Ylen tuorein presidenttigallup on kekkosmainen: 76 prosenttia suomalaisista kannattaa Sauli Niinistön valintaa jatkokaudelle, kun vaaleihin on aikaa reilut kolme kuukautta.

Kekkosen aikaan ei ole paluuta, mutta läheltä siis pitää. Tilanne on vähintäänkin erikoinen.

Samat ihmiset, jotka pitävät Kekkosen valtakauden autoritaarista yksimielisyyttä arveluttavana lähihistoriana ja jonkinlaisena pitkällisenä poikkeustilana, ovat valmiita hurraamaan istuvan presidentin kuningastielle. Vääräleukojen mukaan, nyt kun presidenttipari on saamassa myös vauvan, Suomi on lähempänä kuningaskuntaa kuin kertaakaan historiansa aikana.

Nykyoloissa nykypäivänä länsimaisessa oikeusvaltiossa ja monipuoluejärjestelmässä asetelma on hirmuinen. Niinistö ei ole siihen syyllinen. Perinteisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten kysymysten nousu tapetille pelaa suoraan istuvan presidentin pussiin, joka tapaa maailman napoja solkenaan – tai siltä tuntuu.

Vanhemmiten pehmentynyt Niinistö on myös herkistynyt ympäristökysymyksille. Vanhastaan Niinistöä kannattavat jo ne, jotka arvostavat tämän kurinpitäjän taustaa.

Kampanjat tehdään ja vaalit käydään. Mantraan kuuluu sanoa, että tästä vaalit vasta alkavat.

Onko haastajien siis syytä ripotella tuhkaa itsensä päälle jo tässä vaiheessa?

Pikemminkin ylivoimaisen asetelman luulisi ruokkivan selkeitä linjanvetoja, omaperäistäkin ajattelua. Varmisteluun ei ole tarvetta, ei syytä. Kellään ei ole kuin voitettavaa. Vain Niinistöllä on vain hävittävää.

Nyt on siis haastajien näytettävä itsestään puolia, joista suuri yleisö ei vielä tiedä. Olla rohkea, yllättävä. Ehkä se joltakulta onnistuu.

Nimittäin toiselle äänestyskierrokselle joutuminen olisi näistä lähtökohdista Niinistölle juuri sitä, joutumista.