Kirjavisassa Edith Södergran: ”Näistä runoista voimme olla ylpeitä 100-vuotiaassa Suomessa”

Visaäijä arveli, että tämä runoilija sytyttäisi. Totta vie, tuli yksi tämän vuosikymmen runsaimmista saaliista. Siis äkkiä asiaan, että pääsee edes muutama pidemmästi ääneen.

Aloitetaan ensikertalaisella. Sirpa Lindqvist kirjoittaa Vantaalta:

”Onnittelut 25-vuotiaalle kirjavisalle, joka mielestäni on ikänsä ollut Demarin parasta antia. Näin juhlan kunniaksi päätin osallistua kisaan ensimmäistä kertaa, kun vielä kysymyksenä on tunteitani syvästi koskettanut runo. Kyseessähän on Edith Södergranin herkkä, surullinen ja kaunis ’Pohjolan kevät’, joka on hänen v.uonna1916 julkaistusta esikoiskokoelmastaan ’Dikter’ (’Runoja’).”

Debytantteja on viime tipassa vastannut kokkolalainen Ragny Mutkakin.

”Myöhässä lähden osallistumaan kirjavisaan, mutta kiitos kuitenkin, kun nuoruuteni sekä myös vanhemmean iän suosikkini Edith Södergran oli kirjavisan päähenkilönä.

Näin Södergran kirjoitti elämästä runossaaan ’Ei mitään’:

Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, / jotka ovat sairautta täynnä / ja ahtaita ikävän vuosia / niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii’.”

Visan konkariosastoon lukeutuva Pertti Vuorela saa kertoa tärkeimmät faktatiedot kirjailijasta.

”Edith Södergranin nimi ja elämä on tullut tutuksi, siksi merkittävä runoilija hän oli. Edithin runoja on käännetty yli 40 kielelle ja hän on eittämättä tunnetuin suomalainen runoilija lyhyestä elämästään huolimatta.

Edith Södergran syntyi varakkaaseen perheeseen 1892 Pietarissa ja kävi siellä myös hienoa saksalaista koulua. Jo tuolloin hän alkoi kirjoittaa runoja saksaksi esikuvina Heinrich Heine ja Johan von Goethe. Edithin isä kuoli 1907 keuhkotautiin ja tyttärellä todettiin sama tauti seuraavana vuonna. Tästä alkoi runoilijan pitkä vuodensairaalakierre mm. Nurmijärven Nummelassa ja Sveitsin Davosissa. Vuonna 1914 Edith kieltäytyi parantolahoidosta ja omistautui runojen kirjoittamiselle. Kuolema tuli 1923, jolloin sairas ja yksinäinen Edith oli vain 31 vuotias.

Traagisesti Edithiä ja hänen äitinsä kosketti vuoden 1917 vallankumous, joka vei perheen kaikki rahat. Vain Raivolan huvila Karjalankannaksella jäi heidän asunnokseen. Siellä elettiin niukasti, jopa suoranaisessa köyhyydessä. Omalta osaltaan Edith luo kuvaa runoilijasta, jonka runot jalostuvat köyhyydessä ja kuoleman varjossa. Näin ehkä olikin.

Edith oli ensimmäisiä modernisteja ja aikaansa paljon edellä. Lyriikan modernismi löi itsensä läpi vasta 1950-luvulla. Runoilijan esikoiskokoelma Dikter (1916) oli ensimmäinen vapaamittainen runokokoelma ja se poikkesi jyrkästi perinteisestä loppusointuisesta runoudesta. Runoja pidettiin vaikeatajuisina ja epäsovinnaisina. Edith sai arvostusta vasta paljon kuolemansa jälkeen.

Hänen runonsa ovat edelleen ajattomia ja puhuttelevia. Niitä lukee mielellään.”

Ulla Vaara avaa näin:

”Kaiken kiireen keskellä pitkästä aikaa osallistun kirjavisaan. Nyt sattui sellainen visa, että siihen on osallistuttava. Kiitos kaikesta kulttuurin saralta mielenkiintoisesta, mitä Demokraatti meille lukijoilleen tarjoaa.”

Ja menee sitten itse asiaan:

”Runoja rakastavana tiesin kirjavisan runoilijan ja runonkin, mutta kävin kuitenkin kirjahyllystäni tarkistamassa Edith Södergranin kootut runot ’Elämäni, kuolemani ja kohtaloni’. – – –

Södergranin runot ovat unenomaisia, symbolistisia, erittäin voimakkaasti lukijaansa vaikuttavia. Niistä löytyy luonto, ympäristö ja koko elämä, vaikka Edith ei koskaan kokenut elämän keskipäivää saati vanhuutta. Hänen runoteoksiaan ja yksittäisiä runojaan on julkaistu lukuisissa maissa ja useilla kielillä. Näistä runoista voimme olla ylpeitä 100-vuotiaassa Suomessa, tekihän Edith Södergran runojensa kautta tunnetuksi myös pientä kotimaataan Suomea.”

Raila Rinne oli valita suomentajan vastauksekseen.

”Runo on niin kaunis, että olen jo veikata kirjoittajaksi nuorena kuollutta Uuno Kailasta, Kannaksen kaunosielua, Olavi Paavolaisen ja Katri Valan ystävää, joka tulee esille mm. Asko Jaakonahon tämänsyksyisessä romaanissa ’Valon juhla’. Mutta jokin aavistus saa miettimään: Voisiko runo sittenkin olla itsensä Edith Södergranin kynästä?

Kyllä voi. Nuo Uuno Kailaan suomentamat säkeet sisältyvät postuumisti 1929 ilmestyneeseen Södergranin kokoelmaan Levottomia unia.

Edith Södergran oli runoilijana niin aikaansa edellä, että hänen hienot ja rohkeat säkeensä eivät tavoittaneet lukijoita sen enempää ruotsin kuin suomenkaan kielellä. Vasta myöhemmin on opittu arvostamaan hänen modernistista tyyliään. Nykyisin hän on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia runoilijoita.

* * *

Ossi Lehtiö on tutkinut, mitä Södergranista ajatellaan muualla.

”Kun pieneen harrastusteni piiriin kuuluu myös Wikipedian erikielisten ja samaa asiaa käsittelevien artikkeleiden lukeminen, niin tämä runoilijamme on päässyt osaksi 30 eri kielialueen wiki-kulttuuria. Hyvinkin erikoisilla kielillä artikkeleilla kohteesta kirjoitettu, esimerkkeinä baski, arabia, azeri, katalaani, länsimari, malaji, oksitaani, zazaki jne. Lähteet mainitsevat, että runoilijan hengentuotteita olisi Suomen itsenäisyyden aikana käännetty yli 40 eri kielelle.

Jostain kumman syystä ruotsalaiset ovat pääsääntöisesti omineet kirjailijan omakseen, tosin myöntävät hänen olevan finlandssvensk poet. Tätä asennetta kuvaa hyvin myös ruotsinkielinen wikiartikkeli, joka on todella lähes täydellinen kertomus kirjailijasta, hänen elämästään ja tuotannostaan. – – –

Usein hänet mainitaan ensimmäiseksi modernistisen suunnan runoilijaksi Suomessa – ja Ruotsissakin. Hänen runoudessaan on voimakkaita vaikutuksia ranskalaisesta symbolismista, saksalaisesta ekspressionismista sekä venäläisestä futurismista. Yhdessä Hagar Olssonin kanssa runoilijamme toi taiteeseen oalta osaltaan käsitteen ’nya arten’.”

Veli-Pekka Salminen jatkaa tuosta Ruotsi-yhteydestä.
”Ruotsintaitoni on kaukana täydellisestä, mutta kirjahyllyssäni on kuitenkin Södergranin ’Samlade dikter’. Runoilijan kansainvälisestä maineesta kertoo se, että tämä koottujen laitos ruotsalaisen kustantamon julkaisema. ’Den svenska ekspressionismens drömmerska och sångerska’, julistaa jo etukansi. Takakannessa jatketaan: Pohjoismaisen modernismin uranuurtaja ja modernin Suomen arvostetuin lyyrikko.

Tuon Samlade dikter olen muuten hankkinut Akateemisesta kirjakaupasta elokuussa 1992, kun vietettiin Kirjojen yötä. Kirjassa on ihan hieno koholeima muistona tapauksesta. Illasta on jäänyt mieleeni myös vähemmän ylevä näky, kun yleisessä tungoksessa barbaarit loikkivat kirjapöytien päällä ja talloivat kirjoja.”

Jouko Grönholm kertoo tuoreimmista Södergran-nostoista.

”Viime vuosina on Södergranin runoutta tehnyt uudella tavalla tunnetuksi tutkija Vesa Haapala, itsekin erinomainen runoilija, esimerkiksi väitöskirjassaan Kaipaus ja kielto sekä artikkeleissaan. Erittäin tarpeellinen on niin ikään Agneta Rahikaisen mainio elämäkerta ’Runoilijan elämä ja myytti’. Taitaapa olla niin, että Södergranin koko tuotanto suppeudestaan huolimatta kuuluu kaikkein kestävimpään sanataiteeseen.

Hienoa on sekin, että legendaarinen hämeenlinnalainen kirjallisuusvaikuttaja Hilja Mörsäri on suomentanut Södergranin aforismit kokoelmaksi ’Kaikkiin neljään tuuleen’. Näin myös suomenkielisillä on kaikki mahdollisuudet tutustua Raivolan runoilijan suppeaan mutta ainutlaatuiseen tuotantoon kokonaisuudessaan. Eikä unohtaa sovi Södergranin suurenmoisia valokuvia, jotka niin ikään on julkaistu kirjana; hän oli paitsi moderni runoilija ja aforistikko myös uusia uria aukova valokuvaaja.”

Sirpa Taskinen asettaa kohtalotoverit paikoilleen.

”Huomasin ajatelleeni, että Edith Södergran (1892-1923) olisi jonkinlainen suomenruotsalaisten Saima Harmaja, mutta tietysti se oli toisinpäin, koska Saima Harmaja (1915-1937) oli nuorempi, ihaili Södergrania ja sai häneltä vaikutteita runoihinsa. Molemmat kuolivat nuorina tuberkuloosiin ja kohosivat kulttimaineeseen.

En tullut lukeneeksi kummankaan runoja nuorena, ja ne ovat jääneet minulle vieraiksi joitain eniten siteerattuja lukuun ottamatta.”

* * *

Lyriikan ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtiselle tämä tehtävä oli mannaa.

”Kiitos taas runotehtävästä. Södergranin runot ovat kauniita, kuten tämä Pohjolan kevät. Luontokuvaukset ovat herkkiä. Runot ovat kuitenkin usein myös surullisia. Sairaus varjosti hänen tuotantoaan. Hän kieltäytyi parantolahoidoista ja keskittyi vain kirjoittamiseen.
Södergranin runot kuuluivat lukemistooni nuorena tyttönä, kun halusi uppoutua surullisiin säkeisiin. Viime aikoina Södergran on jäänyt sivuun. Nyt sain hyvän syyn lehteillä näitä kauniita runoja uudelleen.”

Näin tuumailee Ilpo Pietilä:

”Mielestäni Södergranin pelkistetyt ja tavallaan ajattomat runot sopivat meidän aikaamme sata vuotta myöhemmin edelleen varsin ymmärrettävinä ja puhuttelevina.
Hän oli runoilijana ja kokijana paljon omaa aikaansa edellä.”

Tapani Kemi palaa visan pariin pitkästä aikaa.

”Jo eka säe ’Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet’ oli tuttu: kaunis, kirkas, tyyni avaus edessä olevaan luopumiseen ja loppuun. Kirjahyllyssäni on Södergranin kokoelma, jonka kannessa oleva valokuva hänestä on upea: kuumeinen, läpitunkeva katse, josta jollain ihmeellisellä tavalla välittyy Södergranin elämän karikkoisuus. Södergranin ja Hagar Olssonin yhteisistä vaiheista kertova näytelmä ’Koska olet minun’ oli muuten viime kesän Kajaanin Runoviikon helmiä. Upea kokemus.

Onnea 25-vuotistaipaleen johdosta. Long may you run.”

Paluumuuttajaksi voi luonnehtia myös Tommi Kekolaa.

”Valitettavasti visan juhlinta meni minulta sivu suun, kuten monet visat viime aikoina, mutta myöhästyneet onnentoivotukset tapahtuneen johdosta.”

Runoilijasisko Rauni Anita Martikainen pohtii outoutta

”’… minä olen outo
niin on moni muukin …’

Noin runoilin esikoistani kirjoittaessani, runossa, jonka poistin käsikirjoituksesta. Tuolloin en vielä kovin Södergranin tuotantoa ollut lukenut. Outona Edithiäkin pidettiin.

