Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kuka on vuoden urheilija? Toimittajakonkari lyö listan pöytään — ykkösenä sensaationuori

Kuka on vuoden urheilija? Kuuman pohdinnan aihe. Lopputulos niin tai näin, ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen. Tyrkyllä olevista kukaan ei ole itseoikeutettu. Niin tasaveroista on.

Useat urheilutoimittajat pitävät ratakelaaja Leo-Pekka Tähteä ykkösenä. Minä en. Sen vuoksi, että lajiin osanotto on rajoitettu, vaikka voisi olla avoinkin. Tähden saavutukset ovat kyllä mittavat, ja siitä suuri arvostus hänelle.

Hurja kiekkonuorukainen Patrik Laine laukoo NHL-kaukaloissa sellaisia piiskatykin sivalluksia, että Teemu Selännekin hämmästelee. Ehdokkaina ykköspallille ovat muun muassa tennistähtemme, maailmalla sekanelinpelissä ansioitunut Henri Kontinen, pyöräilijä Lotta Lepistö, nyrkkeilijät Mira Potkonen, Eva Wahlström ja Edis Tatli, Antti Ruuskanen ja jokunen muukin.

Tero Pitkämäki toivoi, että parhaan titteliin tulisi päästä paremmalla kuin pronssimitalilla. No, olympiatasolla ei ole tälläkään kertaa pronssia parempaa tarjolla.

Oma listani on kärjen osalta: Patrik Laine, Lotta Lepistö, Henri Kontinen, Edis Tatli, Leo-Pekka Tähti, Mira Potkonen, Eva Wahlström, Krista Pärmäkoski, Kaisa Mäkäräinen, Jenna Laukkanen.

Vuoden joukkueeksi nimeän jääkiekon nuoret kaksikymppiset maailmanmestarit ja vuoden valmentajaksi Tuomas Sammelvuon.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Näin tämä vuoden urheilijan valinta tapahtuu.

Urheilutoimittajilla on valiokunta, joka on nyt poiminut esille mielestään 55 parasta suomalaisurheilijaa, joista UL:n jäsenet valitsevat enintään 10 parasta. Mahdollisuus on valita muitakin omalle listalleen, mutta silloin vaaditaan erikoisperustelut.

Jos joku esimerkiksi nimeää Rukan voittajan Iivo Niskasen tai jonkun muun hiihtäjän kuin Krista Pärmäkosken tai aitajuoksija Oskari Mörön tai keihäänheittäjä Tero Pitkämäen tai formulakuski Valtteri Bottaksen, joiden nimiä ei ole 55 joukossa, vaikkapa keilaaja Joonas Jähin tai biljardin pelaajan Jouni Tähden listalleen, niin on vankat perustelut mainittava.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Ehdotuksien tekijät ovat mahduttaneet valintalistalle 33 urheilulajia. Nyrkkeilijöitä on neljä. Kuten myös yleisurheilijoita, joista kolme on vammaisurheilijaa. Lumilautailijoita. potkunyrkkeilijöitä ja jääkiekkoilijoita, keilailijoita on kustakin lajista kolme. Kahden ehdokkaan lajeja ovat pyöräsuunnistus, ralli, triathlon ja moottoriveneily. Yhden ehdokkaan lajeja ovat raviurheilu, pesäpallo ammunta, thainyrkkeily, tennis, jalkapallo, karate, uinti, kiihdytysajo, pyöräily, ampumahiihto, moottorikelkkailu, paini, moottoripyöräilyn sivuvaunuluokka, hiihto, enduro, formulat. Ringette, purjehdus, tanssiurheilu, jääpallo ja suunnistus.

Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Olympiakomitean rooteliin on nyt valjastettu koko Suomen liikkuminen, kilpaurheilu ja huippujen kilvoittelu. Pidän, enkä ainoana, yhden elimen haukattavaksi liian suurena palana..

OK:n puheenjohtaja Timo Ritakalliolla on laaja vastuun kenttä. Nyt hän on jo aloittanut korostamalla kansalaisten liikuntaa vauvasta isovaareihin ja isomummoihin asti. Hyvä avaus. Tyvestä puuhun noustaan. Liikunnan vaaliminen on kaikkien meidän yhteinen velvoitteemme. Terve sielu terveessä ruumiissa. Korkealle kansan kunto.

