Turva – Hymy

Kirjavisassa Yrjö Kaijärvi: ”Kaunis kiteytys joulun sanomasta”

Jouluruno ei näissä kekkereissä yleensä petä. Vastauksia putoaa useimmiten kiitettävästi. Näin kävi myös tänä vuonna.

Raila Rinteen huudahdus lämmitti erityisesti tässä vastauspinossa visatontun mieltä, koska se kertoo, että haastettaon anettu sopivasti, vaikka tehtävän asettaja epäili hommaa läpihuutojutuksi.
”Hei visaguru, mistä ihmeen kellareista kaivelet näitä joulurunoilijoita, joiden nimeäkään en muista kuulleeni, vaikka kirjallisuutta olen seurannut hyvinkin puoli vuosisataa?!

Yrjö Kaijärvi (1896-1971) kirkastuu ahkeran etsinnän tuloksena ”Joulu”-runon kirjoittajaksi.”

Juhani Niemi on myös penkonut ahkerasti tietopankkeja.

”’Tuoksuu säteilevä lumentuore puu.’

Visarunoilijasta ei mitenkään hirveän paljon tietoa ole, nimismiehen poika ja kansakoulunopettaja. Opiskellut puutarhaopistossa. Puutarhuri ja runoili ja. Tunnettu ja tuntematon samassa pakkauksessa. Enkä edes ole kovin hyvin hänen tuotantoonsa tutustunut, käännöksistäkin vain Baudelairen Pahan kukkiin.

Kaikesta huolimatta uskaltaudun vastaamaan: Pro Finlandia -mitalilla ja Valtion kirjallisuuspalkinnolla palkittu Yrjö Kaijärvi (19.4.1896–6.2.1971) ja sanoisin teokseksi kokoelmaa ’Kaikki on toisin’.”

Sirpa Taskinen lisää vielä muutamia faktoja.

”Yrjö Kaijärvi on runoilijana jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa varjoon. Yhtenä syynä saattaa olla se, että hänen runonsa eivät ole laulullisia, lieneekö muita sävellyksiä kuin Chydeniuksen ’Hullu’? Puutarhaopiston käyneenä hänen aihepiirinsä oli hyvin maanläheistä ja hän ymmärsi nykyisin (uudelleen?) keksityn luonnon parantavan voiman: ”Sielun lääke/ ja pahojen unien rohto:/ metsä, järvi ja taivas”. Visaruno Joulu on kokoelmasta Kaikki on toisin (1959).

Ammatiltaan Kaijärvi oli kansakoulunopettaja, mutta jättäytyi jo 1928 vapaaksi kirjailijaksi ja toimittajaksi. Fil. kandin jälkeen hän suoritti opintoja Ranskassa ja matkusteli Italiassa, Intiassa ja Tunisiassa. Ranskan lisäksi hän taisi myös saksaa, englantia, italiaa, latinaa ja tietysti ruotsia. Hän on suomentanut mm. Baudelairen, Verlainen, T. S. Eliotin ja Michelangelon runoja sekä joitain proosateoksia. Hän julkaisi myös tietokirjallisuutta, sanoituksia, radiotekstejä sekä teatteri-ja kirjallisuusarvosteluita. Valtion kirjallisuuspalkinnon Kaijärvi sai 1937 ja Pro Finlandia-mitalin 1967.”

Visaukko oli muuten viime suvena Tampereen Teatterikesässä nauttimassa Kaj Chydeniuksen ”Rakkauden kaivo” -sävellyskonsertista, joka oli ottanut nimensä Kaijärven runosta. Kaj on säveltäjänä Kaijärven(kin) runouden vankkumaton suosija.

* * *

Eero Reijonen risteyttää hauskasti kirjailijan vaiheita ja omaa elämänpolkuaan.

”Runoilijankutsumuksen kannalta merkittävin oppilaitos nuorelle miehelle varmasti oli Lepaan kuulu Maatalousopisto, jota Yrjö kävi kansalaissodan molemmin puolin. Tämä oppi oli taatusti merkittävin luonnonrunoilijalle.

