Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä Sirpaa

Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea ja noustuani ylös laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään (tai pitäisikö sanoa yöelämään!). Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kerta kaikkiaan voi asua tai elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, joilla pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla.

Pitkään jatkuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut saatiin päätökseen maanantain vastaisena yönä. Aamun tunteina rättiväsyneet kravattimiehet kertoivat sovun syntyneen. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kolme ylimääräistä työpäivää tuntuvat paljolta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Toista mieltä on Hesburgerin hallituksen puheenjohtaja Heikki Salmela, joka patisti maanantaina Ylellä suomalaisia tekemään viikossa 45 tuntia töitä. Hänen mielestään suomalainen sopimusjärjestelmä on täysin turha.

Yleissitovuus saa Salmelalta kovaa kyytiä. Hänen mukaansa työn hinta voidaan minirajojen puitteissa sopia työntekijän ja työnantajan kesken ilman välikäsiä. Mietin, kumpikohan noissa neuvotteluissa on vahvemmilla, kun maassa on 300 000 työtöntä.

Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha. Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla. Sinne uhrataan ihmisen perhesuhteet, aika, terveys ja onni.

John Maynard Keynes ajatteli automaation pienentävän ihmisen viikkotyöajan tarpeen 15 tuntiin viikossa vuoteen 2030 mennessä. Nyt työaikaa ollaan kasvattamassa. Mikä meni pieleen? Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää siis voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Henkisesti maitohampainen Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Juha Sipilän oksennuksen vatsahappoineen

Politiikka on tunnetyötä. Se on ilmaston muutoksen haistelua ja tuuliviirien katselua. Herkimmät ja tarkimmat havainnoitsijat pärjäävät parhaiten. Menestyvän poliitikon ihokarvat ovat poikkeuksellisen herkät. Kaikki viisi aistia tulee olla huippuunsa viritettyjä.

SDP:n puoluevaltuuston kokous Hyvinkäällä marraskuussa oli kuin politiikan psykologian oppikirjasta. Puolueväki kerääntyi tunnustelemaan, onko nykyisellä johtajalla vielä riittävästi vitaalisuutta johtaa menestyksekkäästi lauma läpi pitkän talven. Haastajaehdokkaista varsinkin Timo Harakka kiersi kokoussalia saalistuksen äänet kengissään. Kun kokoussalissa kuultiin puheenjohtajan ilmoitus puheenjohtajakisaan lähtemisestä, mikrofonit kääntyivät potentiaalisiin ”nuoriin leijoniin”, joiden haastamisintoa toimittajat yrittivät kaivaa kuin korppikotkat haaskan nahkasta.

Korppikotkat, nuo kiimaiset toimittajat, tarkkailivat potentiaalisten haastajien kehonkieltä hyvinkin tarkkaan. Kun Antti Rinteen jatkohalu kuultiin puhujakorokkeelta, toimittajat seurasivat intensiivisesti, kuka nousi seisomaan, kuka aloitti taputuksen, mikä mikroilme haastajien kasvoilta näkyi. Näiden havaintojen perusteella politiikan analyysit tehdään. Ei niinkään sen perusteella, mitä poliitikot sanovat.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen.

Suomen parhaan poliittisen silmän omistaa Ben Zyskowicz (kok.). Benin metodi on yksinkertainen: hän menee aina sinne, missä jotain tapahtuu. Hyvä esimerkki oli Lenita Toivakan veroparatiisisotkujen selvittely televisiossa. Kun muu kokoomusväki luikki pakoon, Ben oli valmis ottamaan kaiken sen kuran vastaan, joka olisi kuulunut koko puolueelle. Kehittynyt poliittinen silmä on siis suoraselkäisyyttä vaikeina hetkinä ja vakuuttelua siitä, että korjaamme virheemme.

”Korppikotkat” rynnistivät terävine mikrofoneineen tämän viikon keskiviikkona pääministeri Juha Sipilän eteen. Kyseessä oli Sipilän vakava sananvapauden rajoitusyritys Ylen uutistoiminnassa. Henkisesti maitohampainen päätoimittaja Atte Jääskeläinen nieli Sipilän oksennuksen vatsahappoineen ja rajoitti perusteettomasti toimittajien sananvapautta. Se siitä poliittisesta korrektiudesta.

Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus.

Juha Sipilän poliittisessa silmässä on edelleen paha taittovirhe. Hän suhtautuu yliolkaisesti asialliseen kritiikkiin ja käyttää väärissä tilanteissa latteaa huumoria. Heitto siitä, ettei pääministerillä ilmeisesti saisi olla sukulaisia ollenkaan, oli paha rimanalitus. Ellei Sipilä korjaa taittovirhettään pikaisesti, loppuu hänen pestinsä politiikan huipulla yllättävän nopeasti.

Juha Sipilä ei ole päässyt Kesärannan terassilla vieläkään eroon messias-kompleksistaan. Kaikesta näkee, että hän on tullut nostamaan kansakunnan uuteen kukoistukseen, kysymättä lainkaan, mitä kansakunta johtajaltaan odottaa. Sipilä uskoo Jumalan lisäksi vain itseensä, minkä takia voi perustellusti kysyä, onko hänen kuuloaistinsa kunnossa. Suuret johtajat aistivat yhteiskunnan heikotkin signaalit, Sipilä taas ei kuule edes kansan suoraa huutoa.

Menestyvät johtajat ovat aina osanneet kuulla kansan ääntä. Urho Kekkonen lienee tästä paras esimerkki. Hyvä johtaja ei sanele ylhäältä kansan parasta, vaan uskoo parhaan argumentin voimaan ideologioista riippumatta. Hyvä johtaja on aina yhteisönsä palvelija, joka kantaa heikkoja, rohkaisee osaajia ja tökkii laiskoja. Sellaisen puheenjohtajan myös SDP:kin helmikuussa tarvitsee. Vasta sitten voimme haaveilla pääministerin paikasta ja Kesärannan tenniskentästä keväällä 2019.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kardemumman yössä eli kuinka Sipilä sotki herttaisen lastenlaulun ja lokapolitiikan

Yksi lapsuuteni suosikkilauluista oli Kardemumman yössä -rosvolaulu. Laulun päähenkilöt Kasper, Jesper ja Joonatan asuvat Kardemumma nimisessä kaupungissa ja ovat ammatiltaan rosvoja. Varsinaisiksi ryöväreiksi heitä ei voi kutsua, sillä he varastavat vain tarpeeseen. Elina Salon sanoittamassa herkullisessa ja kieltä kutittavassa laulussa rosvot tyytyvät vain ”piukkaakin hiukkaakin niukempaan” saaliiseen: silavaa leijonalle, piparkakkua Joonatanille ja muutama kaljapullo. Lopulta aika harmittomalta kuulostavaa menoa.

Pääministeri Juha Sipilä ei ilmeisesti ole lapsilleen laulanut kyseistä laulua, sillä hän onnistui nettikolumnissaan viime perjantaina sotkemaan herttaisen lastenlaulun ja lokapolitiikan samaan lauseeseen. Närkästyksen taustalla oli SDP:n vaihtoehtobudjetin väliotsikko, jossa SOS-hallituksen päämiehiä kutsuttiin kolmeksi iloiseksi rosvoksi. Maukas retorinen heitto minun mielestäni! Sipilän huumorintaju ei vain tähän taipunut.

Oireellista on se, ettei pääministeri kommentoinut otsikon alla olevaa tekstiä lainkaan.

Voi toki olla, että Sipilä ei hermostunutkaan väliotsikosta, vaan sen sisältämästä painavasta asiasta. Oireellista on se, ettei pääministeri kommentoinut otsikon alla olevaa tekstiä lainkaan. Liekö osunut johonkin syvälle sieluun.

Tekstiosassa muistutetaan siitä, että hallitus sai omalta Talouden arviointineuvostoltaan moitteet siitä, että se ei lainkaan käytä verotuksen työkaluja talouden tasapainottamisessa. Hyvinvointivaltion rahoitus on kriisissä veronalennusten vuoksi ja velanotto vain kiihtyy. Tämän lisäksi hallitus palkitsee omia kavereitaan kolmella joululahjalla. Kuusen alta löytyy metsälahjavähennys, perintö- ja lahjaveron alennus sekä yrittäjävähennys.

SDP:n vaihtoehtobudjetista käy hyvin ilmi, että Suomi on luisumassa kovaa vauhtia hyvin eriarvoiseen suuntaan. Tuloerojen kasvu huolestuttaa jo 70 prosenttia suomalaisista. Siitä huolimatta nykyhallitus riistää pienituloisilta, lapsiperheiltä, eläkeläisiltä ja erityisryhmiltä viimeisetkin ostovoiman rippeet. Hyvätuloisille Sipilä ehdottaa vain vapaaehtoisia lahjoituksia. Tästä on jo hyvin lyhyt matka amerikkalaistyyliseen hyväntekeväisyysyhteiskuntaan.

Kardemumman satumaailmasta on valitettavan pitkä matka Suomen yöhön.

Juha Sipilän verkkokolumni osoittaa, miten kaukana pääministerin sanat ja teot ovat toisistaan. Hän maalailee kauniisti ”yhteen hiileen” puhaltamisesta, vaikka tavallisen kansan keuhkot ovat riekaleina. Hän kertoo aina uskoneensa asioista sopimiseen ja yhteistyöhön, vaikka kiky-neuvotteluja vauhdittaakseen tarjolla oli uhkailua, sanelua ja ylikireitä aikatauluja. Sipilän käsitys yhteistyöstä lienee se, että jos ei mennä hänen tahtonsa mukaan, yhteistyölle ei ole edellytyksiä.

Nykyhallituksen tärkein tehtävä on Suomen työllisyysasteen nosto 72 prosenttiin. Tavoitteesta ollaan vielä yli kolmen prosentin päässä. Hallitus uskoo toimissaan yksityisten työnantajien sosiaaliturvamaksun alentamiseen sekä työeläkemaksujen painotuksen siirtämiseen palkansaajien laskuun. Vuoteen 2020 mennessä nettopalkat alenevat yli kaksi prosenttiyksikköä ja tulonsiirtoa palkansaajilta yrityksille syntyy 1,1 miljardia euroa. Kovat ovat keinot. Silti työvoimakustannusten alentaminen ei takaa työttömyyden laskua. Suomi ei koskaan pärjää kansainvälisessä hintakilpailussa. Meidän valttimme on osaaminen ja laatu.

Kardemumman satumaailmasta on valitettavan pitkä matka Suomen yöhön. Metrotunneleissa ja ostareiden aukioilla ei pyöri kovinkaan iloisia rosvoja. Kansankunnan raju jakaantuminen näkyy epätoivona monien kasvoilta. SDP:n vaihtoehto on pitää kaikki mukana. Niin, ettei suurin osa kansasta elä vain piukkaakin hiukkaakin niukemmilla tuloilla.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP on gallup-noususta huolimatta kuin puristelua vailla oleva kuplamuovipussi tai esiteinin nokka

Olin viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla jakamassa lasteni kanssa Demokraattia. Markkinointitaktiikkani sai sekä kehuja että haukkuja. Laitoin 9- ja 12-vuotiaat tenavani jakamaan karkkia noin viiden metrin päähän jakopisteestäni. Kun lapset olivat sulattaneet ohikulkijan sydämen, sujahti sosialidemokraattinen D-eväs sulavasti messuvieraan kassiin.

Joku tiukkapipo huomautti minulle, ettei lapsia saa käyttää poliittisen agendan mannekiineinä. ”Miksi ei?”, kysyin. ”Eikö lasten kasvattaminen liity aina arvoihin? Emme koskaan kasvata lapsiamme uskonnollisesti, kulttuurillisesti tai poliittisesti arvovapaassa ilmanalassa. Arvoneutraali kasvatus ei sitä paitsi ole kasvatusta lainkaan. Ja eikö pohjimmiltaan poliittinen toiminta nousekin aina arvoista?” Tiukkapipo murahti ja lähti terävästi harppoen kohti muita arvostelun kohteita.

Kesken lauantaipäivän SDP:n messutiskille pölähti toinenkin suuttunut mies. Hän ei kiinnittänyt huomiota karkkia jakaviin lapsiin, vaan SDP:n uskottavuuteen. Hän oli kovin sydämistynyt perjantain skuupista, jonka mukaan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman oli jo pitkään kirjaillut eduskunnan puhemiehistöä ohjaavan salaisen listan sopivista demaripuhujista kyselytuntia varten. Mies kertoi äänestäneensä elämänsä aikana lähes jokaista eduskuntapuoluetta, mutta

Sipilän hallituksen toimet olivat saaneet miehen kannattamaan juuri SDP:tä. Lindtmanin ”touhut” saivat mieheltä kuitenkin täystyrmäyksen.

Moni politiikan toimittaja on ihmetellyt jo pitkään SDP:n eduskuntatyön terävöitymistä.

Kuntavaaleissa äänen saa kuulemma aivan jokin muu puolue.

Kotiuduttuani messuvilinästä jäin pohtimaan miehen puhetta. Hän selvästikin oli alkanut uudestaan rakentaa sidettä puolueeseen nimeltä SDP, mutta pettynyt raskaasti Lindtmanin listojen vuodettua julkisuuteen. Kyseessä on toki yhden ihmisen luottamuspula, mutta tuskin hän on aatoksineen täysin yksin.

Antti Lindtmanin toimintaa kohtaan voi osoittaa myös ymmärrystä. Moni politiikan toimittaja on ihmetellyt jo pitkään SDP:n eduskuntatyön terävöitymistä. Tässä kohtaa Lindtmanin lista on ollut mainio strateginen ase. Jotta opposition viesti kuuluu istuntosalissa kirkkaana, on parhaat ja osaavimmat voimat päästettävä ääneen. Tämän ymmärtävät kaikki. Ainoastaan listan salailu sai puoluetoverien hihat palamaan.

Luottamusta ei nakerra naaman puristelun jälkeinen puna, vaan jatkuva naaman virheiden peittely.

Listakohu ei ole vain puheenjohtajapeliä, vaikka siihen liittyneestä kirjoittelusta voisi niin päätellä. Kyseessä on jo pitkään jatkunut puolueen sisäinen puhumattomuuden tila. Kun Antti Rinne valittiin puheenjohtajaksi Seinäjoella vuonna 2014, moni hoki, että pulinat pois. Metodi oli väärä, sillä silloin olisi vasta pitänytkin puhua! Puolueen henkinen kypsyys kasvaa nimittäin sen kyvyssä sietää epävarmuutta ja niiden synnyttämää ahdistusta. Kysykääpä vaikka keskustalta.

SDP on gallup-noususta huolimatta kuin puristelua vailla oleva kuplamuovipussi tai esiteinin nokka, jonka nähdessään ei malta pitää sormia kurissa. Onneksi jo helmikuussa on edessä SDP:n puoluekokous, jossa kuplamuoveja ja teinineniä pitää kunnolla puristella, sillä vasta kuplien puhjettua ja kuonan poistuttua alkaa SDP:n todellinen nousu. Luottamusta ei nakerra naaman puristelun jälkeinen puna, vaan jatkuva naaman virheiden peittely.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Maailma Trumpin silmin

Keskiviikkoiltana jännitimme Suomen suurlähettilään Kirsti Kaupin residenssissä Washingtonissa Yhdysvaltain presidentinvaalien viimeistä väittelyä. Television eteen oli pakkautunut suomalaisten sanomalehtien päätoimittajien joukko ja tunnelma oli kuin olympialaisten keihäsfinaalissa.

Vaikka vaalitaistelussa onkin viime viikkoina puhuttu lähinnä Donald Trumpin alentavasta naiskäsityksestä ja Hillary Clintoniin avustajaporukan vuodetuista sähköposteista, ”kisakatsomon” tunnelmasta voi aistia yhden lähes epätodellisen kysymyksen: ”Voiko Trump sittenkin voittaa nämä vaalit?”