OK on ollut viime aikoina tapeetilla. On tuhlattu, ei ole kuunneltu opetusministeriön ohjeistusta. On vajottu urheilullisesti alimpaan monttuun. Johtajat kylpevät hyvinvoinnissa, suuri osa ammattiurheilijoista toimeentulonsa köyhyysrajoilla.

Tein 1960-luvulla televisioon suorat lähetykset kolmesta olympiavoittajasta Hannes Kolehmaisesta (1899—1966), Albin Stenroosista (1889—1971) ja Matti Järvisestä. Yhteiskunta oli pitänyt jokaisen jatkoelämästä kunnioitettavasti huolen. Toisin on tänään. Esimerkkinä vaikkapa Toni Nieminen. Tämäkin asia tulisi saattaa kuntoon. Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

OK on uudistunut, mutta oikeistopolitiikka ei ole miksikään muuttunut. Yhäkään urheilustamme ei ole haluttu koko kansan yhteistä. Suomi täyttää 100 vuotta tunnuksella yhdessä. Urheilussa tuo käsite ei ole koskaan sopinut maamme oikeistolle. Valta on ollut kaiken aikaa tärkeintä. Työväen urheiluseuroja on erotettu ja lakkautettu. Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

Urheilussakin ansioitunut demaripoliitikko ei kelpaa koska on poliitikko. Mutta kokoomuspoliitikko kelpaa koska ei muka ole poliitikko. Esimerkkinä vaikkapa nimet työläisolympiavoittaja rinulisti Väinö Leskinen ja Kaj Hagelberg. Olympiaosanottajaksi Roomaan 1960 (EM Olli Mäki) ei kelvannut kun ei suostunut allekirjoittamaan porvarijohtajien jäsenyysmääräystä, Ei kelvannut vaikka itse UKK taivutteli porvareita urheilun kannalle. Valtionapuja on evätty työväen urheilulta. Ja niin edespäin. Ei suinkaan urheilumme parhaaksi. Vaan vallan vuoksi.

Suunnanmuutokset ovat tuiki tähdelliset. Sitä oikeudenmukaisuutta Suomen urheilu tarvitsee. Odotukset OK:n uuden puheenjohtajan suuntaan ovat suuret. Toivottavasti hänellä entisenä suunnistajana ovat piirut kohdallaan.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Olympialaiset tuo hauskoja muistoja mieleen: ”Ihan hyviä ketsupilla” – vastasi Toni Nieminen ranskalaistoimittajan kysymykseen

Citius, altius, fortius. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Olympialaiset on elämää suurempi näytelmä. Se ylittää rajoja. Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto. Suosii suomalaisia. Vaikkakin elämme voittoja ikävöiden. Sentit ja sekunnit ovat vain osa olympiahenkeä. Mitkä spektaakkelit ovatkaan kisojen avajaiset ja päättäjäiset. Urheilu yhdistää ja pyrkii tarjoamaan sovinnon kättä toinen toisillemme

Urheilu on politiikkaa. Kuten nyt Korean niemimaalla. Kahtia jaettu kansa löi kättä toisilleen urheilun avulla. Suurenmoista. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet. Kisojen rakentaminen on vaatinut kansalaisilta paljon. On onnistuttu. Eri maiden kulttuurit ovat kohdanneet.

Eipä silti, urheilu on monille totista vääntöä, kansallisuuskysymys pulpahtaa usein pinnalle ja yksilöillä kiehahtaa joskus totiseksi torvensoitoksi. Mutta sehän on vain elämää, ymmärrettävää menoa.

Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin.

Korean kisoja on vielä jäljellä tämä viikko. Puolitoista viikkoa on jo eletty. Suomella on kolme pronssia. Krista Pärmäkoski on tuonut niistä kaksi ja Enni Rukajärvi yhden. Siis naisemme. Upeaa. Muilla ei suksi ole sujunut toivotusti.

Pohjolan kaksi naapuriamme Ruotsi ja Norja ovat sensijaan olleet mahtimaita. Suomen urheilu ontuu ja ontuu pahastikin. Syitä etsitään, tehdään jotain tai ei osata tehdä tuloksellisia ratkaisuja. Nykypäättäjät eivät ymmärrä vetäytyä ja tunnustaa osaamattomuuttaan.

Korean talvikisojen mitaliemme määrän kartuttamistoive elää, mutta mitä huominen tuokaan tullessaan? Mika Poutala (tänään 500 metrillä neljänneksi jäänyt) on sprintterinä maailman huipputasolla. Krista Pärmäkoskella on jäljellä yksi lempilajeistaan. Iivo Niskanen on arvoitus viidelläkympillä, mutta molemmilla lätkäporukoillamme on yhä saumansa mitalitasolle. Myöskään yhdistetyn Eero Hirvosta eikä Ilkka Herolaa sovi unohtaa.

Yleisradio on kuunnellut kansan ääntä ja satsannut kisojen katsottavuuteen mallikkaasti. Tarjontaa tulee monilta kanavilta niin tässä ja nyt kuin arkistojen aarteita penkoenkin. YLE ansaitsee suuret kiitokset asiantuntemuksella tekemästään tarjonnastaan.

Hauskaa oli myös kuulla, mitä kaksinkertainen 16-vuotias mäen kultamitalisti Toni Nieminen vastasi 1992 ranskalaistoimittajan kysymykseen, mitä hän pitää ranskalaisista (tarkoitti ihmisiä):

– Ihan hyviä ketsupilla.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa.

Täällä Suomessa Helsingin IFK on esimerkin näyttäjä, miten ymmärretään seuran mahdollisuudet ja halu toimia yhteiskunnan toimintojen rakentajana laajemminkin. Seura on aloitteellinen monipuolisten rakennusten aikaansaamisessa. Myös sen järjestämissä urheilukilpailuissa muistetaan sotiemme veteraaneja, vammaisia ja oman seuran menneitä urheilusankareita.

HIFKssa ymmärretään, että urheilu on yhteiskunnallista toimintaa avarassa mielessä.

Tämä tie on hyvä esimerkki siitä, miten itse urheilulajia markkinoidaan. Lätkä on myös oivaltanut sirpaloida ottelunsa televisioon lähes jokaiselle päivälle, joten se on aina katsottavissa.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Tuoko varhaiskasvatus apua lukutaidottomuuteen?

Hallitus on antamassa esitystä varhaiskasvatuksen laadun nostamiseksi. Ajatus on kannatettava.

Laatua nostetaan kiristämällä lastentarhanopettajien pätevyysvaatimuksia. Tulevaisuudessa opettajaksi kelpaa vain kasvatustieteiden kandidaatti. Tällä hetkellä lastentarhanopettajilla voi olla myös sosionomin tutkinto.

Tarkoitus on, että vuonna 2030 henkilökunnasta 2/3 on suorittanut korkeakoulututkinnon ja 1/3 ammatillisen lastenhoitajan tutkinnon. Tällä hetkellä yliopistokoulutuksen saaneista lastentarhanopettajista on pulaa. Ala on huonosti palkattu, maisterit hakeutuvat muualle. Toivoa sopii, että varhaiskasvatukseen suunnattu sosionomitutkinto on tulevaisuudessa yhtä suosittu kuin nyt, vaikka nimike ei enää olekaan lastentarhanopettaja. Jollei näin ole, olemme hyvistä suunnitelmista huolimatta pulassa. Päiväkodeissa pelätään, että uutta yliopistokoulutettua maisterisväkeä ei ennätetä saada eläkkeelle lähtevien nykyisten lastentarhanopettajien tilalle.

Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Ministeri Sanni Grahn-Laasonen rinnastaa varhaiskasvatuksen uudistuksen aikanaan tehtyyn koulutusjärjestelmän uudistukseen, jossa opettajaseminaarit vaihdettiin yliopistoihin. Muutos oli aikoinaan hyvä, mutta taso horjuu nyt. Toivoa sopii, että varhaiskasvatuksen uudistus parantaisi lasten mahdollisuuksia peruskoulussa ja vähentäisi tulevaisuudessa koulupudokkuutta.

Vuosituhannen alussa 0,29 prosenttia oppilaista ei saanut lainkaan peruskoulun päästötodistusta. Nyt luku on noussut 0,54 prosenttiin. Lisäksi liian monen peruskoulunsa päättävän luku- ja kirjoitustaito on alle arvostelun. Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila on todennut, että joka kahdeksas peruskoulun loppuvaiheessa oleva poika ei osaa lukea niin hyvin, että menestyisi jatko-opinnoissa tai työelämässä.

Pelkään pahoin, että meneillään oleva ammatillisen koulutuksen reformi ei heidän tilannettaan paranna. Reformissa vähennetään lähiopetusta kouluissa ja siirretään opetusvastuuta työpaikoille. Ei riitä, että osa pärjää hyvin.

Varhaiskasvatuksen laadun nostaminen helpottaa varmasti heikoimpien tietä tulevaisuudessa, mutta tulokset näkyvät vasta 20 vuoden kuluttua. Tämäkin sillä varauksella, että varhaiskasvatuksen eriasteisiin koulutuksiin saadaan nopeasti tarpeeksi opiskelijoita.

On hyvä muistaa, että tulevaisuus on nyt, ei 20 vuoden päästä.

Jutun kirjoittaja on korjattu klo 13:46.

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

SDP on yhteiskuntaa ja työelämää uudistava arvopuolue, kirjoittaa Lauri Ihalainen

Olen iloinen siitä, että SDP:ssä käydään moniarvoista keskustelua puolueen visiosta, strategiasta ja näiden pohjalta poliittisista arkitavoitteista seuraavalle vaalikaudelle. Puoluetoimiston väki on rakentanut innostavia jalustoja tälle keskustelulle.

Lähtökohtana on, että olemme tulevaisuuteen suuntaava liike, joka on ratkaisuhakuinen, yhteiskuntaa uudistava ja yhteistyökykyinen arvopuolue. SDP:n tulee olla kansanliike, joka tarjoaa ihmiselle väylän osallisuuteen ja vaikuttamiseen yhteiskunnassa ja omassa elinpiirissään.

Voidakseen uudistaa yhteiskuntaa puolueen pitää uudistua. Puolueen tehtävänä on tukea ihmisten aitoja valintoja ja luoda positiivista turvaa muutosten keskellä yhteiskunnallisilla ja työelämäuudistuksilla.

Nyt ei pidä kadottaa aloitteellisuutta.

SDP:n tulee jatkossakin olla tasa-arvoa tavoitteleva puolue. Ydinasia on, että Suomi on tasa-arvoisia mahdollisuuksia tarjoava sivistys- ja osaamisyhteiskunta. Puolueen pitää antaa ääni hiljaisille ja heikoimmille. SDP:n tehtävänä on vahvistaa luottamus- ja sopimusyhteiskunnan toimivuutta ja varmistaa, ettei hyvinvointiyhteiskuntaa hilata markkinayhteiskunnaksi.

Tehtävämme on olla aloitteellinen rakentaja. Tässä ajassa tarvitaan hyvinvointiyhteiskunta 2.0, jossa tarkennetaan hyvinvointiyhteiskunnan tehtävät ja rakennetaan kumppanuusraamit julkisen ja yksityisen sektorin välille. SDP:n historiallinen tehtävä on olla tämän uudistuksen kärjessä ja varmistaa, ettei hyvinvointiyhteiskuntaa rapauteta pala kerrallaan.

Meidän on löydettävä keinot palkansaajien pärjäämiseen työn murroksen ja teknologisen kehityksen, digitalisaation sekä tekoälyn maailmassa. Näiden ratkaisujen hakeminen on syvällä puolueen identiteetissä. Nyt ei pidä kadottaa aloitteellisuutta, palkansaajat tarvitsevat tukea työelämätavoitteisiin, joissa muutosvalmius ja muutosturva ovat tasapainossa. Meidän arvopohjassamme työ on enemmän kuin vain keino tulla taloudellisesti toimeen.

Työelämän murrosta on tutkittu ja ennustettu laajasti. Johtopäätökset ovat olleet ristiriitaisia mm. työn polarisaatioon ja työn riittävyyteen liittyen. Yksi yhdistävä tekijä – punainen lanka – on kuitenkin elinikäinen oppiminen. Työn ja oppimisen ”liitto” ja kaikkien osaamisen päivittäminen on keskeisin keino, jolla ihminen toisaalta löytää tiensä ja toisaalta pysyy mukana työmarkkinoilla.

SDP:llä on ay-liikkeen kanssa yhteystyössä kaikki edellytykset toimia aloitteellisena ja ratkaisuja edistävänä liikkeenä työelämän uudistamisessa.

Teknologinen kehitys sekä hävittää että luo samanaikaisesti uutta työtä. Uudet työpaikat edellyttävät erilaista kykyä, tietoa ja taitoja, myös sosiaalisia- ja vuorovaikutustaitoja. Parempi koulutustaso nostaa työllisyysastetta, pidentää työuria ja lisää joustavuutta. Yksittäisen työpaikan turvaamisen painopiste siirtyy työntekijöiden työllisyyden turvaamiseen työstä ja ammatista toiseen.