Hienoja runoja, moderneja. Samastun.”

Eero Reijoselle kävi vähän ohrasesti:

”No, nyt visiirillä kävi suurvisiirin tuuri. Visailijan miltei Sinuhen mittainen Södergran-tilitys, alkaen Raivolan siperiankuusimetsästä ja Pietari Suuren laivaston mastopuista, häipyi bitteinä avaruuteen.
Opetus. Älä KOSKAAN, poistu koneen äärestä varmistamatta ensin, ettei sormi pieni koske mihin vaan. – – –

Siispä lyhyesti… Kiva, kun kivennapalaissarja saatiin päätökseen. Hyvä kolmikko sieltä maailmalle singahti: Paavolainen, Pimiä ja Södergran.”

”Sinuhen mittainen tilitys”… Onni onnettomuudessa. Sen purkamiseen olisi tarvittu sivuja pitkälti toistakymmentä.

* * *
Södergranin tunnistivat vaivatta myös Pirkko Kallio, Ritva Ketola, Matti Kärkkäinen, Risto Miilumäki, Sirkka-Liisa Piirainen, Raili Virtanen, Veikko Huuska, Juhani Niemi, Jorma Kataja ja Orvo Vitikainen.
Henry Kulin täytti väärin veikkaneiden kiintiöpaikan Tommy Tabermannillaan.

Otetaan tähän loppuun vielä Unto Vesa, joka paitsi kertoo hyllystään löytyvästä Tapio Tapiovaaran kuvittamasta Södergran-kokoomateosesta, lausuu myös muutaman kauniin sanan kaikkien meidän yhteisestä visataipaleestamme.

”Hämäläinen kun olen, niin tässäpä pienellä viipeellä onnitteluni ja kiitokseni 25 vuoden kirjavisasta! Kiitokset niin ensimmäiselle kuin nykyisellekin visaisännälle sekä kaikille visakumppaneille, joista osa on ollut uskollisesti mukana kai ensimmäisestä visasta alkaen. Kisafriikkinä ja kirjallisuuden ystävänä innostuin heti ensimmäisistä tehtävistä ja kun siinä oli Saarikoskea ja Kiveä ja Huovista, niin sitä kuvitteli ja asetti itselleen tavoiteeksi, että kaikki tehtävät selvitetään. No, alkoi tulla vaikeampia tehtäviä, romaaneja ja runoja ja kirjailijoita, jotka eivät olleetkaan enää niin tuttuja, ja sen myötä salapoliisityö vihjeiden avulla kävi yhä haasteellisemmaksi. Myös se, että vastausaikaa ei ollut montaaa päivää ja piti saada postikortti postiin mielellään ennen viikonloppua, lisäsi vaikeusastetta.

Silloin tällöin meni arvailuksi, ja visaisännäthän ovat kyllä aina rohkaisseet lumiukkokisaan. Omaa kisa-addiktiotani kuvaa se, että kun 1995 olin työmatkalla Tansaniassa, pyysin lähettämään visatehtävän faksilla hotelliin, jossa tiesin olevani pari päivää. Sinne sen sainkin, mutta en keksinyt vastausta – vaikka se loppujen lopuksi olikin sitten tutusta romaanista. Jokainen palkinto onmennyt Omar Khaijamin tarkoitamalla tavalla.

Joten kiitos ts ja rb! Toivotan kirjavisalle ja kaikille visailijoille antoisaa seuraavaa neljännesvuosisataa Suomen ja maailman parhaan kirjallisuuden parissa.”
Rb vastakiittää isännistön puolesta Urho Hietasta mukaillen, että kiitoksi vaan kauhian pal, kyl mää täl pärjä vaik puol vuossatta.

Viikon 47 sitaatti *

Vedetäänpä taas asteriskikortti esiin, jotta saadaan erikoistehtävien luvattu kympin kiintiö täyteen juhlavuoden raameissa. Vihjeeksi ei tipu muuta kuin että nyt on kyse yhdestä ahkerimmasta nykykirjailijastamme. Ja epävihjeenä, että tämä on visaukon Suomi-rankingin top-kolmosessa!

Siis kuka, mikä teos, jossa on vain yksi suora repliikki? Vastaukset viimeistään 28.11. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kotona äiti istui tuvassa ja luki Tuomas Kempiläisen kirjaa Kristuksen seuraamisesta, kertoi muiden jo menneen nukkumaan. Riisuin märät vaatteeni keskelle tupaa ja kuivasin itseni pyyhkeeseen, jonka otin hellan vierestä naulasta. Se oli tiskipyyhe, haisi astioilta. Äiti sanoi, että minun piti nyt yrittää pysyä hengissä niin kauan että hänet hautaisin; ettei hänen tarvitsisi sentään nuorimmaistaan olla hautaa viemässä. Lupasin yrittää”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: ”Tiina ei pelkää”

Kuva: Kari Hulkko
Tiina Lymi Kom-teatterin 35-vuotisjuhlakonsertissa 2006.

On armas mulle aaltoliikkeen tie, laulelee visaukko yhä postilaatikon kertymiä tarkastellessaan. Nyt käydään taas siellä alempana, vaikka ei sentään aallonpohjassa.

Ritva-Leena Viitapohja näyttää mallia kaikille empiville vastaajille: rohkeasti vain tulta päin. Hän tekee hyviä hakuja ja aika lailla oikean ikäpolven näyttelijöistä, lisäajalla se oikeakin olisi varmaan löytynyt.

”Vastaan nyt: Peter Franzen tai Reidar Palmgren! Ihan vain päästäkseni kirjoihin, on ollut mielenkiintoinen visasyksy. Tiedän, että nuo herrat ovat väärin, sen verran ehdin tutkia, mutta vaisto sanoo Mari Rantasila… tutkimukset ovat kesken. Oli miten oli, visaisännän vihjeillä pääsee tällaisiinkin tuloksiin, saadaan väärin vastanneiden kiintiötä kuntoon!”

Triviana kerrottakoon, että Rantasilan Mari on visakirjailijaa kahdeksan vuotta, ”Reitari” viisi vuotta ja Peter F. kaksi viikkoa vanhempi.

Siis kuka on tämä syyslapsi vuosimallia 1971? Ilpo Pietilä kertoo.

”Eipä ollut runsaasta vihjetarjonnasta huolimatta kovin helppo selvitettävä tehtävä tällä(kään) kertaa!. Aikani yritettyäni käännyin ”avustavan” perheenjäsenen puoleen, ja hän tuota pikaa löysikin ihan oikeille jäljille. Sitten tuo vastaus tähän visaan selvisi nopsaan lehdessä annettuihin vihjeisiin tukeutuen. Kyseessä on siis näyttelijä/ohjaaja-kirjailija Tiina Lymi. Kirja ilmestyi nimellä ’Susi sisällä’ vuonna 2010. Edellisenä vuotena oli Tampereen Työväen Teatterissa esitetty samanniminen kirjan näytelmäversio.”

Pertti Vuorelalla on aina faktat hallussa. Ja mielipiteitä:

”Monilahjakas Tiina Lymi murtautui suuren yleisön tietoisuuteen Anna-Leena Härkösen romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa ’Akvaariorakkaus’ vuonna 1993. Siitä tuli Saaran roolista parhaan naispääosan Jussi-palkinto. – – –

Tiina ura jatkunut menestyksellisesti Akvaariorakkauden jälkeen. Hän on näytellyt lukuisissa elokuvissa, televisiosarjoissa, teattereissa ja myös ohjannut. Pitkän kauden vv. 1995–2004 Tiina näytteli KOM-teatterissa, sitten kiinnityksiä on ollut Ryhmäteatteriin, Tampereen Työväen Teatteriin ja Uuteen Iloiseen Teatteriin. Muistan nähneeni Tiinan Tampereen Teatterin Kaasuvalossa 2005. Rooleja televisioelokuvissa on kertynyt parikymmentä. Melkein voisi kysyä, missä tämän ajan elokuvassa tai teatterissa hän ei ole mukana. Nyt kuvioon ovat tulleet myös elokuvien ohjaustyöt, josta olen nähnyt ainakin ’Napapiirin sankarit 3’. – – –

Pikaluin visakirjan. Susi sisällä kuvaa Tuulan ja Vesan avioliiton onnea ja hajoamista. Vesa on ulospäin kaikin puolin kunnollinen aviomies, jolle perhe on kaikki kaikessa. Tuula tekee käännöstöitä ja haaveilee omasta talosta omenapuineen Porvoossa. Yhtenä aamuna poika Petteri huikkaa isälleen, että olet Hesarin kuvassa. Kuvaan katutöistä Mannerheimintiellä on tullut myös Vesa, joka suutelee vaaleatukkaista naista. Sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. – – –

Uskoisin, että Susi sisällä on näytelmänä parempi kuin kirjana. Juonessa on äkkikäänteitä kuin vekkihameessa ja parisuhteita vatvotaan perusteellisesti. Kirjassa ohuiksi jäävät henkilöt tuntuisivat elävän paremmin näyttämöllä.
Joka tapauksessa esikoisromaani on räväkkä alku proosan kirjoittamiselle.”

Näin on. Tämän jutun otsikoksi voisi siis sopia moni muukin Anni Polvan Tiina-sarjan kirjan nimi: ”Tiina ottaa vastuun”, ”Tiina toimii”, ”Tiinastako näyttelijä?” ”Tiina vauhdissa” ja sitä rataa.

* * *

Eero Reijonen jatkaa noista Lymin laatutöistä

”Pidän kovasti tämän visataiteilijan näyttelijän ammattitaidosta. Hän on esittänyt hienoja rooleja valtakunnan parhaissa teattereissa: KOM-teatterista muistan ’Tarpeettomia ihmisiä’ ja ’Suomen hevosen’ Ryhmiksestä ’Haapojan’ ja niin edelleen. – – –

Akvaariokkauden roolisuoritus oli epäilemättä Jussi-pystin arvoinen. Anna-Leena Härkösen luoman nuoren Saaran, villikkonaisen ja sukupuolisesti hyvin vitaalin roolin esittäjävalinta meni nappiin: ohjaaja Claes Olsson kehui nuorta tähteään: ’Koska Tiina Lymi tuntui tietävän kuka Saara on, katsojakin tietää’, kommentoi innostunut ohjaaja Hesarille.

Juoksuhaudantie oli leffanakin hyvä. Siviilissäkin yhdessä asunut kolmikko – Eero Aho, Tiina Lymi ja Ella Lymi – näytteli hienosti ihmisten särkymisen. – – –

Visakirja on selvästi kirjoitettu näytelmäksi. Stoorin alku toimii lukuromaaninakin, mutta jo reilusti ennen kääntöpaikkaa, teatteri nappaa niskalenkin. Ei tämä oikein näytelmätekstinäkään innostanut … Paitsi tietenkin pohtimaan, miksi teksti piti vielä rustata romaaniksi asti. Onhan näytelmistä kirjoitettu ihan kelvollistakin lukuproosaa, mutta ihan siihen tämä teos ei yllä.”

Sirpa Taskinen pohtii tyylilajia.
”Kirja ilmeisesti poikkeaa varsin paljon näytelmästä, jossa tuskin on voitu esittää esim. visatekstin mukaista laskuvarjohyppyä. Minun piti oikein miettiä, onko Susi sisällä arkirealismia vai ei, siksi karikatyyrisiä jotkut henkilöt ovat. Kieli ainakin on hyvin arkista ja meno raadollista. Lapsia kävi sääliksi, niin kuin eroriidoissa aina.”

Raila Rinne on jäljittänyt tietoja Lymi jr:sta.

”Tutulta tuntui teksti kiroilevan naisen laskuvarjohypystä. Eiköhän kyseessä ole palanen näyttelijä-ohjaaja Tiina Lymin romaanista Susi sisällä, joka ilmestyi vuonna 2010. – – –

Musisoiva tytär on Ella Lymi (s. 1997), joka lapsena esiintyi molempien vanhempiensa kanssa mainiossa Juoksuhaudantie-elokuvassa. Näyttelijäksi (kas kas) pyrkivä Ella on niin nuori, etten löytänyt hänestä juuri muuta tietoa kuin sen, että hän on tehnyt ainakin tunnuslaulun Tiina Lymin ohjaamaan elokuvaan ’Äkkilähtö’ ja levyttänyt sen ’Mulle käy’ -nimisenä singlenä.”

Lymin tunnisti myös Matti Kärkkäinen. Vuoden toiseksi viimeinen palkinto osoitetaan Pertti Vuorelalle.

