Kumpaankin kysymykseen voi nyt vastata “kyllä”. Tai ainakin: “nipin  napin”. Ei Matti Laineen kirjoittama, Kari Rentolan ohjaama ja Risto Kupiaisen orkestroima ja kapellimestaroima musikaali “Kirka – Surun pyyhit silmistäni” materiaalin riittoisuuteen kyykähdä. Ei se oikeastaan lankea nurin minkään muunkaan yksittäisen asian vuoksi, mutta onnahtelee ja huojuu välillä huolestuttavasti.

Tasapaino pettää

Tasapaino onkin tämän musikaalin suurin murhe. Sen väliaikaa edeltävä pitkä ensipuolisko käy läpi Kirill/Kirka Babitzinin elämää poikavuosista supertähteyden ensi askeleisiin aika tiuhalla kronologisella kammalla. Syntyy draamallisestikin sympaattista kasvutarinaa, suomalaisen popin ensimmäisen aallon vaiheiden lempeän komediallista tutkailua, monia komeita musiikkinumeroita, jotka seuraavat toisiaan harkitussa rytmissä.

Epäbalanssi näkyy myös biisilistassa: kakkospuoliskolla kuullaan viisi kokonaisuuteen vain vaivoin kiinnyttyvää kappaletta plus encorena Born to Be Wild, kun taas ennen väliaikaa ehditään tarjoilla yhdeksän biisiä dramaturgisesti enimmäkseen hyvin asemoituna.

Peli poikki aiemmin?

Matti Laineen käsikirjoitus tavoittelee monin paikoin tosissaan draamallisia ulottuvuuksia eikä tyydy olemaan vain musiikkinumeroiden väliin kyhättyä sideosaa. Siksi esimerkisi Kirill Babitzinin kasvuvuosista, ensiaskeleista rockin parissa Remun liidaamaan The Creaturesin riveissä ja “Hetki lyö” -ensihitin syntyvaiheista syntyy  kelpo musiikkiteatteria. Venäläisjuurisen Babitzinin perheen vahvat keskinäiset siteet sekä törmäykset ennakkoluuloihin perusryssävihaisessa 1960-luvun Helsingissä olivat vahvaksi kasvattava alusta nuorelle Kirillille. Hyvän perustan ne luovat myös teatteriesitykselle.

Mutta sitten on ryhdytty ahneeksi ja yritetty saada liikaa highlightseja kahden ja puolen tunnin kestoon.

Esimerkkinä rohkeasta fokusoimisesta olisi voinut käyttää esimerkiksi rokkileffaksi ihan kelvollista Ganes-elokuvaa, joka keskittyi Remun ja kumppaneiden 1960-luvun varhaisvuosiin ja päättyi Hurriganesin breikkaamiseen 1973. Kirka-musikaalia ei nyt olisi tarvinnut ihan Hetki lyö -varhaishuipennukseen lopettaa, mutta venyttäminen läpi laihojen vuosien “Surun pyyhit silmistäni” -jättihittiin asti ei tee hyvää.

Kakkospuoliskon alkupäässä kuultu euroviisubiisi “Hengaillaan” olisikin voinut toimia hyvin päätöskappaleena. Etenkin kun sitä on edeltänyt esityksen sekä musiikillisesti että komediallisesti riemukkain yksittäinen kohtaus: Kirkan osallistuminen Sopotin festivaalille 1977  Jukka Siikavireen mainiolla ja sittemmin syyttä unohdetulla kappaleella “Neidonryöstö”. (Kirka oli osallistunut biisillä euroviisukarsintaan 1976, mutta jäänyt viidenneksi; biisi katsottiin kai sen verran omituiseksi, että se päätettiin sitten seuraavana vuonna valita edustajaksemme itäblokin Intervisionin iskelmäfestareille.) Ensi-illassa Kirkan roolin tehnyt Heikki Ranta vetää Neidonryöstön upeasti, mutta häneltä shown varastaa julkeasti tanssiryhmän Unto Nuora. Hän esittää Sopotin kapellimestaria, jonka henkilökohtainen koreografia vie hillittömyydessään kaiken huomion. Kohtauksen suloinen itäblokki-estetiikka saa muutenkin hymyilemään ääneen.

Sinänsä ihan hyvä, mutta tiukasti tiivistämistä kaipaava kohtaus loppusuoralla on myös Vexi Salmen, Kassu Halosen ja Kisu Järnströmin maanitteluoperaatio, jolla Kirka saadaan laulamaan nauhalle typeränä pitämänsä Surun pyyhit silmistäni. Rauno Ahonen tekee Kassun maneereista silkkaa taidetta! Varmaan Kirkankin suhde biisiin muuttui myöhemmin, kun siitä tuli hänen suurin hittinsä ja lp:stä Suomen kolmanneksi myydyin kautta aikain (1990 luvun alussa tilaston 1.)

Joka tapauksessa plus-merkinnän dramaturgia ansaitsee siitä, ettei Kirkan yllättävällä kuolemalla käyty märehtimään. Vain viittauksenomainen viesti Sammylle, että “yläkerran orkesterissa tavataan”, riitti sitä lajia. Hyvä niin, kyllä iltapäivälehtien kollektiivinen surutyö 24-sivuisine liitteineen aikoinaan kävikin jo sen verran  voimille, ettei sen kertausta olisi enää jaksanut.

Toisaalta vähän sitten ihmetyttikin, ettei loppusuoralle ollut mahdutettu edes mainintaa Kirkan, Hectorin, Paven ja Pepen Mestarit-projektista, olihan se kuitenkin  stadionkonsertteineen  aikoinaan jotain hyvin poikkeuksellista rock-skenessämme.

Heikki Ranta valloittaa

Vaikka en itse ole ollut Kirkan levytyksistä  aina erityisen innoissani, ja olen tuota surusilmä-iskelmäosastoa suorastaan karttanut, en voi kiistää, etteikö Kirka-musikaali toimisi laulu- ja soitinosastollaan. Risto Kupiaisen sovituksissa on sopivasti limittäin alkuperäsuskollisuutta ja päivitystä pikkujippoineen. Myös hänen johtamansa kymmenpäisessä bändissä on taitoa ja potkua, onhan siellä muun muassa  Jarmo Nikun, Mongo Aaltosen ja Sami Kuoppamäen kaltaisia monissa rock- ja pop-liemissä keitettyjä pelimanneja.

Päähuomio esityksessä kiinnittyy tietysti Kirkan esittäjään, vaikka myös isoveli Sammy saa aika hyvin tilaa musiikkinumeroissa (“Daa-da Daa-dakin” totta kai rallatellaan, nyt ja tosielämässäkin  juuri ennen esityksen traagista kulminaatiota, Sammyn kuolemaa). Ensi-illassa Kirkan roolia vetävästä kaksoismiehityksestä lauteilla oli Heikki Ranta, jolla ei isoista musikaaleista ole vielä juuri tuntumaa. Ei haitannut, ei näkynyt kokemuksen puute, sillä Ranta veti biisit komeasti mukavalla Kirka-aksentilla ja lavamaneerit tarkasti sisäistäneenä. Erityisen vahva hän oli vauhdikaammissa paloissa, mutta hieno oli myös jatsahtavampi, Eero Koivistoisen “Saat kaiken” -sävellyksen tulkinta. Sammyn (ensi-iltamiehityksessä Sami Hokkanen) kanssa vedetty “Mrs. Robinson” kosketti sekin, vaikka olisin mieluummin kuullut tästä Simon & Garfunkel -repertuaarista biisin “Silta yli synkän virran”, jonka Kirka lauloi värisyttävästi levylle 1970-luvun alussa.

Isosta roolikirjosta kannattaa  jo edellä mainittujen lisäksi nostaa esiin Raili Raitalan energisesti esittämä Muska ja Petrus Kähkösen antaumuksellisesti vetämä Remu.

Kari Rentolan ohjaus on enemmän varmaotteista kuin säkenöivää, eikä hänkään ole valitettavasti omalla panoksellaan saanut kokonaisuutta paremmin vaateriin. Esityksen tanssillisia kohtauksia taas vaivaa epäjärjestys ja kohkaaminen. No, sellaistahan idolinsa perässä ryntäilevä faninuoriso on, sanoo nyt joku. Mutta kun sama hulabaloo on vallalla vähän kaikissa joukkokohtauksissa, olo käy hermostuneeksi.

Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaali piti kai esittää juuri nyt, sydäntalvella 2017, kun tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Kirill Babitzinin kuolemasta. Jos olisi maltettu odottaa vaikka vuoden päähän, olisi saatu alle Tokoinrannan uusittu suuri näyttämö – ja juttu olisi kuulostanut ja näyttänyt oletettavasti vallan toiselta. Paremmalta. Peacock on sittenkin aika kolho ja teknisiltä valmiuksiltaan puutteellinen tila täysveriselle pop-musikaalille. Sellaiseksi Kirka-stoorilla ja tällä biisimateriaalill, joka ilahduttavasti ei ollut ihan ilmeisimmästä päästä, on varmasti oivat mahdollisuudet. Jos vaan ainekset annostellaan kohdalleen.