Edelleen yli 60% palkansaajista työskentelee kokoaikastyöyhteisössä. Kuitenkin työn tekemisen muodot lisääntyvät ja työntekijät voivat lyhyellä aikavälillä liikkua kokoaikaisen, pätkätyön, itsensä työllistämisen, koulutuksen ja työttömyyden välillä. Olennaista on tehdä muutos työn tekemisen muodosta toiseen turvaamiseksi. Siinä keinoina ovat koulutus ja kattava työttömyysturva sekä työntekijöiden ammatillisen ja alueellisen liikkuvuuden tukeminen.

SDP:llä on ay-liikkeen kanssa yhteystyössä kaikki edellytykset toimia aloitteellisena ja ratkaisuja edistävänä liikkeenä työelämän uudistamisessa. Tässäkin on tärkeää siirtyä puolustuksesta aloitteen tekijäksi.

SDP:n tulee nähdä työelämän uudistaminen niin, että pystymme hahmottamaan yhtä aikaa työelämän murroksellisuutta ja työvoimapolitiikalle asetettavia tavoitteita. Meidän on liitettävä koulutus keskeiseksi työelämän uudistuksen kohteeksi ja ymmärrettävä, että työn tulee joustaa myös perhe-elämän tarpeille.

SDP:n tulee antaa työelämän murroksessa ihmiselle tukea, toivoa ja ratkaisuvaihtoehtoja sekä kanava vaikuttaa. SDP voi järjestää Kättä Päälle -hankkeen kokemusten pohjalta kaikille avoimia työn tulevaisuutta käsitteleviä työpajoja. SDP voisi tarjota kansalaisyhteiskunnalle äänen ja keskustelufoorumin sekä ottaa ihmiset mukaan löytämään tulevaisuuden työelämän kehittämistavoitteita.

Työnantajille hyvä muistisääntö on, että voit ostaa ihmisiltä aikaa, läsnäoloa ja ammattitaitoa, mutta et voi ostaa motivaatiota, iloisuutta, innostusta, luovuutta, kehityshalua ja sitoutumista. Ne sinun pitää ansaita.

Liian moni kokee arvottomuuden, tarpeettomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Kaikki tämä on vaikuttanut myös ihmisten suhtautumiseen puolueeseemme.

Työtä ja toimeentuloa ei pidä repiä irti toisistaan. Tarvitsemme kuitenkin työn, toimeentulon ja sosiaaliturvan toisiaan tukevaa yhteensovittamista. Keskustelu liittyy myös siihen, mitä johtopäätöksiä seuraa osittaisen perustulokokeilun jälkeen. SDP:llä on hyvät valmiudet tähän keskusteluun. Meidänkin pitää pohtia onko ns. negatiivisen tuloveron mallista jotakin itua tähän keskusteluun.

SDP:n arvostus ja kannatus on rakentunut työn liikkeen, turvallisuuden rakentamisen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittäjän kautta. Kaikki nämä kiinnittymiskohteet ovat murroksessa ja ihmiset ovat epävarmoja tulevaisuudestaan. Liian moni kokee arvottomuuden, tarpeettomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Kaikki tämä on vaikuttanut myös ihmisten suhtautumiseen puolueeseemme.

Meidän tehtävämme on rakentaa ihmisille toivoa paremmasta ja pitää kaikki mukana. Meidän politiikkamme voima on sinnikkyys ajaa tasa-arvoisuutta ja rakentaa yhteisvastuuta yli sukupolvien. Hyvätkään ohjelmat eivät riitä, jos meiltä puuttuu liikkeenä poliittinen sielu myötäelää ja tavoittaa ihmiset myös tällä tunnetasolla.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustajaja.

Kolumni

Reijo Päivärinta

Mielipide: Presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä! Pankaa yli-intoinen puolustusministeri kuriin

Tuula Haatainen toi vaalikisassaan jämäkästi esiin maamme poliittisen johdon asevientipolitiikan, josta vientilupien osalta vastaavat viime kädessä presidentti, pääministeri sekä ulko- ja puolustusministerit. Voin todeta, että Suomen laiton asevienti sotaa käyvin maihin on alkanut jo 1960-luvulta ja että silloin rikottiin yksiselitteisesti sekä Pariisin rauhansopimusta että Suomen YK:ssa tekemiä sitovia päätöksiä olla viemättä sotamateriaalia sotia käyviin maihin. Rauhansopimuksen rikkomisen osalta ei jää mitään jossiteltavaa.

Kansainvälisen oikeuden silloiset parhaimmat asiantuntijamme Erik Castren ja Allan Rosas arvioivat tutkimuksessani yksiselitteisesti, että Pariisin rauhansopimus kielsi Suomelta kaiken sota-aseviennin. Sopimushan sanoi, että ”Suomi älköön ylläpitäko sotamateriaalin tuotantokoneistoa yli sen, mikä on tarpeen omien puolustusvoimien ylläpitämiseen”.

Sopimuksista huolimatta veimme jatkuvasti esimerkiksi rynnäkkökivääreitä Lähi-idän sotaa käyville valtioille. Kun tein aikanani Tampereen yliopistossa aiheesta opinnäytettä, puolustusministeriö vaikeutti työtäni. Ministeriön virkamies ei edes suostunut kertomaan, mitkä tehtaat tuottavat Suomessa asemateriaalia, vaikka tieto oli laajasti julkista. Miten on tänä päivänä?

Nyt peli on vihellätävä Tuula Haataisen esittämällä tavalla poikki. Näin tekee myös Norja. On ikuinen häpeä maallemme, että panssarimme ovat tänään mukana tuhoamassa Saudi-Arabian toimesta Jemenin siviilejä, sairaaloita ja kouluja.

Presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä! Pankaa yli-intoinen puolustusministeri kuriin ja palauttakaa vihdoinkin luottamus maamme asevientipolitiikkaan. Millä oikeudella ja moraalilla Suomen puolustusministeriö puoltaa vientilupia kuolemankaupalle Lähi-idän siviilejä tappamaan?

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Heikki Puolamaa

Mielipide: Oma työurani on kestänyt 50 vuotta – tällaiset kepitykset heikko-osaisia kohtaan on estettävä heti

Esitän, että ei leikata kenenkään työttömyyskorvauksia. Niille työnhakijoille, jotka pystyvät täyttämään mallin vaatimukset, maksetaan tuo 4,65 %. Työn hakukin aiheuttaa kuluja, kuten esimerkiksi erinäiset järjestelyt ja matkat.

Maanantaina 22.1. A-studiossa työministeri Jari Lindström totesi, että työttömiä ei pakoteta vaan patistetaan aktiivisuuteen. Keskustelussa oli myös Tiina, joka kertoi kokemuksiaan viiden vuoden työttömyydestä ja aktiivimallin vaikutuksista hänen elämäänsä: ”Malli aiheuttaa monille alakuloa, uupumusta, masennusta… Tällaiset paineet johtavat mielenterveysongelmiin ja sitten elämänote karkaa käsistä. Seurauksena on tylsistyminen ja masennuslääkitykset…”

TV1:n Perjantai-illassakin oli työttömien kohtaloita, rankkaa. Siis nyt tukea työttömille!

Kun päivärahoja leikataan, aiheuttaa se paineita ja kustannuksia TE-toimistoille ja Kelalle. Asumis-, toimeentulo- ja työmarkkinatukihakemukset ruuhkauttavat byrokratiaamme. Nämä aiheuttavat kohtuuttomia lisäkustannuksia viranomaiskäsittelyissä.

Luontevasti kannustamalla ja aktivoimalla työttömiä työpaikat ja työntekijät kohtaavat. Tällöin yhteiskunnan kustannukset jakaantuvat oikeudenmukaisesti ja kunnioittaen tasa-arvoa. Tämä on inhimillistä säästöä myös tukikuluissa.

Suunnitelmissa oleva Aktiivimalli II, jossa työttömän pitää osoittaa aktiivisuutta 12 viikon aikana viikoittain – ja jos ei osoita, seuraa 60 päivän karenssi. Tällaiset kepitykset heikko-osaisia kohtaan on estettävä heti. Onneksi oma työurani on kestänyt 50 vuotta, ei työttömyyttä eikä tarvetta asioida työvoimatoimistoissa. Olen ollut töissä eri puolilla Suomea yli kymmenellä paikkakunnalla. Ei mitään pakkoa, vaan kun on tarvittu tekijää, niin miehän menin.