Teatteri & Tanssi

KOM-teatterin ”kyökkidraamassa” pannaan lihoiksi niin fiktio, ihmisarvo kuin itse ihminenkin

Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.
Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.
Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.

Brittiläinen ohjaaja Peter Greenaway on sanonut halunneensa tutkia  elokuvallaan ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” (1989) seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä.

Kaikki nuo aspektit olivatkin hyvin esillä hänen kulttielokuvassaan, mutta yhteyksien solmiminen niiden välille ja elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen jäi  pitkälti katsojien omien linkitysten varaan.

Kom-teatteri sai Greenawaylta oikeudet ja vieläpä lähes täysin vapaat kädet tehdä elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näyttämöversio – ja sama juttu toistuu. Ruokaa, ahmimista, nöyryyttämistä, väkivaltaa ja ripaus seksiäkin lyödään eteemme kaaoottisena soppana, ja sitten annetaan kunkin katsojan poimia keitoksesta yhteydet makujen ja mauttomuuksien välillä.

Teatterissa yleisöä ei kuitenkaan jätetä ihan oman onnensa nojaan. Ensimmäisellä puoliskolla fiktion ja toden välillä seilaava, itseään esittävän Elmer Bäckin kertojatyyppi antaa tienviittoja Greenawayn vihreästä helvetistä selviytymiseen. (Bäck asiasta paljon tietää, koska näytteli pääosan Greenawayn viimeisimmässä elokuvassa ”Eisenstein in Guanajuato” ja jatkaa samassa roolissa ohjaajan tulevassa elokuvassakin).

Esityksen loppupuoliskolla brechtiläissukuinen vieraannutus viedään sitten huippuunsa, kun näyttelijät alkavat joukolla ”syödä fiktiota” eli astuvat häpeilemättömästi ulos rooleistaan, kyseenalaistavat – muka – käsikirjoituksen sisältöjä, ohjausratkaisuja, omia ja toisten roolihahmoja. Fiktiota ei kuitenkaan saada kokonaan niellyksi, kuten loppukohtaus osoittaa.

TEATTERI

Kom-teatteri

Peter Greenaway-Riko Saatsi: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi – Lavastus Markku Pätilä – Videosuunnittelu Ville Seppänen – Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi – Musiikki Kasperi Laine – Ääni Kasperi Laine ja Jani Rapo – Puvut Tiina Kaukanen – Maskit Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski Rooleissa Elmer Bäck, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Eero Milonoff, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antti Melasniemi

Komin näyttämötoteutuksessa ei kannata juonesta paljon puhua. Oikeastaan on vain joukko henkilöitä, joiden varaan juonen voisi rakentaa, jos se olisi jotenkin olennaista. On gangsteripomo Albert (Niko Saarela), joka paitsi varmaankin pesee rahaa ravintolan pidolla, mutta ennen kaikkea tyydyttää siellä mässäilyhimoaan. On  chef Richard (Marc Gassot), jolla on ammattiylpeyttä, mutta ei oikein selkärankaa olla tanssimatta Albertin pillin mukaan. On kelmin vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), jolla myös on ylpeyttä niin naiseudestaan kuin siitä, että on sivistyksellisesti  eri tasoia kuin animaalinen Albertinsa. Se rakastaja on Michael (Bäck), joka itse asiassa myös on varas, koska hän pöllii Albertilta vaimoa – vaikka ei sillä Albertille mitään väliä sinänsä ole, eihän tämä naista osaa rakastaa vaan ainoastaan valtaa ja mammonaa.

Seinämaalaus vai installatio?

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan lisäksi perusjengiin kuuluvat myös Albertin äiti (Eeva Soivio), tukikeppi hätätilanteissa, ja veli (Eero Milonoff), käsikassara konnantöissä. Eräänlaisena äänettöminä sivustatarkkailijoina näyttämöllä kaiken aikaa heiluvat veitsiä heiluttava ja kasareita kääntelevä keittiöpäällikkö (Antto Melasniemi) sekä pompoteltu keittiö- ja saliapulainen (Johannes Holopainen), joka loppuratkaisuissa muuttuu objektista subjektiksi.

Juonta tärkeämpää on henkilöiden ja miljöön synnyttämä perusasetelma, joka antaa mahdollisuuden tutkailla ihmisen vallanhimoa ja tarvetta äärikonstien käyttöön vallan pitämiseksi. Albertin tapa nöyryyttää kaikkia paitsi suoranaisella väkivallan uhalla, myös kulinaristisella machoilulla on taidetta sinänsä. Lähipiirin keinot sietää tai väistellä tätä moukkaa ovat yksilöllisiä ja hiottuja.

Komin Kokki, varas etc. ei ole niinkään näytelmä vaan taideteos. Vaikuttavine videoajoilla rikastettuna se on fresko, muraali, installaatio, miten nyt kukin haluaa sen nähdä. Siinä kiehtovat kulinaarisen kurinalaisuuden sekä rooli- ja tosihenkilöiden sekoittaminen abstraktiksi kokonaisuudeksi. Kaikki näköismässäily on epäkiinnostavampaa. Värejä ja yksityiskohtia tässä maalauksessa riittää ekstrana vielä tuoksujakin.

Kaikkea on kuitenkin vähän liikaa. On kuin maalari, ohjaaja Riko Saatsi, olisi pursotellut paletille koko ajan uusia värejä, ja katsonut sopiiko tuo purppura vielä tuohon ja tuo koboltinsininen vielä tuonne – ja antanut olla vaikkei sopisikaan. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paisuu pitkän avauspuolikkaansa yltäkylläisyydessä hahmottomaksi möykyksi, jossa muoto kätkee sisältöjä. Onneksi niitä kaivellaan uudelleen esiin väliajan jälkeen, tosin paikoitellen aika alleviivatusti.

Kom-teatterin näyttämötila on tätä produktiota varten käännetty vaihteeksi toiseen asentoon eli lava ja katsomo ovat ja leveitä syvyys niukka. Oivallinen, välttämätönkin ratkaisu, joka luo esitykseen oman intensiteettinsä.

Extremen kuolema

Greenawayn elokuvan ensi-illasta on parin vuoden päästä jo 30 vuotta, ja se mikä muinoin saattoi olla extremeä elokuvassa – ja todellisuudessa – on nyt miltei arkipäiväistä. Edes kannibalismi ei fiktiossa tunnu juuri miltään. Kun roolihenkilöt alkavat ahmia yhtä tapettua näyttämöllä, monet muutkin kuin elokuvan nähneet luultavasti tuumaavat, että tuohan nyt oli odotettavissa.

Sama ajan riennnossa tapahtunut hätkäyttävien tehojen laimentuminen pätee myös teatterintekemisessä. 1990-luvun taitteessa olisi ollut ihmeellistä ja hämmentävää, jos näyttelijät olisivat juosseet ulos teatterista videokamera kintereillään, ja kaikki tämä olisi revitelty näyttämölle reaaliajassa screeniltä katsottavaksi. Nyt siitäkin voi alkaa jo sanoa: ”Tää on niin nähty.”  Sen Komin näyttämöllä lausuu ääneen vähän toisin sanoin  myös Elmer Bäck, jolla on ilo olla esityksen hersyvin ja oikeastaan ainoa sympaattinen hahmo.

Mutta voihan näitä videoleikittelyjä aina silloin tällöin katsella, kunhan tekniikka pelaa moitteettomasti ja tätä eilispäiväistyvää efektiä käytetään oivaltavasti. Kom-teatterissa näin nippa nappa tapahtuu. Parasta on, kun kamera kulkee vastapäiseen oikeaan ravintolaan Sea Horseen eli kansan suussa ”Sikalaan”, jossa Albert käy sikailemassa verikekkereillä (tämä kohtaus ei tosin ollut suora lähetys).

Lisää ravintolaelämää ja ruokaa

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan katsomiskokemukselleni lisämausteen antoi se, että kävin edellisenä iltana teatterin kyljessä sijaitsevan Kom-ravintolan sokkodraamaesityksessä. Näyttelijät Juho Milonoff ja Johannes Holopainen saivat eteensä tekstin, jota eivät olleet koskaan aiemmin nähneet eikä tietysti yleisökään siitä mitään tiennyt. Vain ”ohjaaja” Lauri Maijala, joka luki lennosta näyttämöohjeita eli parenteeseja, oli siihen ennalta perehtynyt. Kyseessä oli Okko Leon 35-kohtauksinen draama ”Ateria”, jonka näyttelijät esittivät lukuteatterina eli liikekieli oli minimissä ja rekvisiittaa äärimmäisen vähän.

Tässäkin esityksessä oltiin ravintolassa, pikaruokapaikassa. Ja muutenkin samna kaiku oli askelten:  mässäiltiin, nöyryytettiin tosia ihmisiä, pelattiin valtapeliä.

Syntyi kiinnostava kaksoisvalotus. Draamana Ateria oli varsin yhdentekevä tapaus, mutta teatterikokemuksena uudenlainen ja jännittävä, varsinkin vielä päänäyttämön esitykseen kytkettynä. Kytkös ei muuten ollut teatterinjohtaja Maijalalta varmaankaan sattuma.

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat