Kirjallisuus

Kirjavisassa ukrainalaista traktorihistoriaa: ”Itkeä voisi, ellei koko ajan naurattaisi”

Visan vauhti vähän parani avausviikosta, mutta yhä on varaa kiihdyttää.

Unto Vesa näyttää nopean toiminnan joukkojen mallia. Kun ensimmäisenä kiirehtii vastaamaan, ehtii hyvin vielä täydentää ennen eräpäivää. Näin Unto torstaina 27.9.:

”Kysytty teos on Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, Sammakon kustantama, 2006. Palkinnoista ja arvioista päätellen hyvinkin lukemisen arvoinen teos. Mutta toistaiseksi vielä lukematta.”

Ja sitten viime viikon keskiviikkona kera terveisten Tampereen Metso-kirjastosta:

”Sehän on hykerryttävän hauska romaani. Täytyy ottaa Lewyckan kaksi muutakin ohjelmaan.”

Pääsääntöisesti keskiviikon myöhäisvastaajia on puolestaan Eero Reijonen mutta hänen perusteellisuudellaan ei pikavaustauksiin kyetä lähettämäänkään.
Eero R. löytää jopa kytkyn syksyn kahden ensimmäisen tehtävän välille.

”Mukavasti bongattu visapähkinä Visiiriltä reilun vuosikymmenen takaa…

Ja tietenkin tämä on jatkokertomus edelliseen visatehtävään…ainakin niin, että natsien ojennusleirien, tällä kertaa Drachenseen, jälkiä tässäkin paikkaillaan. Sieltäkin osa päähenkilöistä, tämä Majevskin perhe, äiti-Ludmilla, isä-Nikolai ja esikoistytär Vera selvisivät hengissä ja jotenkuten tolkuissaan.

Ja ajankohtainen on ennen kaikkea tietysti tyystin ihanteensa heivanneiden kommunistien Ukraina, mennyt ja nykyinen, joka kirjailijan minäkertoja Nadjan, perheen kuopuksen, kuvauksena ei herätä kaihoisia kotiinpaluuajatuksia, sillä ihanteensa ovat siellä tässä matkan varrella sössineet muutkin kuin kommunistit ja heidän lakeijansa. – – –

Veikkaisin, että tämä opus on aikoinaan ollut kaikenlaisten lukupiirien kärkikirjoja. Ainakin Rääkkylästä muistan ilmoituksen kirjaston seinässä vuosikymmenen takaa. Ihan hyvä esikoisteos tämä on ja kai toistaiseksi tekijänsä paras. No, myönnetään, tämän lukupiirisuosion takia visailija sitä aluksi vähän vieroksui, mutta ihan turhaan… Hyvää puolifiktiivistä proosaa, ainakin nautittuna melko tuoreeltaan ja kevyen kesälukemiston lomassa. Paljon enemmän se visakalloisessa äijänkutaleessa tunteita herätti, kun bloggaajien sukupuolijakautumasta saattaisi päätellä… Tosin naiset, muutkin kuin Järvenpään kirjaston mahtavat virkailijat, kerrataan se vielä, ovat kirjasivistyksessäkin repineet meikäläisen elinaikana sellaisen sivistystason raon meihin karvaturpiin, etteivät tästä ohjaskelkasta pudonneet enää kerkiä siihen peliin kyytiin. – – –

Kerrontatapa, maahanmuuttajan käyttäytymiskoodin naulattu, kaikille mieliksi oleminen ja tarinan konsensushakuisuus, tämä tyyli silottaa visakirjassa hiukan pakolaisten kivikovan alkutaipaleen särmiä, joita aihe olisi kyllä kestänyt… ja miksei vähän edellyttänytkin. Vaikka visataiteilija selvästi lähtee purkamaan henkilöhahmojensa stereotypioita, niin kyllähän ne ikieliöt jäävät elämään lukukokemuksen jälkeenkin. – – -”

* * *
Mauri Panhelainen etsii kirjailijalle sielunsiskoja Suomesta.

”Lewycka on nostanut maahanmuuttodilemman työpöydälleen ja ryhtynyt tiirailemaan sitä pilke silmäkulmassa maassa jo olevan vanhan miehen ja sinne pyrkivän nuoren ukrainalaisen Valentinan suhteen ja mahdollisen avioliiton läpi. Äitinsä perinnöstä edelleen riitelevät noin 50 vuotiaat tyttäret tuovat tarinaan sukutarinan tuntua Hullunkuriset perheet-tyyppisessä viitekehyksessä. (Olen vasta puolessa välissä farssiksi kääntyvävää visateosta, joten vielä ei ole selvinnyt, onnistuuko huijaus ja viekö tulokas isänkin perintörahat kahdelta tyttäreltä.)

Maahanmuuttajakirjallisuus ei ole uusi ilmiö. Suomesta tulee ensimmäiseksi mieleen slovakkitaustaisen Alexandra Salmelan Finlandia-ehdokkaaksi 2010 asti yltänyt teos, jossa näkökulma on toisenlainen kuin Lewyckan teoksessa, mutta kyllä niissä voi nähdä jotain yhteistäkin. Ainakin se, että kummatkin kirjoittavat uuden kotimaansa kielellä.”

Juhani Niemi on ilmeisesti lähtenyt kustantajavihjeestä liikkeelle.

”Sammakko se loikki, pihanurmen poikki… ja kirjakustantamostaan hellii meitä lukijoita mitä mielenkiintoisimmilla teoksilla.

Joskus kymmenkunta vuotta sitten kirjaston käytävillä samoillessani, silmiini osui mielenkiintoinen kirjan nimi, Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, kirjoittajana Marina Lewycka. Ajattelin vain silmäillä hieman teosta kirjaston pöydän ääressä, mutta kirjahan imaisi heti otteeseensa ja se oli lainattava, kun kello kävi ja aika loppui kesken. Teksti on jossain määrin komediallista tragiikkaa tai siis tragikomediaa, se on kirjallista huumetta ja saa aikaan odottamattomia vaikutuksia. Lainasin kirjan ja luin sen uudelleen tässä viikonlopun aikana, eikä se oikeastaan ole menettänyt mitään lumovoimastaan, tai sen puoleen ajankohtaisuudestaankaan, ainakin mitä tulee maahanmuuttajiin ja ajatuksiin heistä ja meistä.”

Antti Parkkonen ilahtuu investoinnistaan.

”Tämän sesongin toinen kirja on mielenkiintoinen. En varmaan olisi sitä kirjastosta osannut etsiä nimen perusteella. Siis onko kyseessä historia vai tekniikka?

Nyt kirja on hyllyssäni. Huomasin sen kirjakaupan alennuspöytää tutkiessani. Ensinnä kiinnitti huomiota se, että nimestään huolimatta kirja oli suomenkielinen. Toiseksi osittain ukrainalaiset juureni saivat minut ottamaan kirjan käteeni ja selaamaan sitä. Päätin nopeasti investoida siihen kaikki viisi euroa, joka hinnaksi oli merkitty.
En todella katunut.”

Riemuissaan on myös Maijaliisa Mattila.

”Teos, nimeltään Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, on tragikoominen tarina vanhasta huru-ukosta eli insinööristä, joka kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi. Sitaatti on sivulta 40. Ei kirjoittamisesta tule mitään, kun uhkeapovinen Valentina panee miehen pään pyörälle ja koko elämän sekaisin. Lukija voisi itkeä, ellei nauraisi koko ajan. Vielä vanhainkotiin pelastuneenakin insinööri näkee taas povikaunottaren, ja kyllä jo tulee mieleen, onko tämänkaltaiset miehet vieroitettu liian aikaisin… (Insinööri oli muuten maksanut povileikkauksen.)

Koko romaanin yllä on koominen kimmellys, mutta historiasta tietämämme kauheatkin tapahtumat pilkottavat taustalla ja luovat uskottavuutta hullunkuriseen tarinaan. Loistoveto kustantamo Sammakolta, että julkaisee tällaisia!”

Oikeista vastauksista aplodit myös Sirpa Taskiselle ja Pertti Vuorelalle. Palkinto Antti Parkkoselle. (rb)

Viikon sitaatti

Syksy on niin pitkällä, että on aika katsoa aina vaan pimeämmäksi käyvälle taivaalle. Oppaana on tyyppi, joka tietää aiheesta yhtä, toista ja kolmattakin. Koska vastausaikaa on viikon sijasta kaksi, ei anneta enempiä vihjeitä, muuta kuin, että kuuhenkilömme on myös sarjakuvafriikki ja päässyt jopa kettaluonteisesti hahmoksi Aku Ankkaan.
Kuka hän on, mikä teoksensa – ja mikä oli hänen ”ankkanimensä”? Vastaukset viimeistään 24.10. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”’Kattos kultaseni kuuta kun on taltrikki’, oli hämäläisellä isälläni tapana sanoa. Kuu näyttää suurelta varsinkin täytenä taivaanrannassa loistaessaan, mutta ruokalautanen täytyy kiikuttaa kolmenkymmenen metrin päähän ennen kuin se näyttää yhtä pieneltä kuin Kuu. Ojennetun käden pikkusormen kynsikin näyttää Kuuta suuremmalta. (Aivan, en minäkään tähän uskoisi kokeilematta – mutta niin se vaan on.) Katso sitä pikkusormen kynttä, kuvittele se mielessäsi kokonaiseksi maailmaksi. Millainen maailma se on? Onko siellä ketään?”

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 41 Demokraatti
TIEDUSTELULAIN ABC - Mitä tavallisen ihmisen pitää tietää?
LÄHIÖELÄMÄÄ - Selma Vilhunen teki rosoisen nuoriselokuvan
TARJA HALONEN - YK:n tulisi toimia pienemmällä budjetilla
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat


Uusimmat