tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kuka on vuoden urheilija? Toimittajakonkari lyö listan pöytään — ykkösenä sensaationuori

Kuka on vuoden urheilija? Kuuman pohdinnan aihe. Lopputulos niin tai näin, ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen. Tyrkyllä olevista kukaan ei ole itseoikeutettu. Niin tasaveroista on.

Useat urheilutoimittajat pitävät ratakelaaja Leo-Pekka Tähteä ykkösenä. Minä en. Sen vuoksi, että lajiin osanotto on rajoitettu, vaikka voisi olla avoinkin. Tähden saavutukset ovat kyllä mittavat, ja siitä suuri arvostus hänelle.

Hurja kiekkonuorukainen Patrik Laine laukoo NHL-kaukaloissa sellaisia piiskatykin sivalluksia, että Teemu Selännekin hämmästelee. Ehdokkaina ykköspallille ovat muun muassa tennistähtemme, maailmalla sekanelinpelissä ansioitunut Henri Kontinen, pyöräilijä Lotta Lepistö, nyrkkeilijät Mira Potkonen, Eva Wahlström ja Edis Tatli, Antti Ruuskanen ja jokunen muukin.

Tero Pitkämäki toivoi, että parhaan titteliin tulisi päästä paremmalla kuin pronssimitalilla. No, olympiatasolla ei ole tälläkään kertaa pronssia parempaa tarjolla.

Oma listani on kärjen osalta: Patrik Laine, Lotta Lepistö, Henri Kontinen, Edis Tatli, Leo-Pekka Tähti, Mira Potkonen, Eva Wahlström, Krista Pärmäkoski, Kaisa Mäkäräinen, Jenna Laukkanen.

Vuoden joukkueeksi nimeän jääkiekon nuoret kaksikymppiset maailmanmestarit ja vuoden valmentajaksi Tuomas Sammelvuon.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Näin tämä vuoden urheilijan valinta tapahtuu.

Urheilutoimittajilla on valiokunta, joka on nyt poiminut esille mielestään 55 parasta suomalaisurheilijaa, joista UL:n jäsenet valitsevat enintään 10 parasta. Mahdollisuus on valita muitakin omalle listalleen, mutta silloin vaaditaan erikoisperustelut.

Jos joku esimerkiksi nimeää Rukan voittajan Iivo Niskasen tai jonkun muun hiihtäjän kuin Krista Pärmäkosken tai aitajuoksija Oskari Mörön tai keihäänheittäjä Tero Pitkämäen tai formulakuski Valtteri Bottaksen, joiden nimiä ei ole 55 joukossa, vaikkapa keilaaja Joonas Jähin tai biljardin pelaajan Jouni Tähden listalleen, niin on vankat perustelut mainittava.

Sanoisin, että vaikuttaa kummalliselta. Mutta näin ovat näreet.

Ehdotuksien tekijät ovat mahduttaneet valintalistalle 33 urheilulajia. Nyrkkeilijöitä on neljä. Kuten myös yleisurheilijoita, joista kolme on vammaisurheilijaa. Lumilautailijoita. potkunyrkkeilijöitä ja jääkiekkoilijoita, keilailijoita on kustakin lajista kolme. Kahden ehdokkaan lajeja ovat pyöräsuunnistus, ralli, triathlon ja moottoriveneily. Yhden ehdokkaan lajeja ovat raviurheilu, pesäpallo ammunta, thainyrkkeily, tennis, jalkapallo, karate, uinti, kiihdytysajo, pyöräily, ampumahiihto, moottorikelkkailu, paini, moottoripyöräilyn sivuvaunuluokka, hiihto, enduro, formulat. Ringette, purjehdus, tanssiurheilu, jääpallo ja suunnistus.

Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Olympiakomitean rooteliin on nyt valjastettu koko Suomen liikkuminen, kilpaurheilu ja huippujen kilvoittelu. Pidän, enkä ainoana, yhden elimen haukattavaksi liian suurena palana..

OK:n puheenjohtaja Timo Ritakalliolla on laaja vastuun kenttä. Nyt hän on jo aloittanut korostamalla kansalaisten liikuntaa vauvasta isovaareihin ja isomummoihin asti. Hyvä avaus. Tyvestä puuhun noustaan. Liikunnan vaaliminen on kaikkien meidän yhteinen velvoitteemme. Terve sielu terveessä ruumiissa. Korkealle kansan kunto.

OK on ollut viime aikoina tapeetilla. On tuhlattu, ei ole kuunneltu opetusministeriön ohjeistusta. On vajottu urheilullisesti alimpaan monttuun. Johtajat kylpevät hyvinvoinnissa, suuri osa ammattiurheilijoista toimeentulonsa köyhyysrajoilla.

Tein 1960-luvulla televisioon suorat lähetykset kolmesta olympiavoittajasta Hannes Kolehmaisesta (1899—1966), Albin Stenroosista (1889—1971) ja Matti Järvisestä. Yhteiskunta oli pitänyt jokaisen jatkoelämästä kunnioitettavasti huolen. Toisin on tänään. Esimerkkinä vaikkapa Toni Nieminen. Tämäkin asia tulisi saattaa kuntoon. Suomi on velkaa olympiavoittajillemme.

Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

OK on uudistunut, mutta oikeistopolitiikka ei ole miksikään muuttunut. Yhäkään urheilustamme ei ole haluttu koko kansan yhteistä. Suomi täyttää 100 vuotta tunnuksella yhdessä. Urheilussa tuo käsite ei ole koskaan sopinut maamme oikeistolle. Valta on ollut kaiken aikaa tärkeintä. Työväen urheiluseuroja on erotettu ja lakkautettu. Rikkaita ja neuvoksia on vedetty keulakuviksi.

Urheilussakin ansioitunut demaripoliitikko ei kelpaa koska on poliitikko. Mutta kokoomuspoliitikko kelpaa koska ei muka ole poliitikko. Esimerkkinä vaikkapa nimet työläisolympiavoittaja rinulisti Väinö Leskinen ja Kaj Hagelberg. Olympiaosanottajaksi Roomaan 1960 (EM Olli Mäki) ei kelvannut kun ei suostunut allekirjoittamaan porvarijohtajien jäsenyysmääräystä, Ei kelvannut vaikka itse UKK taivutteli porvareita urheilun kannalle. Valtionapuja on evätty työväen urheilulta. Ja niin edespäin. Ei suinkaan urheilumme parhaaksi. Vaan vallan vuoksi.

Suunnanmuutokset ovat tuiki tähdelliset. Sitä oikeudenmukaisuutta Suomen urheilu tarvitsee. Odotukset OK:n uuden puheenjohtajan suuntaan ovat suuret. Toivottavasti hänellä entisenä suunnistajana ovat piirut kohdallaan.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Valtion urheilurahat uusjakoon – ”Minäkin aion panna oman lusikkani soppaan”

Tämän kesän urheiluhelmet tarjoiltiin kotisohville television välityksellä. Anti oli rikas. Uinnin MM-kisat ja rata- ja kenttäurheilun maailman valioiden mestaruudet päällimmäisinä. Tietty myös formulat, Bottas ja Räikkönen.

Uinnissa USA oli ylivoimallaan maailman uinnin hallitsija. Naapurimaamme Ruotsin Sarah Sjöström puolestaan häkellytti yksilösuorituksillaan. Suomen uimarit osoittivat, että harjoiteltu on, mutta ei ihan vieläkään olla palattu aivan maailman terävimpään Sievisen, Kasvion ja Hanna-Maria Seppälän aikoihin.

Lontoossa herkuteltiin, kihelmöitiin ja nähtiin vallanvaihtoja. Bolt ja Farah eivät olleetkaan kuolemattomia. Tero Pitkämäki ainoana suomalaisena pystyi kilpailemaan aivan maailman kärkipaikoilla. Keihään viides sija upealla tuloksella oli hivelyä.

***

Mietin, millä viihteen alalla Suomi on kansainvälisesti tunnettu. Urheilussa emme enää ole kuten ennen.

Musiikissa silloin tällöin eri bändit hetkittäin. Oopperalaulajat, kuten Karita Mattilan nimi pulpahtaa joskus kriitikkojen palstoilla. Euroviisuissa löysimme kerran jyvän kuten kävi sokealle kanallekin. Sen sijaan kapellimestarit Esa-Pekka Salosen johdolla ovat tunkeutuneet taidoillaan maailman eliittiin. Hyvä, että edes joillakin viihdealoilla saamme tunnustusta. Se kirvoittaa harrastajia lisää.

On aina tärkeää, että ihmisillä on olemassa harrastuksia elävöittämässä arkista elämäntaivalta.

Urheilun harrastamisen suurin merkitys on liikunnan iskostaminen meihin. Liikunta on oleellinen osa ihmisen terveyden ylläpitoa. Kaikkihan me tiedämme, että terveys on ihmisen elon eliksiiri.

Terve sielu terveessä ruumiissa on kaiken lähtökohta. Siis, vaikka emme enää menestykään urheilunhuipulla, niin sen harrastamista tulee silti yhä vain laajentaa.

***

Naisjalkapallon alkuaikoina irvailtiin sen olevan satunnaista sinne tänne potkimista ja kaikkien kahdenkymmenen kirmausta pallon perään.

Nyt kun seuraa naisfutista, niin ällistyy. Naisilla on tekniikkaa, taitoa ja peliälyä jaettavaksi vaikkapa Englannin miesten Valioliigaan. Naiset eivät myöskään kieri teatraalisesti nurmen pinnassa pienten yhteentörmäysten jälkeen. Eikä keltainen korttikaan heilu, kuten uroiden puolella.

Saksan valtakausi Euroopassa päättyi. Hollanti astui tilalle ja Tanska edusti pohjoismaista väriä hopeallaan.

Ilahduttavaa myös todeta, että Suomen naiset pärjäävät maailmalla miehiämme selvästi paremmin.

Kumarrus naisille!

***

Olympiakomitean puheenjohtaja Timo Ritakallio vieraili Uudessa-Seelannissa. Hän tapasi siellä virkaveljensä ja kuuli Uuden-Seelannin keskittävän valtion urheilutukirahat vain muutamaan olympialajiin. Kuten joissakin muun mailman maissa on jo tehty.

Nyt Suomen OK aikoo puuttua huippu-urheilurahojemme jakoon. On tuumattu meilläkin olevan keskittämisen tarve. Tuettavaa lajikirjoa aiotaan kaventaa. Miten käy kansallislaji pesäpallon? Moni muukin urheilulajeistamme, joilla on enemmistö OK:ssa, vastustaa rahojensa menettämistä. Silti lopputulos voi olla kuten Finnairissa.

Suomen urheilun alennustila askarruttaa monia. Kun se koskettaa niin laajaa kansalaispiiriä, niin minäkin aion panna oman lusikkani soppaan. Olen kutsunut koolle myöhäissyksyllä muutamia tuntemiani olympiamitalisteja, maailmanmestareita, ME-urheilijoita, huippuvalmentajia, urheilujohtajia, urheilutoimittajia ja ihan vain tavallisia penkkiurheilijoita pohtimaan Suomen tien siloittamista takaisin menestykseen.

Onko apua koululiikunnan reivaamisesta mullin mallin, kykyjen etsinnästä, asennekasvatuksesta, valmennuksista, urheiluakatemioissa, johtamisesta, rahasta, leireilyistä, vai mistä. Tilaisuuteen osallistujista kukin asettaa rankingiinsa yhden tai useamman toimenpiteen keskusteluun.

Tv-urheilun ex-toimittaja Juha Jokinen ei matkansa vuoksi ehdi paikalle, mutta hän antoi jo nyt etukäteen oman listansa. Harjoitus, harjoitus ja harjoitus. Se oli Juhan resepti. Muistammehan myös Jukka Uunilan Arthur Lydiardin pestaamisen juoksumme tulokselliseen kohottamiseen sekä Göran Stubbin oivalluksen kutsua 1970-luvun alussa Sapporon kisojen jälkeen kanadalainen kiekkosuuruus, rämäpäinen Carl Brewer nostamaan Suomen lätkä huippufääreihin.

Kun tämä tilaisuus on pidetty ja osapuolia kuultu, niin kerron tämän klaanin ajatukset lukijoillemme.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja

Hallituksella ei ole varaa jäädä lepäämään laakereilleen – ”Parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa”

Suomen taloudessa on pitkästä aikaa havaittavissa hyviä merkkejä. Pääministeri Sipilän hallitus seilaa elokuun budjettiriiheensä nyt talouden myötätuulessa, jota selittävät ennen kaikkea viennin ja investointien elpyminen viimeisen puolen vuoden aikana. Taloutemme saa nyt mukavasti vetoapua maailmalta.

Vaikka talouden yleinen tilanne näyttää paremmalta kuin pitkään aikaan, hallituksella ei ole varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Pitkällä aikavälillä Suomen taloutta vaivanneet haasteet ovat edelleen olemassa: valtiontalouden tulot ja menot ovat epätasapainossa, velkaantuminen jatkuu ja rakenteelliset uudistukset antavat odottaa toteuttamistaan.

Hallituksen budjettiriiheltä vaaditaankin nyt tekoja tämän positiivisen tilanteen vauhdittamiseksi ja työllisyyden sekä talouskasvun tukemiseksi. Valtionvarain­ministerin budjettiesitys ei tähän riitä.

Parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa.

Kaivattuja toimia ovat esimerkiksi tasa-arvoa lisäävän ja työllisyyttä tukevan perhevapaauudistuksen käynnistäminen, yritystukimiljardien remontti tukemaan enemmän elinkeinorakenteemme uudistumista sekä oppivelvollisuuden pidentäminen. Samalla hallitus voisi kiirehtiä sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen valmistelua.

Hallituspuolueiden edustajat ovat monesta näistäkin aiheista käyttäneet puheenvuoroja, mutta nyt on tekojen aika. Talouden positiivinen kehitys ei saa haudata alleen tarpeellisten rakenteellisten uudistusten tekemistä.

Syksyn palkkaneuvottelut takaavat osaltaan myös sen, että talouden toimintaympäristö säilyy edelleen jännitteisenä. Vastuullisilta työmarkkinaosapuolilta sopii odottaa ratkaisuja, jotka tukevat Suomen positiivista kehitystä. Palkankorotustoiveet sekä vaatimukset lomarahaleikkauksen perumisesta ymmärtää, sillä on selvää, että parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa.

Puolueiden ei kuitenkaan kannata omin toimin olla ainakaan vaikeuttamassa ratkaisujen syntymistä. Meiltä löytyy nimittäin ihan tarpeeksi esimerkkejä siitä, mihin poliittisten päättäjien puuttuminen palkanmuodostukseen on johtanut.

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja

Kolumni

Asko Mäki

Perussuomalaiset on huono vaihtoehto, mutta yhdessä asiassa Jussi Halla-aho on toivottavasti oikeassa

Demokraatti julkaisi 10.8.2017 Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kolumnin Opposition ääni -palstalla. Julkaiseminen herätti lehden lukijoissa ihmetystä ja pahennustakin. Minustakin Halla-ahon kirjoituksen julkaiseminen tässä lehdessä oli tarpeetonta. Halla-ahon näkemyksiä täytyy nyt kuitenkin kommentoida.

Halla-aho esittää PS:n populistisena puolueena, jonka vastakohta on elitismi. Suomessa ei kuitenkaan ole yhtä yhtenäistä vallanpitäjien ryhmää, eliittiä. Yhteiskunnan eri aloilla on erillisiä eliittejä.

Puolueita johtavat eliitit, kuten vaikka ammattiliittojakin. Kansanedustajat, ministerit ja EU-edustajat ovat politiikan ehdotonta eliittiä. Halla-ahokin on siis eliittiä. Näitä eliittiryhmiä yhdistää kuitenkin se, että niihin kuuluvat on valittu enemmän tai vähemmän demokraattisesti. Suurinta valtaa käyttävä talouselämän johtajien eliitti on sen sijaan valikoitunut omistuksen ja usein perimisen kautta.

Halla-ahon näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta on siis vähintäänkin harhaanjohtava.

Vastenmielistä fanatismia Suomessa edustavat ennen kaikkea Jussi Halla-aho ja monet PS:n jäsenet ja kannattajat, ei vain maahanmuuttokriittisyydessään, vaan jopa maahanmuuttajien vastaisuudessaan.

Euroopan unionista (EU) Halla-aho maalaa mörköä, joka estää suomalaisia tekemästä etujensa mukaista politiikkaa. Tosiasiassa EU on yhteistoimintajärjestelmä, jonka linjauksia suomalaiset ovat vahvasti muiden jäsenmaiden edustajien kanssa tekemässä.

EU:ssa mukana oleminen hyödyttää suomalaisia – työntekijöitä, eläkeläisiä, opiskelijoita, pienituloisia – monin verroin enemmän kuin sen puitteissa tehdyt sovitteluratkaisut etujamme rajaavat. Ja monet asiat ratkaisemme edelleen ihan omin nokkinemme, hyvin tai huonosti, mutta ilman EU:ia.

Maahanmuutosta Halla-aho esittää jopa valheellisia väitteitä. Suurin osa Suomeen tulijoista haluaa päästä mukaan suomalaiseen työelämään ja osallistua yhteiskuntamme rakentamiseen edellytystensä mukaan. Valtaosa maahanmuuttajista on tavallisia ihmisiä, jotka haluavat itselleen ja perheelleen hyvän elämän, kuten kaikki ihmiset. Rikollisuus ja uskonnollinen fanatismi ovat kaukana useimpien elämästä.

Vastenmielistä fanatismia Suomessa edustavat ennen kaikkea Jussi Halla-aho ja monet PS:n jäsenet ja kannattajat, ei vain maahanmuuttokriittisyydessään, vaan jopa maahanmuuttajien vastaisuudessaan.

Totta kai suhteellisen suureksi kasvanut maahanmuutto synnyttää ongelmiakin ja uusien suomalaisten sopeutuminen yhteiskuntaan vaatii tukea ja aikaa. Avoin ja myönteinen asennoituminen on tässäkin asiassa silti parempi vaihtoehto, kuin vääristely ja vihan lietsonta. Maahanmuutto on väestöltään vanhenevalle ja vielä melko sulkeutuneelle Suomelle ennen kaikkea mahdollisuus, ei uhka.

Yhdessä asiassa Halla-aho on toivottavasti oikeassa: PS on yksin suomalaisessa puoluekentässä. Se on vaihtoehto, mutta todella huono. Perussuomalaisten linjalla ei ratkaista yhtään suomalaisen yhteiskunnan todellisista ongelmista, joista pahin on suuri työttömyys. Mitä pienemmäksi PS:n kannatus supistuu, sitä parempi.

Asko Mäki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumn

Monika Fagerholm

Monika Fagerholm: Vi måste tala om mordet – för hennes, offrets skull

Det är faktiskt först när jag under de här tysta sommarveckorna via just djungeltelegrafen får höra hur brottet begicks, hur utstuderat våld det var frågan om som jag med hull och hår tycker mig inse att det verkligen spelar en roll hur vi berättar den här hemska historien, för oss själva, för varandra, skriver Monika Fagerholm.

Lue lisää

Monika Fagerholm

Monika Fagerholm. Foto: Christoffer Relander

Kolumni

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

”Edessä voi olla myrskyisä syksy”, arvioi kokenut politiikan tarkkailija

Kulunut kesä on sujunut sisäpolitiikassa suhteellisen leppoisasti. Pienimuotoinen järistys koettiin kesäkuussa, kun perussuomalaiset jakautuivat puolueena ja eduskuntaryhmänä kahtia. Taistelu sieluista on jatkunut sen jälkeen piiri- ja kuntatasoilla.

Jussi Halla-ahon johtamat tynkäperussuomalaiset ryhtyivät nopeasti oppositiopuolueeksi ja Timo Soinin tosiasiassa ohjastamat loikkarit jatkavat kutistuneena hallituspuolueena. Oikeampi termi on kuitenkin takiaispuolue, joka kuvaa soinilaisten tarrautumista ministerinsalkkuihin.

Hallitus jatkoi perussuomalaisten hajoamisen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä herätti aivan aiheellisesti valtiosääntöoikeudellista keskustelua. Tyylikkäämpää olisi ollut muodostaa uusi hallitus, koska alkuperäisen poliittista pohjaa ei enää ollut olemassa.

Se, mikä suosii kokoomusta, tuntuu olevan myrkkyä keskustan kannattajakunnalle.

Hallitus on epäilemättä hoitanut rutiiniasiansa kesäkuukausina, mutta hyvin näyttää ministereille jääneen aikaa myös lomailuun. Valtion ensi vuoden budjettiesitys on valmistunut virkamiesvetoisesti ja poliittisia peukalonjälkiä siihen alkaa tulla vasta nyt elokuussa.

Kesän mittaan on julkistettu puolueiden kannatusmittauksia, mutta kun politiikka on ollut säästöliekillä, niihin kannattaa suhtautua varauksella. Jotain niistä pistää kuitenkin silmään.

Perussuomalaiset ovat vajonneet puolueen hajoamisen jälkeen kääpiöryhmäksi ja soinilaisesta siivestä on ainakin aluksi ollut vaikeuksia löytää edes mitattavaa tulosta. Suomalaiset eivät hevin silitä loikkareiden päitä.

Kokoomus on säilyttänyt johtavan aseman puolueen valtiovarainmisteriydestä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Ajan henki on siivittänyt kokoomusta jo usean vuoden ajan. Valtiontalouden vaikeudet ovat suosineet puolueen lempiaiheita – julkisen sektorin kurittamista ja kaiken mahdollisen avaamista markkinaehtoiseksi. Niiden raameissa kokoomus voi esiintyä johdonmukaisena.

Mutta se, mikä suosii kokoomusta, tuntuu olevan myrkkyä keskustan kannattajakunnalle. Kannatus on ollut alavireistä, kun hallitus näyttää kokoomusvetoiselta, vaikka keskustalla on pääministerin paikka.

Vielä vaiheessa oleva maakuntauudistuskaan ei riitä kompensoimaan pelkoja, joita keskustaväki kokee, kun sosiaali- ja terveyspalveluja sekä muita keskeisiä toimintoja väännetään kokoomuksen johdolla markkinavetoisiksi. Luottamus keskustajohtoon on omien parissa koetuksella.

Suotta ei Helsingin Sanomien Marko Junkkari olekaan suositellut tarkkailemaan kokeneen ja puolueväen arvostaman kansanedustaja Seppo Kääriäisen reaktioita. Tämä Kirmanjärven oraakkeliksikin kutsuttu mies on keskustassa raskaan sarjan mielipidevaikuttaja.

Kun hallituksen puolella ei tapahdu juuri mitään, ei löydy luontevia tarttumapintoja.

Oppositiopuolueille kesä on aina ongelmallista aikaa. Kun hallituksen puolella ei tapahdu juuri mitään, ei löydy luontevia tarttumapintoja. Tilanne korjaantuu kyllä senkin edestä, kun politiikan syyskausi alkaa täysitehoisesti.

Pelkästään hallituksen ensi vuoden budjettiesitys antaa paljon aiheita ottaa kantaa ja esittää omia vaihtoehtoja. Sote-uudistukseen liittyvät lait ovat edelleenkin kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu. Keskustelu rautatieliikenteen avaamisesta ulkomaisille kermankuorijoille on vasta alkanut ja kokonaiskuva maan tasapuolisesta liikennöinnistä on vielä hämärän peitossa.

Edessä voi olla myrskyisä syksy.

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.