Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kuka on vuoden urheilija? Toimittajakonkari lyö listan pöytään — ykkösenä sensaationuori

Kuka on vuoden urheilija? Kuuman pohdinnan aihe. Lopputulos niin tai näin, ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen. Tyrkyllä olevista kukaan ei ole itseoikeutettu. Niin tasaveroista on.

Useat urheilutoimittajat pitävät ratakelaaja Leo-Pekka Tähteä ykkösenä. Minä en. Sen vuoksi, että lajiin osanotto on rajoitettu, vaikka voisi olla avoinkin. Tähden saavutukset ovat kyllä mittavat, ja siitä suuri arvostus hänelle.

Hurja kiekkonuorukainen Patrik Laine laukoo NHL-kaukaloissa sellaisia piiskatykin sivalluksia, että Teemu Selännekin hämmästelee. Ehdokkaina ykköspallille ovat muun muassa tennistähtemme, maailmalla sekanelinpelissä ansioitunut Henri Kontinen, pyöräilijä Lotta Lepistö, nyrkkeilijät Mira Potkonen, Eva Wahlström ja Edis Tatli, Antti Ruuskanen ja jokunen muukin.

Tero Pitkämäki toivoi, että parhaan titteliin tulisi päästä paremmalla kuin pronssimitalilla. No, olympiatasolla ei ole tälläkään kertaa pronssia parempaa tarjolla.

Oma listani on kärjen osalta: Patrik Laine, Lotta Lepistö, Henri Kontinen, Edis Tatli, Leo-Pekka Tähti, Mira Potkonen, Eva Wahlström, Krista Pärmäkoski, Kaisa Mäkäräinen, Jenna Laukkanen.

Vuoden joukkueeksi nimeän jääkiekon nuoret kaksikymppiset maailmanmestarit ja vuoden valmentajaksi Tuomas Sammelvuon.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Näin tämä vuoden urheilijan valinta tapahtuu.

Urheilutoimittajilla on valiokunta, joka on nyt poiminut esille mielestään 55 parasta suomalaisurheilijaa, joista UL:n jäsenet valitsevat enintään 10 parasta. Mahdollisuus on valita muitakin omalle listalleen, mutta silloin vaaditaan erikoisperustelut.

Jos joku esimerkiksi nimeää Rukan voittajan Iivo Niskasen tai jonkun muun hiihtäjän kuin Krista Pärmäkosken tai aitajuoksija Oskari Mörön tai keihäänheittäjä Tero Pitkämäen tai formulakuski Valtteri Bottaksen, joiden nimiä ei ole 55 joukossa, vaikkapa keilaaja Joonas Jähin tai biljardin pelaajan Jouni Tähden listalleen, niin on vankat perustelut mainittava.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Ehdotuksien tekijät ovat mahduttaneet valintalistalle 33 urheilulajia. Nyrkkeilijöitä on neljä. Kuten myös yleisurheilijoita, joista kolme on vammaisurheilijaa. Lumilautailijoita. potkunyrkkeilijöitä ja jääkiekkoilijoita, keilailijoita on kustakin lajista kolme. Kahden ehdokkaan lajeja ovat pyöräsuunnistus, ralli, triathlon ja moottoriveneily. Yhden ehdokkaan lajeja ovat raviurheilu, pesäpallo ammunta, thainyrkkeily, tennis, jalkapallo, karate, uinti, kiihdytysajo, pyöräily, ampumahiihto, moottorikelkkailu, paini, moottoripyöräilyn sivuvaunuluokka, hiihto, enduro, formulat. Ringette, purjehdus, tanssiurheilu, jääpallo ja suunnistus.

Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Olympiakomitean rooteliin on nyt valjastettu koko Suomen liikkuminen, kilpaurheilu ja huippujen kilvoittelu. Pidän, enkä ainoana, yhden elimen haukattavaksi liian suurena palana..

