Pelkästään vilkaisu Kultaisen palmun voittaneiden elokuvien pitkään listaan riittää muistuttamaan, kuinka erilaisia teoksia Cannesin filmifestivaaleilla palkitaan.

Valinnat tekee elokuvantekijöistä koostuva vuosittain vaihtuva jury, joten kulloisenkin kokoonpanon henkilökohtaiset mieltymykset tuottavat erilaisia lopputuloksia, eikä pysteistä voi aina johtaa yleistä kuvaa elokuvamaailman kehityskulkuihin.

Kuuluisilta kompromisseiltakaan ei voida välttyä, kun on ihmisistä kyse. Kun suomalainen Peter von Bagh istui tuomariston jäsenenä vuonna 2004, elokuvajuhlien kirkkainta palkintoa juhli kulttuurisnobien järkytykseksi amerikkalainen populistidokumentaristi Michael Moore röyhkeällä tendenssiteoksellaan Fahrenheit 9/11, jolla hän pyrki estämään George W. Bushin uudelleenvalinnan.

KOVIN SUURI shokki ei siis ole, että juuri amerikkalaisen Hollywood-radikaalin Spike Leen johtama tuomaristo päätyi palkitsemaan Kultaisella palmulla ranskalaisen Titanen (2021) toissa keväänä. Nimi viittaa päähenkilön päässä olevaan titaaniin.

Julia Ducournaun ohjaus ei ole tehty suurelle yleisölle eikä keskitien makumieltymyksiä kuunnellen. Suomessa sille on lätkäisty K18-merkintä väkivaltaisen sisältönsä vuoksi.

Elokuvaa tuskin siis kannattaa lähestyä pikkuporvarillisen illanvieton yhteydessä. Herkkähipiäisille en suosittele sitä lainkaan. Titane vaatii huomiota, hyökkää aggressiivisesti eikä selittele valintojaan.

KEHOLLISTA KAUHUA ja autofetissejä yhdistelevänä punk-filminä Titane jatkaa suurin piirtein siitä, mihin kanadalainen David Cronenberg jäi Ballard-sovituksessaan Crash (1996).

Lapsena liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantunut show-tanssija luisuu yhteiskunnan kaidalta polulta pimeyteen iskettyään hänen kimppuunsa hyökänneen raiskaajan hengiltä ja listittyään muutaman muunkin varmuuden vuoksi. Raskaaksi tultuaan nainen päätyy pakomatkalla mieheksi tekeytyneenä surevan isän hoteihin tämän tarrautuessa uskoonsa, että vuosia sitten kadonnut poika on viimein löytynyt.

NÄIN EKSENTRISISTÄ lähtökohdista ja repaleisista teemoista Ducournau rakentaa monimielistä kuvausta kahden yksinäisen kohtaamisesta, jossa kumpikin elää itsepetosta ja elämänvalhetta. Heidän valintoihinsa hän suhtautuu kuitenkin moralisoimatta tai säälimättä. Kritiikkinsä ohjaaja säästää tympäisevään machokulttuuriin, jota elokuvassa edustavat paidattomat palomiehet.

Kumpikaan päähenkilöistä ei edusta ideaali-ihmisyyttä, mutta toisistaan he voivat silti löytää jopa hellyyttä. Elokuvan kauneimmassa kohtauksessa Vincent Lindon tanssii ja amerikkalaisen Future Island -yhtyeen Light House täyttää äänimaiseman.

Lopputulosta katsoo silti enemmän kapinallisena tyylikokeiluna kuin ehyellä sisällöllä ja punnituilla näkökulmilla puhuttelevana julistuksena epätäydellisten ihmisten sukupuoliroolit ylittävästä ymmärryksestä.

Vaikka kukin elokuva määrittelee itse maailmansa ja oman uskottavuutensa rajat, sen mystisyys kaipaisi viileän pinnan päälle enemmän tartuttavaa. Hätkähdyttämisen halussaan elokuva ei läpäise kokonaan kypsyyskoetta noustakseen saamansa palkinnon lupaamaksi klassikoksi.