Mutta kyllä tämä runoilija näyttää olevan myös tykätty ja luettu.

Ossi Lehtiö kuvailee aluksi torstaiarjen sujumista Tervakoskella.
“Juuri äsken kolahti Demari täällä maaseudulla postilaatikosta. Ensimmäinen tekemiseni oli rynnätä katsomaan lehdestä vanha kirjavisa, jota en olisi itse ikinä osannut edes arvata saati tietää. Ja sitten heti uuden visan pariin. Suuri kunnioituksen kumarrus tietäjille!

Nyt oli onni myötä, sillä itse inhoan hevosia ja olen niille allerginen, muuta joskus sitä erehtyy kaltaiseni kelvoton yksilökin. En vaan muista missä ja milloin olen runoon ensimmäisen kerran törmännyt, mutta joka tapauksessa olen tuon teoksen itselleni hankkinut – uskomatonta!

Kokoelman suomennoksesta vastaa Caj Westerberg, ja suoriutuu tehtävästä hienosti ja taiturimaisesti.”

Faktatietoja kirjailijasta kertova Raila Rinne nostaa esiin myös sen toisen maineikkaan ja palkitun, hevosistakin kirjoittaneen lyyrikon.

“Visahevosten parissa yötään ei viettänyt Sirkka “Sheba” Turkka, vaikka hänen nimensä ensimmäisenä pulpahti mieleen, vaan viime vuonna 70 täyttänyt runoilija Tua Forsström. Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen on kokoelma, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi 20 vuotta ja josta kirjailija tuolloin palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla.

Ruotsinkielinen uusmaalainen Tua Forsström on myöhemmin saanut myös mm. Ruotsin akatemian Bellman-palkinnon, Samfundet De Nios Stora pris -palkinnon sekä Aniara-palkinnon. Suomessa hän on toiminut mm. taiteilijaprofessorina kauden 1999-2004.

Yli kymmenen runokokoelman lisäksi Tua Forsström on kirjoittanut mm. kuunnelmia ja kabareita sekä oratorioita, laulettavia kirkkomusiikkiteoksia. Kirkko ja luterilainen usko ovatkin hänelle läheisiä, samoin maaseutu ja luonto.”

* * *

Maijaliisa Mattila iloitsee runoilijan asettamasta arvojärjestyksestä.

“On ollut monta pähkinää, jotka eivät ole kohtuuponnistuksin auenneet, mutta nyt kolahti! Ihanaa, että visaukko siteerasi juuri nimirunoa. Kysymyksessä on Tua Forsströmin runokokoelma, jonka kansikin on kauneimpia mitä on, Leena Kilven taideteos.

Tekstit ovat näennäisen helppoja. Syvemmällä tasolla on paljon surua esimerkiksi eläinten asemasta tässä ihmisten maailmassa. Uhreja on paljon, miljoonittain. Laika-koira on vain yksi joukossa. Yhdellä tasolla käydään vuoropuhelua venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin kanssa ja avausruno on Tarkovskin isän, Arsenin. ‘Päivä on kirkas kuin huuhdeltu lasi. / Mutta se ei riitä.’

Forsström näkee lähelle ja myös hyvin kauas: ‘- – -tammenkukkanuppujen tähtikarva leijuu / meripihkassa kolmekymmentä miljoonaa vuotta, hohtaa’. Runot leijuvat ilmassa ja vedessä sekä eläinten ja ihmisten kärsimyksessä. Järjestys tämä, kerrankin!”

Eero Reijonen käy laajan vastauksensa yhdessä osassa aika syvällä tarkovskilaisissa mielenmaisemissa.

“Toisinpäin kuin maailmassa, jossa tarkoituksettomat viestit sinkoilevat kuin kvanttisiruset hiukkaskiihdyttimissä, Tuan runoissa tapahtuu ulkonaisesti hyvin vähän. Oleellisinta on se mikä jää sanomatta.

Kiinnitin huomiota – sekä poika-Tarkovskin kirjassa ‘Vangittu aika’ (1989) ja leffoissa että isä-Arsenin runoissa – siihen, miten ihmisten keskinäinen arvostus ilmeni ja miten miehet kommunikoivat. Venäläinen tai suomalainen, ei sen väliä… ainakin Karjalanperän miehen kommunikointi- ja arvostustavat sopivat samaan peilikuvaan. Jos ja kun sanat eivät riitä, tai kun ei vaan osata, viestitään muutoin. Hiljaa olemalla. Näyttämällä duunia tekemällä miten perinne kulkee.

Vaikka olen ikäni etelässä asustanut, tiedän, että näin se näkyy, ollaan vaikka alkuvuosi puhepaastolla, mutta navetta nousee harjaan Juhannuksena, jos vaan on tullut äijälle joulusaunassa uhotuksi. Duunin kautta teot ja arvostus punnitaan. Maajussi ja metsänkaataja tai runoilija ja elokuvaohjaaja.

Ei kai se lyriikan maailmanjärjestyskään voi toisenlainen olla, ei edes kukkahattuisten ruotsinsuomalaisten pasifisti- mammojen, jotka minun kokemukseni mukaan ovat parhaiten säilyttäneet miehuutensa tässä persvakojen kynnön kotimaassa, jossa oma suosikkinulkki on puolustusministeri ja omille kansalaisilleen maan vaarallisin mies.

Puhumattomat sanat, vetämättömät viivat, väliin jätetyt kappaleet; ne vasta jotain merkkaavat. Forsströmin runot luovat uusia tiloja myös tekstin sisällä… Ja jos visataiteilijasta olen mitään ymmärtänyt säkeiden välinen tyhjä tila tekstissä, on sen nimenomaisen kuoleman mittainen, joka siihen kohtaan kuuluu. Ei se mitään sanallista selitystä kaipaa, koska se, ja vain se on meille kaikille se todellinen yhteinen juttu. Tyhjä tila.

Tua Forsströmin visakokoelmassa on mottona Arseni Tarkovskin runo ‘Kesä on mennyt’. Visakallolle runo oli uusi, mutta asettui ensi lukemalla mieleen kuin kotiinsa olisi kömpinyt. ‘Turhaan ei paha, ei hyvä kadonnut. Kaikki paloi kirkkaasti / Mutta se ei riitä. Lehdet eivät hiiltyneet, oksat eivät katkenneet. Päivä on kirkas kuin huuhdeltu lasi/Mutta se ei riitä.’

Suoraan venäjästä viisaan proffan Pekka Pesosen kanssa nämä säkeet on kääntänyt Westerbergin Kaitsu, ei ihme, että laatu säilyy. No, runoilijan poika Andrei käytti faijansa lyriikka elokuviensa teossa. Taustalle ne eivät jääneet, vaan niitä luettiin valmiissakin filmissä. Kuvat ja jaksot seuraavat toisiaan noudattaen vain assosiaatioiden, muistin ja unen logiikkaa, elokuva muistuttaa tällöin runon kirjoittamista; ajassa ja paikassa liikutaan täysin vapaasti, silti voi olla ettei teosta ymmärretä, eikä se aiheuta elämyksiä ja tunteita.”

Tarkovskiin tarrasi myös Mauri Panhelainen.

“Forsströmin runoja lukiessa minulle tuli Tarkovskin Stalker-elokuvan rinnalla mieleen myös yksi elokuvataiteen suurista, hänen jo 1960-luvulla valmistunut mestariteos Andrei Rublev. Neuvostoliitossa aikanaan sensuroitu elokuva kertoo merkittävän ikonimaalarin elämästä 1400-luvun sekasortoisella Venäjällä tavalla, joka on täynnä yhteyksiä ja viittauksia nykyaikaan.

Luultavasti Tarkovskiin kiinnittyneen runoilijan muistiin elokuvan alku ja loppu on jäänyt yhtä kirkkaasti kuin omaan muistiini.

Heti ensimmäisessä runossa on viittaus Andrei Rublev- elokuvan prologiin, jossa 1400-luvun ihminen yrittää selkään kiinnitettyjen siipien avulla lähteä tornista lentoon, mutta tömähtää maan kamaralle. Teokselle nimen antanut viimeinen runo (“Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen”) puolestaan tuo mieleen elokuvan loppukohtauksen. Siinä yöksi kääntyvässä kauniissa illassa näkyy virkeitä ja silmiä hivelevän kauniita hevosia luonnossa. Synkän elokuvan viimeinen kohtaus on sävyltään selkeän optimistinen, ikään kuin paremman tulevaisuuden sarastus. Runoilija on aikanaan omaksunut saman tulevaisuususkon ja tilittää kokemuksiaan ja tutkii maailmankuvaansa vuosikymmenien jälkeen.”

* * *

Juhani Niemi iloitsee että Kirjavisan parissa hän on tullut tutustuneeksi vähän enemmän lyriikkaan.

“Alkuaikoina viime vuosituhannella runotehtävät jäivät minulta useimmiten ratkaisematta. Sitä paitsi, tämähän osuukin melko lähelle, Tua Forsström kun asui jonkin aikaa tuossa naapurikunnassa, Raaseporin Tenholassa. Ei sillä, että olisin hänet henkilökohtaisesti tuntenut, mutta kuitenkin. – – –

Eipä minusta tämänkään teoksen jäljiltä runoanalyytikkoa tullut, mutta kyllä näitä säkeitä on ollut antoisaa lukea, olisivat ehkä toimineet pari kuukautta aiemmin vielä paremmin, kun oli vielä pimeämpää. Hieno huumori tekee pimeydestä vähemmän pimeää.”

Jouko Grönholmilla on toive:

“Hienoon suomenruotsalaiseen runoilijaan Tua Forsströmiin ei viitata lainkaan niin usein kuin olisi syytä. Koska suomennosniteitä on useita, myös suomenkielisillä on hyvät mahdollisuudet perehtyä tämän omintakeisen lyyrikon tuotantoon. – – –

Koska useat Forsströmin suomennoskokoelmat sisältävät samassa niteessä kaksi alkuperäiskokoelmaa, oikeastaan valtaosa hänen runotuotannostaan on käännetty. Toivottavasti kaikki suomennokset saataisiin myös yhtenä kirjana, vaikka suomennosten kustantajia on jo ainakin kolme.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen on aina kiitollinen runotehtävistä:

“Forsströmin runot eivät ole minulle kovin tuttuja, mutta kiitokset visaisännälle vinkistä, pitää hankkia lisää luettavaa, joskus myös toisella kotimaisella.”

Ilpo Pietilä siteeraa kauniiksi lopuksi erästä toista runoa.
“Forsströmin ‘Lumileopardi/Puistot’ kokelmaa (1993) selaillessani osui silmiini runo ‘Peltomyyrän rukous’:

‘Isä, Sinun kesäsi tuulevassa vehreydessä.
Isä, Sinun kesäsi äärettömän vihreässä holvissa:
auta minua ehtimään alas ojaan, kun Sinun
valittusi lähestyvät tietä pitkin.'”

Vilkkaan viikon muita Forsströmin tunnistaneita olivat Eeva-Liisa Haanpää, Rauni Anita Martikainen, Sirkka-Liisa Piirainen, Sirpa Taskinen, Matti Kärkkäinen, Jorma Kataja ja Unto Vesa. Palkinto Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon sitaatti

Pähkäiltävänä on nyt (ja aina) niin ajankohtainen kirja, että parempi jättää vihjeet vähiin. Siis tähän.
(Visan printtiversiossa tähän yhteyteen oli taittovaiheessa eksynyt tekstinpätkä, joka itse asiassa kuului visahenkilö Tua Forsströmiä käsitelleen jutun alkuun, joten sitä ei kannata mieltää vihjeeksi.)
Vastaukset viimeistään 11.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Oletetaan sitten kuitenkin Jumalan päättäneen, että maailmankaikkeuden on päädyttävä järjestäytyneeseen tilaan riippumatta siitä, mistä tilasta kaikki alkoi. Alussa epäjärjestys on ilmeisesti siis ollut suuri. Epäjärjestyksen pitäisi silloin vähentyä: särkynyt kuppi tulisi ehjäksi ja pomppaisi pöydälle. Tätä tapahtumaa tarkkaileva ihminen eläisi silloin maailmankaikkeudessa, jossa järjestys kasvaa ajan myötä. Minun käsitykseni mukaan silloin tämän ihmisen psykologinen aika kulkee taaksepäin, koska hän muistaisi tulevat tapahtumat mutta ei menneitä tapahtumia. Nähdessään särkyneen kupin hän muistaisi, että se oli ollut pöydällä, mutta nähdessään kupin pöydällä hän ei muistaisi että se oli ollut lattialla sirpaleina.”