Tuomo Railon Tanssiteatteri Glims & Glomsille tekemä Omnipotens vajaa kuukausi sitten käsitteli hyvin selväsanaisesti ihmisen vallanhalun ja terrorismin synnyn mekanismeja.

Sonya Lindforsin Zodiakiin Kaapelitehtaan Pannuhalliin tekemä Noble Savage ei ole samalla lailla selkeän yhteiskunnallinen, mutta hyvinkin laajasti kantaa ottava koko maailmaa syleilevään kysymykseen rasismista ennen kaikkea mustien ja valkoisten välillä. Esityksen historiallinen kaari on myös vuosisatojen laajuinen, kun sen löyhänä dramaturgisena kehyksenä toimii tarina uuden mantereen alkuperäiskansan intiaaniprinsessa Pocahontaksesta.

Pocahontas ei ollut musta ja mustatkin ovat Amerikan maaperällä valkoisten tavoin uudisasukkaita, vaikkakin vastoin tahtoaan sinne tuotuja.

Keskeinen näkökulma esityksessä on kuitenkin juuri mustien ja valkoisten välinen valtarakennelma, johon viittaa esityksen nimikin 1600-luvulta peräisin oleva nimitys ”jalo villi” (noble savage), jota käytettiin nimenomaan afrikkalaisista.

Neliosainen esitys pyrki kääntämään totunnaisen asetelman toisinpäin, niin että mustuus ja musta keho on näyttämöllä normi ja valkoisuus eksoottista.

Esityksen ensimmäisessä osassa leikiteltiin ja liioiteltiin niitä kaikkia kliseitä ja stereotypioita, joita mustista , heidän luonteestaan ja historiastaan on luotu. Toisessa osassa, jonka massiivisesta vaihdosta oli tehty oma toimiva numeronsa, valkoisuus valtasi näyttämön, mutta niin, että se oli outoa ja poikkeavaa. Kolmas osa oli lukudraama Pocahontaksen ja John Smithin suhteesta ja siitä kuka oikein kärsi ja miksi ja kuka pelasti ja kenet. Tässäkin rikottiin totuttuja kaavoja, kun nais- ja miesroolit sekoitettiin. Lopetuksena toimi sumunsekainen stillkuva mahtipontisen äänivyöryn vähitellen vaimetessa.

Liki kaksituntinen esitys piti katsojan yllättävän hyvin näpeissään. Näyttämöllä tapahtui paljon, eikä selkeitä tulkintaohjeita syötetty. Tilanteesta toiseen liikuttiin absurdilla logiikalla ja välillä sai miettiä, oliko kohtaus tarkoitettu otettavaksi tosissaan vai parodiana.

Vähän tanssia, paljon liikettä

Noblen Savagen kuusi esiintyjää olivat kaikki suomalaisia tummaihoisia taiteilijoita. Jokainen heistä osasi liikkua, vaikka varsinaisia tanssijoita olivat Lindforsin lisäksi Esete Sutinen, Ima Iduozee ja Julian Owusu. Amira Khalifa on näyttelijä ja laulaja ja Deogracias Masomi rap-artisti. Silti varsinaista tanssia näyttämöllä oli suhteellisen vähän, liikettä kylläkin. Esimerkiksi Owusun katutanssiosaamista olisi katsellut enemmänkin, myös Sutisen ja Iduozeen duetto Khalifan laulamaan “Colors of the Wind” -kappaleeseen hujahti ohi turhankin nopeasti.

Lisäksi äänisuunnittelusta vastannut Jussi Matikainen ja valosuunnittelija Erno Aaltonen nähtiin näyttämöllä myös valkoisena ja valkoasuisena kitaraduona.

Vaikka esityksen tavoitteena oli ravistella valkoisuuden hegemoniaa näyttämöllä, se oli kokonaisuutena loppujen lopuksi aika kesy. Millään tavalla julistava, hyökkäävä tai paatoksellinen se ei ollut, vaan ennemmin nokkela ja hauskakin. Mutta ehkä näin onkin parempi. Musta ei tässä maailmassa ole näyttämöllä mitään erikoista,  pikemminkin tavallista.

Annikki Alku