visaukon kevätlomailun vuoksi vasta viimeistään 29.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Tekisi Tanekin rakkausrunon
mutta kun on
saakelin kylmä kuutamossa
ja kuuma auringossa.

Tehköön kellä on omassa päässä
reservissä,
kuu huonelämpimässä
– ja elohopea jäässä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Hapankaaliwesternien ikimuistoinen isä

Karl May tykkäsi itsekin tälläytyä seikkailukirjojensa tyylin mukaisiin asusteisiin. Kuvassa kirjailija Old Shatterhandin "virka-asussa".

Poikakirja-epitetti näyttää pitävän tämän visakirjan kohdalla aika hyvin kutinsa, kun tarkastelee vastaajien sukupuolijakaumaa. Ei ihan ”all male panel” sentään, mutta vahvasti äijävetoinen oli palaute. Mukavan vilkas toki.

Kyösti Suonoja palaa visapiiriin vuosien tauon jälkeen

”Tämänkertainen kirjavisa vie muistot 1940-luvulle saakka, vaikka nyt kirjavisassa olevaan kirjaan perustuva elokuva onkin tehty paljon myöhemmin. Karkkilassa tehtaan seuratalon ja työväentalon etupenkissä keräsin pikkupoikana elokuvateatterin etupenkissä villin lännen elokuvien hylsyjä.

Kirjavisan kirjailija on menestyksekäs saksalainen Karl Friedrich May (1843-1912). Hän on tunnttu villiin länteen ja Lähi-itään sijoittuvista seikkailuromaaneistaan, joita on käännetty yli 30 kielelle ja myyty 200 miljoona kappaletta. Hän on myös säveltänyt muutamia lauluja.

May oli nelivuotiaaksi sokea, mutta näkö saatiin pelastettua. Hän opiskeli kansakoulunopettajaksi, mutta sortui rikoksiin taloudellisten vaikeuksien johdosta ja joutui yhtensä seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Siellä hän luki suuren määrän kirjoja, jotka antoivat pohjan myöhemmälle kirjailijan uralle. – – –

Lainaus on siis kirjasta ’Hopeajärven aarre’, sivulta 123. Kirja on julkaistu Saksassa kirjana vuonna 1894, Suomessa 1949 (WSOY). Sen suomensi Werner Anttila.

Kirjan löytyminen oli salapoliisityötä. Näin Helmetin nettisivuilta, että kirja olisi Kallion kirjaston dekkariosastolla, mutta vain lukukappaleena. Menin kirjastoon, mutta se on neljä kuukautta remontissa ja kiinni. Lähin kirjasto olisi ollut Vallilan kirjasto, mutta soitin Pasilan kirjavarastoon, jonka hyllyissä oli kaksi kappaletta Hopeajärven aarretta. Minulle varattiin niistä toinen.

Lähdin ratikalla Pasilaan ja luin kirjastossa kaksi tuntia kirjaa ennen kuin silmiini osui Demokraattiin lainattu teksti. Salapoliisityö vaatii vankkaa takalistoa, että jaksaa istumisen.”

Samoilla jäljillä dekkarihommia teki myös Sirpa Taskinen.

”Pääkaupunkiseudun kirjaston Hopeajärven aarre-kirjat (1894) ovat nykyisin Pasilan kirjavarastossa, vaikka ne aikaisemmin ovat olleet erittäin suosittuja; painoksia on ainakin kahdeksan. Laiskuuttani yritin netistä löytyvästä saksankielisestä laitoksesta löytää visatekstiä, mutta eipä sitä löytynyt, joten ei muuta kuin Pasilaan. Ja aivan oikein: Werner Anttilan alkuperäisen suomennoksen ’toimittanut ja tarkistanut’ Raimo Salminen on siivonnut kirjasta pois turhanaikaisia (saksalaisen perusteellisia) selityksiä, kuten tästä viittauksen edelliseen lukuun yms. Kirja on paksu muutenkin. Se on aikoinaan filmattu Jugoslaviassa, niin kuin muutkin Karl Mayn ’hapankaaliwesternit’.”

* * *
Veli-Pekka Salmiselle vastaus löytyi lähempää.

”Yllättävä osuma pienen kirjastoni hieman pölyiseen ylähyllyyn. Sieltä löytyy tämä sotavuonna 1942 painettu Hopeajärven aarre. Lapsuudenkodin peruja oleva tuoksuva kirja, jonka olen arvellut kyllä joskus lukevani. Ja mikä ettei. Takakansikin lupailee, että vangitsevan tarinan ’takaa-ajojen ja taistelujen lomiin on sijoitettu humoristisia selkkauksia, jotka synnyttävät lukijassa vapauttavan naurun’. – – –

Mitä pahamaineisiin suosijoihin tulee, niin aina voi esittää jälkiviisaan ja hyödyttömän toivomuksen. Kunpa se itävaltalaissyntyinen korpraali olisi tyytynyt ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin kehittämään itseään kuvataiteilijana ja nauttimaan oopperoista ja seikkailuista kertomuksina.”