Himassa Alppilassa minulla, nuorella visavesalla, oli käytössä kohtuullisesti runokirjojakin, äiti niitä lueskeli, luki jopa Viipurinkadun ekalle nauhamankalle, jonka äänitystilasta mamma taisteli Lennonin, McCartneyn ja nöösipoikansa kanssa. Turtiainen, Viidan Late ja Yrjö Jylhä tehosivat jo pojankloppiinkin… No, se Yrjö Tepon ’Multa laulaa’ oli yksi niistä hienoimmista. Tämän tosin tajusin lopullisesti vasta sitten kun olin kuunnellut riittävästi mullan laulua ja nähnyt vanhimpien setämiesteni katoavan maakuoppaan…

Kai senkin nyt kehtaa sanoa, että kohtuullisen monta kertaa sai Lintsin vanha Bostonpyörä pyörähdellä, ennen kuin Yrjö Teppo ja Yrjö Kaijärvi hahmottuivat Alppilan Hanulle samaksi persoonaksi.

Rautalammella visataiteilijaa arvostetaan, vaikka patsas sinne pystytetäänkin John Mortonille, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen ratkaisuäänen antaneelle miehelle, jonka sukujuuret yltävät Savon perukoille. Pähkinänpurija on jokusen kerran ajellut pitkin Rautalammin raitteja ja myöntää, että seutu on priimaa, Järvi-Suomen aatelia. Tämän totesi myös visataiteilija, joka aikansa reissattuaan,asettui aloilleen kotikonnuilleen.”

Myös Ossi Lehtiön nuoruudessa on Kaijärvi putkahtanut esiin.

”Tämän viikon lainaus on mielenkiintoinen valinta, joka palauttaa minut noin 15-vuotiaaksi tai ainakin tuo ikäkauden vaiheisiin. Olin näet kuullut tai ainakin jotain kuullut, että oli eräs ranskalainen runoilija, joka on aivan hurja, kirjoittaa mielenkiintoisia runoja, jotka repäisevät maailmani.

Sain tietooni, että runot oli käännetty suomeksi ja niin sitten vaan lukemaan. Pettymys oli suuri, sillä runot eivät olleet mitenkään erilaisia tai räjähtäviä. Mutta seuraukset olivat pitkälle kantavia. Päätin näet opetella kielen, jotta voisi lukea runoja alkukielisin. Tuota kieltä ei koulussa opetettu. Niin myöhemmin tuon vieraan kielen taito pelasti minut kielettömyydeltä, kun infarktissa meni äidinkielen puhuminen.

Runot, eli Charles Baudelairen Pahan kukkia, oli suomentanut Yrjö Kaijärvi (1896 – 1971) ja näin hän teki suuren palveluksen minulle. Kun tutustuin vähän hänen oman runouteensa, niin huomasi sen olevan melkoisen konventionaalista ja pliisua, kuten tämäkin sitaatti osoittaa.”

Irma Lehdolla on omalaisensa kiinnostava kytky visakirjailijaan.

Unto Kupiainen oli tällä kertaa avainvinkki. Kupiainenhan oli opettajani ja erittäin innostunut Aaro Hellaakosken runoudesta – ja monesta muusta. Kuulen vieläkin korvissani, kun hän lausui runoa Satakieli herää.
’Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään. / Olen olematon, jota sisältä kiirehditään. / Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.’

Ja kuinka ollakaan kiepahti tässä samalla mieleen Yrjö Kaijärven runo Avartuminen.

’Olen keskellä hiljaisuuden ja rauhan tuoksumerta, / joka ruohon juurista tähtiin kohoaa. / Olen ajaton aika, yöllinen häipyvä kerta, / olen uoma, jota rajaton onni ahdistaa.’

On todennäköistä, että Kupiainen jo rinnasti nämä runot – vaikkakaan en muista sitä – ja yhdisti myös runoilijat. Molemmilla, niin Hellaakoskella kuin Kaijärvellä on runoissaan hyvin vahva uskonnollinen pohjavire. Siksipä vähän hämmästelen, kun huomasin, että juuri Yrjö Kaijärvi oli Charles Baudelairen Pahojen kukkien suomentaja.”

* * *
Mauri Panhelainen on kokenut suuren menetyksen, ja koko visaväki varmasti on mukana tässä toivotuksessa: tervetuloa suruajan keskelläkin takaisin visan pariin ja osanottomme kirjavisan pioneeriaikojen vakiovastaaja Irmelin poismenon johdosta.

”Netti kertoo, että Otava julkaisi ’Runoutemme kauneimpia’ -sarjassa vuonna 1956 kirjallisen äänilevyn ’Yrjö Kaijärven kauneimmat runot’, lausujana aikakautensa mestari Yrjö Jyrinkoski.

Mahtaako tuota kirjankustantajien äänilevyille tallentemaa kirjallista historiaa vielä löytyä kirjavisalaistekin hyllyistä? Muistelen, että ainakin niin Saarikosken kuin stadin Arskankin (Arvo Turtiaisen) tuotantoa laitettiin 1960-luvulla heidän itsensä lausumina mustille vinyyleille ja niitä kirja-alesta ostettiin ja kuunneltiinkin. Oli niitä muitakin.

Tämän joulun omaksi runoksi valitsen viime viikolla 93-vuotta täyttäneen Kirsi Kunnaksen talvisen runon: ’Pihassa kuun kajo / jäätynyt jälkiin. / Askeleet kuin kyyneleet.'”

Ulla Vaara moitiskelee vanhemman runouden puuttumista kirjostojen hyllyistä.

”Visaisännän joulukortti oli runojen rakastajallekin visainen siksi, että runo oli tuttu, mutta runoilijaa en muistanut. Kun elämme internetaikaa, niin löytyi tietysti runoilijakin, mutta runoteos jäi vielä haettavaksi. Omista runokokoelmista ei löytynyt. No, ei muuta kuin kirjastoon. Runohyllyissä ei ollut yhtään Kaijärven teosta, joten kirjastovirkailijalta apua pyytämään. Ei Yrjö Kaijärven teoksia pidetä Lahden maakuntakirjaston kirjahyllykössä; ne ovat varastotavaraa. Sieltä sitten löytyi runoteos Kaikki on toisin, jossa Joulu–runo on. Se on joulunsuloinen, varmasti hyvin suosittu edelleen runoja lukevien ja kuuntelevien keskuudessa, vaikka julkaisusta on yli 60 vuotta.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen on plaraillut aina oivallista perusteosta.

”Taas oli Suomen runottarelle käyttöä. Kaksiosainen kirja on yhteensä lähes 2000-sivuinen ja kattaa suomalaisia runoja ja runoiljoita laajasti. Painos on tosin vuodelta 1990, joten ihan uusia runoja ei siitä löydy. Kunniapaikalla se on kirjahyllyssämme. Ykkösosasta tämä runo löytyi. – – –

Kaijärven runot ovat muodoltaan selkeitä ja yksinkertaisuudessaan koskettavia. Niitä voi lukea moneeen mielialaan. Kaijärvi on tässä runossa kiteyttänyt kauniisti joulun sanoman.”

Samaista Runotarta selaili visatonttukin joulurunoa etsiskellessään.

Jouko Grönholm pitää Turun lippua korkealla.

”Turkulaista kirjanystävää ilahdutti, että jouluruno on Yrjö Kaijärven. Mutta kun noin sanoo, pari seikkaa vaatii oitis selvennyksen. Eikö kysymys olekaan Yrjö Teposta, joka debytoi mainitussa Nuoret runoilijat -antologiassa 1934? Entä miten Turku Kaijärveen liittyy?

Yrjö Kaijärvi on muistelmanluonteisissa teksteissään moneen kertaan tähdentänyt, miten ratkaisevan paljon hänelle merkitsi Aurajoen kaupunki. Hänestä kypsyi kirjailija, kun hän opiskeli Turun yliopistossa 1928–1933. Hän kuunteli V. A. Koskenniemen kirjallisuustieteen luentoja ja osallistui aktiivisesti tämän perustamaan vapaamuotoiseen kirjalliseen piiriin.

Kaijärvi oli Turussa muiden muassa Kaarlo Sarkian läheinen ystävä ja tunsi hyvin myös esimerkiksi ’Kuubalaisen serenadin’ sepittäjän Unto Koskelan. Gradunsa Kaijärvi laati riikinruotsalaisesta runoudesta, ja kirjallisessa piirissä hänen esittelemiinsä kirjailijoihin kuului Alfred de Musset. – – –

Kaijärvi oli Rautalammin laulaja, mutta Turun-muistot leimasivat hänen elämäänsä loppuun asti. Erikoista on, että Rautalammilla aikoinaan jonkin kauden työskennellyt Matti Rossi julkaisi Kaijärvestä kauniin ja arvostuksesta kertovan muistorunon kokoelmassaan ’Laulu tummana tulevi’. Kaksi sangen erilaista runoilijaa tuossa Rossin tekstissä kohtaavat.”

Kaijärven tunnistivat myös Sirkka-Liisa Piirainen, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Vesa Kautto, Jorma Kataja, Tommi Kekola, Petri Kettunen, Matti Kärkkäinen, Unto Vesa ja Pertti Vuorela, kiitokset teille aktiivisuudesta. Kiitos ihan kaikille kuluneesta juhlavuodesta, Kirjavisa jää lyhyelle tauolle ja asiaan palataan loppiaisen jälkeen ja yhden tehtävänasetuksen verran jo vähän ennenkin. Vuoden viimeinen palkinto vielä – hyvää joulua sinne tänne. (rb)

Viikon 51 sitaatti *
Heitetäänpä vuodenvaihteeseen ikään kuin juhlavuoden rääppiäisinä viimeinen asteriskitehtävä, jolle joulutauon vuoksi on vähän pidempi vastausaika. Vuodenvaihteeseen tämä teos sopiikin, sillä kirjan tapahtumia sisällytettiin erääseen Pentti Kotkaniemen ohjaamaan näyttämötoteutukseen, joka sai ammoin ensi-iltansa uuden vuoden aatonaattona, kirjailijan merkkipäivän tuntumassa.

Vastaukset viimeistään 3.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Palkintoja jaetaan yksi per viikko myös vuonna 1918.

”Vasemmalle tuli hautausmaa, jossa kasvoi korkeita puita. Siellä oli vanhoja korkeita ja uusia matalia haurtakiviä. Tieltä saakka luki helposti nimiä: Yrjö Saari. Mies oli mennyt mutta nimi oli jäänyt maan päälle ja niin lujasti, että se on tallella vielä silloinkin, kun maa on kuu.
Pulkkilan harjulla harrastettiin campingtouhua. Autot oli ajettu metsään. Niistä oli tehty neljä nojatuolia, joissa käytiin lepäämässä, kun maa väsytti jalat ja vesi muun. Lihavia miehiä ja naisia shortsit jalassa ja lyhythihaisissa liikkui puiden välissä ja pyrki rantaan, joka oli viiden metrin päässä. Heidän toivoi onnistuvan siinä. He olivat vuoden harjoitelleet.”

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi
Kjell Westö myöntää loimuavaa työväentaloa kuvaavan valokuvan äärellä "hieman vastahakoisesti", että sanonta "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on aika lailla totta.

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Saunanovellien valikoimassa on vetoa

Eipä voisi satavuotiasta Suomea lämpimämmin muistella. Saunaa ei tässä maassa ohita tunnettavuudessaan ja koskettavuudessaan monikaan muu aihe. Ei edes käsite sisu.

”Suomalaisia saunanovelleja” on tervetullut kokoomateos. Kirjailijat tuntuvat panneen parastaan niitä kirjoittaessaan.

Runoilija-prosaisti Johanna Venholla on taianomainen tartuntaote.

”Saunanpuhdas”-tarinassa kuoleman ääreltä ei noin vain jatketa työaskareita. Kotihoitajalta ottaa aikansa, että selviytyy seuraavaan osoitteeseen. Mutta miten on elämä itse ja tunteet? Sauna puhdistaa, polttaa, avaa ja kannattelee. Mutta kun on vielä se kaipuu, ne sydämen asiasanat, se toinen ̶ ja vielä oma itse.

Mikko Rimmisen ”Ruumiinpesijöiden saunahetki” suorastaan röyhtäilee novelliainesta. Kirjailija käy läpi juttunsa juurakon ja saa itiöistä nousemaan tempoilevan ja tuiman kohtauksen. Tarinassa saunastaa sekalainen seurakunta, trio, jonka korttien kolorit on jo haalistuneet. Lukija tuntee huljuvansa lähes ylenantavasti kaiken mukana.

KIRJAT

Suomalaisia saunanovelleja Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen

Aviador 2017, 236 s.

Sari Vuoriston novellissa ”Saako heittää” kertomus nousee saunan höyryistä ja monenkirjavista löylyttelijänaisista. Sauna palauttaa todellisuuden ja muistojen hetkiä, toisille tuo uuden kokemuksia. Yksi on uponnut syvälle sisäänpäin.

