Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä Sirpaa

Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea ja noustuani ylös laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään (tai pitäisikö sanoa yöelämään!). Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kerta kaikkiaan voi asua tai elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, joilla pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla.

Pitkään jatkuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut saatiin päätökseen maanantain vastaisena yönä. Aamun tunteina rättiväsyneet kravattimiehet kertoivat sovun syntyneen. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kolme ylimääräistä työpäivää tuntuvat paljolta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Toista mieltä on Hesburgerin hallituksen puheenjohtaja Heikki Salmela, joka patisti maanantaina Ylellä suomalaisia tekemään viikossa 45 tuntia töitä. Hänen mielestään suomalainen sopimusjärjestelmä on täysin turha.

Yleissitovuus saa Salmelalta kovaa kyytiä. Hänen mukaansa työn hinta voidaan minirajojen puitteissa sopia työntekijän ja työnantajan kesken ilman välikäsiä. Mietin, kumpikohan noissa neuvotteluissa on vahvemmilla, kun maassa on 300 000 työtöntä.

Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha. Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla. Sinne uhrataan ihmisen perhesuhteet, aika, terveys ja onni.

John Maynard Keynes ajatteli automaation pienentävän ihmisen viikkotyöajan tarpeen 15 tuntiin viikossa vuoteen 2030 mennessä. Nyt työaikaa ollaan kasvattamassa. Mikä meni pieleen? Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää siis voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Asema-aukion marttyyri

Eräällä ystävälläni on erikoinen harrastus. Hän kerää mustaan nahkakantiseen muistikirjaansa asioita, joita yleisesti pidetään normaaleina. Erikoisen hänen listastaan tekee se, että nämä normaaleina pidettävät asiat ovat hänen mukaansa suuria valheita, jotka estävät ihmisiä tutustumaan itseensä ja omaan ajatteluunsa.

Otan muutaman esimerkin: Normaalia on nykyään se, että tekee yhdeksästä viiteen työtä tuntematta minkäänlaista mielihyvää. Normaalia on nauraa ihmiselle, joka etsii viisautta rahan sijaan. On normaalia uskoa, että aggressiivinen ja töykeä käytös tarkoittaa menestyvää ja eteenpäinpyrkivää persoonallisuutta.

Ihminen on luonteeltaan laumaeläin, joka seuraa lajitoveriensa liikkeitä äärimmäisen tarkasti. Tätä ihmisrotuun kuuluvaa piirrettä markkina-alan ja politiikan koneisto käyttää säälimättä hyväkseen muokatakseen ihmisten maailmankuvaa ja luomalla uusia tarpeita.

Ongelmana vain on se, että ihmisyyden todellinen sisin, sielullisuus, pakenee entistä syvemmälle ja kauemmas. Yksilöt vieraantuvat itsestään ja alkavat lopulta sokeasti toteuttaa muiden määrittelemää elämää. Tästä on historiassa karmeita esimerkkejä.

Kynttilämeren keskellä mieleen nouseekin kysymys, mikä oikein on aikamme henki?

Pari viikkoa sitten Helsingin asema-aukiolla tapahtui jotain hyvin normaalista poikkeavaa. Nuori miehenalku lyötiin katuun kesken Vastarintaliikkeen mielenosoituksen kohtalokkain seurauksin.

Vain 28-vuotias elämä murskautui asfalttiin mielipide-eron vuoksi. Kun muukalaisvastaisuus hyväksytään yhden hallituspuolueen toimesta normaaliksi, katoavat inhimillisyyden rippeet koko yhteiskunnastamme. Jälki on rumaa ja tappavan myrkyllistä.

Asema-aukion hyökkäys täyttää Suomessa harvinaisen poliittisen väkivallan kriteerit. Kynttilämeren keskellä mieleen nouseekin kysymys, mikä oikein on aikamme henki? Miten voisimme kuvailla tämän hetken yhteiskunnallista ilmapiiriä?

Miten tällaista kehitystä voisi vastustaa?

Väitän, että elämme nyt totuuden jälkeistä aikaa. Yhteiskunnassamme pärjäävät parhaiten ne, jotka totuutta vääristelemällä ja valheilla saavat ihmiset puolelleen. Totuuden jälkeisen ajan käyttövoimana on rakkauden sijasta viha, joka saa tietämättömät ihmiset kääntämään omat pettymykset heikoimman kansanosan niskaan.

Vaikka yrityskielessä puhutaan innostavasti tiedolla johtamisesta, totuus on jotain aivan muuta. Totuuden jälkeinen aika hyödyntää häikäilemättömästi tunteella johtamista, sillä tutkimus ja totuudellisuus eivät palvele tarpeeksi populistien päämääriä.

Miten tällaista kehitystä voisi vastustaa? Ainakin omaa ajatteluaan voi kirkastaa ja kehittää jatkuvasti. Mitäpä, jos raapustaisit vaikkapa tämän kirjoituksen perään muutaman asian, joita yleisesti pidetään normaaleina, mutta jotka sinun mielestäsi eivät pidä paikkaansa.

Minä voin aloittaa. Maahanmuuttajat tuhoavat suomalaisen kulttuurin ja ajavat hyvinvointiyhteiskunnan sietokyvyn äärirajoille. Kukaan itseään kunnioittava ihminen ei enää 2000-luvun Suomessa voi uskoa itseään korkeampaan voimaan. Elinikäinen sitoutuminen toiseen ihmiseen ei nykymaailmassa ole enää mahdollista.

Millainen on sinun listasi?

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Minkälaisen maailman haluamme? Suurin osa ihmisistä ei hyödy teknologian kehityksestä taloudellisesti juuri lainkaan

”Kerron ensin hyvät uutiset. Vuoteen 2050 mennessä köyhyys katoaa maailmasta. Teknologian kehitys mullistaa teollisuustuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen. Elämme jo nyt koneiden varaan rakennettua todellisuutta, jossa voimme vapautua työn orjuudesta. Platon pystyi keskittymään filosofiaan, koska orjat tekivät kaiken arjen uurastuksen. Tulevaisuudessa robotit tekevät työt, niin että kaikista voi kasvaa kokopäiväisiä filosofeja.”

Tähän tapaan MIT:n professori Erik Brynjolfsson kuvasi tulevaisuuden työtä ja yhteiskuntaa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen 70-vuotisjuhlissa viime viikolla. Kuva on hämmästyttävän myönteinen. Se mukailee John Maynard Keynesin ajattelua, jonka mukaan ihmiset tekevät vuonna 2030 enää 15 tuntia töitä viikossa. Loppuaika jää itsensä toteuttamiselle ja yhteisöllisyyden vahvistamiselle.

Itse asiassa päättäjien tulisi keksiä talous uudelleen.

Jotta tulevaisuuden kuva olisi ruusuinen, vaatii se nykyisiltä päätöksentekijöiltä poikkeuksellista viisautta ja kaukonäköisyyttä. Digitaaliset menestyskonseptit tehtailevat maailmaan entistä enemmän miljonäärejä. Kuitenkaan suurin osa ihmisistä ei hyödy teknologian kehityksestä taloudellisesti juuri lainkaan. Työn tuottavuuden kasvu ei ole myöskään lisännyt keskituloa. Voittajia näissä karkeloissa näyttävät olevan huippuosaajat ja pääomasijoittajat, kun taas alemmin koulutetut ja työväki jäävät nuolemaan sormiaan.

Lääkkeenä tähän eriarvoisuuden kasvuun on aktiivinen poliittinen päätöksenteko. Itse asiassa päättäjien tulisi keksiä talous uudelleen. Olennaista on löytää poliittinen linja, jossa tuottavuuden kasvun hedelmät jaettaisiin entistä tasaisemmin ihmisten kesken. Painopiste tulisi tulevaisuuden työn suunnittelussa ohjata koulutukseen, jossa ihmisiä rohkaistaisiin entistä luovempiin ratkaisuihin. Talousjärjestelmän lisäksi työ pitäisi keksiä uudelleen.

Teknologia kehittyy räjähtävällä vauhdilla. Singaporessa taksit toimivat jo nyt ilman kuljettajaa, ja kansainvälisissä yhteyksissä reaaliaikainen tulkki helpottaa kommunikaatiota. Enää puolikielinen suomalainen ei putoa neuvottelujen kelkasta. Tulevaisuuden lehtityössä uutisiin ei tarvita toimittajaa, vaan kone hoitaa ajantasaisen uutisoinnin. Koodaamisen kautta olemme opettaneet koneille, mitä osaamme. Tulevaisuudessa kone opettaa meille sen, mitä meidän tarvitsee tietää.

Tästä voisi helposti päätellä, että emme tulevaisuudessa enää hallitse elämäämme, vaan koneet kaappaavat osaamisemme ja identiteettimme. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ihmisille jäävät olennaisimmat elämän prosessit, kuten kyky tehdä hyviä ja oikeita kysymyksiä. Politiikassa pitäisi jo nyt keskittyä huomattavasti enemmän teknologian kehityksen aiheuttamiin muutoksiin. Tulevaisuuden pelisääntöjen rakentaminen on tärkein politiikan tehtävä.

Ratkaisevaa on vain se, mitkä arvot ohjaavat päätöksentekoamme.

On hyvä muistaa, että kiihtyvän teknologisen kehityksen keskelläkin ihmiskunnalla on enemmän valtaa kuin koskaan. Voimme koneiden avulla poista köyhyyden, parantaa suurimman osan sairauksista ja luoda työelämästä merkityksellisen. Kyse on vain halusta ja ”koodaamisesta”. Voimme oikeastaan tehdä maailmasta juuri sellaisen kuin haluamme. Ratkaisevaa on vain se, mitkä arvot ohjaavat päätöksentekoamme.

Tähän arvokeskusteluun sosialidemokratialla on paljon annettavaa. Itse nostan kaksi periaatetta yli muiden: Toinen on kultainen sääntö: ”Kaiken minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille.” Ja toinen on kohtuus kaikessa. Noilla päästään turvallisesti ainakin 100 vuotta eteenpäin.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Onko sinulla pokkaa olla nostamatta vuokria?

Istun nokikkain nuorenparin kanssa Oulun keskustan kaksioni ruokapöydässä. Pari on selvästi innoissaan asunnon tarjoamista mahdollisuuksista ja uuden yhteisen elämän alusta. Ylin kerros, oma sauna ja koko asunnon levyinen parveke tarjoavat kaikkea sitä, mitä yhteen muuttavat rakastavaiset tarvitsevat elämänsä kermakakun päälle. Kun Rotuaarillekin on matkaa vain kilometri, ei taksiakaan tarvitse maksaa yöriennoilta kotiin.

Alamme lopulta sovitella sopivaa vuokrahintaa. Kaupungin yleiseen vuokratasoon nähden vuokrapyyntöni on kohtuullinen. Vajaan viidenkymmenen neliön kaksiosta olen pyytänyt 780 euroa sisältäen veden ja nettiyhteyden. Nuori miehenalku rohkaistuu kysymään, onko vuokrahinnassa neuvottelun varaa.

Katson pitkään anovan näköisiin silmäpareihin. Kaikista ilmeistä ja eleistä näen, että muutaman kympinkin vuokrahuojennus olisi tälle pariskunnalle erittäin arvokas asia. Lopulta sanon, että voin pudottaa vuokrahinnan 700 euroon kuukaudessa. Niitä säteileviä kasvoja en unohda koskaan.

Kun vuokrasopimus on allekirjoitettu ja nuoripari hyvästelty, jään miettimään asunnonomistajan moraalia. Toki olisin voinut sinnikkäästi pitää kiinni 780 euron vuokrapyynnistäni, mutta samalla ajanut yhteiselämäänsä aloittavat opiskelijat toimeentulonsa äärirajoille.

Juuri tuo 80 euroa olisi voinut olla se summa, jonka takia vuokralaiset olisivat ainakin kesäaikaan joutuneet turvautumaan asumistuen lisäksi myös toimeentulotukeen. Siinä tapauksessa olisin maksattanut yhteiskunnalla oman ahneuteni. Jatkuvasti kasvavat yhteiskunnan tulonsiirrot olisivat saaneet taas yhden uuden luvun.

Asuntopolitiikka on nostettava kuntavaalien pääteemaksi.

Viime viikkoina asuntopolitiikka on noussut taas yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Erityisesti pääkaupunkiseudun ylikuumenneet asuntomarkkinat aiheuttavat otsasuonten pullistumista kaikille poliittisille puolueille. Asian ytimessä on aktiivinen maapolitiikka, joka on kuntapäättäjien käsissä.

Surkein esimerkki maapolitiikan epäonnistumisesta on pääkaupunkiseudulla, jossa asuntojen hinnat ovat karanneet jo tavallisten keskituloisten palkansaajien käsistä.

Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokkakin kiinnitti huomiota tämän viikon blogissaan karanneisiin asumiskustannuksiin. Hän muistutti tekstissään, että kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen on viime vuosina ollut vain kuntien vastuulla. Yksityiset rakentajat ja rakennusyhtiöt ovat keskittyneet kovan rahan asuntojen tuotantoon suurten voittojen toivossa.

Pokan mukaan kohtuuhintaisten asuntojen rakennuttajiksi tarvittaisiin kipeästi uusia toimijoita. Hän esittelee tekstissään eduskunnan elokuussa hyväksymää lakia kymmenen vuoden korkotukimallista, jossa kohtuuhintaisia asuntoja valtion tuella rakennuttava yritys vapautuu jo kymmenen vuoden kuluttua asuntojen käyttöä koskevista rajoituksista aiemman 40 vuoden sijaan.

Jos Suomi haluaa oikeasti nousta taantumasta, on kasvukeskusten asumisen hinta saatava kohtuulliseksi lähivuosikymmeninä. Näin tavallisten perheiden rahaa riittää enemmän kotimaiseen kulutukseen. Poliittiset puolueet eivät voi jatkuvasti paeta vastuutaan, vaan asuntopolitiikka on nostettava kuntavaalien pääteemaksi.

Pokka heittää bloginsa lopuksi haasteen omistavan luokan suuntaan. Kun palkansaajat ovat sitoutuneet kilpailukykysopimuksella palkkojen nollalinjaan, voisiko omistava luokka tulla talkoisiin mukaan ja sitoutua vuokrankorotusten nollalinjaan seuraaviksi kahdeksi vuodeksi.

Miten on SATO ja VVO, lähdettekö tekin mukaan vuokrien kilpailukykysopimukseen? Minun asunnossani opiskelijapariskunta saa ainakin asua 700 eurolla seuraavat vuodet.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

”Älkää jumalauta antako persuille periksi!”

Terhokodin käytävillä on hiljaista. Oleskeluhuoneen Biedermeier-kalusto henkii arvokkuutta ja rauhaa. Vastaan tulee riisuttuja ihmisiä, joiden elämä on epilogia vaille valmis. Mietin, miten tärkeää jokaisen elämässä kiinni olevan olisi vierailla täällä edes hetken. Seurustella oman kuoleman kanssa ja taas jatkaa elämää.

Olen Antin kanssa liikkeellä. Hän oli kuullut, että pidetty ja arvostettu eduskuntatoimittajamme Olli taistelee elämästään aivokasvaimen kanssa. Vielä alkukeväästä Olli oli vakuuttunut, että hän nujertaa ”sen paskiaisen”. Mutta nyt taistelu on tauonnut ja vakavasti haavoittunutta kannetaan kohti vääjäämätöntä.

Olli ilahtuu suuresti havaittuaan tulomme. Hän pyytää meitä odottamaan, että saa hampaansa pestyksi. Mietin, että mitä järkeä hampaita on enää hoitaa, kun kuolema kolkuttaa ovella. Hymähdän typerää ajatustani, ja tajuan, että rutiinit vahvistavat elämänviettiä ja antavat pitemmän jatkoajan.

Menemme Antin ja Ollin kanssa Terhokodin pihalle. Olli ottaa taskustaan savukkeen ja polttaa antaumuksella. Ihan kuin jokainen sisäänhengitys olisi hänen viimeisensä. Taas pohdin, miten hienolta tupakointi voikaan tuntua saattohoitokodissa. Kaikki moralisointi sen terveysvaikutuksista on poissa ja ihminen on vapaa kaikesta muusta paitsi kuolemasta.

Lyhyen vierailumme aikana Olli itkee ja nauraa paljon. Erityisesti kyyneleet silmiin saa ajatukset hänen 2-vuotiaasta pojastaan. Muistaako hän isästään mitään? Miten kaikki läheiset jaksavat lähestyvän kuoleman kanssa?

Olli sytyttää toisen tupakan ja alkaa kysellä Antilta ja minulta SDP:stä ja Demokraatista. Miten teillä oikein menee? Olli on seurannut toimittajana monet gallup-nousut ja –laskut. Antti yrittää vakuuttaa Ollille, että parhaamme tehdään. Sanomaa koitetaan kirkastaa, ja parantaa SDP:n viestintää. Olennaista on, että suomalaiset ymmärtäisivät, että jos SDP olisi hallituksessa tällaista politiikkaa ei tehtäisi.

Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne.

Vierailumme päätteeksi rohkaistun kysymään Ollilta tulevaisuudesta: Nyt kun olet vääjämättömästi lähdössä tästä elämästä, mikä sinusta on elämässä ja politiikassa luovuttamatonta? Olli miettii hetken ja nostaa kolme sormeaan pystyyn.

Ensinnäkin, pitäkää huolta läheisistänne. Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne. Toiseksi, älkää jumalauta antako persuille periksi! Puhkeamme koko porukka räkänauruun. Ja kolmanneksi, pitäkää aina oikeudenmukaisuuden lippua korkealla!

Saatamme Ollin hänen huoneeseensa. Pöydällä on ainakin neljä avattua viinipulloa, jotka taitavat jäädä juomatta. Hyvästelemme Ollin ja toivotamme hyvää matkaa. Sen jälkeen suljemme saattohoitokodin oven. Jokin merkillinen pyhä on hipaissut minun ja Antin kasvoja.

Olli ja Antti.

Suruviesti Ollin kuolemasta tuli torstaina 28.7. Olin Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa keskellä Ollin elämäntyön hedelmiä. Demokraatti järjestää joka vuosi tapahtuman yhteydessä yöyhteislaulut Kirjaslammen uimalan maagisessa tunnelmassa. Tänä vuonna päätin kertoa Ollin kolme pointtia koko laulavalle yleisölle. Kenenkään silmät eivät olleet täysin kuivat.

Hento tuuli kosketti koko laulukansan poskipäitä. Jotenkin tuntui, että Olli oli läsnä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Helsingin Sanomat on päättänyt erottaa Antti Rinteen

Loppukeväällä SDP sai lymyillä rauhassa salamavalojen loisteelta. Poliitikan toukokuun superviikonloppu nosti puoluejohtajien klaaniin kolme uutta kasvoa. Niin Petteri Orpo, Li Andersson kuin Anna-Maija Henrikssonkin on ottanut tuoreiden gallup-lukujen valossa hyvin paikkansa kansankunnan kaapin päällä. Syksy näyttää onnistuuko tuoreilta keulakuvilta uskottava puolueen johtaminen.

Oli hyvinkin ennakoitavissa, että puoluekokousviikonlopun jälkeen salamavalot osuvat SDP:hen. Heinäkuun alle 20 prosentin kannatusluvut gallupeissa antoivat lisäksi lisävauhtia spekulointiin SDP:n tulevasta puheenjohtajasta.

Alkutahdit puheenjohtajapeliin latasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Piia Elonen, joka väitti lähteisiinsä vedoten, että Antti Rinteen haastajiksi on povattu ainakin Antti Lindtmania ja Tytti Tuppuraista. Elonen innostui sen verran omasta jutustaan, että siteerasi itseään seuraavan päivän lehden pääkirjoitussivulla samasta aiheesta. Kun Elosen lähteet ovat luultavasti Porin Suomi-areenan aamuyön baarituttuja, on usko omaan näkemykseen lähes liikuttavaa luettavaa.

En aikaisemmin ole kovinkaan helposti uskonut yleiseen väitteeseen, että medialla on valta valita ja erottaa poliittiset päättäjät. Puheet ajojahdistakin olen usein kuitannut katkeroituneena panetteluna. Nyt kuitenkin on pakko todeta, että Helsingin Sanomilla on hyvin läpinäkyvä missio vaihtaa SDP:n puheenjohtaja helmikuun puoluekokouksessa.

SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin.

Miksi Antti Rinne ei sitten kelpaa Hesarille? On ensinnäkin muistettava, että Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut SDP:n kannatuksen nostamisesta. Se haluaa ottaa vallan puoluekokousedustajilta ja käydä suurta leikkiä SDP:n tulevaisuudella. Jos helmikuussa SDP:n puheenjohtaja todella vaihtuu, on lehdellä mahdollisuus taas kääntää kelkkansa ja alkaa tukea syrjäytettyä puheenjohtajaa. Näin kulkee median logiikka.

Nyt jos koskaan on meidän puolueaktiivien pidettävä pää kylmänä, kun paine puheenjohtajavaihdokseen mediassa kasvaa. Puoluekokouksessa on hyvä käydä keskustelua kansansanliikkeen johtamisessa ja jopa haastettava istuva puheenjohtaja, mutta se ei saa tapahtua vain median ajamana. Lähtökohtana täytyy joka käänteessä olla puolueen etu. Puheenjohtajan vaihdos tulee tehdä ainoastaan, mikäli se palvelee SDP:n poliittisia päämääriä ja kannatuksen vahvistumista.

Mikäli Antti Rinne haluaa säilyttää asemansa SDP:n johdossa, on syksyn aikana kuitenkin terästäydyttävä oppositiopolitiikassa. SDP ei ole vieläkään esitellyt omaa mallia sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseksi Suomessa. Se tuntuu nielleen keskustan ajaman maakuntamallin karvoineen päivineen. Uuden hallintohimmelin vastustaminen ei ole nostanut edes kenttäväessä intohimoja.

Lisäksi SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin. Puheenjohtaja Rinne on moneen otteeseen todennut, ettemme ole kaupallistamassa terveydenhoitojärjestelmäämme, mutta ainakin minulle on jäänyt hämäräksi, miten yksityisten ja kolmannen sektorin toimijat ovat mukana sote-palvelujen järjestämisessä.

Suomalainen työelämä kärsii tällä hetkellä luottamuspulasta. Ennen kuin muste oli kuivunut kilpailukykysopimuksesta, hallituspuolue kokoomus oli jo poistamassa sunnuntailisiä. SDP:n on puheenjohtaja Rinteen johdolla vakuutettava palkansaajat, että raskaasta kiky-sopimuksesta huolimatta talouskasvun maksajiksi eivät jää vain työntekijät.

Jos Antti Rinne esikuntineen saa nämä asiat tehtyä ja SDP:n äänestäjäkunnan vakuutettua, ei helmikuussa Suomeen tule uutta poliittista ruumista Helsingin Sanomien harmiksi.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.