OK:n puheenjohtaja Timo Ritakalliolla on laaja vastuun kenttä. Nyt hän on jo aloittanut korostamalla kansalaisten liikuntaa vauvasta isovaareihin ja isomummoihin asti. Hyvä avaus. Tyvestä puuhun noustaan. Liikunnan vaaliminen on kaikkien meidän yhteinen velvoitteemme. Terve sielu terveessä ruumiissa. Korkealle kansan kunto.

OK on ollut viime aikoina tapeetilla. On tuhlattu, ei ole kuunneltu opetusministeriön ohjeistusta. On vajottu urheilullisesti alimpaan monttuun. Johtajat kylpevät hyvinvoinnissa, suuri osa ammattiurheilijoista toimeentulonsa köyhyysrajoilla.

Tein 1960-luvulla televisioon suorat lähetykset kolmesta olympiavoittajasta Hannes Kolehmaisesta (1899—1966), Albin Stenroosista (1889—1971) ja Matti Järvisestä. Yhteiskunta oli pitänyt jokaisen jatkoelämästä kunnioitettavasti huolen. Toisin on tänään. Esimerkkinä vaikkapa Toni Nieminen. Tämäkin asia tulisi saattaa kuntoon. Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

OK on uudistunut, mutta oikeistopolitiikka ei ole miksikään muuttunut. Yhäkään urheilustamme ei ole haluttu koko kansan yhteistä. Suomi täyttää 100 vuotta tunnuksella yhdessä. Urheilussa tuo käsite ei ole koskaan sopinut maamme oikeistolle. Valta on ollut kaiken aikaa tärkeintä. Työväen urheiluseuroja on erotettu ja lakkautettu. Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

Urheilussakin ansioitunut demaripoliitikko ei kelpaa koska on poliitikko. Mutta kokoomuspoliitikko kelpaa koska ei muka ole poliitikko. Esimerkkinä vaikkapa nimet työläisolympiavoittaja rinulisti Väinö Leskinen ja Kaj Hagelberg. Olympiaosanottajaksi Roomaan 1960 (EM Olli Mäki) ei kelvannut kun ei suostunut allekirjoittamaan porvarijohtajien jäsenyysmääräystä, Ei kelvannut vaikka itse UKK taivutteli porvareita urheilun kannalle. Valtionapuja on evätty työväen urheilulta. Ja niin edespäin. Ei suinkaan urheilumme parhaaksi. Vaan vallan vuoksi.

Suunnanmuutokset ovat tuiki tähdelliset. Sitä oikeudenmukaisuutta Suomen urheilu tarvitsee. Odotukset OK:n uuden puheenjohtajan suuntaan ovat suuret. Toivottavasti hänellä entisenä suunnistajana ovat piirut kohdallaan.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

”Suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne” – kunnallisvaalien jälkitunnelmissa soi Winner takes it all

SDP:n kunnallisvaalimenestystä pohdittaessa on nähtävissä kaksi koulukuntaa.

Toisen mukaan puolue selviytyi voittajana, kun vertailukohtana käytetään vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Toisen näkökannan mukaan ääniosuuden hienoinen lasku oli tappio edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna, kun otetaan huomioon se, että oppositioasemasta käsin olisi pitänyt pystyä parempaan suoritukseen.

Kunnallisvaaleja voi verrata vain edellisiin vastaaviin vaaleihin ja sen vuoksi kyseessä ei ollut taas kerran torjuntavoitto, vaan ilmeinen tappio. Paljon ei lohduta se, että keskusta saavutti huonoimman vaalituloksen toisen maailmansodan jälkeen.

Kunnasta toiseen tulokset vaihtelevat tosin selvästi. Muun muassa Vantaalla ja Tampereella noustiin niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämä johtui suurelta osin onnistuneesta ehdokasasettelusta; Antti Lindtman, Sanna Marin ja Lauri Lyly vetivät mukanaan tuntuvan joukon puoluetovereita.

Helsingissä vaalitulokseen vaikutti varmaan pormestarivaali ja Jan Vapaavuoren saama huikea äänimäärä. Myös Tuula Haatainen keräsi aivan kunniallisen äänipotin ja ehdolla olleet kansanedustajat selviytyivät kuivin jaloin ja Eero Heinäluoma jopa hyvin.

Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla.

Näissä vaaleissa toteutui urheilussa ja liikemaailmassa tuttu ”winner takes all”-ilmiö.  Voittajat rohmuavat suurimman osan äänistä, maineesta ja rahasta. Muut jäävät mopen osalle, vaikka vaaleille onkin tunnusomaista, että voittajat vetävät mukanaan myös vähemmän onnekkaita. Tämä ilmiö näkyi myös Turussa, jossa oli ehdokkaina peräti kolme puoluejohtajaa ja Espoossa, jossa valituiksi tulivat kaksi istuvaa ministeriä.

Kuitenkaan ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että Helsingissä vaalit menivät SDP:n kannalta penkin alle. Tuloksena oli kolmen prosenttiyksikön tappio ja historiallisesti käsittämätön alhainen 13.8 prosentin ääniosuus.

Luonnollisesti voidaan syitä etsiä valtakunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi puoluejohto ei asettanut vaaliteemoja tavalla, jolla olisi ollut vastakaikua Helsingissä. Myös entinen ja nykyinen puoluesihteeri menestyivät vaaleissa vaatimattomasti. Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla. Olisi kuitenkin itsensä pettämistä mennä piiloon valtakunnallisten tekijöiden taakse.

Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Mielestäni suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne. Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Monet niistä, jotka olivat radikaaleja 1960-ja 1970-luvuilla ovat edelleenkin päättämässä asioista (ja on niitä ikätovereita muissakin puolueissa; Kanerva, Kääriäinen, Pekkarinen, Puska jne.). Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa; niin kauan kuin ääniä riittää, niin ehdolla voidaan hyvin olla. On kuitenkin hyvä huomata, että tämä vääristää myös puolueen asialistaa, sillä jokaisella ikäluokalla on omat mielenkiintonsa kohteet ja ne muuttuvat vain osittain vuosien mittaan.

Helsingissä SDP:n ehdokkailla on edessään tietty paradoksi. Puoluekokouksessa piirillä oli ehkä eniten nuoria ja erityisesti naisedustajia. He esiintyivät myös näkyvästi ja edukseen itse puoluekokouksessa. Monet heistä olivat ehdolla myös kunnallisvaaleissa, mutta äänisaalis jäi poikkeuksetta vähäiseksi. Ainoa poikkeus on Eveliina Heinäluoma, joka keräsi ääniä osaksi sukunimellään. Huono vaalimenestys koskee myös nuoria miesehdokkaita. Heistä ei yksinkertaiseksi ole ollut äänien kerääjiksi ja näkyviin kunnallisiin luottamustehtäviin sitten Osku Pajamäen.

Nuorten naisten menestyksen puolueen sisäisessä jäsenäänestyksessä saattaa selittää äänestysmenettely. Riittää, kun kohtuullinen määrä nuoria ehdokkaita, ehkä keskinäisen sopimuksen perusteella, äänestää toisiaan jäsenäänestyksen kärkisijoille. Kuitenkin huvenneen jäsenkunnan ja laajemman äänestäjäkunnan yhteys näyttää kadonneen, samoin kuin kyky tehdä todellista politiikkaa ja innostaa nuoria uurnille.

Kun vihreät surutta – ja kieltämättä epärehellisesti – kannattivat ja vastustivat samanaikaisesti kaupungin yleiskaavaa ja Malmin lentokenttää, niin ainakin minulle jäivät demareiden yleinen linja ja henkilökohtaiset tavoitteet epäselviksi. Näkyivätkö todella puolueen linjat esim. koulutuspolitiikassa?

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa.

Lahden puoluekokouksessa Sdp:lle valittiin poikkeuksellisen nuori ja päteväkin puoluetoimikunta. Mutta missä näkyy sen alkuvaiheen työ? Kaikissa puolueissa, SDP mukaan lukien, politiikka keskittyy liikaa puheenjohtajan ympärille. Nyt olisi myös varapuheenjohtajien ja puoluetoimikunnan aika terästäytyä ja ryhtyä ajamaan oman piirin etujen sijasta myös valtakunnallista politiikkaa.

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa. Ei julkisuudessakaan esiintyviä erimielisyyksiä pidä karttaa.  Se antaa itse asiassa kuvan moniäänisestä ja dynaamisesta puolueesta, johon voivat samaistua muutkin kuin eläkeläisetkin.

Peter Söderströmin tuoreen tutkimuksen mukaan SDP:n kannattajat ovat eniten jakautuneet eri yhteiskuntaluokkiin. Nyt olisi aika puhua monella äänellä ja tavalla, joka vetoisi ainakin useimpiin heistä.

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Hallituksen havahduttava lepotilastaan EU-pöydissä

Keskustelussa EU:n uudistumiseksi Suomen tulee olla aktiivisen aloitteellinen. EU:n kehittäminen tulee perustua kolmelle toisiaan tukevalle pilarille. EU on arvoyhteisö, taloudellinen yhteisö ja sosiaalinen yhteisö. Jotta EU saa kansalaisten suuremman hyväksynnän eikä EU:ta koeta eliitin projektina, on työllisyys- ja sosiaalisten asioiden yhteinen ratkaiseminen nostettava työlistalle.

Tosiasiallisesti Euroopan taloudellista, kasvuun liittyviä ongelmia ei pystytä ratkaisemaan ilman muun muassa palkansaajien muutosturvan vahvistamista työelämässä, osaamisen jatkuvaa kehittämistä ja sosiaalisen turvan ja kannustimien kehittämistä.

Erityisesti kasvun, työllisyyden, osaamisen, työelämän murroksen ja sosiaalisen turvan vähimmäistason nostamiseksi.

Suomi voi nousta muun muassa kiertotalouden- ja jakamistaloudessa Euroopan kärkimaaksi ja tutkimus- ja tuotekehityspanostuksella houkuttelevaksi uuden työn sijoituspaikaksi.

EU on tulevaisuutensa suhteen hämmennyksen keskellä, nyt pienikin maa – kuten Suomi – voi rakentavilla aloitteilla saada vastakaikua EU-pöydissä. Nyt hallituksen linja on liian odotteleva ja kyky uusien avausten tekemiseen on lepotilassa.

Komission on tarkoitus antaa esityksenä sosiaalisten oikeuksien kehittämisestä. Nyt on Suomella mahdollisuus ja oikea hetki työn murroksen merkityksen, teknologisen kehityksen, digitalisaation, robotisaation, tekoälyn ja automatisaation keskellä nostaa toimenpiteet, jolla palkansaajien edellytykset ja valmiudet pysyä muutoksen mukana. Ilman vahvaa panostusta työelämän osapuolten yhteistyöhön, koulutukseen ja muutosturvallisuuden yhdistäviin politiikkavalintoja kaikki ei pysy mukana.

Sopimusten yleissitovuus on hyvä lukko vähentää epätervettä kilpailua ja alipalkkausta.

Suomen palkansaajajärjestöt ovat esittäneet punnittuja ja konkreettisia esityksiä EU:n ja Emun ns. sosiaalisten pilarin vahvistamiseksi. Sipilän hallituksen tulisi ottaa niitä mukaan laatiessaan Suomen konkreettisia tavoitteita.

Ei ole hyvä, että mennään siitä missä aita on matalin, vaan nyt on työelämän turvan uudistamisen aika. Se on tärkeä myös kasvun ja tuottavuuden nostamiselle. Työmarkkinoilla tarvitaan reiluja pelisääntöjä työsuhteen vähimmäisehdoista myös lähetettyjen työntekijöiden kohdalla. Sopimusten yleissitovuus on hyvä lukko vähentää epätervettä kilpailua ja alipalkkausta.

