Hankkeessa vaaditaan vaikutusarviointiohjeiden päivittämistä. Ohjeisiin sisältyy muun muassa vanhentunutta tietoa eri tutkimuslaitoksista ja tiedontuottajista.

Selvityksen ovat laatineet lainsäädäntötutkimuksen professori Anssi Keinänen ja tutkimusjohtaja, dosentti Jussi Pajuoja Itä-Suomen yliopistosta.

Heidän mukaansa myös tiedonhallintaa on  vahvistettava vaikutusarvioinnissa. Suomalaisessa lainvalmistelussa pitkän aikavälin trendinä on ollut siirtyminen ryhmätyöskentelystä yksintyöskentelyyn. Näin lainvalmistelussa käytetty tiedon kenttä on raportin laatijoiden mukaan kaventunut. Pitäisi siirtyä laajoihin valmistelukokoonpanoihin.

Lainsäädännön arviointineuvoston toimintaa pitäisi myös kehittää.

“Lainvalmistelussa vaikutusarvioinnin laadun varmistaminen on Suomessa ollut puutteellista. Ministeriöt eivät ole itse olleet aktiivisia laadunvalvojia, eivätkä eduskunnan valiokunnatkaan ole ottaneet voimakkaasti kantaa vaikutusten arviointien to-teutumiseen”, Keinänen ja Pajuoja kirjoittavat.

Lainsäädännön arviointineuvoston perustaminen vuonna 2016 on kuitenkin ollut merkittävä kehitysaskel vaikutusarvioinnin kehittämisessä. Kansainvälisen vertailun perusteella arviointineuvoston institutionaalinen asema voisi olla nykyistä vahvempi.

Kansainvälisesti lainsäädännön arviointineuvostoilla on toimivaltuuksia, joita Suomen neuvostolla ei ole. Eräissä tapauksissa arviointineuvosto voi pysäyttää säädösvalmistelun ja palauttaa säädösehdotuksen ministeriölle lisävalmisteluun tilanteessa, jossa vaikutusten arviointi on puutteellisella tasolla. Tätä ratkaisumallia raportin laatijat harkitsisivat Suomessakin.

Toinen keino parantaa vaikutusten arviointien laatua on arviointineuvoston neuvontaroolin vahvistaminen.

Selvityksen laatijoiden mukaan ministeriöiden säädösjohtamiseen kohdistuu voimakasta kritiikkiä. Usein koetaan, että ministeriön ylimmät virkamiehet eivät pysty tuomaan esiin poliittisille päätöksentekijöille lainvalmistelun realiteetteja. Toisena keskeisenä ongelmana on resurssien puute.

“Säädösjohtamisen kannalta ongelmallista on, että ministeriöiden johtavilla virkamiehillä, kansliapäälliköllä ja osastopäälliköillä ei itsellään ole välttämättä mitään kokemusta lainvalmistelusta. Tästä syystä kaikkiin ministeriöihin tulisi perustaa lainsäädäntöjohtajan tehtävä ja heidän asemaansa tulisi samalla selkeyttää ja vahvistaa”, Keinänen ja Pajuoja näkevät.

Lainvalmistelun ongelmat niin yleisesti kuin vaikutusarvioinneissa tulevat pahimmillaan esiin suurissa ja merkittävissä säädöshankkeissa ja -kokonaisuuksissa. Suurissa hankkeissa korostuvat poliittisen ohjauksen paine ja lainvalmisteluosaamisen haasteet.

Keinänen ja Pajuoja toteavat, että vahva poliittinen ohjaus syrjäyttää helposti keskustelun siitä, mitkä ovat valmisteltavana olevan uudistuksen tosiasialliset vaikutukset.

“Suurten hankkeiden kohdalla on suositeltavaa organisoida säädösvalmistelu ja -johtaminen valtioneuvostotasolla yli ministeriörajojen esimerkiksi komiteavalmisteluna tai ehdotetun valtioneuvoston yhteisen lainvalmisteluresurssin puitteissa. Näin pystyttäisiin paremmin varmistamaan lainsäädäntöhankkeiden toteutuminen yhtäältä vaalikauden aikana ja toisaalta viemään lainvalmistelukokonaisuutta tarvittaessa eteenpäin yli vaalikausien.”

Tarkastusvaliokunta ryhtyy käsittelemään asiaa valmistuneen selvityksen pohjalta ja muodostaa siitä omat johtopäätöksensä.