Eero Reijonen kaivoi Mayn ja monta muuta esiin lapsuusmuistojensa kirjastoista Kallion kulmilta,

”Tossun, Sörkan poikalyseon, kirjastossa punareunaiset saksalaissenttarin poikakirjat pitivät 60-luvun lopussa sitkeästi pintansa. Sodankäyneet maisterit pitivät niitä poikien henkistä kasvua edistävänä laatutavarana. No, olihan niitä opuksia rivi myös Karhupuiston ylväässä, monen tulevan kynäilijän lapsuuden ja nuoruuden mahtimestassa, tulevan elämän sisällöntuotannon kannalta ratkaisevassa…

Minä, polvihousupoika, suosin jostain syystä suomalaista, ainakin sen jälkeen kun oli oppinut lukemaan systerin viisikkokirjaston salaisuudet läpikahlaamalla. Hurjia stooreja ne Enid-raukan stoorit olivat; kaikkein suurin uhka pennuille oli myöhästyä kello viiden teeltä.

Väinö Riikkilä oli maestro, Pertsa ja Kilu upposivat minuun vaikka eivät hukkuneet meriseikkailujensa päätteeksi. Luin minä mielelläni Aaro Honkaakin (salaa talomme kovilta karjuilta), jonka pojan Arohongan opin hyvin divarinpitäjänä tuntemaan. Myös ne asenteelliset poikakirjat suomen sotien nuorista urhoista kelpasivat.”

* * *

Mauri Panhelainen tarttuu vielä siihen Mayn suosioon natsipiireissä.

”Samasta syystä kuin oopperasäveltäjä Richard Wagner on kärsinyt ikävää maineenmenetystä, sai rumia kolhuja kilpeensä myös Karl May. Molempien mainetta pilasi muuan itävaltalaissyntyinen harrastelijamaalari nimeltään Adolf Hitler, jolla oli myöhempänä harrastuksenaan maailmanvalloitus. Kriittisinä aikoina Hitler haki yön hiljaisina tunteina rohkeutta Mayn seikkailuromaaneista siinä, missä jotkut muut lukivat filosofiaa tai Raamattua.

Natsijohtaja Albert Speer on kertonut päiväkirjamerkinnöissään Hitlerin innostuksesta Mayn intiaaniseikkailuihin, erityisesti jaloksi kuvattuun apassien heimopäällikköön nimeltä Winnetou, jota Hitler piti ominaisuuksiltaan hyvänä komppanianpäällikön mallina Saksan armeijassa.”

Vesa Kautto muistuttaa, että May oli paitsi pasifisti, myös aikamoinen vedättäjä

”Karl May ei ollut käynyt kuvailemissaan maissa kertoessaan seikkailuista Amerikassa ja Orientissa. Hänellä riitti mielikuvitusta myös oman elämänsä luonnehdinnassa. Vuodesta 1875 hän alkoi esiintyä käyttäen tohtorin titteliä.

Vuosisadan lopulla hän väitti kirjailijamatrikkelissa kääntäneensä tekstejä arabian, turkin, persian ja kurdin kielistä ja lukuisista intiaanimurteista. Myöhemmin hän uskotteli osaavansa 1200 kieltä. Hän ilmoitti olleensa itse Old Shatterhand, joka romaanissa tappoi karhun yhdellä nyrkiniskulla ja osui kiväärillä maaliin, joka oli yli kilometrin etäisyydellä. Näin sinkoli Saksassa miehen aatos.”

Mayn ovat tunnistaneet myös Veikko Huuska, Jorma Kataja, Timo Lahtinen, Juhani Niemi, Unto Vesa ja Pertti Vuorela. Poikakirjallisuutta, totta tosiaan. Ulla K. Salmi arvelee Jack Londonia tekijäksi – ei huono ehdokas hänkään.

Palkinto menee Kyösti Suonojalle. (rb)

Viikon 3 sitaatti

Kirjailijamme aloittaa romaaninsa teatterikohtauksella ja hän on kotoisinkin samoilta kulmilta kuin eräs maineikas teatterimies – nimessäänkin on pätkä samaa. 40 vuodessa on syntynyt yli 20 teosta, joista on suomennettu harmillisen vähän. Muutenkin hän saattaa olla suomenkieliselle lukijakunnalle aika tuntematon, sillä näyttävät palkintomanööverit eivät ole häntä koskaan kiinnostaneet.

Siis kuka hän on, mikä teos? Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastausaikaa on yhä reilusti eli saatelkaa viestit perille viimeistään 31.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kyynärtaive – tyttö näyttää uskovan, että ihminen tulee kylläiseksi ruoan tuoksusta. Ja Dickie suostuu. Hän alkaa hypistellä ja näprätä tytön kyynärtaivetta. Hän hyväilee ja hyväilee tytön vanutäytteisen takin hihaa ja saa palkkioksi ehkä voihkaisun, pari, mutta nyt tilanne muuttuu todella kiinnostavaksi. Dickiessä herää runoilija ja hän kirjoittaa myöhemmin säkeet, jotka jopa julkaistaan – aikakausilehdessä nimeltä Tunnussanamme, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Pitänee säästää. Mutta. Käy ilmi, että Dickie-penteleessä piilee romanttinen anarkisti. Aivan kuin ounastelinkin, kun hän hankenilaisena tuli paikalle ensimmäisen kerran ja tahtoi tehdä lavasteet Kevään heräämiseen.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi
Kjell Westö myöntää loimuavaa työväentaloa kuvaavan valokuvan äärellä "hieman vastahakoisesti", että sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on aika lailla totta.

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta