Lappilan poppoo jatkaa:

“Arvuuteltiin ensin visakirjailijaksi filosofi Esa Saarista, mutta sitten joku muisti: ei, onhan meillä se voltairemaisesti virnistävä, parodisen vakava hahmo, joka laulaa raakkuvalla äänellään Ludwig Wittgensteinin Tractatus Logico-Philosophicus -teoksen tunnetuimman lauseen ‘Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen’ (‘Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava’). Kaikkihan sen tietävät, puoli Eurooppaakin, sehän on suomalainen kulttuurin monitoimimies Mauri Antero Numminen.

Hän on mies, joka pystyi kiekumaan ennätysmäärän kappaleitaan Yleisradion soittokieltolistalle 1960-luvun lopulla. Hän on tehnyt lauluja, elokuvia, runoja, levyjä, lastenkirjoja, ja ties mitä kaikkea muuta. Alun perin häiriköksi leimattu avantgarde-taiteilija on sittemmin saanut kunniatohtorin hatun sekä Åbo Akademista että Helsingin yliopistosta.
M. A. Numminen opiskeli Helsingissä muun muassa sosiologiaa, kielitiedettä ja filosofiaa, lisäksi hän luki kansanrunoutta ja suomalaisugrilaisia kieliä ym. Opinnot jäivät lopulta kesken ja hän ryhtyi kokonaan laulajaksi ja muusikoksi. Sillä uralla hän onnistui yhä uudestaan ärsyttämään ihmisiä laulutyylillään, esimerkiksi juuri laulamalla Schubertin Serenadia. Jani Uhleniuksen kanssa hän perusti yhtyeen Uusrahvaanomainen jatsiorkesteri, joka on toiminnassa edelleen. – – –

Kyösti Suonoja listaa vastauksessaan pedantisti Nummisen kirjallisen tuotannon ja kaikenlaistahan sieltä löytyy äärestä ääreen. Heti alkuun MAN julkaisi 1970 “Kauneimmat runot ja vähän myöhemmin teoksen “Satuja – Taruja ja tosiasioita elämästä” sekä lapsille seikkailukertomuksen “Jänikset maailmankartalle! Sitten on mainittu Terässinfonia ja “Baarien mies” sekä dekkariparodia “Etsivätoimisto Andrejev & Milton” (yhdessä Markku Innon kanssa), omaelämäkerrallinen fiktio “Helsinkiin – Opiskelija Juho Niityn sivistyshankkeet 1960-1964” ja “Rehtorin päiväkirja”, joka on luokiteltu “interaktiiviseksi kalenteriksi”. Viimeisin julkaisu on kuvavetoinen teos “Jazzin meining” toissa vuodelta.

Mutta mistä oli sitaatti? Mauri Panhelainen sen paljastakoon.

“Teos on vuodelta 1998, ‘Tango on intohimoni’. M. A. on laittanut kansien väliin perusteellisen tietämyksensä suomalaisen tangon historiasta ja kepeän erotiikalla aromatisoidun veijaritarinan nuoren miehen seikkailuista tangon pyörteissä.

Nummisen kirja osoittaa, että kirjallisuus taipuu moneksi. Romaaniksi nimetty teos on rakennettu osaavasti kuin hyvin improvisoitu tango, sujuvaksi tekstiksi taivutettua historiallista faktaa ja ilmavaa fiktiota. Tangon historian herkut – säveltäjät, orkesterit, solistit ja klassikkokappaleiden nimet – on sovitettu romaanin juoksussa päähenkilö Virtasen kokemuksiin Vanhassa Maestrossa, Sillankorvassa ja muissa entisaikaan tunnetuissa helsinkiläisissä tanssiravintoloissa.

Virtanen pyytää tansittamiaan naisia saatolle, ja pääseekin mutta ei halua sen enempää, sillä hän on päättänyt pidättäytyä 35-vuotiaaksi saakka. Numminen irrottelee tästä punaisesta langastaan monenlaista huumorin kukkaa, joka tarpeeksi toistettuna alkaa jo hieman kuihtua.”

* * *

Juhani Niemi huomioi, että MANilla oli synttärit juuri visarupeaman keskellä.

Ainoa annettuihin vihjeisiin sopiva, minun mieleeni tuleva henkilö on pian 78- vuotispäiväänsä juhliva Mauri Antero Numminen. Ei kai keneenkään muuhun noin paljon määreitä sopisikaan, vaikka voisi sanoa, ettei siinä vielä kaikki. M. A. Numminen on pitkän linjan muusikko, taiteilija, laulaja, sanoittaja, säveltäjä, kirjailija, runoilija, näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja. Eli mies, jonka on vaikea sanoa ei. Ja suomalaisen undergroundin isähahmo, Suomen talvisota 1939-1940, jne. – – –

Nummisestahan riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon, mutta jääköön sikseen, miehen maineen tuntevat kaikki. Ja lauluäänen! Oikeasti hänen äänialansa on baritoni, vaikkei sitä heti uskoisi.

Muutenkin erittäin joviaali ihminen, paljon onnea vaan Maurille 12.3. johdosta.”

Pertti Vuorela on tavannut Nummisen ensi kerran jo yli 50 vuotta sitten.

“Kohtasin Mauri Anteron ensimmäisen kerran 1960-luvun puolivälissä Helsingissä sosiologian opiskelijoiden ainejärjestön Kontaktin illanvietossa. M. A. marssi mikrofonin taakse ja ilmoitti juhlallisesti laulavansa suuresti ihailemansa Unto Monosen tangon Satumaa. Taiteilijanalku oli soittanut Monosen orkesterissa rumpuja 1958-1960. Pianon taakse asettui Pekka Gronow.

Tulkinta löi häpnadilla lujaa, sillä vertailukohtanani oli Reijo Taipaleen muutama vuosi aiemmin laulama levytys, josta tuli klassikko. Myöhemmin illanvietossa taidettiin kuulla myös otteita Sosiologian oppikirjasta mm. vihaisuushypoteesi. Sittemmin olen seurannut taiteilijan uraa satunnaisesti. – – –

Visakirja Tango on intohimoni löytyi omasta kirjahyllystä. Monomaanisesti tangoon ihastunut Virtanen tanssii vain tangoa. Se on hänen elämänsä tarkoitus. – – –

Kun olen elänyt lavatanssien ja seurantalojen tanssien kultakauden, löysin kirjasta omakohtaisesti koskettavaa. Isot pojat opettivat minua tanssimaan tangoa sanomalla, että kävelet ja välillä pyörähdät. Niinhän Virtanenkin tanssi. Ensimmäinen tanssi on miehuuskoe, jonka jälkeen kaikki sujuu. Näin minulle vakuutettiin. Niinpä tanssin ensimmäisen tangoni Itämaista rakkautta eräällä yläsatakuntalaisella seurojentalolla. Sen jälkeen tanssiminen alkoikin sujua.

Kävin vielä 2000-luvun alussa Pyhtäällä lavatansseissa, jossa Reijo Taipaletta ei päästetty lavalta ennen kuin Satumaa oli kuultu. Tango on suomalalaisen miehen ja naisen perustanssi.”

* * *

Ennätyspitkän vastauksen pistävä Eero Reijonen arvelee, että “tämä pähkinä särkyy saletisti kaikilta, jotka kirjan ovat joskus lukeneet” eli tuohon nähden vähän valjuksi jäi vastausinto. Mutta tässä poimintoja Reijoselta:

“Montakin filosofia visakirjailijan yhteydessä voisi mainita. Visiiri tarkoittanee vihjeessään Esa Saarista, jonka kanssa taiteilijamme julkaisi debattikirjan Terässinfonia (1981).

Toinen ehdokas voisi olla Wittgenstein, jonka lause Wovon man nicht sprechen kann, on noussut ainakin Saksassa ja Ruotsissa kulttikamaksi, nimenomaan Someron kultakurkun esittämänä. Kolmas filosofi-kandidaatti on itse suuri Platon, jonka 35-vuoden mittaista poikuuslupausta herra Virtanen on yrittämässä vuodella pidentää, surkealla lopputuloksella… – – –

Tunteiden pinnalle nostattajana, omien ja varsinkin vieraiden, tämän intohimoisen tangomies Virtasen luonut Someron taiteilija oli ihan kovinta kärkeä, varsinkin pitkän uran alkuvuosina. Stadilaistunut kansantaloustieteen opiskelija sai musiikillaan, erityisesti kappaleidensa sanoituksilla legendaarisessa Jyväskylän Kesässä heinäkuussa 1966 kulttuuriväenkin herrasmiehenä pitämän, Jyväskylä Yliopiston rehtorin, kunnianarvoisan Päivö Oksalan riehaantumaan. Yliopistomies repi raivon vallassa sähköpiuhat irti konserttisalin seinästä ja intoutui huutamaan poliisia rikospaikalle. “Mitä nuoren aviomiehen on syytä muistaa” ja erityisesti “Jenkka ulkosynnyttimistä” olivat silloinkin liikaa Suomen Ateenassa, vaikka laulettu teksti oli pedagogisesti täyttä tavaraa ja sensuurin hyväksymää.

Visataiteilija, runoilija Jarkko Laine ja kumppanit häädettiin J-kylän yliopiston opiskelija-asuntolasta. Iltis otsikoi uroskollin paksuisin lööppikirjaimin: ‘Seksihäätö Jyväskylässä’. – – –

Visakirja, jonka visakallo nappasi aikanaan Vaarojen kirjaston helmen, Rääkkylän lainaston uutushyllyltä melko tuoreeltaan, on erittäin mainio suomalaisen tangon opaskirja – ja myös opettava tarina siitä mihin väärin tai ainakin liian tiukasti tulkittu filosofia voi ihmisen johtaa. Tunteita nostattavaahan tango on, ja miehen ja naisen seurustelun alku- ja välisoitto ennen häävalssia. Tämä huomioiden edellä mainittu herra Virtasen kaikenlaisten ‘vempainasentojen’ hienoviritteinen esittely on paikallaan, vaikka se aika on jo ohi, jolloin visakallo terhentyi mainitun kaltaisesta kirjallisuudesta. – – –

M. A. Numminen on ollut monessa mukana. Täysin sokkovetona otin lukemista odottavien opusten pinosta esille Hectorin ‘Asfaltthipin’, erään joululahjakirjani. Pikaselaus… ja tuttu mies sieltäkin pongahti melkein ensi lehteilyllä… Vuosi oli 1968 joulukuu ja paikka pimeä Praha, elettiin kuuluisan mustan kevään jälkimainingeissa. Harmaa Heikki ja Mauri Antero esiintymässä tuhannen Varsovan liiton rynnäkkösotilaan edessä. Tilanteen tajuttuaan kaveruksilla tietysti ‘armoton pelko persiessä’… No, puolianarkisti Numminen esitti siihen kohtaan Wovon nichtin sprechen kann ja hippi-täyspasifisti Heikki ‘Palkkasoturin’ suomeksi ja ‘Blowing in the Windin’. Paikalla ollut Anki Lindqvist piti takaovea valmiiksi auki. Kalshnikovikit löivät tahtia, mutta hyvin musajussit sieltäkin periltä kotiin selvisivät. Epäilen, että Varsovan liiton miehet olivat shokissa…”

Se Nummisesta ja kohti uusia seikkailuja. Palkinto Lappilan kirjapiirille. (rb)

Viikon 12 sitaatti
Nyt juna sujahtaa visan ajallisella vuoristoradalla taas yli sadan vuoden taakse, jolloin ns. länsimaissa saatiin tämän kirjailijan välityksellä tietää vähän enemmän erään maan kulttuurista, kansasta ja sen tarinaperinteestä. Meillä kirjan julkaisi liki 90 vuotta ilmestymisensä jälkeen korkeaprofiilinen kustantamo, jonka elo jäi valitettavan lyhyeksi.
Mikä on tämä pieni suuri tarinakokoelma, kuka tekijä? Vastaukset pääsiäisen tähden viimeistään vasta 4.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Hänen nimensä oli Riki, joka tarkoittaa Voimakasta, mutta kaikki nimittivät häntä Riki-tomppeliksi tai Riki-hölmöksi – ‘Riki-Bakaksi’ – koska hän oli syntynyt ikuiseen lapsuuteen. Samasta syystä kaikki olivat hänelle ystävällisiä – silloinkin kun hän heitti palavan tulitikun hyttysverhoon ja sytytettyään koko talon palamaan taputti riemuiten käsiään roihua katsellessaan. Kuudentoista ikiäisenä hän oli pitkä, voimakas poika, mutta mieleltään hän säilyi aina onnellisena kaksivuotiaana ja jatkoi alati leikkejään aivan pienten lasten seurassa.”