Kirjavisassa Hilja Liinamaa- Pärssinen: Kapinarunojen naisääni

Kuva: Työväen arkisto
Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä vuoden 1907 vaaleissa valitut kansanedustajat ikuistettiin postikorttiinkin, mukana joukossa Hilja Pärssinen.

Kuten varsin hyvin hoksattiin, kakkosviikon vihjeissä mainitulla historiallisella ajalla viitattiin vallankumouslyhdyn nousemiseen Helsingin työväentalon torniin. Siinä kapinassa tämä kirjailijamme oli poliittisena toimijana mukana, tavallaan ensimmäinen naisministerimme, kahdeksan vuotta ennen Miina Sillanpäätä.

Tuota pohdiskelee myös Ossi Lehtiö visavastauksessaan:

”Nyt kun vietämme sisällissodan satavuotista muistoa, niin minkä arvon annamme punaisten kansanvaltuuskunnan jäsenyydelle, sillä toimihan se, tosin melko lyhyen aikaa, Suomen väestörikkaimmalla alueella. Jos heille kuuluu senaattorin arvoinen status, niin naisministereiden tai vastaavien lukumäärä lisääntyy kahdella eli Hanna Karhisella, joka oli sisäasian valtuutettu ja Hilja Pärssisellä, joka toimi sosiaaliasiain valtuutettuna, joka hoiti eritoten kouluasiat.”

Nimi tulikin tuossa jo mainituksi, mutta varsinaisen perusselvityksen kirjailijan henkilöydestä saamme Jouko Grönholmilta.

”Kirjavisa viritti jokaisen kirjanystävän taas kerran mielipuuhaansa: salapoliisintyöhön. Vankila-aihe on vanhassa työväenrunoudessa niin usein esiintyvä, että sitaattia ei ollut helppo oitis tunnistaa.
Kielellisten sointisävyjen samoin kuin kuvaston naisellisuus kannusti kuitenkin keskittymään naisrunoilijoihin. Jopa kirjoittajastakin minulla oli heti aavistus, koska olin juuri lukenut Raili Mikkasen tuoreen dokumentaarisen romaanin ’Hilja’ (2017), jonka nimihenkilö on Hilja Liinamaa-Pärssinen.

Tärppäsi. Hilja Liinamaan seitsemän runokokoelman selailu tuotti tuloksen: sitaatti on avausruno hänen viimeisessä runokokoelmassaan ’Muistojen mailta’, jonka kustannusosakeyhtiö Kansanvalta julkaisi 1926. Erittäin paljon vankilarunoja sisältyy myös hänen toiseksi viimeiseen kokoelmaansa ’Jälleen vapaana’ (1923). Aihepiiri on täysin ymmärrettävä. Hilja Liinamaa armahdettiin juuri vuonna 1923 vankilasta, johon hänet oli tuomittu, kun hän palasi kotimaahan Neuvosto-Venäjän kaoottisista ja järkyttävistä oloista.

Kunnollinen tutustuminen Hilja Liinamaa-Pärssisen kaunokirjallisiin teoksiin saattoi puuskahtamaan, miten näin taitava sanankäyttäjä on voitu niin pahasti unohtaa. Hänen tekstinsä kertovat paitsi lyriikan kielellisten keinojen oivallisesta hallinnasta myös vankasta kulttuurihistoriallisesta lukeneisuudesta. Liinamaa-Pärssinen kuului myös Heinrich Heinen ensimmäisiin suomentajiin.

No, unohdus varmaan karisee lähiaikoina, kun Mikkasen romaani saa kohta rinnalleen ensimmäisen tieteellisen elämäkerran Hilja Liinamaa-Pärssisestä.”

Pertti Vuorela tuumaa myös, että ”on ihmeellistä, että näinkin monipuolinen työväenliikkeen vaikuttajanainen on jäänyt suurelta yleisöltä ja myös minulta tuntemattomaksi” ja toivottaa tulevan elämäkerran erittäin lämpimästi tervetulleeksi.

Sirpa Taskinen täydentelee faktoja sieltä täältä.

”Ensimmäisen runokirjansa Hilja Pärssinen julkaisi 1899 ja toimi myös Työläisnainen-lehden toimittajana. Kielitaitoisena hän solmi yhteyksiä kansainvälisiin naisjärjestöihin, ja matkoillaan hän tutustui poliittisten teemojen lisäksi myös taiteeseen. Vuosisadan alun sortovuosina hän liittyi tsaarin vastaiseen maanalaiseen järjestöön. Kirjoitustensa lisäksi hän oli väsymätön puheiden ja esitelmien pitäjä, ja hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1907.

Kansanedustajana hän ajoi aloitteita erityisesti äitien ja lasten aseman parantamiseen; työttömyydestäkin hän oli huolissaan.”

* * *

Mauri Panhelainen muistuttaa, että alunperin Pärssinen oli sotaa vastaan.

”Myrskyisinä kuukausina sata vuotta sitten Pärssinen kuuui niiden kansanedustajien joukkoon, jotka vastustivat aseellisen vallankumouksen tietä. Yhteiskunnallinen myrsky vei kuitenkin mukanaan ja hän ajautui kansanvaltuuskunnan jäseneksi, lyhytaikaisen punaisen hallituksen sosiaaliasioiden valtuutetuksi eli ministeriksi.

Sisällissodan viimeisinä viikkoina hän pakeni yhdessä aviomiehensä Jaakko Pärssisen kanssa Neuvosto-Venäjälle, mistä he yrittivät eri teitä päästä takaisin Suomeen. Puolentoista vuoden harhailu Venäjälllä ja Virossa pelasti luultavasti Hilja Pärssisen kuolemantuomiolta.”

Eero Reijonen vetelee kainuulaisia kirjailijalinkityksiä.

”Melko laajan nettiotannan perusteella (visaruno ei sisälly aineistoon ) tämän Suomen historian yhden ehdottoman yhteiskunnallisen vaikuttamisen kärkinaisen runojen taso vaihtelee aikalailla; monet ovat aikansa lapsia, nykylukijan makuun vähän paatoksellisiakin. Mutta on joukossa paljon aikaa hyvin kestäneitä runoja. Huomattavasti vaatimattomilla säkeillä on saatu sivukaupalla palstatilaa meikäläisistä Runoraamatuista… Ja vaihtelee se taso Eino Leinollakin, Ilmari Calamnius-Kiannosta puhumattakaan.

Samanlaisista oloista lähtöisin nämä Kainuun miehet olivat kuin visataiteilija. Kianto vielä papin poikakin, jonka ’Nälkämaan Laulu’ tuntuu näin jälkikäteen arvioitaessa ns. vahinkonapakympiltä. Ladut veivät pohjalaista Visa-vaikuttajanaista ja näitä Kainuun nälkämaiden miehiä ihan eri suuntaan. Jyrkimmillään ne erosivat kansalaissodan kuvauksissa.”

Raila Rinne yhytti erään merkittävän päivämäärän

”Selasin kai kaikkien kustantamojen uutuusluettelot etsien suomalaista runoilijaa, jonka elämäkerta ilmestyy tänä keväänä. Turhaan. Elvi Sinervoa käsittelevä teos ehti tulla jo syksyllä. Kenen tekstiä visasitaatti voisi olla: perinteistä mittaa, suloista nyyhkettä, epäilemättä naisen kynästä? Kenen?

Äkkiä vastaus ponnahti tietokoneeni näytölle: Hilja Pärssinen. Se ponnahti Työväenliikkeen kirjaston tapahtumakalenterin muodossa. Maaliskuussa kirjaston Työväenperinnepäivässä julkistetaan Maijaliisa Hentilän, Matti Kalliokosken ja Armi Viidan kirjoittama teos ’Uuden ajan nainen Hilja Pärssinen – poliitikko, opettaja, runoilija, naisasianainen’. Päivä on 8. maaliskuuta, kansainvälinen naisten päivä. Mahtavaa! – – –

Kiinnostuin nyt tästä kansansivistyksen, naisten oikeuksien, raittiusasian ja työväenliikkeen vahvasta vaikuttajasta niin ehdottomasti, että hankin kyllä hänen elämäkertansa ja paneudun siihen huolella.”

Odottavalla kannalla on myös Ilpo Pietilä.

”On erinomaisen hienoa, että hänestä ilmestyy tuore elämäkertateos näin merkkivuoden yhteydessä. Sen verran nimittäin nyt lueskelin hänen elämänvaiheistaan, että uskaltanee sanoa, että avioliitossaan hän ei tainnut ollakaan se ’heikomman sukupuolen’ leiman kantaja. Pitääkin siis varmaan ponnistella ja lukea tämä elämäkertateos hänen vaiheistaan.”

Kirjailijan tiesivät tällä viikolla myös Eeva-Liisa Haanpää, Juhani Niemi ja Kyösti Suonoja. Palkinnon saa Raila Rinne. (rb)

Viikon 5 sitaatti

Viime viikonvaihteessa vietettiin vainojen uhrien muistopäivää, ja sen jälkikaikuna tulee tämä kirjailija, joka sai kokea oman osansa historian hirveyksistä. Ne myös ajoivat hänet päättämään päivänsä oman käden kautta. Hänen vähän toistakymmentä vuotta sitten suomennetun proosavalikoimansa alussa on pieni luku otsikolla Omaelämäkerta, jossa hän kertoo muun muassa, että ”vuosina 1912-1922 kirjoitan lakkaamatta, mutta en julkaise kirjoja” ja että ”rakkaimmat kirjailijani ovat Selma Lagerlöf, Sigrid Undset ja Mary Webb”.
Kuka on tämä runoilijana paremmin tunnettu kirjailija, joka oli myös tärkeä tienraivaaja maansa kirjallisuushistoriassa? Vastaukset viimeistään 7.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Varhaislapsuuteni paholainen jätti minulle perinnöksi kaiken muun ohella iankaikkisen ’Tyl-sä-ää’, kuin koiran haukotuksen kaikelle mikä oli pelkkää leikkiä. Miksi piru asui Valerian huoneessa? Silloin en sitä miettinyt (eikä Valeria saanut sitä koskaan tietää). Se oli yhtä itsestään selvää kuin että minä asuin lastenhuoneessa. Isä asui työhuoneessa, isoäiti muotokuvassa, äiti flyygelin jakkaralla, Valeria Katariinan instituutissa ja piru Valerian huoneessa. Niin olivat asiat silloin.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Marina Tsvetajeva: ”Runojeni aika koittaa vielä”

Vainojen uhrien muistopäivän kunniaksi asetettu tehtävä poiki yllättävänkin vilkkaan palautteen. Visatirehtööri ei osannut odottaa, että nyt päästäisiin edes kaksinumeroisiin vastauslukuun. Mutta mitä vielä… Hienoa!

Ensimmäisenä visalaatikkoon saapui tällä viikolla Ilpo Pietilän sähkökirje.

”Taas mielenkiintoinen ja myös itselleni uusi tuttavuus naapurimaamme lyriikan saralta. Katkelmavihje lehdessä on v. 2006 suomennetusta teoksesta ’Piru ja muita kertomuksia’, jonka kirjoittaja on ensisijaisesti runoistaan tunnettu itänaapurimaamme edesmennyt Marina Tsvetajeva. Häneltä ilmestyi Marja-Leena Mikkolan suomennoksena viime vuonna runokoelma ’Ylistys, hiljaa. Valitut runot 1912-39’. Lukulistalle siis tämäkin!

Historian hirveydet, joihin visaukko viittaa, olivat mm. Stalinin vainot Neuvostoliitossa, jotka johtivat Svetajevankin itsemurhaan hirttäytymällä v. 1941.”

Jouko Grönholm lähti liikkeelle vihjeen erisnimistä

”Kun runoilija ilmoittaa suosikkikirjailijoikseen Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin ja Mary Webbin, kirjavisailijan aatos ei oitis riennä Venäjälle. Mutta tuota kolmikkoa koskevaa luonnehdintaa siteerataan niin usein, että runoilijaa ei ole mahdottoman vaikea päätellä: hän on Marina Tsvetajeva.

Tsvetajevan suomalainen lukijakunta kasvoi moninkertaiseksi, kun Riikka Pelon mainio romaani Jokapäiväinen elämämme (2013) kruuunattiin Finlandia-palkinnolla. Lukijakuntaa lisää myös Marja-Leena Mikkolan Tsvetajeva-valikoima Ylistys, hiljaa! (2017). Mutta venäläisen runouden käännöshistoriasta kannattaa ehdottomasti muistaa myös nyt jo edesmenneen runoilija Hannu Helinin suomentama hieno Tsvetajeva-kokoelma Valitut runot (1997).

Vanhaan Neuvostolyriikkaa-kirjasarjaan käänsi Tsvetajevaa runoilija Aila Meriluoto, mutta hänen tulkintansa perustuivat raakakäännöksiin. Koko Neuvostolyriikkaa-sarja pitäisi muuten julkaista uudestaan, niin hyviä runoja ja mainioita esittelytekstejä se sisältää. Mutta yleisotsikko pitäisi tietysti muuttaa.”

Myös Sirpa Taskinen nappaa kiinni tuosta Pelo-juonteesta.

”Toisin kuin voisi luulla, pikkutyttö ei pelkää Pirua, vaan suorastaan rakastaa sitä, niin kuin muutakin kauheaa. Hän samaistaa Jumalan ja Pirun, ja kokee siitä uskonnollisia tunnontuskia, mutta huomaa, ettei tästä salaisuudesta seuraa rangaistusta. – – –

Kirjailija Marina Tsvetajeva toteaa itsekin olleensa varsin kummallinen lapsi. Hän tulkitsee sen vaikealla äitisuhteellaan: varhainen rakkauden riittämättömyydestä johtunut haava. Aikakauslehtiin kirjoitetuista kertomuksista postuumisti koottu Piru ja muita kertomuksia (1994, suom. 2006) alkaa omaelämäkerralla, jonka mukaan kaikki hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin. Se ohjenuoranaan Riikka Pelo on kirjoittanut Tsvetajevasta Finlandia-palkitun kirjansa Jokapäiväinen elämämme (2013).”

Raila Rinne käy tiivistetysti läpi kirjailijan elämänvaiheita.

”Tsvetajeva perheineen asui 1920- ja 1930 -luvuilla Berliinissä, Prahassa ja Pariisissa, jossa mies Sergei Efron ryhtyi NKVD:n vakoilijaksi. Efronin ja tyttären palattua Neuvostoliittoon myös Marina ja poika Georgi seurasivat sinne pari vuotta myöhemmin. Efron tapettiin 1941 ja tytär vangittiin. Kirjailija ja poika pakenivat sotaa Jelabugaan Tatarstaniin. Elämän ahdinko oli tässä vaiheessa Tsvetajevalle ylivoimaista. Hän hirttäytyi.”

* * *

Juhani Niemi tuumailee tällaisia:

”Marina Tsvetajevan tyyliä on vaikea yhdistää mihinkään valtavirtaan, ehkä vähän impressionistinen, mutta merkitys runokielen ja -muodon uudistajana on tärkeä. En kovin paljon ole Marinan runoja lueskellut, mutta proosateoksista Piru ja muita kertomuksia on kyllä käsissä kulunut. Aivan turha yrittää kertoilla juttujen juonta, teoksen kiehtovuus piilee tekstissä, kuvitelmissa ja ajatuksissa, ei niinkään tapahtumissa itsessään.

Aikanaan Tsvetajeva ei ollut kaikkien mieleen, mutta kuten hän itse nuorena totesi, ’runojeni, kuten kallisarvoisten viinien, aika koittaa vielä’.” Pitänee niitä runojakin vielä uudelleen lukea.”

Veli-Pekka Salminenkin on päättänyt lukea lisää Tsvetajevaa.

”Yhä näyttää visaan löytyvän värikkäitä jos karmaiseviakin kirjailijakohtaloita, tällä kertaa Euroopan väkivallan ja totalitarismin vuosilta. Runoilija Marina Tsvetajevan vaiheet ovat paljonpuhuva esimerkki ruhjovasta ajasta.

Uutta luovat tekstit kuitenkin elävät. Minulla on lista kirjoittajista, joiden tuotantoon pitää tutustua. Tsvetajevan nimi on ollut sillä listalla jo pitempään. Nyt kävin lainaamassa tämän proosavalikoiman Piru ja muita kertomuksia. Olipa hyllyssä myös valittujen runojen nide Ylistys, hiljaa. Näin toteutuu käsittääkseni Kirjavisan perimmäinen tarkoitus: innostaa ihmisiä tarttumaan kirjaan.”

Juuri näin! Tuo hieno ajatus näyttää toteutuvan myös Jaana Pikkarainen-Haapasaaren kohdalla.

”En ole muutamaan vuoteen lukenut venäläistä kirjallisuutta, ehkä pitää ottaa tämä kirjailija lukemistoon.”

Ja sama saattaa tapahtua Kyösti Suonojallekin, joka vastauksessaan myöntää, että runoilija oli hänelle entuudestaan outo, mutta kiinnostus näyttää heränneen.

* * *

Ossi Lehtiö kertoo hienon ja rohkaisevan tarinan.

”Vinkit eivät auttaneet lainkaan, sillä kaikki tuntui vieraalta. Mutta kun vinkissä kerrottiin todella suuri tragedia, niin omalta osaltani kyse on myös melkoisesta onnettomuudesta, joka nyt kuitenkin on osoittautunut jopa myönteiseksi.

Kun noin 14 vuotta sitten sydänleikkauksen sivuvaikutus oli 2. puhekeskuksen eli äidinkielen tuhonnut aivovaurio, niin siitä alkoi tietty kuntoutuminenkin. Oli tapanani ollut aiemmin kirjoja ja tallentaa saamani näkemykset valokuvamuistiini. Aivoinfarkti tyhjensi lähes täydellisesti tuon varaston.

Kuntoutumisessa opettelin uudelleen tuon itselleni ominaisen tavan. Ja nyt se antoi vastauksen tehtävään. Olin näet jossain tilaisuudessa, luultavammin kirjastossa, selaillut kirjoja ja yrittänyt niin muistivalokuvata.

Yksi tekstivinkin osanen ’tyl – sä – ää’ herätti minussa muistikuvia ja yhdisti ne johonkin venäläiseen kirjailijanimeen. Kaksi päivää meni kirjastossa, kun löysin selailemani kirjan ja siinä sijaitsevan haetun sitaatin.”

Mauri Panhelainen kelailee ismejä.

”Lähdeteoksissa 1900-luvun alkua on kutsuttu venäläisen taiteen hopea-ajaksi, jolloin kuvataiteessa ja runoudessa nähtiin monenlaisia uusia ismejä, symbolismia, futurismia, formalismia… Tähän joukkoon nuori Tsvetajeva sijoitetaan usein nuoruuden teosten perusteella aistivoimaisen symbolistina. Myös hänen proosansa on omaperäisten mielleyhtymien siivittämää kuten visateokselle Piru ja muita kertomuksia nimensä lainannut novelli osoittaa.”

Eero Reijonen lähti hakukoneella matkaan, ja löysi jotain uutta, jotain tuttua, jotain lainattua…

”Ei tämä taiteilija ihan outo visakallollekaan ollut. Toki Ahmatova, Pasternak, Jevtusenko ja Osip Mandelstamkin ovat tutumpia. Kolmen ensiksi mainitun kanssa pähkinänpurija tuntee jopa olevansa jonkinlaiset sinut, eli luulee ymmärtävänsä hitusen. No, Radion Eeva Luotonen, kukas muukaan, on pitänyt venäläistäkin kirjallisuutta esillä Venäläiset viisaat -sarjassa. Siellä tämä visakirjailijakin on ollut jonkin verran näytillä. – – –

Tutkimuksia, kirja-arvosteluja, kokonaisia romaaneja alkoi ilmestyä tästä poikansa vuoksi elämänsä itse päättäneestä elämännälkäisestä taiteilijasta, liikettä alkoi tapahtua varsinkin vuoden 2000 jälkeen. Visataiteilijan tytär, Ariadna Efron, Alja, oli saanut julistettua äitinsä jäämistön salaiseksi siihen vuosilukuun saakka.

Tutkijoita kiinnostivat todennäköisesti aluksi visataiteilijan kirjeet. Oletettavasti suurinta osaa kiinnostivar Anna Ahmatova, Boris Pasternak ja Rainer Maria Rilke, joiden kanssa visataiteilija oli tiiviissä kirjeenvaihdossa ja myös rakkaussuhteessa (visataiteilijan oman määritelmän mukaisesti) Moni oli toki jo kiinnostunut Marina Tsvetajevasta itsestäkin, ainakin sen jälkeen kun oli ensin tutustunut näihin kirjeisiin.”

Todetaan vielä, että viikon tietäjiin kuului myös Jorma Kataja ja että viikon palkittu on Ossi Lehtiö ja sanotaan sitten näkemiin ja lukemiin.

Viikon 7 sitaatti

Nyt on vuorossa sen verran kovan luokan stara, että hän on saanut kuvansa erään lentoyhtiön jumbojetin kylkeen. Hän myös piiloutui teksteissään usein salanimien taakse, että saattoi tarkastella maailmaa mahdollisimman monista kulmista. Sellaisen takaa hän kirjoitti tämänkin puolisataasivuisen esseen sisältävän laajemman teoksen, joka jo nimellään tarjoaa vaihtoehtoja.

Kuka on tämä lajinsa järkäle, mikä teos/teksti? Vastaukset viimeistään 21.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Kieli suuntautuu korvaan. Mikään muu media ei tee niin. Korva taas on selvästi kaikkein henkisin aisti. Luulen, että useimmat ovat samaa mieltä kanssani; jos joku haluaa lisää tietoa asiasta, viittaan Steffensin ’Karrikaturen des Heligsten’ -teoksen alkusanoihin. Musiikki on kielen lisäksi ainoa media, joka kohdistuu korvaan. Tässä meillä on toinen yhtäläisyys ja todistus siitä tavasta, jolla musiikki on kieli.”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Kirjailija, joka sorvasi maatushkanuken

Fredrik Lång ei ole julkisuudessa viihtyvää kirjailijatyyppiä.

Aika kesyksi jäi tietämys, vaikka vastauksen penkomiseen oli annettu jatkoaikaa. Mutta ei kirjailijakaan ollut mikään julkkishakuinen tapaus. Tästä todiste olkoon, että mainitessaan hänen välttelevän palkintomanooverejä, visaukko viittasi siihen, että kirjailijamme ei ole halunnut romaanejaan ilmoitettavaksi mukaan Finlandia-mittelöihin. Sama juttu, jonka Eero Reijonen on vastauksessaan noteerannut ja paljastaa näin myös kirjailijan henkilöllisyyden:

Fredrik Lång kieltäytyi jo 1990-luvulla etukäteen Finlandia- ehdokkuudesta, James Joycen alter egoa, Stephen Dedalusta lainaten: ’Haluan yrittää ilmaista itseäni joko elämäntavallani tai taiteellani niin vapaasti kuin pystyn, niin täysivaltaisesti kuin osaan, ja puolustuksekseni aion käyttää ainoita itselleni sallimiani aseita: hiljaisuutta, maanpakoa ja viekkautta.’ ’Eivät kaikki kirjailijat sirkustemppuja osaa eivätkä nauti framilla olosta’, muistutti Närpiön taiteilija vielä lisäksi tällä kustantajalleen Tammelle osoittamallaan kirjeellä.”

Vaikka urakan työläyttä päivitteleekin, Kyösti Suonoja paloittelee vihjeet ja sitaatin napakasti kuin hakukone, ja löytää näin oikean vastauksen.

”Aluksi luulin tämän kertaisen tehtävän sujuvan kuin Strömsössä, mutta jouduinkin tekemään töitä oikean kirjan löytämisessä. Vihjeessä mainittiin ’hankenilainen’ ja ’teatteri- ja elokuvahjaaja. No, Hankenissa opiskelee suomenruotsalaisia, joten Ralf Långbacka tuli mieleen. Hänen syntymäkuntansa on Närpiö, joten lähdin hakemaan Närpiössä syntynyttä kirjailijaa, jonka nimessä on puolet Långbackan nimestä.
Pian päädyin Fredrik Långiin.

Lång (s.1947) on vapaa kirjailija ja filosofian tohtori. Hän sysntynyt Närpiössä ja asuu nykyään Helsingissä. Hän on kirjoittanut lukuisia kiiteltyjä romaaneja kuten ’Dick, Dosenten och Jane’ (Schilds), joka ilmestyi Marja Kyrön suomennoksena nimellä ’Minä, Dosentti ja Jane’ (Tammi 2009). Tätä kirjaa luulin aluksi nyt haettavaksi teokseksi, mutta kun en siitä löytänyt Dickien-pentelettä, lähdin tutkimaan Långin muita romaaneja. – – – Kävin kahdesti Itäkeskuksen kirjastossa ennen kuin löysin vastauksen Fredrik Långin kirjasta ’Venäjän serkku’.”

Myös Veli-Pekka Salminen äkkäsi vihjeiden viitoittaman polun.

”Vinkeästi johdatteli sitaattien herra ja vihjeiden valtias. Siis Ralf Långbackan myötä Närpiöön ja sitä kautta Fredrik Långiin. Lång on oppinut kirjailija, joka todella on jäänyt suuremmalle yleisölle suhteellisen tuntemattomaksi.”

* * *

Mauri Panhelainen kehuu romaania ja yrittää muistella, onko sen jo aiemmin lukenut.

”Kun luin Fredrik Långin visateosta Venäjän serkku, pohdin samalla, olenko sen joskus lukenut sen vai en. Mainio romaani on vuodelta 2003, monella tavalla tutun oloinen tarina, vaikka johtopäätös jäi lopulta avoimeksi. Vuosien myötä hyvästäkin muistista tulee käyttäjälleen epävarma kapine. – – –

Kirjan takakansi vertaa romaanin monipolvista juonikuviota venäläisen puunuken kerroksellisuuteen. Eikä suotta.

Päällimäisenä kerroksena puunukkemaisessa juonikuviossa on keski-iässä ja väsähtäneessä avioliitossa kärvistelevän miehen etsiminen ja eksyminen. Sen sisältä löytyy romaanin toinen kerros, äkkinäinen rakastuminen ja epätoivoinen tapahtumasarja suhteessa Jelenaan, venäläiseen varieteetähtöseen. Kolmas nukke vie syvemmälle, askeleen sekasortoisessa todellisuuteen 1990-luvun Pietarissa, jossa mikään ei tunnu olevan sitä, miltä se näyttää. Nahkatakkiset gorillat tai heidän käskijänsä käyttävät rahaa ja valtaa.

Sisimmäinen kerros porautuu 1930-luvun synkkiin Neuvosto-Karjalan tapahtumiin, jonne myös suomenruotsalaisia kommunisti-idealisteja lähti rakentamaan uutta yhteiskuntaa.”

Samanlaisia, osin vähän epämääräisiä lukumuistumia oli Sirpa Taskisellakin.

”Jotain olen Fredrik Långilta aikaisemmin lukenut (ainakin ’Ajatuksen ja tunteen matka’), en kylläkään tätä visassa haettua kirjaa Venäjän serkku. Siinä naimisissa oleva suomenruotsalainen ekonomi Dickie Skoog ihastuu laivaristeilyllä tapaamaansa venäläiseen laulajaan, Jelenaan, ja lähtee hänen perässään Pietariin. Vähitellen paljastuu, että he ovat kaukaista sukua. Jelenan alun perin suomalaiset isovanhemmat Otto ja Signe kuuluivat niihin idealisteihin, jotka 1930-luvulla lähtivät hyvässä uskossa rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa.

Tiheätunnelmaista proosaa.”

Pertti Vuorela löytää vertailukohteita kahteen kotimaiseen huippuromaaniin.

”Venäjän serkku lähti vetämään hyvin. Dickie Skoog rakastuu palavasti Ruotsin-laivalla venäläiseen laulajattareen Jelenaan palatessa tieteellisestä seminaarista Tukholmasta. Samanlainen äkkirakastuminen on myös Sofi Oksasen ’Puhdistuksessa’.

Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Selvittäessään Jelenan sukua ja tarinaa Dickie törmää Otto Lagerstamiin ja tämän vaimoon Signeen, jotka päätyivät aikoinaan 1930-luvulla rakentamaan Karjalan neuvostotasavaltaa tunnetuin seurauksin. Karjalan rakentamista kuvasi myös Antti Tuurin romaaniin perustuva mainio elokuva ’Ikitie’, joka nähtiin viime vuoden lopulla teattereissa. – – -”

Hyvin tämä kirja ”veti” myös Juhani Niemen mielestä.
”Todellakin, aivan outo kirjailija kyseessä. Mutta etsivä löytää ja sitkeys palkitaan: kirja viimein löytyi. Ja hyvä oli, että löytyi, on sen verran mielenkiintoinen teos, että kunhan saan tämän luettua, taidanpa lainata toisenkin.”

Palkinto tällä kertaa Mauri Panhelaiselle. (rb)

Viikon sitaatti

Tämän viikon kirjailija on ottanut vaikutteita omaan proosaansa irlantilaisesta kirjallisuudesta, jota hän on myös kääntänyt. Hän on jopa arvellut olleensa edellisessä elämässään irlanninsusikoira.
Tämä palkittu novellikokoelma ilmestyi viime vuosituhannen puolella, niukasti. Kuka sen kirjoitti, mikä teos? Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Huhtikuun seitsemännen päivän iltana kuolemanväsynyt tohtori Nagel saapui perille. Asemalla valvoemiensa öiden aikana hän oli valinnut asemapaikakseen kohdan, josta saisi ensimmäisen kerran näkyviinsä kaksi suurta sammunutta tähteä. Hän tiesi niiden killuvan pimeällä taivaalla kuin kuparikolikkokaksoset. Maailmassa, josta hän oli kadonnut, kyse ei ollut tähdistä, vaan Mariannen reiden rokotusarvista. Ne muistuttivat tohtoria heidän ensimmäisistä yhteistä yöstään.”

Keskustelua aiheesta

Ex-kansanedustaja hurjana: Kertoo Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta: ”Kyytiä saavat media ja muut s****nan tunarit, hybridit ja kyberit”

Kuva: Into Kustannus

Vasemmistoliiton entinen europarlamentaarikko ja kansanedustaja Esko Seppänen lupaa paljastaa uutuuskirjassaan Rauhan ja rahan geopolitiikka itsenäisen Suomen historian kymmenen pahinta demokratian loukkausta, joihin teoksen mukaan kuuluvat muun muassa pääomamarkkinoiden liberalisointi ilman eduskunnan päätöksiä, sitä seuranneen pankkikriisin hoito valtion varoin ja Naton rauhankumppanuusohjelmaan osallistuminen ilman eduskunnan päätöksiä.

Seppänen toteaa kirjassaan politiikan samanlaistuneen niin, että puolueita on kaiken aikaa entistä vaikeampi erottaa toisistaan.

Seppäsen aiempia kirjoja ovat muun muassa Mistä Suomi vaikenee?, Emumunaus ja Oma pääoma.

”Kirjassani kyytiä saavat finanssikapitalismi ja federalismi, trumpismi ja putinismi, banksterimafia ja eurokraatit, Nato ja USA, EU ja Saksa, Naton isäntämaasopimus ja rauhankumppanuusohjelma, media ja muut saatanan tunarit, hybridit ja kyberit, Raisio Oyj ja ulkomaiset terveyspalveluyritykset sekä koti, kirkko ja isänmaakin”.

Kirja ilmestyy 14.2.

Keskustelua aiheesta

Pelastiko Stalin Suomen demokratian?

Kuva: Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.

Seppo Hentilä on valinnut uuden kirjansa kanteen saman lavastetun teloituskuvan, jonka taiteilija Ilkka Suppanen sijoitti valtioneuvoston tilaamaan Suomi 100 -juhlarahasarjaan. Perustelun Hentilä sanoo olevan saman kuin, millä ministeri Petteri Orpo perusteli rahan diskausta. Kalikka kalahti.

Hentilän mukaan vuoden 1918 tapahtumia ei siis vieläkään voida käsitellä ”normaalina” historiana, eikä niihin vieläkään voida suhtautua täysin kiihkottomasti. Siksi tämä kirja.

Muistovuoden aikana käydään varmaankin monta kertaa läpi itse sisällissotaa, mutta myös sen syitä ja seurauksia. Itse tapahtuma lienee kohtuullisesti kaluttu. Syistä ja seurauksista käydään luultavasti tarkentavia ja rapsakoitakin keskusteluja. Hentilän kirja ei paneudu sodan syihin vaan seurauksiin. Tämä kattaus onkin suositeltava muistamisen historian oppitunti ja merkittävä pohjustus muistovuodelle

Sisällissodan kauheudet paljastuivat julkisuuteen vähin erin ja rajusti jälkijunassa. Verileikki oli laajuudeltaan karmaiseva. Hentilä muistuttaa, että ennen sotaa kuolemantuomio oli Suomessa pantu toimeen edellisen kerran vuonna 1825. Siihen nähden sisällissodan silmitön tappaminen sai epäilemättä aikaan shokkivaikutuksen, joka jäyti pitkään. Nykytermein ilmaistuna sisällissodassa tehtiin vakavia sotarikoksia, joukkotuhontaa, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Toki on huomautettava, että myös paikkaansa pitämättömiä kauhutarinoita leviteltiin propagandamielessä sodan vielä kestäessä.

Aivan aluksi sodan voittaja määritteli tapahtuneen. Sisällissodasta tuli vapaussota. Termiä alettiin käyttää jo sodan aikana, kun valkoisen puolen propagandassa sotaa käytiin erityisesti venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kanssaan liittoutuneita ”punaryssiä” vastaan. ”Punaryssän” käsite oikeutti kätevästi myös etnisen puhdistuksen, hehän olivat oikeastaan menettäneet suomalaisuuden statuksen.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi.

Sisällissodan seurauksena syntyi Hentilän mukaan niin sanottu ”Valkoinen Suomi”. Sodan lopputulos ratkaisi kokonaisen yhteiskuntarakenteen tuleviksi vuosikymmeniksi. Valkoisen Suomen muistelukulttuuri muovasi yhteiskuntaa, punaisten uhrien muisteleminen julkisesti kiellettiin.

Pitkien varjojen lomaan alkoi työntyä myös valoisia puolia. Suomi pysyi autoritaarisesta kulttuurista huolimatta demokraattisena valtiona. Kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen maltilliset sosialidemokraatit nousivat monessa kunnassa valtapuolueeksi. SDP:stä tuli vuonna 1927 myös pääministeripuolue ja Väinö Tanner otti vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivänä 16. toukokuuta. Tilanne närkästytti poliittisen kentän molempia laitoja.

Sisällissodan muisteluhegemonia säilyi silti voittajien puolella. SDP:llä ei ollut alkuun edes intressiä nostaa esiin toista puolta. Kapina katsottiin virheeksi, joka oli parasta unohtaa. Kommunistit ylläpitivät omaa luokkasotakertomustaan, aluksi maan rajojen ulkopuolella ja vasta sotien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi, kun Stalinin diktatuuri määräsi rauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi ”fasistiset” järjestöt ja samalla siis ”Valkoisen Suomen” rakenteet. Stalin siis pelasti Suomen demokratian?

Toki kansallista eheytymistä oli tapahtunut jo ennen sotia. Punamultakauden alku ja talvisodan henki olivat järsineet kaikkein yksipuolisinta kuvaa yhteiskunnasta.

Sotien jälkeisen valkopesuveden mukana meni tosin muutakin. Talvisodan hengessä perustettu aseveliliike oli sentään itsenäisyyspäivänä 1940 asettanut kunniavartioita myös punakaartilaisten haudoille.

Valkoisen Suomen vaalima vapaussotakertomus piti silti yhä pintansa. Sitä pääsi järkyttämään oikeastaan vasta Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogia (1959–1962). Fiktiivinen romaani ei ainoastaan muuttanut suomalaisten vakiintunutta kuvaa sisällissodasta vaan käynnisti samalla yhteiskunnallisen kulttuurimurroksen, jonka vaikutukset tuntuivat pitkään.

Punaisen Suomen historiahanke toteutui 1980-luvulla. Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” (1993) tarkensi kuvaa edelleen. Sen innoittamana käynnistettiin Sotasurmat-hanke (1998–2004). Hentilän mukaan se oli selkeä irtiotto sekä valkoisesta että punaisesta muistiperinnöstä. Projektin nimitiedostoon kertyi lähes 40 000 vuosien 1914–1922 sotaolojen uhria.

Heistä valtaosa eli noin 36 600 kuoli sisällissodassa.

Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Keskustelua sodan nimestä on käyty vielä tänäkin vuonna. Aihe ryöpsähti esiin myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, kun epäiltiin ”suomettumisen” vaikuttaneen myös historiakulttuuriin. Hentilän mukaan vapaussotakertomus teki 1990-luvun ilmapiirissä ”näyttävän paluun” poliittisista sidonnaisuuksista riippumattoman sisällissota-nimikkeen rinnalle. Sisällissota oli jo siinä vaiheessa korvannut sinänsä konsensushenkisen kansalaissota-nimikkeen. Mutta sodan eri nimillä on yhä kannattajansa. Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Vuoden 1918 pitkät varjot ulottuvat siis tänne asti – vai ulottuvatko? Varjojen hälvetessä käy lähes mahdottomaksi todeta, onko jokin ajankohtainen kiista sadan vuoden takaisten tapahtumien värähtelyä vai demokratiassa normaalia poliittisten näkökantojen törmäilyä.

Millainen oli mies myytin takana? – Aatos Erkosta ilmestyy elämäkerta

Kuva: Otava

Ministeri Aatos Erkosta (1932–2012) ilmestyy huhtikuussa elämäkerta. Teoksen Aatos Erkko – Yksityinen valtiomies on kirjoittanut jo edesmennyt toimittaja ja kirjeenvaihtaja Lauri Karén (1927–2006).

Otavan julkaiseman kirjan keskeisin aineisto pohjautuu Erkon ja Karénin kahdenkeskisiin keskusteluihin 2000-luvun alussa. Teos kuvaa millainen oli todellinen Aatos Erkko, mies myytin takana.

Erkko oli Helsingin Sanomien päätoimittaja ja Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja sekä yhtymän suurin yksittäinen omistaja. Erkon suvun kolmannen polven jäsentä luonnehdittiin yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Hän esiintyi julkisuudessa vain harvoin.

Elämäkerralla on erikoinen tausta. Sen käsikirjoitus valmistui jo vuonna 2005, ja Erkko oli siihen tyytyväinen. Hän kuitenkin ilmoitti, että elämäkerran saisi julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Karénilla todettiin pian tämän jälkeen syöpä ja hän menehtyi toukokuussa 2006. Erkko kuoli toukokuussa 2012, melko tarkkaan kuusi vuotta Karénin jälkeen.

Asiat kirjan julkaisemiseksi alkoivat edetä vasta syksyllä 2017, jolloin Lauri Karénin tytär Michelle Karén ja kustannusosakeyhtiö Otava sopivat elämäkerran julkaisemisesta keväällä 2018.

– Olen erittäin ylpeä, että kirja julkaistaan 12 vuotta isäni kuoleman jälkeen, Michelle Karén kirjoittaa elämäkerran esipuheessa.

Juuri kukaan ei tiennyt elämäkerran olemassaolosta. Koska teos on kirjoitettu 2000-luvun alussa, se heijastelee aikaansa, mutta valtaosin kirja on Otavan mukaan säilyttänyt ajattomuutensa.

Lauri Karén tuli tunnetuksi Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajana. Hän työskenteli myös Lontoossa BBC:n toimituksessa ja Uudessa Suomessa lehden Lontoon-kirjeenvaihtajana.

Keskustelua aiheesta