Uutta sitaattia ei nyt tule, koska visatonttu alkaa jo päästellä porukkaa joulutauolle. Ensi viikolla on kuitenkin luvassa vielä jouluisen runotehtävän purku. (rb)

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Suurelle yleisölle tarkoitettu tieteellinen elämäkerta Kalevi Sorsasta ilmestyy syksyllä 2021

Kuva: Kalevi Keski-Korhonen

Otava julkaisee elämäkerran nelinkertaisesta pääministeristä ja SDP:n pitkäaikaisesta puheenjohtajasta Kalevi Sorsasta (1930–2004). Elämäkerran kirjoittaa Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander ja kirja ilmestyy syksyllä 2021.

Meinanderin tavoitteena on kirjoittaa alkuperäislähteisiin perustava, suurelle yleisölle tarkoitettu tieteellinen elämäkerta Kalevi Sorsasta. Tällaista ei ole vielä tehty, vaikka Sorsan mittavaa poliittista elämäntyötä on kuvattu monista eri näkökulmista historiantutkimuksissa ja muistelmissa.

Elämäkerrassa Meinander kuvaa Sorsan toimintaa sosialidemokraattisen liikkeen kärkihahmona rakennemuutoksien Suomessa ja kansainvälisenä vaikuttajana kylmän sodan Euroopassa.

Toinen kirjan keskeinen teema on Sorsan avainasema Suomen presidenttikeskeisessä valtapolitiikassa. Meinander uskoo voivansa näin tarjota uutta tietoa myös Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston toimintatavoista YYA-ajan Suomessa.

Meinander käsittelee lisäksi klassista kysymystä siitä, miten paljon yksilön tahto, persoonallisuus ja elämäkaari voivat muokata yhteisön kehitystä ja historiaa.

Otsikon vuosiluku korjattu klo 12.17.

Vuoden historiateos 2017 -palkinnon saajaksi ehdolla 12 teosta

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Ohto Mannisen, Kimmo Rentolan ja Timo Vihavaisen kirja Varjo Suomen yllä - Stalinin salaiset dokumentit on yksi ehdolla olevista teoksista.

Vuoden historiateos 2017 -palkintoehdokkaat julkistettiin lauantaina Historian ystäväin liiton vuosijuhlassa Helsingissä. Palkintoehdokkaiden listalla on kaksitoista teosta, jotka valittiin liitolle tulleista ehdotuksista.

Ehdolla olevien teosten aiheet vaihtelevat Suomen muinaishistoriasta sota- ja henkilöhistoriaan. Ehdokkaiden listalla ovat muun muassa Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot -kirja (Docendo), jonka ovat kirjoittaneet Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov.

Ehdolla on myös Lasse Laaksosen kirja Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 (Docendo) sekä John Simonin Mahdoton sota.

Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla (Siltala).
Perttu Immosen Suomen rahvaan historia (Atena) kertoo, miten tavalliset ihmiset, tässä tapauksessa kolme eri puolilla maata elänyttä sukua, koki nuijasodan, kirkon ankaran puhdasoppisuuden ja 1700-luvun isonvihan.

Ilari Aalto ja Elina Helkala tutustuttavat lukijan menneisiin aikoihin kirjallaan Matka muinaiseen Suomeen (Atena).

Nils Erik Villstrandin ja Petri Karosen toimittama Kulkemattomat polut.

Mahdollinen Suomen Historia (Gaudeamus) arvuuttelee, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos Suomi olisi menneinä vuosina valinnut käytettävissä olleista vaihtoehdoista jonkin toisen.

Palkinnonsaaja julkistetaan helmikuun alussa suomalaisten historiapäivien avajaisissa Lahdessa.

Palkinnonsaajan valitsee lautakunta, johon kuuluvat professorit Marjatta Hietala, Sirkka Ahonen ja Aura Korppi-Tommola, filosofian maisteri Veikko Löyttyniemi sekä lehtori Markku Liuskari.

Kirja-arvio: ”Kuvasarjaessee” Suomi sata vuotta ja risat – Paakkasen villi kansalliskatsaus

Heikki Paakkasen vimmaisia piirrosnäkemyksiä Leninistä Suomen itsenäisyyden takapiruna, F. E.Sillanpään kirjailijantaipaleesta ja Konsta Jylhän kansanmusiikiimme jättämästä jäljestä.

Suomen juhlavuosi on tuottanut monensorttista luettavaa, katsottavaa ja kuultavaa ja seurattavaa.

Sarjakuvapiirtäjä Heikki Paakkasen ideoima, kuvittama ja osin kirjoittama kirja on nimetty kuvasarjaesseeteokseksi. Se käsittelee Suomen historiaa asialliseen, persoonalliseen, hauskaan ja hillittömään sävyyn.

Paakkanen on tunnettu graafikko, joka tervehtii viikoittain iltapäivälehden sivulta sivaltelevin vinjetein. Artikkeleista suuren vastuun kantaa tutkija ja tohtori, sanataituri Timo J. Tuikka.

Kuvituksen tyyli on hiottua ja omaperäistä, kuin pieni tarina. Pistovärein korostettu mustavalkokuvitus ja lukujen anfangit ovat täyteläisen näyttäviä. Kuvissa vilahtaa usein vanha porkka.

Artikkeleita on puolisen sataa. Kieli on lennokasta ja rytmikästä, kielikuvat osuvia. Jotkut lauseet mutkailevat taitolennokkimaisesti.

KIRJAT

H. Paakkanen-Timo J. Tuikka:

Suomi sata vuotta ja risat

Zum Teufel 2017, 112 s.

Historia, politiikka ja tapahtumat, tutut ja oudot henkilöt, käännekohdat ja anekdootit täyttävät sivut.

Suomen sininen sävyttää kirjaa hienovireisesti. Tyylilaji on tervettä satiiria, ylilyöntiä, sarkasmia, salaviisasta opetusrunoutta, hulluttelua. Huumori on tikarinterävää.

Pyhää sotaa, hihhulismia ja homeopatiaa

Uskonto puskee esiin Suomen lähtiessä pyhään sotaan v. 1941 natsi-Saksan rinnalla. Ja uskoa ovat kaikki liki kolmesataa uskonnonomaista lahkoa. Tapoja, kaavoja ja rituaaleja, rangaistuksia, pelotteita ja palkintoja riittää.

Lisäksi ovat fundamentalistit, enkelinäkijät, kiviterapiaihmiset, laavalamput, uusšamanismi ja ateistikiihkoilijat, homeopatia ja vihreitä äänestävät. Eivätkä kaikki vieläkään kättele kynnyksen yli.

Kirja perkaa isosti vuoden 1917 tietämiä. Esillä ovat Mannerheimista, tsaari Nikolaista ja Leninistä Suomen presidentteihin Svinhufvud, Relander ja Ryti sekä muutkin, fake-kuningas, Kullervo Achilles Manner (Eduskunnan puhemies 1917, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918, Kommunistisen puolueen puh.joht. 1920-35) ja Matti Klemettilä (Matti I, kuninkaaksi mielinyt monarkisti).

Taidetta, kyltyyriä

Kirjallisuus nostaa Eino Leinon ja nyt viitataan karaoke-perinteeseen. Urheilua edustaa Paavo Nurmi, ”hyväntuulisuudestaan tunnettu liikemies”.

Säveltäjistä mukana on pasifisti Unto Mononen, joka ampui itsensä. Toinen muusikko on Konsta Jylhä, perinnettä kyntänyt uudistaja.

Somerolta kirjassa on Monosen lisäksi Rauli ”Badding” Somerjoki ja hänen markkinoimansa ”Brynolf Poutasen sekatavarakauppa”.

Paljassääristen heimoista H.H. ”Bobi” Siven edustaa aikansa Elmoa, mikä viittaa AKS:n puheenjohtaja Elmo E. Kailaan. Hän tosin jää aikamme kansallissankari Elmolle kirkkaasti toiseksi.

Kirjassa mainitaan myös Vihtori Kosola, ”Mussolini” ja ”lapualaisten roolileikkipukeutumista” jatkanut Pekka Siitoin, jopa poliittinen juonittelija, pikkurikollinen, lapualaiskapteeni, Seura-lehden perustaja, seurapiirikiitäjä Minna Craucher.

Loviisalainen raatimies Axel Eugen Ringström tunnettiin Risto Rytin mahahaavan parantajana ja selvänäkijänä, joka ihaili rajatta maailmanpelastaja Hitleriä.

Missi Ester Toivonen on todistamassa, ettemme ole mongoleja. Toinen vitaliteetin edustaja on Touko Laaksonen. Nahkasaappaita koulupojasta asti ihaillut queer-mies palveli oikeistoa, mutta siirtyi välirauhan myötä heittäen puna-armeijan yhdysupseeriksi. Kohtaamiset tapahtuivat muun muassa ”Observatorion pisuaarilla”.

Kaksoiskansalainen Mannerheim ja irtolaisia

Poliittisen elämän ja sotataidon ohella Mannerheim muistetaan Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisuudesta, lisäksi viiksivahasta ja taitavasta lakin käännöstä sekä Viipurin valtauksesta ja puhdistuksesta, jota vähäteltiin ”pikku vahingoksi”.

Sota nosti arvoonsa ihmelääke Pervitinin. Ennätys lienee ollut jatkosodan pillerijuoksu Uralille ja takaisin. Inhimillisen jäljen hiihtivät sitten Benjamin Vanninen ja August Kiuru.

Suomi kohensi olojaan työlaitoksin ja lailla irtolaisvalvonnasta, mutta laki jätti porsaille reiän: viskiporras, maaherrat, ulkoasiainhallinto, kansanedustajat, ministerit, presidentit, Alkon pääjohtaja olivat sen ulkopuolella KMS-miehet, salaloosilaiset, palkkiovirkaihmiset perässään.

Polkukone ja kaupantekoa

On hyvä muistaa, että Suomessa kehitettiin maailman tehokkain yksilönpolkemiskoneisto. Ei pidä erottautua toisista, on kehitettävä rankaisumalleja luovuuteen taipuville ja kaikki poliittinen ajattelu on vaarallista. Muut on poljettava suohon. On kustannustehokkaampaa lytätä muiden ideat kuin keksiä omia.

Porin Areenan kaupparatsut kirja liittää vuoteen 832, jolloin tiirailtiin Gotlannin sijasta Novgorodiin. Perässä tulivat sitten sotakorvaukset, idän-, bilateraali- ja clearing-kauppa. Ensimmäisen vodkapullon murrettua jään toisella myytiin jäänsärkijä.

Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa tyyli on panostuksen paikka. Tässä teoksessa tyyli on yhtenäinen.

Muutamat ylilyönnit osuvat tekstiin, kun lento käy korkeimmalla. Pääosin kuva ja teksti toimivat ja piirtyvät valloittavasti yhteen.

Itsenäisyyttä saa kuvata sekä juhlistaa näinkin itsenäisesti.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Epäsuoran dialogin mestari

Kuva: Kari Hulkko
Antti Tuurin teokset syntyvät tässä työhuoneessa Helsingin Kalliossa.

Vuoristoradassa kiidetään yhä, tai mikä lie Vekkula (R.I.P.) tai muu hurlumhei-härveli tämä onkaan. Tällä viikolla noustaan taas ylätasolle, mikä olikin odotettavissa erikoistehtävän ollessa kyseessä.

Avaussanat saa lausua paluumuuttaja, joita nämä asteriskitehtävät ovat ilahduttavasti tuoneet joukkoon läpi vuoden. Tulkaa myös jäädäksenne…

Mutta näin siis tuumailee Olli Wuori:

”Laitanpa lusikan soppaan ilmeisesti yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Näytteen tyylistä tulee mieleen Antti Tuuri, jonka siten vastaan kysytyksi kirjoittajaksi. Sitten mietitään teosta. Näytteessä varoitetaan nuorinta kuolemasta ennenaikaisesti. Minulle tulee mieleen teos nimeltä ’Pohjanmaa’, jonka vastaan kysytyksi teokseksi.”

Veikko Huuskasta ei voi puhua mihinkään suuntaan muuttajana, hän on ollut mukana jo kymmenen… kaksikymmentä… no täydet 25 vuotta.

”Tämänviikkoinen Kirjavisan teos on ilman muuta Antti Tuuria, eikä tarvi edes tuurilla arvailla, tyyli sen jo kertoo.
Mutta kummallisesti spontaani mielikuva liitti sen Pohjanmaahan, tilanteeseen, jossa pohjalainen veri kuohahtaa. Toisaalta, sanoisin, että olosuhteet (lue: Talvisodan syttymisen 78-vuotispäivän ja huom. Antinpäivän läheisyys) huomioon ottaen vaikuttaisi siltä, että visaherra ajaa tällä kertaa ’Talvisota’-rattailla…
Joten vastoin usein niin horjumattoman luotettavaa ensivaikutelmaa, vaihdan ja panostan kaiken (mahdollisen) arvovaltani vaihtoehtoon B, eli Talvisota. Kirjoittajastahan ei missään vaiheessa ole ollut epäselvyyttä.”

Teos varmistuu nyt, kun Sirpa Taskinen kertoo, että piti ”jälleen kaivaa esiin edesmenneen mieheni lempikirja”, josta hän toteaa, että ”onhan se edelleenkin hauska”.

Hän sanoo lähettävänsä saman vastauksen kuin vuonna 1997, jolloin Antti Tuurin teos oli edellisen kerran visassa purtavana. Ai pahus, toteaa visaäijä: ihan näin pitkälle tuplaustehtävissä ei ole ollut tarkoitus mennä. Muistissa oli, että joku muu Pohjanmaa-sarjan opus olisi ollut muinoin kysyttävänä, mutta että ihan sama…

Mutta Taskinen jatkakoon:

”Visaisännän huomio siitä, että kirjassa on vain yksi suora repliikki, on sinänsä mainio havainto – ja urhea hämäysyritys; onhan sen pohjalta tehdyssä Pohjanmaa-elokuvassa useitakin mieleenpainuvia puheenvuoroja (esim. että Pohjanmaalla kaikki viisaus on keskittynyt vanhoihin naisiin). No, Antti Tuuri tekikin siihen itse käsikirjoituksen, eli osaa hän kirjoittaa myös dialogia, vaikka epäsuora kerronta onkin hänen tavaramerkkinsä.”

* * *

Keravalainen Ari Kallio on nykyisin etäpohjalaisia.

”Omaperäinen lause ja epäsuora dialogi ovat tämän kirjailijan jäljittelemätön tapa vangita lukija. Lisämausteena on pohjalainen huumori, joka saa ainakin meidät eteläpohjalaiset nauramaan ääneen. Kyseessä on tietysti Antti Tuurin vuonna 1982 ilmestynyt kirja Pohjanmaa ja sen viimeinen luku. Tiesin heti kirjailijan ja kirjan, tovin kesti löytää oikea kohta. Ja siinä sivussa kirjan selailu muuttui kirjan lukemiseksi. Ja hauskaa taas oli!

Tuottelias kirjailija on saanut myös tyylinsä jäljittelijöitä, erityisesti hänen tapansa ujuttaa proosaan dialogia. Kyllähän Tuuri hallitsee erinomaisesti normaalin dialogin, kuten useissa kuunnelmissa ja näytelmissä on nähty, mutta hänen tapansa kirjoittaa proosaa niin, että se antaa vaikutelman dialogista on ainutkertaista.”

Juhani Niemikin omaa eteläpohjalaista verenperintöä (kuten myös visarötkäles), mikä velvoittaa:

”Tietenkin tämä on tiedettävä, kun isäkin oli kotoisin Etelä- Pohjanmaalta, Isojoelta, Herra nähköhön, mis halla panoo airaanseipähäkki. – – –

Hyvä kirja, jota pohjalainen huumori vie eteenpäin, ihan loppuun saakka. Kyllä sitä DI:kin saa ihan kunnon tekstiä aikaiseksi. Ja tietysti aiheesta on tehty ihan katsomisen arvoinen elokuvakin.”

Raila Rinne innostuu visaukon ranking-vihjeestä.

”Antti Tuuri on kirjoittanut itsensä minunkin mielisuosiooni. Jos oman kolmikkoni tässä paljastaisin, niin Olli Jalonen, Tuuri ja Hannu Raittila siellä seisovat. Likellä siinä Sirpa Kähkönen ovipieleen nojailee ja Raija Siekkisen sielu värjyy ilmassa sekin. Tulipa viisikko tästä helposti.”

Maijaliisa Mattila muistuttaa yhdestä Tuurin romaanin ydinajatuksesta.

”Sekin palaa mieleen, että Tuuri on sanonut, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Heidän on pidettävä jöötä, kun isot miehet intoutuvat vaikka räiskimään soramontulla ja ryyppäämään – vanhan opettajansa kanssa.

Kysyin kerran Tuurilta, käyttääkö hän pohojalaasta kieltä teoksessaan, jota en ollut silloin vielä lukenut. Hän sanoi, että alkurepliikki riittää. Loppu saa olla kertojan suodattamaa.”

Visaukolle Tuuri taas kertoi ”Lakeuden kutsun” ilmestymisen aikoihin, ettei halua kirjoittaa murteellisia repliikkejä auki, koska sivulle präntättynä ne heikentäisivät murretta taitamattomille kirjan luettavuutta.

Pertti Vuorela kertaa vielä romaanin perusasetelmaa.

”Antti Tuurin oli alunperin tarkoitus kirjoittaa vain yksittäinen teos Pohjanmaa (1982), mutta se sai jatkokseen viisi muuta kirjaa. Näin syntyi Pohjanmaa-sarja, jonka useimmat osat löytyvät omasta kirjahyllystäni.
Pohjanmaa kuvaa pääasiassa Hakalan veljeksiä, jotka kokoontuvat jakamaan Amerikan ’perintöä’. Perintö on tosin vain vanha kaappikello. Kertoja ja kokija on nuorin veljeksiltä Erkki (s. 1950). Paavo (s.1935) pitää kotitilaa, Veikko (s. 1940) on konkurssin tehnyt kaunainen kutomoyrittäjä ja Seppo insinööri. – – –

Antin kuvaus heinäkuisesta sunnuntaista on kiehtovaa nykyproosaa. Epäsuora kerronta on tiivistä, yksityiskohtaista ja toteavaa. Romaanissa on tavoitettu erinomaisesti pohjanmaalaisuus: uhoa, viinan juontia, virkavallan vastustamista, miesten ja naisten juttuja, sotatarinoita, Lapuan liikettä ja hillittyä huumoria. Lukiessa mielikuvitus saa tilaa, ja kerronnan pinnan alla on rikasta syvyyttä. Tämä Pohjanmaa kuten koko sarja ovat minun nykyproosan mielilukemista ja kärkisijoilla.”

Edellä mainitussa haastattelussa Tuuri kertoi Lakeuden kutsusta, että hän kirjoitti vielä tuon romaanin, kun ei raaskinut jättää Hakalan Erkkiä Floridaan loppuelämäkseen talouskuprupakolaiseksi.

* * *

Eero Reijoselta tuli taas tekstiä pari sinuhellista. Tässä osia leikattuna ja tiivisteltynä.

”Visakirjailija on yksi ahkerimmista ( ja halutuimmista ) muistelijoista radion kirjallisuusohjelmissa. Pohjanmaan-sarjan osalta aineistoa on piisalti, sekä kirjoitettuna, että Ylen ääninauhoissa.

Itse kokosin automatkoja ja kävelyretkiä varten kasettikokoelman lähinnä ylen kulttuuri-ohjelmista. Nauhotteita on kertynyt yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja ne ovat monesti paikanneet Ylen Elävän arkiston vajavaisuuksia. Antti

Tuuria on näinä parina vuosikymmenenä tullut kuunnelluksi hyvinkin sen ajan kuin visakalloa hiukan vetreämpi sauvakävelijä taivaltaisi Niipperistä Kauhavan Työväentalolle, jonka vaksina Vesa Mäkelän, Tuuri-filmien onnistujan, faija aikanaan pakersi.

Pohjanmaasta alkanut veteraanien haastattelu ja Amerikassa ja Kanadassa tavatut ihmiset ovat tulleet visakallollekin tutuiksi. Äänikirjoina useimmat. Pohjalainen en oikein ole miltään kulmalta katsottuna, mutta helkkarin kiinnostunut siitä ilmiöstä olen edelleen. Ja onhan” Pohjanmaa” uusiokäyttökirja jos mikään. Esimerkiksi jo pitkään vainaana maanneen Martti-isää käsittelevät, Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan sisäkertomukset, heittävät lukijan ulos heinäkuisen päivän aikavankilasta ja antavat perspektiiviä.

Meille, jotka ovat lukeneet Talvisodan ja nähneet leffassa Taneli Mäkelän todellisen taistelijahahmon ei yllätä pätkääkään isä-Martin jäätävän rauhallinen valmistautuminen kuolemaan traktorin puristuksissa kotipellolla. Kuoleva mies ehti kirjoittaa klubiaskin kanteen testamentin ja poikien ja talonhoito-ohjeet jämptiksi tietämälleen vaimolle. Se klubiaski kaivettiin esiin jos tiukka perintöriita oli tuloillaan. Ja niin vahva se asiakirja oli, että riita loppui oitis. Jossain muussa kontekstissa tällainen juttu kuulostaisi keksityltä, mutta Antti Tuurin taustoittamana asiaa voi pitää täytenä totena. – – –

Vanhaa visakalloa miellyttää se pedanttinen esitutkinta, jota Tuuri kirjoillensa suorittaa. Juristin mieleen ehdottomasti, sillä lautamies ja jopa vanha lautapoika tietävät, että juosten kustu esitutkinta on kehnojen päätösten ensisijainen siittäjä. – – –

Rehtiyden ja pohjalaisuuden perikuva emeritusproffa Heikki Ylikangas, jonka luentoja pähkinänrouskuttajakin sai kunnian aikanaan seurata, on lakeuksilla leimattu maakunnanpetturiksi… Ja kun lukee Antti Tuurin kirjojen arvosteluja pohjalaisista suurlehdistä, ei Kauhavan kirjailijakaan ole aina se suurin profeetta isiensä ja isoisiensä ja äitiensä mailla.”

Jouko Grönholm tarraa sitaatissa mainittuun erisnimeen:

”Äidin lukema Tuomas Kempiläisen teos ’Kristuksen seuraamisesta’ on mainittu Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanin käännekohdassa. Aivan samoin kuin Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä, Tuurin koko Pohjanmaa-sarjan tapahtumien järjestys on eri kuin teosten ilmestymisjärjestys.

Pohjanmaa-romaani on kronologialtaan sarjan neljäs mutta ensimmäisenä ilmestynyt teos. Äidin lukema Kempiläinen on mainittu myös sarjan sekä ilmestymisjärjestyksessä että tapahtumien kronologiassa kuudennessa eli viimeisessä teoksessa Lakeuden kutsu. Mutta en pidä mahdottomana, etteikö Tuuri olisi maininnut Kempiläistä jossain muuallakin laajassa tuotannossaan. Paljon voi pohtia sitäkin, sopiiko myös ”Ikitie” nykyisin katsoa samaiseen Pohjanmaa-sarjaan kuuluvaksi romaaniksi.”

Tarkkaan ottaen Ikitie kuuluu toiseksi viimeisenä Pohjanmaa-sarjaa seuranneseen Äitini suku -sarjaan. Visaukon onkin pitänyt Tuuria tavatessaan kysyä, mitä sukua ”Taivaanraapijoissa”, ”Kylmien kyytimiehessä” ja Ikitiessä päähenkilönä esiintyvä Jussi Ketola on Pohjanmaa-romaanissa kurmootetulle Ketolalle. Mutta se kysymättä se vielä on…

Vielä kiitokset oikeista vastauksista Veli-Pekka Salminen, Unto Vesa, Ilpo Pietilä, Ossi Lehtiö, Vesa Kautto sekä Matti Kärkkäinen ja viikon palkinto-onnittelut Ari Kalliolle. Loppuun ajatelma Etelä-Pohjanmaalta, niitä kuuluisia ”paukahroksia”: ”Tulis jo talavi niin näkis mitä köyhät pukoo yllensä.” (rb)

Viikon sitaatti

Koska tämän viikon tehtävä puretaan Demokraatin joulunumerossa, on visaisännän tietysti pakko vetää esiin kuuluisa joulu-kortti. Tämänvuotinen jouluruno lienee niin tuttu, ettei se paljon vihjeitä kaipaa. Todetaan nyt sen verran, että tämä tuottelias lyyrikko debytoi 1930-luvulla samassa nuorten kirjailijoiden antologiassa, jossa esiintyivät muun muassa Helvi Hämäläinen, Oiva Paloheimo ja Unto Kupiainen. Oman runoilunsa ohella hän on myös suomentanut maailmanluokan runoklassikoita.

Kenestä on kyse, mikä kokoelma? Vastaukset viimeistään 13.12. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle vielä palkinto ennen lyhyttä joulutaukoa.

JOULU

”Hämärtyy.
Soivat huoneessani hiljaisuus
ja yksinäisyys.
Ovea avaamatta astut sisään,
Puusepän Poika. Katsot:
lämpenee
huoneeni ilma. Sulaa. Valuu
hikeä noenmustaa kasvoiltani –
helpottuu.
Sytytät kynttilät.
Ovea avaamatta poistut.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta