Helsingin Kulttuuritalolla järjestetyt bileet olivat siis juhlakalunsa näköiset, sillä vuonna 1966 perustetun ja 1979 konkurssiin asetetun Love Recordsin taival oli myös moni-ilmeinen, vauhdikas ja yltiöpäisen ennakkoluuloton.

Kolme idealistista, musiikkibisneksen realiteeteillä itseään rasittamatonta miestä, Atte Blom, Otto Donner ja Christian Schwindt kokoontuivat loppusyksyllä 1966 Kivelän sairaalan tupakkahuoneenkin virkaa toimittaneessa toiletissa, ja päättivät perustaa levy-yhtiön. Ja nimenomaan julkaistakseen sellaista populaarimusiikkia, joka ei vakiintuneiden levy-yhtiöiden kautta esille päässyt. Poliittista laulua, kokeilevampaa jazzia, progressiivista rockia, uuden polven kansanmusiikkia ja lastenlauluja… niistä  Love Recordsin musiikillinen manifestaatio lähti kumpuamaan. Ensimmäinen lp-julkaisu oli 1966 lopussa ilmestynyt Kaj Chydeniuksen “Lauluja”.

1960-luku oli vielä lämmittelyä, mutta heti 70-luvun alussa lähti iso pyörä pyörimään. Ennen vuosikymmenen lopulla koittanutta konkurssia Love Records ehti julkaista lähemmäs 400 albumia ja tajuttoman määrän singlejä päälle. Ruuhkaisimmat vuodet osuivat 1970-luvun puolivälin jälkeen, pelkästään 1976-77 yhtiö julkaisi satakunta pitkäsoittoa. Varsinaisia myyntivaltteja noina aikoina  olivat etenkin Hurriganes ja Juice eri kokoonpanoineen sekä  Rauli Badding Somerjoki,  Mikko Alatalo ja Freeman.

Maarit ja Sami Hurmerinta hurmaushommissa Love-konsertissa.

Ääripäiden kohtaamisia

Kulttuuritalon pitkälti yli kolme tuntia kestäneessä juhlakonsertissa ei konkurssin kipeistä muistoista ollut tietoakaan. Pääosassa oli se  musiikillisten raja-aitojen yli loikkiva idealismi, jonka perintö kantoi pitkälle sen jälkeen, kun Loven ovet oli suljettu. Kantaa yhä, sillä tämän ajan punkkarit, uusprogeilijat ja kaikki kokeilevimpiin suuntiin tähyävät soittoniekat voivat kiittää Love Recordsia siitä, että nämä musiikinlajit ovat koskaan ylipäätään saaneet jalansijaa tässä maassa ja sitä jalkaa vielä äänitemarkkinoiden oven väliin.

Kun Loven 13 vuotta kattavassa  julkaiskatalogissa ääripäät kohtasivat ihan surutta, niin samassa hengessä vedettiin juhlakonsertissakin. Avausbiisinä kitaristi Lasse Sakaran johtama, tätä konserttia varten koottu Rakkaus-orkesteri soitti Piirpauken klassikkosovituksen kansansävelmästä “Konevitsan kirkonkellot” ja encoreksi bändi veti rumpalinsa Sami Kuoppamäen vaatimuksesta kaikkien aijojen suomalaiseksi rokkibiisiksi monesti äänestetyn Hurriganesin “Get Onin”. Väliin mahtui lähes kaikkea, mitä Lovekin muinoin julkaisi, poliittisesta laulusta poppiin ja progesta punkkiin.

Harri Saksala esitti Eija Ahvon kanssa kimpassa Punaisen langan hitin Taisteilija.’

Illan makupaloja olivat muun muassa Sinikka Sokan vetäisemä taistolaiskauden manifesti “Oppimisen ylistys”, Punainen Lanka -yhtyeessä  Lovelle yhdessä levyttäneiden Harri Saksalan ja Eija Ahvon “Taistelija” (Paul Simonin The Boxer -klassikon coverointi), Pelle Miljoonan punk-kimara, Jukka Gustavsonin urkurevittelyt ja laulutulkinnat Wigwamin mestariteoksissa “Losing Hold” ja “Save My Money & Name” sekä Maaritin upeasti tulkitsema tribuutti katsomossa istuneelle Atte Blomille tämän sanoittamalla “Laakson liljalla”. Loppuhuipennuksen tarjosi Pepe Willberg, jonka neljä lauluesitystä pistivät kylmät väreet kihelmöimään pitkin sellkäruotoa: “Kuka kertoisi minulle”, “Merimies” (Atte Blomin suomennos Procol Harumin uljaasta “Salty Dogista”),  “Sinua sinua rakastan” ja “Raja”.

Pepe Willlberg päätti Loven juhlakonsertin unohtumattomasti.

Monia unohtumattomia hetkieä on Love Records tarjonnut suomalaisille ylisukupolvisesti. Otto Donner, Chrisse Schwindt  ja monet heidän pinnalle nostamistaan artisteistakin ovat lähteneet jo yläkerran big bandiin, levy-yhtiökin kuopattu kauan sitten, mutta laulut ovat jääneet pystyyn – kuolematonta elokuvasuomennosta siteeratakseni.

Kulttuuritalon katsomon täyttivät joka tapauksessa enemmistönä yli kuusikymppiset, jokunen alle viisikymppinenkin oli sekaan eksynyt. Ehkä neljä.