Viimeisen vaaliväittelynkin perusteella on helppo vastata, että Trumpin ”triump” on mahdollinen. Varsinainen vaalipäivä on vasta 8.11. ja ratkaisevissa osavaltiossa tilanne on edelleen hyvin kimurantti. Uuden laskutavan mukaan demokraateilla on 18 varmaa osavaltiota ja republikaaneilla 13. Rannikoiden osavaltioita hallitsee perinteisesti demokraatit, kun taas republikaanien kannatus on kuin ylösalaisin oleva t-kirjain, joka on sijoitettu keskelle Yhdysvaltojen karttaa.

Vaikka mielipidetiedustelut povaavat Clintonin voittoa noin 80 prosentin varmuudella, hänen kampanjassaan on monia epävarmuustekijöitä. Clintonin viesti ei tunnu kovinkaan hyvin uppoavan kansalaisiin.

Kun tavalliselta tallaajalta kysyy Clintonin vaaliteesiä, harva osaa sitä ääneen sanoa. Sen sijaan Trumpin teesi on tatuoituna jokaisen amerikkalaisen otsaan: Make America Great Again. Clintonin sanoma on muutenkin koettu epäselväksi, eikä hän ole uskaltanut kritisoida Wall Streetin herrojen rahamahtia. Itse asiassa, jos Wall Street -vastainen Bernie Sanders olisi nyt demokraattien ehdokkaana, olisi peli Trumpin osalta jo pelattu.

Olen katsonut maailmaa viimeisen viikon kirjaimellisesti Trumpin silmin.

Hillary Clinton on siis demokraattipuolueelle ison luokan riski. Hänen etunaan on ylivoimainen politiikan kokemus ja sukupuoli. Naisen valitseminen Yhdysvaltojen presidentiksi olisi jälleen tärkeä askel tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden portaikossa. Silti takkuileva esiintyminen tai määräilevän kuuloinen ääni ei saa varauksetonta tukea. Clinton ei vaikuta aidosti empaattiselta ihmiseltä, vaan pikemminkin hänen olemuksensa viestii laskelmoinnista ja äärimmäisestä määrätietoisuudesta. Kun tähän liitetään vielä vaikeus sietää kritiikkiä ja heikko itseironia, ei vaalivoitosta voi puhua ennen äänenlaskua.

Miten sitten Donald Trumpiin pitäisi oikein suhtautua? Mieleeni tulee lähinnä jättimäinen vauva, jolle äiti tai isä ei oikein koskaan ole laittanut rajoja. Trump ei selvästikään tiedä, mikä sellainen tunne on kuin häpeä. Hän on kuin haavoitettu eläin, joka hyökkää kaikkien häntä arvostelevien päälle täysin häpeilemättömin sanakääntein. Kun Trumpia syytettiin seksuaalisesta ahdistelusta, hän nimitti näitä naisia rumiksi.

Hillary Clinton on demokraattipuolueelle ison luokan riski.

Olen katsonut maailmaa viimeisen viikon kirjaimellisesti Trumpin silmin. Hotellini sijaitsee nimittäin Trumpin asunnon vieressä ja näkymä on suoraan kohti jättimäistä Central Parkia New Yorkin keskustassa.

Mietin, mitä hän oikein ajattelee, kun näkee aamuauringossa tauottoman lentokoneiden virran niiden laskeutuessa JFK:n kiitoradoille? Miltä maailma näyttää, kun hän luo katseensa Strawberry Fieldsin suuntaan, johon on John Lennonin kunniaksi istutettu kasvi maailman jokaisesta maasta. Uskooko hän itse, että Amerikan maailmanvalta ja voima kasvavat hänen kaudellaan ja siirtolaisuus saadaan pysäytettyä?

Maailmaa ei voi kuitenkaan johtaa vain tornitalosta käsin. Metrotunneleihin on henkisesti sieltä valovuoden matka.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tiedän nyt, mistä äidit puhuvat perhekerhoissa — sain ”perstuntuman” lasten elämään

Se oli elämäni kovin talvi. Olimme juuri muuttaneet Helsingistä Ouluun, ja vaimo lähti töihin. Jo ensimmäinen aamu paljasti hengästyttävän arjen. Hoidettavanani oli vajaan vuoden ikäinen poika ja nelivuotias tyttö. Heräsin uuden kotimme ulko-oven kolahdukseen, johon myös pinnasängyn kasvatti havahtui. Säntäsin pikkumiehen sängyn viereen ja tarjosin tuttia. Vastaukseksi sain valloittavan hymyn ja hamuavat kädet. Tutti ei kelvannut vaan isin syli.

Siirryimme keittiöön lämmittämään maitoa. Valitettavasti unohdin kokeilla mikromaidon lämpötilaa, ja pikkumieheltä paloi kieli. Siihen meteliin heräsi sitten tyttärenikin. Seuraavien tuntien kulusta minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa. Jotenkin hämärästi muistan, että ennen iltapäivää vaihdoin kaksi kertaa vaipat, puin lapset seurakunnan kerhoa varten, työnsin vaunuja tammikuun sohjossa, leikin muiden äitien ja lapsien kanssa eläinleikkejä, tein mikroruokaa ja lopulta sain tenavat päivä­unille. Sen jälkeen havahduin automaattiohjauksesta, keitin kahvit ja luin päivän lehden.

Vaikka kokemus oli rankka, en vaihtaisi sitä koskaan pois.

Oli vuosi 2008, ja minä vuorostani otin hoitaakseni vanhemmuuden velvollisuudet puoleksi vuodeksi. Vaikka kokemus oli rankka, en vaihtaisi sitä koskaan pois. Opin lasten hoivaamisen A:sta Ö:hön ja kasvoin päivä päivältä enemmän isäksi. Tiedän nyt, mistä äidit puhuvat perhekerhoissa ja ymmärrän, miten kovaa työtä lasten hoiva on. Samalla sain ”perstuntuman” lasten elämään.

Tämän viikon tiistaina Demarinuoret ilmaisivat vahvan tukensa uudelle perhevapaiden mallille, joka mukailee Ruotsin ratkaisua. Se kulkee nimellä 6 + 6 + 6 ja painottaa vanhempainvapaiden tasa-arvoisuutta.

”Suomen vanhempainvapaajärjestelmä on jäykkä ja ajaa naisia pitämään pitkiä vapaita. Muissa Pohjoismaissa 96–97 prosenttia 3–5-vuotiaista lapsista on päivähoidossa, kun Suomessa vastaava lukema on 74 prosenttia.Hallituksen päätös rajata lasten oikeutta päivähoitoon ajaa Suomea yhä kauemmaksi muista Pohjoismaista. Nyt olisi äärim­mäisen tärkeää tarttua vanhempainvapaauudistukseen, jolla uudistettaisiin nykyjärjestelmää joustavammaksi ja tasa-arvoisemmaksi.”

Näin kirjoittaa puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi Demarinuorten kannanotossa.

Kun nykyään monet avioliitot päättyvät eroon, isät jäävät usein erotilanteissa vaille oikeuksia ja kunnon yhteyttä lapsiin.

Demarinuorten malli lähtee siitä, että vanhempainvapaa rakentuu äidin ja isän kuuden kuukauden vapaalle, jonka jälkeen vanhemmat päättävät, miten kuusi viimeistä kuukautta jaetaan. Tämä malli tasaisi vanhemmuuden kustannuksia yhteiskunnassa, jotta työnantajat olisivat tasa-arvoisemmassa asemassa. Nykyhallituksen kaavailema 2 500 euron kompensaatio naisvaltaisille aloille on hyvä ajatus ja vastaantulo, mutta todellista vanhemmuuden kustannusten tasaamista tuolla summalla ei synny.

Vanhempainvapaan jakaminen tarjoaa vielä yhden ikkunan. Kun nykyään monet avioliitot päättyvät eroon, isät jäävät usein erotilanteissa vaille oikeuksia ja kunnon yhteyttä lapsiin. Se, että yhteiskunta tukisi vanhemmuuden kustannusten jakamista, helpottaisi isien vastuunottoa lasten hoivasta erotilanteissa. Näin nainen ei ”automaattisesti” saisi oikeutta lähivanhemman rooliin, vaan vanhemmuuden jakamista pohdittaisiin paljon tarkemmin. Olennaista päätöksenteossa on lapsen oikeus molempiin vanhempiin elämäntilanteesta riippumatta.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.