Erityisesti tikunnokkaan on nostettu SDP ja keskustelu puolueen ehdokkaasta. Ensin ihmeteltiin puolueen suunnatonta hätää ja kiirettä löytää sopiva ehdokas. Ja kun niitä sitten löytyi – yllättäenkö? –  peräti kolme, alkoi vähättely. ”Nämä ovat joka tapauksessa statisteja”, meille kerrottiin. Ihan statisteilta kukaan kolmesta ei näyttänyt SDP:n torstaisessa paneelissa.

Tottahan se on, että SDP on käynyt keskustelua ehdokkaastaan pitkään ja hartaasti. Jopa sellaista on pohdittu, lähinnä konkareiden suulla, että puolue menisi suosiolla istuvan presidentin taakse, koska tämän kannatus on niin suurta.

Kunnioitettavien konkareiden kanta lieneekin laskettava ennemmin huumoriosastolle tai ovelaksi tavaksi savustaa ehdokkaat koloistaan. Konsti kuitenkin tepsi.

Se, että osa mediaa, varsinkin Yleisradio ja iltapäivälehdet ovat kunnostautuneet SDP:n vähättelyssä ei ole uutinen. Jo Paavo Lipponen aikoinaan kutsui sitä kaunajournalismiksi. Eikä ihme. Kaikki, mitä SDP tekee, menee joidenkin medioiden mukaan metsään ja on vähintäänkin hössötystä, jollei vallan panikointia. SDP on tämän medianosan mukaan kuin käänteinen kuningas Midas: kaikki, mihin puolue koskee, ruostuu välittömästi. Ehdokaskeskustelun avoimmuuskaan ei ole tehnyt vaikutusta, vaan se on tulkittu panikoimiseksi.

On ymmärrettävä SDP:n luonteesta ja historiasta jotakin, ennenkuin ryhtyy puhumaan olemattomia tai purkamaan omia kaunojaan julkisuuteen. SDP on perusluonteeltaan kansanvaltainen ja demokraattinen puolue. Ei SDP:ssä asioista päätetä pikkukabineteissa, ei ainakaan sellaisista kuin presidenttiehdokkaista. Se voi näyttää toivottoman hitaalta jahkailulta, missä ei ole päätä eikä häntää. Lopputulos kuitenkin ratkaisee. Ja se voi vielä yllättää kaikki.

Koskaan ei ole jäänyt SDP:ltä ehdokas löytymättä tai tärkeä päätös tekemättä. Onpa prosessi tuottanut kolme tasavallan presidenttiäkin peräkanaa, mikä on lyömätön Suomen ennätys.

Hidasta, jahkailevaa, pitkästyttävää veivausta sanotaan demokratiaksi.