EU-maissa sosiaaliturvajärjestelmät poikkeavat toisistaan ansioperusteista – perusturvaa ja työperusteisuudesta asumisperusteiseen turvaan.  Työvoiman turvallisen liikkuvuuden tukemiseksi tarvitaan sosiaaliturvan koordinaatiota, vaikka sosiaaliturvaa koskevat ratkaisut tehdään kansallisesti. Esimerkiksi siinä, miten lähtömaan ja työntekomaan työttömyysturvan saanti yhteensovitetaan.

Kaikkia EU-maita koskevat työsuhteiden muutokset ja erityisesti yksinyrittäjien ja itsensä työllistäjien osuuden kasvu. Olisi perusteltua laatia yhteinen vähimmäisnormisto – joko direktiivi tai eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen välinen sopimus näistä pelisäännöistä.

Työaikadirektiivi on jämähtänyt liian pitkäksi aikaa jumiin. Uudistus on tarpeen. Eurooppa-tason työ nuorten koulutus- ja työllisyysmahdollisuuksien parantamiseksi on EU:n rakentamista. SDP:n uusi nuorisotakuun ohjelma voi antaa myös uusia eväitä eurooppalaisen nuorisotakuun kehittämiselle. Suomen tulisi olla tässä asiassa aktiivinen, koska Suomen nuorisotakuumalli oli keskeinen esimerkki eurooppalaisen nuorisotakuun rakentamisessa.

Suomen muutosturvamalli voi toimia hyvänä esimerkkinä eurooppalaisen muutosturvamallin kehittämiselle.

EU:ssa tulee valmistella kattava ja uusi työsuojelustrategia, jossa työturvallisuus ja henkisen työsuojelun- ja jaksamisen haasteisiin vastataan. Rakennemuutoksen ennakoimiseksi tarvitaan eurooppalaisia pelisääntöjä. Muutosturvamallin kehittämiseksi Suomen muutosturvamalli voi toimia hyvänä esimerkkinä eurooppalaisen muutosturvamallin kehittämiselle.

EU:n tulevaisuuden kilpailukyky voidaan varmistaa vain huolehtimalla työvoiman korkeasta osaamisesta ja panostamalla korkean jalostusarvon vientituotteiden kehittämiseen.

Tutkimus-, tuotekehitys- ja koulutusyhteistyöllä on unionissa pitkät perinteet, ja esimerkiksi Erasmus–ohjelman puitteissa miljoonilla eurooppalaisilla nuorilla on ollut mahdollisuus opiskella toisessa EU-jäsenvaltiossa.

Britannian EU-eron myötä herää kuitenkin epävarmuus tutkimushankkeiden rahoituksesta ja yhteistyön jatkumisesta. Opiskelijoiden ja tutkijoiden vapaa liikkuvuus Euroopassa on säilytettävä ja tutkimusohjelmien rahoitus turvattava myös Britannian EU-eron jälkeen.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Ajavatko Ferrarit jo Mersujen ohi?

Suomi on jälleen urheilun tähtitaivaalla. Nastolan nopea kuski Valtteri Bottashan meidät sinne sompaili Bahrainin F1-osakilpailun paalupaikallaan. Mutta varsinainen ajoparemmuus ratkotaan useamman kymmenen kierroksen kisassa. Siinä me suomalaiset emme pitkään aikaan ole olleet ykköspallilla. Alemmilla korokkeilla kylläkin. Kuten nytkin. Bottas jo toisen kerran Mersullaan kolmas, kun kolme kisaa on käyty.

Italialainen Ferrari on astunut pahasti Mersujen varpaille tällä kaudella. Sebastian Vettel on ajaja, joka on ohittanut Lewis Hamiltonin. Toinen Ferrarikuski Kimi Räikkönen on neljäntenä.

Ainakin toistaiseksi. Enää ei ole yksitoikkoista Mersu-vauhtia. Formulakisoissa vauhti on tärkein, mutta varikkokäynneillä on oma taktiikkamerkityksensä rengasvaihtoineen ja ajankohtineen.

***

Presidentti Tarja Halonen on suuri liikunnan ystävä. Hakaniemen torilla hän kysyi tuttavansa, vuosien takaisen maajoukkuekoripalloilijan Sirkka ”Tipsu” Murasen liikuntakuulumisia.

Kuultuaan, että näillä naisilla on edelleenkin kerran viikossa Kisahallissa treenit, niin Tarja kyseli kehtaisiko hänkin tulla mukaan kun hän on niin huono koripalloilija. Tottakai, siellähän sinä kehityt, houkutteli Tipsu.

Jo seuraavalla viikolla presidentti ilmestyikin Kisahallin pukusuojaan ja sieltä kentälle kehittymään. Muistamme koripallosta puhuttaessa, että Tarjan puoliso Pentti Arajärvi on toiminut myös Koripalloliiton puheenjohtajana.

Urheilu- ja liikuntapiireissäkin kasvanut Jan Vapaavuori valittiin äänivyöryllä Helsingin pormestariksi. Tämä tietänee toivottavasti sitä, että nyt helsinkiläiset tulevat kiinnittämään entistä paremmin huomionsa kehonsa kuntoiluun.

Hyvä näin! Ja liikunnalliset onnittelut Jannelle!

***

Ranskalainen aatelismies parooni Pierre de Coubertin herätti olympia-aatteen uudelleen henkiin 1800-luvun lopussa. Tarkoituksena oli luoda harrastustoimintaa ihmisille, joilla oli aikaa urheilla vapaa-aikanaan pyyteettömästi iloa itselleen tuottaen ja korvauksetta kilpailla toisiaan vastaan.

Tältä pohjalta kisailu lisääntyi. . Amatööriyttä vaalittiin tunnontarkasti aina Helsingin olympialaisiin 1952 asti. Erikoisen tarkka oli amerikkalainen olympajohtaja Avery Brundage. Mutta raha voitti sittemmin lopullisesti ja nykyiset olympiakisat pyörivätkin pääosin rahan sanelussa.

Eivät vain urheilun huiput vaan myös liikkeen johtajat kylpevät rahoissa. Kuten tuleva olympiakomiteamme toimitusjohtaja. Menossa on valintaprosessi. Ehdokkaina on EM-kisojen taloustappiollinen Antti Pihlakoski, Lahden MM-hiihtojen Janne Leskinen sekä kansainvälisen ja ison voimistelutapahtuman Maria Laakso, joka teki kisoista plussatuloksen.

Kun olympiarenkaidemme tärkein tehtävä tulevan toimarin toimenkuvassa on talous, niin kuka näistä valitaan? Komitean puheenjohtajana on talouselämän iso vaikuttaja Timo Ritakallio.

***

Suomen urheilu saa piristävää elixiiriä maahanmuuttajista sekä osto- ja vuokrapelaajista eri lajien joukkueisiin. Menestyskin riippuu aika paljon siitä minkälaiset kaupat ja värväykset on osattu tehdä. Pelisilmää pitää myös ostajien taitaa.

Jalkapallon alkaneessa Veikkausliigassa on runsaasti ulkolaisia pelaajia. Osa heistä on jo Suomen kansalaisia ja siten maajoukkuekelvollisia. Niin maajoukkueessamme kuin seuroissakin nämä pelaajat ovat osaamistasoltaan sieltä parhaasta suomalaisesta päästä.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään menestyksen mittapuu kansainvälisittäin. Kun tiedetään, etteivät isot setelit liiku Suomen seuroissa, niin niillä rahoilla ei myöskään osteta lajin maailman huippuja palkkatöihin Suomeen. Kun rahalla on nykyään urheilussakin taivaallinen voima, niin luokkaerotkin ovat sen mukaisia.

Koripallossa useimmat ulkolaiset palkkasoturit ovat niinikään vain keskitasoa. Jääkiekko on pieni laji, mutta senkin piirissä häärii runsaasti kaupan olevia NHL-kaukaloista eläkkeelle siirtyneitä pelimiehiä. Lentopallokin ostaa ja vuokraa jonkinverran ulkolaista työvoimaa, Salibandy pärjää pitkälle made in Finland pelaajilla. Samoin käsipallo.

Tärkeintä silti on, että pallo pyörii.

***

Jääkiekon MM-valmentajallamme Lauri Marjamäellä on huolia. Paitsi tähän astinen kolkko taival, tappio jopa Tanskalle, niin nyt MM-kisat eivät kiinnosta Lainetta, Barkovia, Ristolaista eikä Jokista. Myöskään koko NHL:n organisaatio ei päästä MM-kisoihin niitä pelaajia, jotka kamppailevat seurojensa pleijareissa. Joukossa on eri maiden potentiaalisia MM-pelaajia.

Edessä siis kovin tynkäiset kisat. Kaikitenkin kyseessä on laji, mikä on pieni maailmalla, mutta hallitsevan iso Suomessa. Suomen nuorilla pyyhkii hyvin junnuiässä, mutta sen jälkeen Suomella ei niinkään. Miksi?

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Joensuusta.

Sote-uudistus, hyppy tuntemattomaan

Poliittisen päätöksenteon pitäisi perustua mahdollisimman paljon tieteelliseen tutkimusnäyttöön. Kaikista asioista ei kuitenkaan löydy tutkittua tietoa ja siksi myös asiantuntijoiden konsensuslausunnot voidaan katsoa perustelluksi näytöksi. Kolmantena näytön muotona ovat arjessa testatut ja toimiviksi havaitut käytännöt.

Nykyisen hallituksen monia esityksiä voidaan kritisoida erityisesti (tutkimus)näytön puutteesta. Sote-uudistus on erinomainen esimerkki siitä. Keskusta ja kokoomus sopivat keskenään yön pimeinä tunteina, että keskusta saa maakuntauudistuksen ja kokoomus valinnanvapauden. Tämän ideologisista lähtökohdista syntyneen neuvottelusopimuksen perusteella hallitus lähti viemään eteenpäin yhteiskunnallisesti erittäin merkittävää uudistusta.

Prosessin aikana on tullut selväksi, ettei hallituksen valinnanvapausmallille löydy tutkimusnäyttöä eikä myöskään puolustajia asiantuntijoista. Myös lausuntokierrokselta saadut palautteet valinnanvapauslainsäädännöstä olivat murskaavat.

Hallituspuolueet ovat kuitenkin ideologisesti kiinnittyneet sopimukseensa, eikä niistä kukaan voi myöntää, että pieleen menee. Kokoomus on sanonut, ettei tule maakuntauudistusta ellei tule valinnanvapautta. Keskusta ei voi luopua vuosien unelmastaan, vaikka monet keskustalaiset eivät välittäisi valinnanvapaudesta. Perussuomalaiset tyytyvät kaikkeen, kunhan saavat pysyä hallituksessa. Uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovat tyystin unohtuneet!

Hallitus vie meitä kohti suurta sote-laboratoriokoetta, jonka lopputuloksesta ei tiedä kukaan.

Näin hallitus vie meitä kohti suurta sote-laboratoriokoetta, jonka lopputuloksesta ei tiedä kukaan. Pahimmillaan toteutuvat monien asiantuntijoiden kauhuskenaariot: integraatio ja eheät palveluketjut jäävät toteutumatta, terveyserot ja kustannukset kasvavat sekä byrokratia lisääntyy.

Nyt olisi aika palata alkuperäisiin tavoitteisiin. Toivottavasti nyt kuntavaalien jälkeen hallituksellakin on rohkeutta myöntää, että pakkoyhtiöittäminen ei ole oikea tapa ratkaista sosiaali- ja terveydenhuollon nykyongelmia.

Maakunnissa tiedetään parhaiten alueen tarpeet ja tilanteet, joten niiden tulee saada itse päättää, miten haluavat sosiaali- ja terveyspalvelunsa järjestää!

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Joensuusta.

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja.

SDP tarvitsee uusia eväitä, raikasta uudistuspolitiikkaa ja annoksen rohkeutta

Vaalit on käyty ja on aika analysoida tulosta. Valtakunnallisesti SDP sijoittui toiseksi ja kannatusta tuli 19,4 %. Tätä ei voi pitää voittona, vaikka viime kuntavaaleista 10 000 ääntä tulikin lisää. Myös äänioikeutettujen määrä on noussut 90 000:lla. Yhteiskunnallinen tilanne on myös varsin eri nykyään. Asiat on aina laitettava perspektiiviin, vaikka se tekisikin totuudesta epämiellyttävän. SDP oli ainoa vaalit hävinnyt oppositiopuolue.

Ensinnäkin edellisten kuntavaalien aikaan SDP oli hallituksen valtiovarainministeripuolueena kantamassa vastuuta vaikeista ajoista. Toisena on nostettava esiin perussuomalaisten romahdus viime vaaleista. Puolue menetti 80 000 ääntä. Kolmantena on mainittava nykyisen hallituksen politiikka: sote-uudistus huolettaa monia, työmarkkinapäätöksien jyrääminen heikensi monen työntekijän asemaa sekä muun muassa koulutukseen ja opintotukeen ajetut massiiviset leikkaukset ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi närää. Neljäntenä asiana huomionarvoista on SDP:n kohtalaisen hyvin onnistunut ehdokasasettelu 2017 kuntavaaleissa: kokoomuksen ehdokasmäärä laski meitä selvästi enemmän.

Nämä kaikki ovat asioita, joiden vaikutus voisi potentiaalisesti olla positiivinen demareille. Silti kannatusmuutoksemme on miinusmerkkinen.

Vakuuttava selitys ei ole Helsingin pormestarivaalin asetelma. Se ei näyttänyt esimerkiksi vasemmistoliittoa haittaavan. Taustalla on paljon laajemmat syyt. On syytä tunnustaa, että SDP tarvitsee uusia eväitä. Jos kaikki olisi täysin kunnossa ja tulevaisuuden visiomme kirkas, olisimme voittaneet nämä vaalit selvästi. Yksittäisiä hienoja voittoja saimme toki muun muassa Porissa, Raumalla, Lahdessa, Kemissä ja Rovaniemellä.

Jos kaikki olisi täysin kunnossa ja tulevaisuuden visiomme kirkas, olisimme voittaneet nämä vaalit selvästi.

Vihreät ovat kuitenkin näiden vaalien kiistaton voittaja. Vihreät nosti valtakunnallisesti äänimääränsä viime vaalien 213 000:sta 319 000:een. Se on aikamoinen tulos ja tapahtui monella paikkakunnalla demareiden kustannuksella. Eräs kaverini kommentoikin mielestäni osuvasti: Vihreät ovat liberaaleja sosialidemokraatteja. Tämän on viimein herätettävä meidät ajattelemaan. Kuntavaaleissa vihreät antoi meille tasoitusta noin 36 00 henkilöä lyhyemmällä ehdokaslistalla, mutta eduskuntavaaleissa tasoitusta ei enää tule.

Toivoa tulevaisuudesta antaa hieno sukupolvi nuoria tekijöitä, joiden luotan kantavan vastuuta kunnissa ympäri maan. Nuoria valtuutettuja valittiin kutakuinkin saman verran kuin viimeksi ja moni teki upeita tuloksia. Kuten puoluekokouksessakin näimme: SDP:ssa on käynnissä upea nuorten esiinmarssi. Siitä se ei jää kiinni.

Asiat perspektiiviin – SDP tarvitsee uusia eväitä.

On kuitenkin tunnustettava tosiasiat. SDP tarvitsee uusia eväitä, raikasta uudistuspolitiikkaa ja annoksen rohkeutta, jotta menestymme tulevaisuudessa.

Suomi, hyvinvointivaltio ja liberaali demokratia tarvitsevat tulevaisuuteen katsovan, tosiasiat tunnustavan ja uudistavan SDP:n. Tuloksesta on vedettävä rehelliset johtopäätökset.

 

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja.