Raila Rinteen huudahdus lämmitti erityisesti tässä vastauspinossa visatontun mieltä, koska se kertoo, että haastettaon anettu sopivasti, vaikka tehtävän asettaja epäili hommaa läpihuutojutuksi.
“Hei visaguru, mistä ihmeen kellareista kaivelet näitä joulurunoilijoita, joiden nimeäkään en muista kuulleeni, vaikka kirjallisuutta olen seurannut hyvinkin puoli vuosisataa?!

Yrjö Kaijärvi (1896-1971) kirkastuu ahkeran etsinnän tuloksena “Joulu”-runon kirjoittajaksi.”

Juhani Niemi on myös penkonut ahkerasti tietopankkeja.

Visarunoilijasta ei mitenkään hirveän paljon tietoa ole, nimismiehen poika ja kansakoulunopettaja. Opiskellut puutarhaopistossa. Puutarhuri ja runoili ja. Tunnettu ja tuntematon samassa pakkauksessa. Enkä edes ole kovin hyvin hänen tuotantoonsa tutustunut, käännöksistäkin vain Baudelairen Pahan kukkiin.

Kaikesta huolimatta uskaltaudun vastaamaan: Pro Finlandia -mitalilla ja Valtion kirjallisuuspalkinnolla palkittu Yrjö Kaijärvi (19.4.1896–6.2.1971) ja sanoisin teokseksi kokoelmaa ‘Kaikki on toisin’.”

Sirpa Taskinen lisää vielä muutamia faktoja.

“Yrjö Kaijärvi on runoilijana jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa varjoon. Yhtenä syynä saattaa olla se, että hänen runonsa eivät ole laulullisia, lieneekö muita sävellyksiä kuin Chydeniuksen ‘Hullu’? Puutarhaopiston käyneenä hänen aihepiirinsä oli hyvin maanläheistä ja hän ymmärsi nykyisin (uudelleen?) keksityn luonnon parantavan voiman: “Sielun lääke/ ja pahojen unien rohto:/ metsä, järvi ja taivas”. Visaruno Joulu on kokoelmasta Kaikki on toisin (1959).

Ammatiltaan Kaijärvi oli kansakoulunopettaja, mutta jättäytyi jo 1928 vapaaksi kirjailijaksi ja toimittajaksi. Fil. kandin jälkeen hän suoritti opintoja Ranskassa ja matkusteli Italiassa, Intiassa ja Tunisiassa. Ranskan lisäksi hän taisi myös saksaa, englantia, italiaa, latinaa ja tietysti ruotsia. Hän on suomentanut mm. Baudelairen, Verlainen, T. S. Eliotin ja Michelangelon runoja sekä joitain proosateoksia. Hän julkaisi myös tietokirjallisuutta, sanoituksia, radiotekstejä sekä teatteri-ja kirjallisuusarvosteluita. Valtion kirjallisuuspalkinnon Kaijärvi sai 1937 ja Pro Finlandia-mitalin 1967.”

Visaukko oli muuten viime suvena Tampereen Teatterikesässä nauttimassa Kaj Chydeniuksen “Rakkauden kaivo” -sävellyskonsertista, joka oli ottanut nimensä Kaijärven runosta. Kaj on säveltäjänä Kaijärven(kin) runouden vankkumaton suosija.

* * *

Eero Reijonen risteyttää hauskasti kirjailijan vaiheita ja omaa elämänpolkuaan.

“Runoilijankutsumuksen kannalta merkittävin oppilaitos nuorelle miehelle varmasti oli Lepaan kuulu Maatalousopisto, jota Yrjö kävi kansalaissodan molemmin puolin. Tämä oppi oli taatusti merkittävin luonnonrunoilijalle.

Himassa Alppilassa minulla, nuorella visavesalla, oli käytössä kohtuullisesti runokirjojakin, äiti niitä lueskeli, luki jopa Viipurinkadun ekalle nauhamankalle, jonka äänitystilasta mamma taisteli Lennonin, McCartneyn ja nöösipoikansa kanssa. Turtiainen, Viidan Late ja Yrjö Jylhä tehosivat jo pojankloppiinkin… No, se Yrjö Tepon ‘Multa laulaa’ oli yksi niistä hienoimmista. Tämän tosin tajusin lopullisesti vasta sitten kun olin kuunnellut riittävästi mullan laulua ja nähnyt vanhimpien setämiesteni katoavan maakuoppaan…

Kai senkin nyt kehtaa sanoa, että kohtuullisen monta kertaa sai Lintsin vanha Bostonpyörä pyörähdellä, ennen kuin Yrjö Teppo ja Yrjö Kaijärvi hahmottuivat Alppilan Hanulle samaksi persoonaksi.

Rautalammella visataiteilijaa arvostetaan, vaikka patsas sinne pystytetäänkin John Mortonille, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen ratkaisuäänen antaneelle miehelle, jonka sukujuuret yltävät Savon perukoille. Pähkinänpurija on jokusen kerran ajellut pitkin Rautalammin raitteja ja myöntää, että seutu on priimaa, Järvi-Suomen aatelia. Tämän totesi myös visataiteilija, joka aikansa reissattuaan,asettui aloilleen kotikonnuilleen.”

Myös Ossi Lehtiön nuoruudessa on Kaijärvi putkahtanut esiin.

“Tämän viikon lainaus on mielenkiintoinen valinta, joka palauttaa minut noin 15-vuotiaaksi tai ainakin tuo ikäkauden vaiheisiin. Olin näet kuullut tai ainakin jotain kuullut, että oli eräs ranskalainen runoilija, joka on aivan hurja, kirjoittaa mielenkiintoisia runoja, jotka repäisevät maailmani.

Sain tietooni, että runot oli käännetty suomeksi ja niin sitten vaan lukemaan. Pettymys oli suuri, sillä runot eivät olleet mitenkään erilaisia tai räjähtäviä. Mutta seuraukset olivat pitkälle kantavia. Päätin näet opetella kielen, jotta voisi lukea runoja alkukielisin. Tuota kieltä ei koulussa opetettu. Niin myöhemmin tuon vieraan kielen taito pelasti minut kielettömyydeltä, kun infarktissa meni äidinkielen puhuminen.

Runot, eli Charles Baudelairen Pahan kukkia, oli suomentanut Yrjö Kaijärvi (1896 – 1971) ja näin hän teki suuren palveluksen minulle. Kun tutustuin vähän hänen oman runouteensa, niin huomasi sen olevan melkoisen konventionaalista ja pliisua, kuten tämäkin sitaatti osoittaa.”

Irma Lehdolla on omalaisensa kiinnostava kytky visakirjailijaan.

“Unto Kupiainen oli tällä kertaa avainvinkki. Kupiainenhan oli opettajani ja erittäin innostunut Aaro Hellaakosken runoudesta – ja monesta muusta. Kuulen vieläkin korvissani, kun hän lausui runoa Satakieli herää.
‘Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään. / Olen olematon, jota sisältä kiirehditään. / Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.’

Ja kuinka ollakaan kiepahti tässä samalla mieleen Yrjö Kaijärven runo Avartuminen.

‘Olen keskellä hiljaisuuden ja rauhan tuoksumerta, / joka ruohon juurista tähtiin kohoaa. / Olen ajaton aika, yöllinen häipyvä kerta, / olen uoma, jota rajaton onni ahdistaa.’

On todennäköistä, että Kupiainen jo rinnasti nämä runot – vaikkakaan en muista sitä – ja yhdisti myös runoilijat. Molemmilla, niin Hellaakoskella kuin Kaijärvellä on runoissaan hyvin vahva uskonnollinen pohjavire. Siksipä vähän hämmästelen, kun huomasin, että juuri Yrjö Kaijärvi oli Charles Baudelairen Pahojen kukkien suomentaja.”

* * *
Mauri Panhelainen on kokenut suuren menetyksen, ja koko visaväki varmasti on mukana tässä toivotuksessa: tervetuloa suruajan keskelläkin takaisin visan pariin ja osanottomme kirjavisan pioneeriaikojen vakiovastaaja Irmelin poismenon johdosta.

“Netti kertoo, että Otava julkaisi ‘Runoutemme kauneimpia’ -sarjassa vuonna 1956 kirjallisen äänilevyn ‘Yrjö Kaijärven kauneimmat runot’, lausujana aikakautensa mestari Yrjö Jyrinkoski.

Mahtaako tuota kirjankustantajien äänilevyille tallentemaa kirjallista historiaa vielä löytyä kirjavisalaistekin hyllyistä? Muistelen, että ainakin niin Saarikosken kuin stadin Arskankin (Arvo Turtiaisen) tuotantoa laitettiin 1960-luvulla heidän itsensä lausumina mustille vinyyleille ja niitä kirja-alesta ostettiin ja kuunneltiinkin. Oli niitä muitakin.

Tämän joulun omaksi runoksi valitsen viime viikolla 93-vuotta täyttäneen Kirsi Kunnaksen talvisen runon: ‘Pihassa kuun kajo / jäätynyt jälkiin. / Askeleet kuin kyyneleet.'”

Ulla Vaara moitiskelee vanhemman runouden puuttumista kirjostojen hyllyistä.

“Visaisännän joulukortti oli runojen rakastajallekin visainen siksi, että runo oli tuttu, mutta runoilijaa en muistanut. Kun elämme internetaikaa, niin löytyi tietysti runoilijakin, mutta runoteos jäi vielä haettavaksi. Omista runokokoelmista ei löytynyt. No, ei muuta kuin kirjastoon. Runohyllyissä ei ollut yhtään Kaijärven teosta, joten kirjastovirkailijalta apua pyytämään. Ei Yrjö Kaijärven teoksia pidetä Lahden maakuntakirjaston kirjahyllykössä; ne ovat varastotavaraa. Sieltä sitten löytyi runoteos Kaikki on toisin, jossa Joulu–runo on. Se on joulunsuloinen, varmasti hyvin suosittu edelleen runoja lukevien ja kuuntelevien keskuudessa, vaikka julkaisusta on yli 60 vuotta.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen on plaraillut aina oivallista perusteosta.

“Taas oli Suomen runottarelle käyttöä. Kaksiosainen kirja on yhteensä lähes 2000-sivuinen ja kattaa suomalaisia runoja ja runoiljoita laajasti. Painos on tosin vuodelta 1990, joten ihan uusia runoja ei siitä löydy. Kunniapaikalla se on kirjahyllyssämme. Ykkösosasta tämä runo löytyi. – – –

Kaijärven runot ovat muodoltaan selkeitä ja yksinkertaisuudessaan koskettavia. Niitä voi lukea moneeen mielialaan. Kaijärvi on tässä runossa kiteyttänyt kauniisti joulun sanoman.”

Samaista Runotarta selaili visatonttukin joulurunoa etsiskellessään.

Jouko Grönholm pitää Turun lippua korkealla.

“Turkulaista kirjanystävää ilahdutti, että jouluruno on Yrjö Kaijärven. Mutta kun noin sanoo, pari seikkaa vaatii oitis selvennyksen. Eikö kysymys olekaan Yrjö Teposta, joka debytoi mainitussa Nuoret runoilijat -antologiassa 1934? Entä miten Turku Kaijärveen liittyy?

Yrjö Kaijärvi on muistelmanluonteisissa teksteissään moneen kertaan tähdentänyt, miten ratkaisevan paljon hänelle merkitsi Aurajoen kaupunki. Hänestä kypsyi kirjailija, kun hän opiskeli Turun yliopistossa 1928–1933. Hän kuunteli V. A. Koskenniemen kirjallisuustieteen luentoja ja osallistui aktiivisesti tämän perustamaan vapaamuotoiseen kirjalliseen piiriin.

Kaijärvi oli Turussa muiden muassa Kaarlo Sarkian läheinen ystävä ja tunsi hyvin myös esimerkiksi ‘Kuubalaisen serenadin’ sepittäjän Unto Koskelan. Gradunsa Kaijärvi laati riikinruotsalaisesta runoudesta, ja kirjallisessa piirissä hänen esittelemiinsä kirjailijoihin kuului Alfred de Musset. – – –

Kaijärvi oli Rautalammin laulaja, mutta Turun-muistot leimasivat hänen elämäänsä loppuun asti. Erikoista on, että Rautalammilla aikoinaan jonkin kauden työskennellyt Matti Rossi julkaisi Kaijärvestä kauniin ja arvostuksesta kertovan muistorunon kokoelmassaan ‘Laulu tummana tulevi’. Kaksi sangen erilaista runoilijaa tuossa Rossin tekstissä kohtaavat.”

Kaijärven tunnistivat myös Sirkka-Liisa Piirainen, Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Vesa Kautto, Jorma Kataja, Tommi Kekola, Petri Kettunen, Matti Kärkkäinen, Unto Vesa ja Pertti Vuorela, kiitokset teille aktiivisuudesta. Kiitos ihan kaikille kuluneesta juhlavuodesta, Kirjavisa jää lyhyelle tauolle ja asiaan palataan loppiaisen jälkeen ja yhden tehtävänasetuksen verran jo vähän ennenkin. Vuoden viimeinen palkinto vielä – hyvää joulua sinne tänne. (rb)

Viikon 51 sitaatti *
Heitetäänpä vuodenvaihteeseen ikään kuin juhlavuoden rääppiäisinä viimeinen asteriskitehtävä, jolle joulutauon vuoksi on vähän pidempi vastausaika. Vuodenvaihteeseen tämä teos sopiikin, sillä kirjan tapahtumia sisällytettiin erääseen Pentti Kotkaniemen ohjaamaan näyttämötoteutukseen, joka sai ammoin ensi-iltansa uuden vuoden aatonaattona, kirjailijan merkkipäivän tuntumassa.

Vastaukset viimeistään 3.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Palkintoja jaetaan yksi per viikko myös vuonna 1918.

“Vasemmalle tuli hautausmaa, jossa kasvoi korkeita puita. Siellä oli vanhoja korkeita ja uusia matalia haurtakiviä. Tieltä saakka luki helposti nimiä: Yrjö Saari. Mies oli mennyt mutta nimi oli jäänyt maan päälle ja niin lujasti, että se on tallella vielä silloinkin, kun maa on kuu.
Pulkkilan harjulla harrastettiin campingtouhua. Autot oli ajettu metsään. Niistä oli tehty neljä nojatuolia, joissa käytiin lepäämässä, kun maa väsytti jalat ja vesi muun. Lihavia miehiä ja naisia shortsit jalassa ja lyhythihaisissa liikkui puiden välissä ja pyrki rantaan, joka oli viiden metrin päässä. Heidän toivoi onnistuvan siinä. He olivat vuoden harjoitelleet.”