Teatteri & Tanssi

Kommentti: Hurme – kansanintellektuelli

Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.
Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.
Lehtikuva / Roni Rekomaa
Maanläheisyyttä rakastava Juha Hurme oli Finlandia-juhlassa kummassa kuosissa.

Finlandia-palkintojen ympärille on halki vuosikymmenten yritetty rakennella kohuja, mutta useimmiten aika köykäisin eväin ja erityisesti tuloksin, mikäli näillä kulttuuritrollauksilla on mahdollisesti yritetty vaikuttaa lopullisen valinnan tehneen (tai aikojen alussa tehneiden) päätökseen. Voimme huvituksella muistella vaikkapa 21 vuoden takaista kaunokirjallisuuden Finlandian jakoa, jossa palkintodiktaattorin valtikka oli annettu Aki Kaurismäelle. Kun ehdokaskirjojen joukkoon nousi sitten Kauko Röyhkän erilainen ja kaikenlaisia sankarikuvia raastanut sotaromaani ”Kaksi aurinkoa”, ennakkoveikkauluista tuli oikeastaan jo median ennakkopäätös:  Röyhkä voittaa.

Kaurismäki valitsi – joko piruuttaan tai jopa ihan  vilpittömin mielin – voittajaksi Irja Ranen ”Nauravan neitsyen”, suurelle yleisölle täysin tuntemattoman kirjailijan romaanin. Tyrmistys oli niin suuri, ettei mediä toennut enää edes  jälkikohinaan.

Lähes samanmoinen ”yllätys” meitä medialaisia kohtasi 1999, jolloin Jari Tervon romaanin ”Minun sukuni tarina” piti olla huumorimiehenä tunnetun komissaari Erkki Liikasen varma valinta. Vaan voi ihmettä, Eki poimi voittajan sieltä epäkaupallisemmasta päästä, Kristina Carlsonin ”Maan ääreen” -romaanin.

* * *

Nykyään yleistä mielipidettä muovailee median ohella itse Suomen Kirjasäätiökin, kun se järjestää nyt yleisöäänestyksen kunkin palkintokategorian ehdokkaista. Aiemmin Varjo-Finlandiana tunnettiin Akateemisen kirjakaupan myöntämä palkinto, joka myönnettiin sen myymälöissä parhaiten kaupaksi käyneelle kauno-Finlandian ehdokkaalle. Akateemisen arvostus on nykyisin itsessään varjo entisestä, joten Kirjasäätiön liike on ymmärrettävä. Ja Varjo-Finlandianhan on useimmiten vienyt sama kirja kuin oikean palkinnonkin, mikä selittyy sillä, että myös palkinnon julkistuksen jälkeinen loppuvuoden myynti on huomioitu lopputuloksissa; mitäpä muuta joulupukin lahjakonttiin on sullottu kuin Finlandia-voittajia.

Tämän vuoden kansanäänestyksessä kaikki kategoriat huomioiden suurin yleisönsuosikki oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas Mauri Kunnaksen ”Koiramäen Suomen historia”. Kaunokirjallisuuden kategoriassa ykköseksi äänestettiin Juha Hurmeen ”Niemi”.

Kyllä kansa tietää, päästään nyt sanomaan.

Elisabeth Rehnin tekemää valintaa on pidettyän varmaan siellä täällä odotettuna, varsinkin kun ehdolla ei poikkeuksellisesti ollut yhtään suomenruotsalaista romaania hänen tehtäväänsä hankaloittamassa. Oli kansansuosikki tai odotettu lopullinen  voittaja, Hurmeen romaani on joka tapauksessa  hyvä valinta. Ja ratkaisu tuskin aiheuttaa kohinaa. Itse en voi lähteä  sanomaan tätä kirjan sisällön perusteella, sillä se odottaa vielä lukemistaan. Puhun miehestä itsestään, johon olen oman työni merkeissä ja hänen töidensä kautta saanut vähän tutustua.

Hurme on hyvä valinta siksi, että kaikenlaisten yleisöjen, niiden oppineempien ja toisaalta niin sanottujen kansan syvien rivien, on helppo pitää hänestä. Hänessä on aimo annos intellektuaalisuutta, mutta vielä rutkemmin kansanomaisuutta. Sydämeltään teatterimiehenä ja itsekin näyttelijänä usein lavalle nousseena hän on hyvä puhuja ja esiintyjä. Hänen habituksensa on usein metsäläisellä tavalla arkinen, helposti lähestyttävä. (Olikin hämmentävä nähdä hänet keskiviikon Finlandia-juhlassa vastaanottamassa palkintoa tummassa puvussa ja kraka kaulassa). Hän ei änkeydy parrasvaloihin, mutta kun niihin pääsee tai joutuu, hän esiintyy yleensä tavalla, joka jää mieleen.

Ja totta vie, Hurmeen palkintopuhe Finlandia-bileissä oli ikimuistoinen, yksi sytyttävimmistä kautta aikain. Erityisesti ruotsinopettajat ympäri maata ovat hänen esiintymisestään varmasti mielissään. Kaksikielisyyttä kavahtavat pseudonationalistit eivät siitä kaiketi pitäneet. Puheensa ruotsiksi lausutussa kulttuuris-kirjallisesssa osassa hän näet nimesi tärkeimmäksi kirjallisiksi oppi-isikseen Elmer Diktoniuksen, Gunnar Björlingin, Runar Schildtin ja Lars Huldénin, ja alleviivasi, että niin Agricola kuin Aleksis Kivikin – ”två viktiga suomipoikaa” – olivat täydellisen kaksikielisiä.

– För et, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit! Maailmankuvanne avartuu kummasti, julisti Hurme Kansallisteatterin lavalta.

Olisiko tuosta jälkikohun aiheeksi? ”Hurme haukkui suomalaisia junteiksi – katso kuvat!”

* * *

Oikeastaan juuri  Kansallisteatterista Juha Hurmeen ehkä vähän vastentahtoinenkin nousu isomman yleisön tuntemaksi kirjailija-teatterimieheksi alkoi, kun hänen ensimmäinen maan suurimpien teattereiden näyttämöillä esitetty näytelmänsä ”Europaeus” veti  keväällä -14 Willensaunan täyteen ilta illan jälkeen. Näytelmästä saatu Eino Kalima -palkinto, saman suuruinen kuin Finlandia muuten,  oli kirsikka kakun päälle.

Kansallisteatterista Hurmeen löytää ensi keväänäkin, kun hän ohjaa pienelle näyttämölle uuden näytelmänsä ”Lemminkäinen” – matka suomalaisen kulttuurihistorian syvyyksiin siis jatkuu.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat