Annetaan vuoro aluksi tamperelaiselle vanhalle tutulle Vesa Kautolle, joka on tovin ollut visassa vaiti. Hän otti päävihjeestä heti vaarin.

”Elina Hirvonen esiintyy kolumnistina samassa Demokraatin numerossa, jossa hän on myös viikon visakirjailija. Selkeä vihje! Kysytty teos on ’Kauimpana kuolemasta’, se on omistettu Susanille, joka kuoli 14-vuotiaana katulasten kodissa Sambiassa. Kirja ilmestyi 2010 ja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Hirvosen esikoisteos ’Että hän muistaisi saman” julkaistiin 2005, ja oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Teos on käännetty usealle kielelle. Kolmas kirja ’Kun aika loppuu’ on vuodelta 2015. Hirvonen on myös palkittu elokuvaohjaaja.”

Juhani Niemi Hangosta noteeraa ensin ihmisen, sitten elokuvat ja lopuksi kirjan.

Hirvonen on juuri ohjannut ensimmäisen pitkän dokumenttielokuvansa Kiehumispiste, suomalaisesta mielipideilmapiiristä maahanmuuton, rasismin, vihapuheen ja väkivallan varjossa. Hirvonen on aiemmin ohjannut lyhyen dokumenttielokuvan ‘Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa’.

Ja sitten pääaiheeseen eli visakirjaan. Se on kirjailijan toinen romaani, Kauimpana kuolemasta, joka syntyi Lusakassa Sambiassa. Kirja vaatii lukijalta keskittymistä, sillä tarinat lomittuvat ja on vaikea tietää, kuka kertoo. Hirvosen vahvuus on henkilöiden ajatusten kertomisessa. Ihmisten mietteet toimivat lyyrisenä vastapainona tarinan kovuudelle. Vahva, mutta herkkä teos.”

Helsinkiläisellä V-P Salmisella kirja on tuoreena muistissa.

”Tämän Elina Hirvosen kirjan luin vastikään. Niinpä tunnistamiseen riitti nyt sitaatin ensimmäinen lause.

Kauimpana kuolemasta on kerrontateknisesti taitava (lukijalle myös vaativa) synkkien kuvioiden punos. Se tarjoaa runsaan kattauksen afrikkalaisen maan mieli- ja väkivaltaa köyhyydestä korruptioon, raiskauksista murhiin. Ilmeisesti jonkinlaisena tasapainottamiseleenä Hirvonen liittää mukaan asetelman, jossa suomalaisesta lapsesta kasvaa aggressiivinen uusnatsi.

Idealismille ei jätetä paljonkaan tilaa, ja ehkä hyvä niin. Tosiasioiden tunnustamisen ensisijaisuudesta messusi jo ukko Paasikivi aikanaan. Oleellista on tieysti suhteellisuudentajuinen kokonaiskuva.”

Sirpa Taskinen muistelee kirjailijan näyttävää sisääntuloa.

”Elina Hirvonen tuli kirjallisuuden kentälle varsin räväkästi. Hänen esikoisromaaninsa ‘Että hän muistaisi saman’ nousi tuoreeltaan Helsingin Sanomien ja Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Se käännettiin ainakin seitsemälle kielelle, ja New York Times nosti sen kirjallisuuslehtensä kanteen.”

***

Jyväskyläläiseltä Mauri Panhelaiselta tulee sekä ruusuja että risuja.

”Luin Hirvosen teosta ensin visasitaattiin asti, sitten uudelleen pitemmälle, ja ihmettelin rikasta kieltä. Toisaalta minua alkoi hieman häiritä pirstaleisiksi jaettu ja väkivaltaisia tapahtumia alusta asti täyteen pakattu tarina, joka ei päästä lukijaa helpolla.
Teemoja Hirvosen kirjassa on paljon, jopa liiaksi asti: rasismi, ihmiskauppa, korruptio ja kehitysyhteistyön mädännäisyys, yksilötasolla myös pettymykset, avioero ja itsetuhoisuus. Vaikeat ihmissuhteet ja yhteiskunnan ongelmat kietoutuvat romaanissa toisiinsa. Afrikassa kaikki asiat näkyvät kärjistyneinä, eikä kirjailija katso muualle, kun vääryydet ja väkivalta hyppäävät silmille ja porautuvat ihon alle.”

Espoolainen Eero Reijonen taas selätti ennakkoluulonsa ja äityy vain suitsuttamaan.

”Vanhan mieltä lämmittää, kun hienoja kotimaisia, vielä lukemattomia opuksia löytyy. Pienen kieli\halueen asukkina näistä uusista Pohjolan tähdistä tulee saamarin hyvä mieli. – – –
Myönnetään nyt kuitenkin, että ennakkoluulojakin oli… nuorehko nainen, esikoiskirjailija, melkein. Ja uusien kirjojen käännöksiä myyty jo etukäteen.

Mutta Elina Hirvonen kylvettää visakalloa luulotteluja mennen tullen. Hirvonen takoo vertahyytävän hurjaa proosaa, ei mässäile, ei edes tuomitse, mutta elää vahvasti tarinassa mukana. Mainio kirjailija kuvaa ihmistä, kauimpana meistä elävää, mutta samanlaista kuin me. Yhtä kaukana kuolemasta kaikki. Saamarin lähellä siis.”

Raila Rinne Helsingin Pasilanmäeltä on myös ihastuksissaan.

”Elina Hirvonen kirjoittaa suurista aiheista yksilökokemusten kautta. Olen samaa mieltä kuin monet kriitikot, että hänen kerrontansa on tavattoman kaunista ja herkkää. Lukijan on helppo eläytyä hänen henkilöhahmojensa seuraan. Vasta kun sulkee takakannen tajuaa, kuinka syvissä vesissä onkaan liikuttu.

Muutamissa lehtihaastatteluissa Elina Hirvonen on tunnustanut nuorena kärsineensä kympin tyttö -tavoitteesta ja asenteesta. Selvän ottaminen elämän ja yhteiskunnan ongelmista, ajan haasteista, on kovaa työtä. Herkällä ja tunnollisella ihmisellä se saattaa ahdistaa omaa henkistä kasvua. Elina Hirvoselle ei onneksi käynyt niin. Päinvastoin. Hän on kääntänyt tietonsa ja elämänkokemuksensa taiteen kielelle. Hän on ilman muuta yksi aikamme kiinnostavimmista kirjailijoista.”

***

Pertti Vuorela Espoosta tietää afrikkalaisen kehitysmaan olosuhteista.

”Nyt kun kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien ohjaaja Elina Hirvonen ilmestyi visaan kirjallaan Kauimpana kuolemasta, mieleeni nousivat omat muistot Mosambikin ja Maputon matkasta 1990-luvulla. Mosambik oli tuolloin rankasta sisällissodasta toipuva ehkäpä Afrikan köyhin maa.

Pääkaupungissa Maputossa oli edelleen lukuisia Portugalin aikaisia rappeutuvia komeita rakennuksia. Kaupungin laitamilla levisi laajoja hökkelikyliä eli bairoja ilman mitään mukavuuksia. Köyhyys oli käsin kosketeltavaa. Kaduilla näki enimmäkseen naisia ja lapsia, sillä miehet olivat menehtyneet sisällissodassa. Viljava maa oli vielä täynnä miinoja, joiden raivaaminen oli hidasta. – – –

Elina Hirvosen romaanista Kauimpana kuolemasta olen lukenut vain myönteiset arvioinnit, mutta niidenkin perusteella pystyin kuvittelemaan Afrikan kuumuuden ja erikoisen luonnon, värikkäästi pukeutuvat ihmiset ja omaleimaisen kulttuurin luonnonpuistoineen. Juonikin tuntuu vetävältä. Laitetaan kirja lukulistalle.”

Jyväskyläläinen Ilpo Pietilä seuraa Vuorelan esimerkkiä listauspuuhassa.

”Tätäkään kirjaa en ole lukenut, joten sekin siis lukulistalle kiireesti. Joku bloginpitäjä luennehti näet Hirvosta kirjailijaksi ’joka osaa loihtia sanoillaan toivon’. Toivoahan tässä ajassa juuri ennen muuta tarvitaan.”

Jaana Pikkarainen-Haapasaari Kokkolasta kirjoittaa: ”Vaikka Elina Hirvosen kirjassa on lämpöä ja aurinkoa, löytyy siitä myös elämän kovuutta ja raakuuttakin.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta toteaa vielä kauniiksi lopuksi:

”Kaunis kiitos tämän viikon sitaatista. Oli hyvä tutustua lahjakkaaseen kirjailijaan, Elina Hirvoseen.”

Palkinto menee Vesa Kautolle. (rb)

Viikon 9 sitaatti

Otetaanpa vaihteeksi kova nimi draamakirjallisuuden puolelta. Maailmanlaajuiseen, aina vaan kestävään suosioonsa nähden visakirjailijamme ura ei alkanut ruusuisesti. Teatteri, jossa hän debytoi, meni kohta konkurssiin.

Viiden vuoden päästä juhlitaan varmasti isosti tämän kirjailijan syntymän suurta tasavuosijuhlaa. Siis kenen, mikä aina vaan suosittu teos?

Vastaukset viimeistään 8.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Joudat mennä häntä odottamaan vaikka kadulle, mutta älä seistä toljota siinä, minun talossani, kuin mikäkin humalaseiväs, nuuskimassa ja vaanimassa kaikkea, mitä täällä tapahtuu, itse hyötyäksesi kaikesta. En tahdo joka hetki nähdä silmieni edessä miestä, joka urkkii kaikkea mitä teen, tuollaista petturia, jonka kirotut silmät pälyilevät jokaista tekoani ja liikettäni, ahmivat kaikkea, mitä omistan, ja penkovat joka sopen, olisiko jossakin jotain varastettavaa.”