Yhteissaunan ajatusristeily rantautuu päänsisäisiin satamiin, pienet elämäkerrat ja muistot aukeavat omissa kuvapankeissa. On isän ikävää, on vierautta, kipuja ja ulkopuolisuutta. Vakava, tosi ja kannatteleva terapiaistunto.

Klassikkoja

Pentti Haanpään ”Savotan suuressa kylpyurheilijassa” kisalle ei näy loppua. Kemppaiselle ei kukaan pärjää saunassa, lavolta et häntä alas saa.

Vanheneva mestari sietää löylyjä muita paremmin. Uusi Kymppikin yrittää näyttää, mutta…

Kun iso Pomo kuulee miehestä, hän lyö vetoa voitosta. Miten käy miehen joka ei osaa hävitä? Ja sanottavaa saattaa tulla, kun Haanpää käyttää sisusta sanaa turmelus.

Juhani Aho antaa ”Sasu Punasessa” tilaa kaikenlaisille ihmisille. Esittele heidät omilla alueillaan, näet mihin heistä on. Sasu Punasesta ei näet ensituntumalta näyttäisi olevan mihinkään. Laiska, unelias, lihava, harvapuheinen, innnostumaton.

Mutta yhtenä päivänä Sasu pyytää kertojaa saunaan. Ja mitä Sasu saunasta hakee: kaiken nautinnon, kaikki palvelut ja lämmön kuumuuteen saakka, kiirehtimättä. Kun miehet jälleen tapaavat, Sasulla on kysyttävää: Lähdit pois kesken?

Maria Jotunin novellissa ”Pastori Nymanin lääkekylpy” on lähes naturalistinen ote. Nyman, kansanparantaja, laittaa saunan pataan melkoisen pirunhauteen ja pyytää isännän kylpemään. Isäntä astuu pataan ja toteaa: ”Polttaapa se.” Kun vartti on kulunut, pappi kehottaa isäntää pukeutumaan. ”Kyllä se luonnon ottikin, on se mies tuo pappi.” Ei kestänyt kauaa kun ukko jo nukkui.

Hannu Salama revittelee novellissa ”Näkymä kuivaushuoneen ikkunasta” varusmiespalvelun sairaimmilla simputuksilla. On vähän turhankin innoissaan, vitsit kun on vähissä, hauskanpito pimeätä. Sauna on tarinan keskiöön työntyvä kliimaksi. Sekopäisyys yltää siellä typerimpiin sfääreihin.

Loppu ei ole ratkiriemukas. Surrealismi kääntyy haudassa ja suo makaaberille tilaa. Näytä loput, se tuntuu sanovan.

Nykytaitajia

”Hannu Luntialan” ”Hai saappaat” on symppis tarina, joskin myös tekijän uran taitekohtaa kipuileva työnäyte. On tunne, että kirjailijuus ohittaa tarinan.

Novellia vie makkaratehtaan mies, jolle sauna on ”pyhä paikka”. On Siwaa, Saara, runous, ydinvoimala ja vuode kahdelle. Huumorikin puhkeilee kuin runon lauserakenne.

Asemansa lunastaneita edustaa myös ”Outi Alm”, jonka ”Portaat” kuvaa aikuistuvien pariutumisintoa ja -kriisiä ja vapautumista. Ronskiotteisen Alexandra Salmelan ”Palaa, kaunokaiseni” -novellissa hevi-idealistin kokovartalokuva kirkastuu, kun sauna palaa. Maarit Verronen kertoo ”Talonmiehessä” sosiaalisen asenteen ja kielenkannat irrottavasta saunasta.

Uusia kirjoittajia edustaa Lea Kalenius, jonka ”Huuruhuntu” kuvaa koskettavasti kertojan ja elämän iltaa lähestyvän mummin välistä suhdetta. Pauliina Lindholmin ”Avantosaunassa” hevi-henkinen sauna-avantokeikka päättyy naseviin loppulauseisiin, Kustaa Vitikaisen ”Keisarin käsky” paneutuu kirvesmiehen työrupeamaan keisarin palkollisena ja todellisuuden merkityksellistäjänä.

Rikasta valikoimaa täydentävät ansiokkaasti Tapani Baggen, Johanna Holmströmin, Atik Ismailin, Jukka Pakkasen, Outi-Illuusia Parviaisen ja Tanya Tynjälän novellit.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta