tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kommentti: Yltiöpositiivinen lässytys jatkuu Urheiluliiton ja Ylen kuplassa – yleisurheilumme katastrofitilaa ei voi peittää tyhjyyttään kolisevalla sanahelinällä

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari
Joonas Rinne voitti miesten 1 500 metriä Kalevan Kisoissa Seinäjoella kellon näyttäessä aikaa 4.10,32.

Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, sanoi valtiomies Juho Kusti Paasikivi. Suomalaisen urheilueliitin sopii aloittaa siitä ja lopettaa ylipositiivinen lässytys, jolta on mennyt kaikki uskottavuus.

Yleltä puolestaan on edellytettävä kriittistä journalistista otetta myös urheilussa. Ei ole sen tehtävä toimia Suomen Urheiluliiton pr-kanavana.

SUL joutui alentamaan tulosrajoja, jotta lajeihin saataisiin tarpeeksi osanottajia yleisurheilun SM-kisoissa. Taso Seinäjoella oli hälyttävän heikko. Surkean saldon jälkeen MM-kisoihin valittaneen 12 urheilijaa.

Valtaosa lähtee Lontooseen kartuttamaan kokemuksia, ilman menestymismahdollisuuksia. Hyvänä päivänä Tero Pitkämäki voi taistella mitalista, ainakin pistesijasta. Se siitä.

Pikkubussiin mahtuva joukkue kertoo siitä, miten alas kunniakkaiden perinteiden laji on vajonnut.

Yleisurheilumme 1970-luvun menestysvuosia muisteleva saattaa kuitata, että taso on laskenut samassa tahdissa kuin huippu-urheiluun syydetty taloudellinen tuki yhteiskunnalta on lisääntynyt.

Ei ole Ylen tehtävä toimia Suomen Urheiluliiton pr-kanavana.

Tero Pitkämäki on ainoa suomalainen keihäänheittäjä Lontoon MM-kisoissa. (Kuva: Lehtikuva / Timo Aalto)

Konkretisoidaan suomalaisen yleisurheilun romahdusta ottamalla muutama hätkähdyttävä vertailu miesten pidemmiltä juoksumatkoilta:

1) 5 000 metriä. Voittajan aika Seinäjoella nyt 14.20,09. / Lasse Virén Helsingissä 13.16,3, juostu 14. syyskuuta 1972. Vain neljä päivää aiemmin Virén voitti olympiakultaa samalla matkalla Münchenissä olympiaennätysajalla 13.26,4. Tuo vaati silloin selityksen: ”hitaan alkuvauhdin jälkeen”.

Lasse Orimus puolestaan putosi 1976 Montrealin olympialaisten 5 000 metrin finaalista. Orimus ei selviytynyt loppukilpailuun huippuajallaan 13.23,43. 31 vuotta sitten juostunakin se on lähes minuutin alle nykyisen Suomen mestarin voittoajan!

2) 1 500 metrillä voitto heltisi Kalevan kisoissa ajalla 4.10,32 / Pekka Vasalan voittoaika oli 3.36,33 Münchenin kultajuoksussa, syyskuussa 1972.

Miesten 1 500 metrin Suomen mestarin aika on ollut tämän vuotista huonompi lähes 100 vuotta sitten, heti verisen sisällissodan jälkeen. Sameli Tala voitti 1918 Helsingissä silloisen matkan ajalla 4.16,3. Maileri Tala tuskin oli tuohon aikaan ammattimaisessa tehovalmennuksessa eikä taatusti sponsoroitu. Vertailun vuoden 1918 tulostasoon otti ensin esille Ilta-Sanomat (21.7.).

– Hyi hävetkää, tonnivitosen juoksijat, mestari Pekka Vasala kommentoi lähes järkyttyneenä lehdelle seurattuaan nykymailereidemme lönköttelyä tv-ruudusta.

3) Voittajan aika 10 000 metrin juoksussa nyt 29.48,37. / Lasse Virénin unohtumaton kymppi Munchenissa (3.9.1972) – kaatuneenakin olympiakultaa uudella maailmanennätysajalla 27.38,4. Siinä on eroa runsaat kaksi minuuttia. Myrskylän miehen eduksi.

4) Kun Virén voitti Münchenin kymppitonnilla, kellotettiin juoksijoille puolimatkan väliajaksi hurja 13.44,0 / Kalevan kisoissa 2017 viiden tonnin mestaruus heltisi yli puoli minuuttia hitaammalla ajalla, 14.20,09.

Robin Ryynänen voitti miesten 5000 metriä yleisurheilun Kalevan Kisoissa Seinäjoella. Voittoaika oli 14.20,09. (Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari)

Suomalainen yleisurheilu matkaa Lontooseen siipi maassa, valmiiksi lyötynä.

Tulos tai ulos -periaate ei päde suomalaisessa urheilujohtamisessa.

Vaikka tavoitteet jäävät saavuttamatta, hallinnosta ja järjestöistä arvokisoihin tuppaa väkeä kuin markkinoille, rinta kaarella ja itseään täynnä. Kisapaikalla päät kolisevat yhteen, kun sidosryhmät seurustelevat keskenään ja nostavat maljoja olemattomalle suomalaismenestykselle.

Huolestuttavinta oli todistaa valmennusjohdon ja (Ylen käyttämien) asiantuntijoiden kommentointia Kalevan Kisoissa.

”Ei mennyt putkeen, on ollut loukkaantumisia, hyvänä päivänä hänkin voi onnistua, kyllä tämä tietysti lievä pettymys oli, mutta… On toipilaita, on yliharjoitelleita tai alipalautuneita. Pitkäaikaisempiin syihin pitää paneutua.”

Tyhjää pyörittelyä, kun laji on historiallisessa kriisissä ja suorastaan huutaa ryhtiliikettä. Valmennusjohtaja kuulemma iloitsi kisojen tunnelmasta Seinäjoella.

Samat kasvot ovat pian ruudussa kertomassa, että Lontoon opit käydään visusti läpi ja valmistautuminen seuraaviin kisoihin alkaa entistä terävämpänä. Päälle kuulemme taas pakollisen vetoomuksen, että suomalainen huippu-urheilu tarvitsee lisää rahaa valtiolta.

”On toipilaita, on yliharjoitelleita tai alipalautuneita.”

Lisää rahaa? Olisiko kysymys sittenkin enemmän jostain muusta? Sponsorointi on tehnyt huippu-urheilijoista viihdetaitelijoita, jotka elävät julkisuudesta, tärkeintä on olla esillä sponsorin logo paidan hihassa.

Hiihtolegenda Siiri Rantanen, 92, sanoi Demokraatin urheilukolumnissa, että asenne on tärkeintä. Jaksaako ohittaa elämän muut houkutukset ja antautua täyspäiväisesti urheilemaan? ”Äitee” aiheellisesti kysyi.

Kolumnin kirjoittaja, kokenut urheilutoimittaja Kauko-Aatos Leväaho muistutti, että kymmeniä vuosia sitten urheiluseuroissa oli yhteishenkeä ja urheilun ilmaista opetusta nuorille.

– On kai niitä nytkin, mutta suuntaus on, että kaikesta pitää maksaa, eikä kaikilla ole siihen varaa. Se karkottaa useita, kaiken sportissa nähnyt ”Kake” totesi.

Kolumninsa lopuksi Leväaho kysyi, olisikohan noista ajoista jotain opittavaa, kun Suomen urheilua yritetään nostaa edes siedettävälle tasolle maailmassa.

Olisi.

Kommentti: Mitäpä Kittilä? – ”Ei mithän, eikä sitäkään vähhää”

Kuva: Lehtikuva
Kittilän jylhissä tunturimaisemissa kelpaa vaellella. Kunnan aarteena eivät ole päättäjät, vaan esimerkiksi 10 tunturia, joista Levi on kuuluisin.

Otetaan kunta, yksi pieni kunta jostain Lapin perukoilta. Asukkaita siellä on noin 6300. Asukasluku on kitkutellut samoissa luvuissa vuosikymmeniä, vaikka mieluusti annetaan ymmärtää, että luku on kasvanut reippaasti. Viime vuonna asukasmäärä jopa laski. Vuonna 1970 väkeä oli 7300.

Kittilän suurin puolue on – kuten arvata saattaa – Suomen Keskusta. Viime vuosien hämmentävät tapahtumat ovat tosin pirstoneet puoluekarttaa pahan kerran, mutta se on jo toinen juttu. Ja siitä kirjoitetaan nyt.

Kittilä on päätynyt – ja pysynyt – mediakartalle ihmeellisten, suorastaan absurdien tapahtumien vuoksi. Ja tänään pamahti se viimeinen pommi. Keskustalainen kuntaministeri Anu Vehviläinen ilmoitti Suomen Kuvalehdessä, että jollei kittiläläiset saa pian kuntoon hallintoaan, valtio ryhtyy toimeen ja alistaa Kittilän päätöksenteon omiin käsiinsä.

Toimenpidettä varten on laadittu oikein oma lakinsa, jota harvalla kunnalla on, nimittäin Lex-Kittilä, joka antaa valtionhallinnolle valtuudet toimia, jos kunnanisät tai -äidit eivät siihen kykene, pysty tai halua.

Kittilässä on rikostutkinnassa kolmisenkymmentä eri tason kuntapäättäjää. Tutkintahaarat rönsyilevät vuosien päähän ja kietoutuvat lähinnä matkailukeskus Levin ympärille.

Välissä oli kuntavaalit, eivätkö äänestäjät rankaisseet? Eivät. Epäiltyjen joukossa on lukuisa joukko niitä, jotka tulivat valittua uudelleen. Luulisi, että edes ehdolleasettajat olisivat torpanneet epäilyksenalaiset. Mutta ei. Ei vaikka Lex Kittilä oli hyvin ehdolleasettajien joukossa. Uudessa kuntalaissa kun selkein sanoin kielletään asettamasta ehdolle epäilyksenalaista.

Härkäpäisyys on ollut lappilaisille aina ominaista, vaikkei se olisikaan koskaan viisasta.

Koko vähemmän kauniin, mutta sitäkin kiintoisamman Suomen Kuvalehden tarinan voi lukea täältä.

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Perussuomalaisten ja vihreiden nousu todistaa, että valtarakenteet voivat ryskyä rajusti myös Suomessa, ja SDP:lle se olisi todella huono juttu

Kuva: Lehtikuva

Ylen torstaiaamuinen gallup oli shokkihoitoa suurimmalle oppositiopuolueelle SDP:lle, joka tuoreen mielipidemittauksen valossa on pudonnut jo vihreidenkin taakse, jonka kannatus edellisissä eduskuntavaaleissa oli sentään vain 8,5 prosenttia sosialidemokraattien historiallisen alhaista 16,5 prosenttia vastaan.

Ero oli siis vain vähän yli kaksi vuotta sitten kahdeksan prosenttiyksikköä demarien eduksi, nyt vihreät (Ylen gallupissa 17,6 %) porskuttaa SDP:n (15,9 %) edellä reilulla marginaalilla.

Muutos on merkittävä, historiallinen.

Koskaan aiemmin SDP ei ole sijoittunut vihreiden taakse vaaleissa tai gallupeissa. Vihreissä ja demareissa kummassakin on käyty kuluvan vuoden aikana puheenjohtajavaali. Helmikuussa Antti Rinne huudettiin jatkokaudelle selvin luvuin useiden vaalien yli, jo puheenjohtajavaalin ensimmäisellä äänestyskierroksella. Vihreiden suosittu, nyt entinen puheenjohtaja Ville Niinistö väistyi puolueen sääntöjen vuoksi, mutta tilalle tulleen Touko Aallon aikana kannatus on vain kasvanut uuden puheenjohtajan yksityiselämän kohuista huolimatta. Nyt etenkin yli 50-vuotiaat naiset ovat vaihtaneet SDP:n vihreisiin.

Sanoma ei ole mennyt perille. Jotain tarttis tehdä.

SDP:lle, jonka puoluehallitus kokoontui sattumalta juuri torstaiaamuna, gallup-tuloksen on täytynyt olla järkytys, vaikka kuinka vedottaisiin kesäaikaan. Pudotusta kun oli yli virhemarginaalin, peräti 2,6 prosenttiyksikköä. Perspektiivin vuoksi sanottakoon silti, että sama toistui viime kesänä. Tuolloin SDP:n kannatus putosi sekä kesäkuussa että heinäkuussa reippaasti, heinäkuussa yli gallupin virhemarginaalin. Mutta tuolloin SDP ei käynyt alimmillaankaan alle 18 prosentissa. Nyt suosio on alempana kuin metsään menneissä eduskuntavaaleissa 2015.

Vaikkei puolueita tai ilmiöitä voi suoraan verrata toisiinsa, jotain samaa perussuomalaisten ja vihreiden ryminänoloisessa nousussa on. Yleiseurooppalainen, osin yleismaailmallinenkin trendi on osoittanut jo jonkin aikaa sen, että perinteiset valtapuolueet ja -rakenteet voivat ryskyä rajusti ja nopeasti. Oikeistopopulistinen perussuomalaiset teki oman temppunsa Suomessa ensin. Nyt kaikki merkit viittaavat siihen, että vihreät on seuraava kolistelija. Jos perussuomalaiset vei SDP:ltä perinteistä duunariväkeä, vihreät tekee sen kaupungin koulutetuista.

Vaikka vihreät on hallitusvastuussakin suurten puolueiden tapaan ryvettynyt puolue, monen mielessä vihreät on edelleen vaihtoehto niille, kuten perussuomalaisetkin oli. Asiaan vaikuttanee se, että vihreät on aiemmin ollut hallituksen heiveröinen apupuolue. Nyt se kamppailee jo pääministeripuolueen paikasta, siis oikeasta vallasta.

Lähestyvät presidentinvaalit eivät mittaa puolueiden kannatusta, mutta liikkeen menestyvä ehdokas voi tuoda imua myös puolueelle. Pekka Haaviston ympärille syntyi viime kerralla ilmiö, sen toistuminen tälläkin kertaa pitäisi vihreää liitoa yllä. SDP:llä on nyt totinen paikka monella rintamalla. ”Yhdestoista hetki toimia”, kuten Demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi kirjoitti Twitterissä.

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Kuinka Paavo Lipponen veti maton SDP:n presidenttiehdokkaan alta ja kuinka Antti Rinne ei

Kuva: Kuvankäsittely Emilie Uggla

Entisen pääministerin ja SDP:n puheenjohtajan Paavo Lipposen kirjoitus viime viikonlopun Hufvustadsbladetissa herätti odotetunkaltaista kiinnostusta eräissä toimituksissa. Ruotsinkielinen teksti oli otsikoitu raflaavasti ”Rötmånadens sensationer intresserar inte medierna” eli jokseenkin ”Mätäkuun sensaatiot eivät kiinnosta mediaa”.

Neljän palstan kirjoituksensa aluksi Lipponen sivuaa politiikan tapahtumia 2000-luvulla ja muistuttaa muun muassa siitä, kuinka porvaripääministerit toisensa ovat jättäneet tehtävänsä etujassa ja miten Matti Vanhasen toinen hallitus aiheutti 2000-luvun pahimman taloudellis-poliittisen epäonnistumisen yhdessä radikalisoituneiden työnantajien kanssa.

Hbl:n sunnuntainumeron debattisivun pääjuttua siteerasi kokoomuksen pää-äänenkannattaja Verkkouutiset, joka varmaankin sattumalta nosti esiin vain tekstin toisen puoliskon. Siinä entinen pääministeri Lipponen sivaltaa hänelle ominaisella kirjoitustyylillä ihmettelevänsä, ”miten huonosti informoituja sopulijournalistit, jopa presidenttiehdokkaat, ovat menestyksestä, jota presidentti Sauli Niinistön ja presidentti Vladimir Putinin tapaaminen Savonlinnassa oli Suomelle”. Samalla Lipponen sanoo, että ulkopolitiikkaa Niinistö on hoitanut hyvin.

MTV:n Jussi Kärki puolestaan tulkitsi omassa kommentissaan, että ”Lipponen veti maton alta SDP:n ehdokkaalta – Niinistöä kehuttiin niin, että puna nousee kasvoille”. Samalla Kärki muistutti, että ”jo alkukesästä pitkäaikainen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) oli samoilla linjoilla ja pohti SDP:n asettumista Niinistön taakse”.

Sitä Kärki ei varmaankaan sattumalta muistanut, että Tuomioja pohdiskeli asiaa tilanteessa, jossa kukaan ei pyrkinyt SDP:n ehdokkaaksi.

”Mutta onhan se toisaalta hauskaa, että löytyi yksi asia yhdistämään Lipposta ja Tuomiojaa – nimittäin Niinistön kehuminen”, MTV Uutisten talouden ja politiikan toimituksen päällikkö leukaili.

Mitä Lipponen siis oikein sanoi niin, että ”puna nousee kasvoille”?

Tiivistetysti hän kehui Putinin vierailun onnistumista etenkin ympäristöpolitiikan osalta ja sitä, kuinka Niinistö on käyttänyt hyväkseen Suomen ahtaan liikkumatilan kansainvälisessä nykytilanteessa. Lipposen mukaan ”olisi merkityksetöntä yrittää ratkaista kaikki maailman ongelmat tällaisissa keskusteluissa.” Sensaationa Lipponen pitää Niinistön ja Putinin yhteisymmärrystä mustan hiilen päästöistä arktisella alueella.

”Niinistö on myös ymmärtänyt, että Suomi voi käydä dialogia Venäjän kanssa vain länsimaana, lojaalina EU-jäsenenä, joka pysyy EU:n pakotteiden takana”, kirjoittaa Lipponen.

Ja näin puolestaan Kärki:

Tuota hurjemmin ei voi enää mattoa vetää SDP:n presidenttiehdokkaan alta pois”, hän tiivistää kommentissaan.

No, entä mitä Putinin vierailusta on mieltä SDP:n nykyinen puheenjohtaja Antti Rinne? Kysyin häneltä heinäkuun lopulla.

”Tämän vierailun yhteydessä arktinen ulottuvuus nousi selkeästi esille. Suomi oikeastaan teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Se on erittäin tärkeä avaus.”

”Se mitä sosialidemokraattiset presidenttiehdokkaat ja puoluehallitus ovat asettaneet tavoitteeksi, lähti toteutumaan hyvin Niinistön toimesta. Ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta puhuminen on tärkeätä. Nyt se johtaa todennäköisesti konkreettisiin toimenpiteisiin.”

”Suomi on kapeassa raossa lännen ja idän välissä tästä näkökulmasta. Näiden (ympäristöasioiden) edistämisellä on globaalia merkitystä.”

Rinne korosti, että Suomen kanta muun muassa Venäjän toimiin Ukrainassa tuli selväksi vierailun aikana.

”Se ei estänyt globaalisti tärkeiden asioiden viemistä eteenpäin Venäjän kansainvälisen oikeuden vastaisesta menettelystä huolimatta. Minusta tilaisuus osattiin käyttää hyvin. Se on juuri sitä sosialidemokraattista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jota me haluamme edistää asettamalla oman ehdokkaan.”

Rinteen mukaan Putinin vierailu osoitti sen, että Suomi ja Venäjä ovat joistakin asioista paljonkin eri mieltä, mutta siitä huolimatta isoistakin asioista voidaan puhua sillä tavalla, että niissä voidaan edetä.

”Minusta tämä osoitti, että meillä on kohtuullisen toimivat naapurisuhteet.”

Rinne piti Suomen suhtautumista Itämeren ympäristön tilanteeseen myös järkevämpänä kuin mitä Baltian maista on viime aikoina kuulunut.

”Suomi on selkeästi Euroopan unionin linjoilla liittyen Ukrainan ja Krimin tilanteeseen ja kuitenkin näkee järkevänä pitää yllä toimivia yhteistyösuhteita. Se on toimivien naapurisuhteiden lähtökohta.”

Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei ole kirjoittanut, että Rinne veti maton SDP:n ehdokkaan alta. Lipponen sen kuitenkin teki, tulkitsee MTV.

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Kun Kekkonen rautahevosen kylkeen kirveen iski

Kuva: Kalevi Keski-Korhonen
Urho Kekkonen.

Veturimiehet ovat ennen tätä päivää olleet lakossa vuonna 1950 – melkein 70 vuotta sitten. Vallassa istui Urho Kekkosen maalaisliittovetoinen porvarihallitus. Veturimiehet halusivat itselleen parempia eläkkeitä, mutta valtiovalta ei suostunut. Alkoi lakko, jonka Kekkosen porvarihallitus yritti nujertaa voimakeinoin.

Veturimiehet kutsuttiin kertausharjoituksiin – ja olisi määrätty töihin. Hallitus kuitenkin veti esityksensä takaisin pikaiseen tahtiin.

 

Höyryveturi tyyppiä Hv-1 nro 554. (Wikimedia Commons)

Pääministeri Urho Kekkosen hallitus ällistyi perin pohjin, kun reserviläiset veturinkuljettajat kieltäytyivät yksissä tuumin lakonalaisesta työstä. Itseasiassa he kieltäytyivät aseista. Noissa kuohuissa oli mukana veturinkuljettaja Pekka Oivio, joka myöhemmin valittiin Verurimiesten liiton puheejohtajaksi ja vielä myöhemmin SAK.n puheenjohtajaksi. Kekkonen perui kertausharjoituskutsun, eikä kieltäytyjille tullut seuraamuksia lainkaan.

Miksei? Toisinkin olisi voinut käydä.

Oivio jäi eläkkeelle SAK:sta 1981. Kuten tappoihin kuului, merkkimiehet haastateltiin työväenlehtiin eläkkeelle lähtiessään. Painelimme SAK:n toimistolle yhdessä Jukka Pääkkösen (Demari) ja valokuvaajan kanssa. Itse edustin Työväen Sanomalehtien Tietotoimistoa (TST).

Oivio äityi muistelemaan vanhoja, eritoten veturimiesten lakkoa. Silloin selvisi, miksi kertausharjoituskutsu peruttiin.

Virkavalta kuulusteli veturimiehiä. Yksitellen heiltä kysyttiin, oliko päätös kieltäytyä aseista ja armeijan määräämistä tehtävistä miehen oma päätös, Oivio muisteli. Vastaus kuului jokaisen suusta, että oli. Jos olisi ilmennyt, että kyseessä oli porukan päätös, olisi seurauksena ollut syyte jopa kapinasta, mutta porukka piti, eikä Kekkonen voinut kuin mitätöidä kutsut.

Kommentti: Yritysjohto rahastaa kaiken mikä irtoaa – jos joku vaan maksaa

Kuva: LEHTIKUVA / LINDA MANNER

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) taisi tehdä viisaasti, kun siirsi valtion omistajaohjausta koskevat asiat elinkeinoministeri Mika Lintilälle (kesk.). Lintilä on nyt kaulaansa myöten selitysten suossa, kun mediassa viime viikolla kerrottiin Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramon 130 000 euron lisäeläkkeestä.

Lintilä kertoi yllättyneensä Vauramon lisäeläkkeestä. Miksi? Suomen Kuvalehti kertoi eläkkeestä jo viime helmikuussa. Sipilä on hiljaa.

Lintilä sysää syytä tilanteesta valtion omistajaohjausosaston johtaja Eero Heliövaaralle, joka selvitti lisäeläkettä jo maaliskuussa 2016 Finnairin palkitsemisvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Itävuoren kanssa. Lintilän mukaan näistä keskusteluista ei tieto kulkenut tuolloin omistajaohjauksesta vastaavalle pääministerille.

Ihmeellistä Vauramon palkitsemisessa on myös se, että hänet palkittiin lisäeläkkeellä tilanteessa, jossa Finnairin talous ei ollut vielä erityisen hyvässä kunnosa. Vauramon meriittinä Finnairissa oli tuossa vaiheessa lähinnä onnistuneet palkkaneuvottelut työntekijöiden kanssa, joissa useat henkilöstöryhmät tinkivät eduistaan. Eläkkeestä päättänyt Finnairin hallitus ilmeisesti katsoi, että toimitusjohtaja on enemmän palkkansa arvoinen kuin työntekijät.

Monessa pörssiyrityksessä kun palkkioautomaatti toimii, vaikka yritys tekisi tappiota ja osakkeiden arvo laskisi.

Niin tai näin, Finnairin eläkesotku on huono aloitus syksyn työmarkkinaneuvotteluille. Se on jatkoa Helsingin Sanomien viime viikolla julkaistulle selvitykselle, jonka mukaan suurten pörssiyritysten johtajien ja peruspalkansaajien palkkaero on neljässä vuodessa kasvanut yli 23-kertaiseksi.

Kuka muistaa kikyn alkuvääntöä vuonna 2015, kun yritysjohtajat hövelin solidaarisesti lupailivat alentaa palkkojaan yhteisrintamassa palkansaajien kanssa? Ei ole palkanalentajia johtajista löytynyt. Tällä viikolla kerrottiin, että esimerkiksi OP:n toimitusjohtaja Reijo Karhinen (rahapalkka vuonna 2016 noin 754 392 euroa ) lupasi leikata palkkaansa viisi prosenttia, jos kiky syntyy. Ei leikannut. Karhinen selittää asiaa sillä, että kikystä ei tullut riittävän kattava. Asiasta voisi kysyä toista mielipidettä esimerkiksi julkisella alalla työskenteleviltä pienipalkkaisilta naisilta, joiden kesälomarahoista kiky vei 30 prosenttia.

Mutta lopulta median paine vaikutti. Karhinen kertoi tiistaina, että hän sittenkin luovuttaa ylimääräisen 5 prosentin lahjoituksen vuotuisesta peruspalkastaan Helsinki Missiolle.

Helsingin Sanomien selvitys pörssiyritysten johtajien palkankorotuksista jäi osin puolitiehen. Siinä olisi pitänyt huomioida myös hulppeilla palkankorotuksilla ja palkkioilla palkittujen yritysjohtajien työnantajalleen tekemä tulos. Monessa pörssiyrityksessä kun palkkioautomaatti toimii, vaikka yritys tekisi tappiota ja osakkeiden arvo laskisi.

Työntekijöitä patistetaan taipumaan paikalliseen sopimiseen ja tyytymään palkoissaan yritysten palkanmaksuvaraan. Samaa voisi odottaa toimitusjohtajilta – sen sijaan, että ristiin yritysten hallituksissa istuvat toimitusjohtajat päättävät toistensa palkitsemisesta.