Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä Sirpaa

Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea ja noustuani ylös laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään (tai pitäisikö sanoa yöelämään!). Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kerta kaikkiaan voi asua tai elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, joilla pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla.

Pitkään jatkuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut saatiin päätökseen maanantain vastaisena yönä. Aamun tunteina rättiväsyneet kravattimiehet kertoivat sovun syntyneen. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kolme ylimääräistä työpäivää tuntuvat paljolta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Toista mieltä on Hesburgerin hallituksen puheenjohtaja Heikki Salmela, joka patisti maanantaina Ylellä suomalaisia tekemään viikossa 45 tuntia töitä. Hänen mielestään suomalainen sopimusjärjestelmä on täysin turha.

Yleissitovuus saa Salmelalta kovaa kyytiä. Hänen mukaansa työn hinta voidaan minirajojen puitteissa sopia työntekijän ja työnantajan kesken ilman välikäsiä. Mietin, kumpikohan noissa neuvotteluissa on vahvemmilla, kun maassa on 300 000 työtöntä.

Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha. Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla. Sinne uhrataan ihmisen perhesuhteet, aika, terveys ja onni.

John Maynard Keynes ajatteli automaation pienentävän ihmisen viikkotyöajan tarpeen 15 tuntiin viikossa vuoteen 2030 mennessä. Nyt työaikaa ollaan kasvattamassa. Mikä meni pieleen? Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää siis voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Onko sinulla pokkaa olla nostamatta vuokria?

Istun nokikkain nuorenparin kanssa Oulun keskustan kaksioni ruokapöydässä. Pari on selvästi innoissaan asunnon tarjoamista mahdollisuuksista ja uuden yhteisen elämän alusta. Ylin kerros, oma sauna ja koko asunnon levyinen parveke tarjoavat kaikkea sitä, mitä yhteen muuttavat rakastavaiset tarvitsevat elämänsä kermakakun päälle. Kun Rotuaarillekin on matkaa vain kilometri, ei taksiakaan tarvitse maksaa yöriennoilta kotiin.

Alamme lopulta sovitella sopivaa vuokrahintaa. Kaupungin yleiseen vuokratasoon nähden vuokrapyyntöni on kohtuullinen. Vajaan viidenkymmenen neliön kaksiosta olen pyytänyt 780 euroa sisältäen veden ja nettiyhteyden. Nuori miehenalku rohkaistuu kysymään, onko vuokrahinnassa neuvottelun varaa.

Katson pitkään anovan näköisiin silmäpareihin. Kaikista ilmeistä ja eleistä näen, että muutaman kympinkin vuokrahuojennus olisi tälle pariskunnalle erittäin arvokas asia. Lopulta sanon, että voin pudottaa vuokrahinnan 700 euroon kuukaudessa. Niitä säteileviä kasvoja en unohda koskaan.

Kun vuokrasopimus on allekirjoitettu ja nuoripari hyvästelty, jään miettimään asunnonomistajan moraalia. Toki olisin voinut sinnikkäästi pitää kiinni 780 euron vuokrapyynnistäni, mutta samalla ajanut yhteiselämäänsä aloittavat opiskelijat toimeentulonsa äärirajoille.

Juuri tuo 80 euroa olisi voinut olla se summa, jonka takia vuokralaiset olisivat ainakin kesäaikaan joutuneet turvautumaan asumistuen lisäksi myös toimeentulotukeen. Siinä tapauksessa olisin maksattanut yhteiskunnalla oman ahneuteni. Jatkuvasti kasvavat yhteiskunnan tulonsiirrot olisivat saaneet taas yhden uuden luvun.

Asuntopolitiikka on nostettava kuntavaalien pääteemaksi.

Viime viikkoina asuntopolitiikka on noussut taas yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Erityisesti pääkaupunkiseudun ylikuumenneet asuntomarkkinat aiheuttavat otsasuonten pullistumista kaikille poliittisille puolueille. Asian ytimessä on aktiivinen maapolitiikka, joka on kuntapäättäjien käsissä.

Surkein esimerkki maapolitiikan epäonnistumisesta on pääkaupunkiseudulla, jossa asuntojen hinnat ovat karanneet jo tavallisten keskituloisten palkansaajien käsistä.

Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokkakin kiinnitti huomiota tämän viikon blogissaan karanneisiin asumiskustannuksiin. Hän muistutti tekstissään, että kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen on viime vuosina ollut vain kuntien vastuulla. Yksityiset rakentajat ja rakennusyhtiöt ovat keskittyneet kovan rahan asuntojen tuotantoon suurten voittojen toivossa.

Pokan mukaan kohtuuhintaisten asuntojen rakennuttajiksi tarvittaisiin kipeästi uusia toimijoita. Hän esittelee tekstissään eduskunnan elokuussa hyväksymää lakia kymmenen vuoden korkotukimallista, jossa kohtuuhintaisia asuntoja valtion tuella rakennuttava yritys vapautuu jo kymmenen vuoden kuluttua asuntojen käyttöä koskevista rajoituksista aiemman 40 vuoden sijaan.

Jos Suomi haluaa oikeasti nousta taantumasta, on kasvukeskusten asumisen hinta saatava kohtuulliseksi lähivuosikymmeninä. Näin tavallisten perheiden rahaa riittää enemmän kotimaiseen kulutukseen. Poliittiset puolueet eivät voi jatkuvasti paeta vastuutaan, vaan asuntopolitiikka on nostettava kuntavaalien pääteemaksi.

Pokka heittää bloginsa lopuksi haasteen omistavan luokan suuntaan. Kun palkansaajat ovat sitoutuneet kilpailukykysopimuksella palkkojen nollalinjaan, voisiko omistava luokka tulla talkoisiin mukaan ja sitoutua vuokrankorotusten nollalinjaan seuraaviksi kahdeksi vuodeksi.

Miten on SATO ja VVO, lähdettekö tekin mukaan vuokrien kilpailukykysopimukseen? Minun asunnossani opiskelijapariskunta saa ainakin asua 700 eurolla seuraavat vuodet.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

”Älkää jumalauta antako persuille periksi!”

Terhokodin käytävillä on hiljaista. Oleskeluhuoneen Biedermeier-kalusto henkii arvokkuutta ja rauhaa. Vastaan tulee riisuttuja ihmisiä, joiden elämä on epilogia vaille valmis. Mietin, miten tärkeää jokaisen elämässä kiinni olevan olisi vierailla täällä edes hetken. Seurustella oman kuoleman kanssa ja taas jatkaa elämää.

Olen Antin kanssa liikkeellä. Hän oli kuullut, että pidetty ja arvostettu eduskuntatoimittajamme Olli taistelee elämästään aivokasvaimen kanssa. Vielä alkukeväästä Olli oli vakuuttunut, että hän nujertaa ”sen paskiaisen”. Mutta nyt taistelu on tauonnut ja vakavasti haavoittunutta kannetaan kohti vääjäämätöntä.

Olli ilahtuu suuresti havaittuaan tulomme. Hän pyytää meitä odottamaan, että saa hampaansa pestyksi. Mietin, että mitä järkeä hampaita on enää hoitaa, kun kuolema kolkuttaa ovella. Hymähdän typerää ajatustani, ja tajuan, että rutiinit vahvistavat elämänviettiä ja antavat pitemmän jatkoajan.

Menemme Antin ja Ollin kanssa Terhokodin pihalle. Olli ottaa taskustaan savukkeen ja polttaa antaumuksella. Ihan kuin jokainen sisäänhengitys olisi hänen viimeisensä. Taas pohdin, miten hienolta tupakointi voikaan tuntua saattohoitokodissa. Kaikki moralisointi sen terveysvaikutuksista on poissa ja ihminen on vapaa kaikesta muusta paitsi kuolemasta.

Lyhyen vierailumme aikana Olli itkee ja nauraa paljon. Erityisesti kyyneleet silmiin saa ajatukset hänen 2-vuotiaasta pojastaan. Muistaako hän isästään mitään? Miten kaikki läheiset jaksavat lähestyvän kuoleman kanssa?

Olli sytyttää toisen tupakan ja alkaa kysellä Antilta ja minulta SDP:stä ja Demokraatista. Miten teillä oikein menee? Olli on seurannut toimittajana monet gallup-nousut ja –laskut. Antti yrittää vakuuttaa Ollille, että parhaamme tehdään. Sanomaa koitetaan kirkastaa, ja parantaa SDP:n viestintää. Olennaista on, että suomalaiset ymmärtäisivät, että jos SDP olisi hallituksessa tällaista politiikkaa ei tehtäisi.

Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne.

Vierailumme päätteeksi rohkaistun kysymään Ollilta tulevaisuudesta: Nyt kun olet vääjämättömästi lähdössä tästä elämästä, mikä sinusta on elämässä ja politiikassa luovuttamatonta? Olli miettii hetken ja nostaa kolme sormeaan pystyyn.

Ensinnäkin, pitäkää huolta läheisistänne. Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne. Toiseksi, älkää jumalauta antako persuille periksi! Puhkeamme koko porukka räkänauruun. Ja kolmanneksi, pitäkää aina oikeudenmukaisuuden lippua korkealla!

Saatamme Ollin hänen huoneeseensa. Pöydällä on ainakin neljä avattua viinipulloa, jotka taitavat jäädä juomatta. Hyvästelemme Ollin ja toivotamme hyvää matkaa. Sen jälkeen suljemme saattohoitokodin oven. Jokin merkillinen pyhä on hipaissut minun ja Antin kasvoja.

Olli ja Antti.

Suruviesti Ollin kuolemasta tuli torstaina 28.7. Olin Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa keskellä Ollin elämäntyön hedelmiä. Demokraatti järjestää joka vuosi tapahtuman yhteydessä yöyhteislaulut Kirjaslammen uimalan maagisessa tunnelmassa. Tänä vuonna päätin kertoa Ollin kolme pointtia koko laulavalle yleisölle. Kenenkään silmät eivät olleet täysin kuivat.

Hento tuuli kosketti koko laulukansan poskipäitä. Jotenkin tuntui, että Olli oli läsnä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Helsingin Sanomat on päättänyt erottaa Antti Rinteen

Loppukeväällä SDP sai lymyillä rauhassa salamavalojen loisteelta. Poliitikan toukokuun superviikonloppu nosti puoluejohtajien klaaniin kolme uutta kasvoa. Niin Petteri Orpo, Li Andersson kuin Anna-Maija Henrikssonkin on ottanut tuoreiden gallup-lukujen valossa hyvin paikkansa kansankunnan kaapin päällä. Syksy näyttää onnistuuko tuoreilta keulakuvilta uskottava puolueen johtaminen.

Oli hyvinkin ennakoitavissa, että puoluekokousviikonlopun jälkeen salamavalot osuvat SDP:hen. Heinäkuun alle 20 prosentin kannatusluvut gallupeissa antoivat lisäksi lisävauhtia spekulointiin SDP:n tulevasta puheenjohtajasta.

Alkutahdit puheenjohtajapeliin latasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Piia Elonen, joka väitti lähteisiinsä vedoten, että Antti Rinteen haastajiksi on povattu ainakin Antti Lindtmania ja Tytti Tuppuraista. Elonen innostui sen verran omasta jutustaan, että siteerasi itseään seuraavan päivän lehden pääkirjoitussivulla samasta aiheesta. Kun Elosen lähteet ovat luultavasti Porin Suomi-areenan aamuyön baarituttuja, on usko omaan näkemykseen lähes liikuttavaa luettavaa.

En aikaisemmin ole kovinkaan helposti uskonut yleiseen väitteeseen, että medialla on valta valita ja erottaa poliittiset päättäjät. Puheet ajojahdistakin olen usein kuitannut katkeroituneena panetteluna. Nyt kuitenkin on pakko todeta, että Helsingin Sanomilla on hyvin läpinäkyvä missio vaihtaa SDP:n puheenjohtaja helmikuun puoluekokouksessa.

SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin.

Miksi Antti Rinne ei sitten kelpaa Hesarille? On ensinnäkin muistettava, että Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut SDP:n kannatuksen nostamisesta. Se haluaa ottaa vallan puoluekokousedustajilta ja käydä suurta leikkiä SDP:n tulevaisuudella. Jos helmikuussa SDP:n puheenjohtaja todella vaihtuu, on lehdellä mahdollisuus taas kääntää kelkkansa ja alkaa tukea syrjäytettyä puheenjohtajaa. Näin kulkee median logiikka.

Nyt jos koskaan on meidän puolueaktiivien pidettävä pää kylmänä, kun paine puheenjohtajavaihdokseen mediassa kasvaa. Puoluekokouksessa on hyvä käydä keskustelua kansansanliikkeen johtamisessa ja jopa haastettava istuva puheenjohtaja, mutta se ei saa tapahtua vain median ajamana. Lähtökohtana täytyy joka käänteessä olla puolueen etu. Puheenjohtajan vaihdos tulee tehdä ainoastaan, mikäli se palvelee SDP:n poliittisia päämääriä ja kannatuksen vahvistumista.

Mikäli Antti Rinne haluaa säilyttää asemansa SDP:n johdossa, on syksyn aikana kuitenkin terästäydyttävä oppositiopolitiikassa. SDP ei ole vieläkään esitellyt omaa mallia sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseksi Suomessa. Se tuntuu nielleen keskustan ajaman maakuntamallin karvoineen päivineen. Uuden hallintohimmelin vastustaminen ei ole nostanut edes kenttäväessä intohimoja.

Lisäksi SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin. Puheenjohtaja Rinne on moneen otteeseen todennut, ettemme ole kaupallistamassa terveydenhoitojärjestelmäämme, mutta ainakin minulle on jäänyt hämäräksi, miten yksityisten ja kolmannen sektorin toimijat ovat mukana sote-palvelujen järjestämisessä.

Suomalainen työelämä kärsii tällä hetkellä luottamuspulasta. Ennen kuin muste oli kuivunut kilpailukykysopimuksesta, hallituspuolue kokoomus oli jo poistamassa sunnuntailisiä. SDP:n on puheenjohtaja Rinteen johdolla vakuutettava palkansaajat, että raskaasta kiky-sopimuksesta huolimatta talouskasvun maksajiksi eivät jää vain työntekijät.

Jos Antti Rinne esikuntineen saa nämä asiat tehtyä ja SDP:n äänestäjäkunnan vakuutettua, ei helmikuussa Suomeen tule uutta poliittista ruumista Helsingin Sanomien harmiksi.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Romahtaako hyvinvointivaltio?

Kesälomani ensimmäisenä aamuna heräsin 7-vuotiaan tyttäreni lohduttomaan itkuun. Kolme viikkoa sitten synttärilahjaksi saadut korvakorut olivat saaneet aikaan helottavan punaisen tulehduksen molempiin korviin. Tulehdus oli niin ärhäkkä, ettei pieni tyttöni saanut itse koruja pois aristavista korvalehdistä. Rihkamakoru oli tehnyt tepposensa.

Niinpä tarvittiin isää apuun. Toisen korvan koru lähti suhteellisen mallikkaasti, mutta toinen olikin sitä vihoviimeistä sorttia. Nappikoru oli turvotuksen vuoksi painunut niin syvälle korvalehden sisälle, etteivät pinsetitkään tehonneet tuohon viholaiseen. Niinpä oli lähdettävä lähimmälle terveysasemalle lääkärin pakeille.

Töölön terveysasemalla oli kesästä huolimatta rauhallista ja viihtyisää. Meitä ennen oli vain yksi akuuttivastaanotolle pyrkivä, joten odotusaika muodostui hyvinkin kohtuulliseksi. Kun pääsimme vastaanottohuoneeseen, selitin tilanteen ja koitin vakuuttaa, että olimme kyllä desinfioineet tuoreita reikiä, mutta nyt vain oli korussa vika.

Lääkäri hymyili minulle merkitsevästi. Hän asetti tyttöni toimenpidepöydälle, ja hetken kuluttua piina oli ohi. Lopuksi sovittiin, ettei rihkamakoruja saisi koskaan enää käyttää.

Tyttöni hymyili helpotuksenkyyneleiden läpi. Aikaa operaatioon kului puoli tuntia.

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Tätä minusta on hyvinvointivaltio. Luottamusta siihen, että en ole hätäni kanssa yksin.

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Viime viikon tiistaina vietettiin Porin Suomi-areenassa SDP:n puoluepäivää. Juonsin päivän pääkeskustelua teemalla Romahtaako hyvinvointivaltio? Vastaamassa olivat vapaa toimittaja Kaarina Hazard, puheenjohtaja Antti Rinne ja SONK ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Tilaisuuden mieleenpainuvin hetki oli, kun 7-vuotias Iiris Lahti kyseli keskustelijoilta selityksiä hyvinvointiyhteiskunnan käsitteisiin. Mielenkiintoista oli nähdä Antti Rinteen ilme, kun Iiris kysyi (hieman avustettuna): Selitä minulle Antti, mitä tarkoitetaan subjektiivisella päivähoito-oikeudella?

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Yhden kiinnostavan näkökulman tarjoaa kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth tuoreessa kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja). Hänen provosoiva väitteensä kuuluu, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle vapaudesta. Vapaus ei nimittäin ole luonnossa oleva ominaisuus, vaan se on kulttuurin luomus.

Ehrnroothin mukaan sivistyneen yhteiskunnan tulisikin ottaa viimeinen kehityksen askel, jossa yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikassa olisi siirryttävä hyvinvoinnista (well-being) hyvintoimintaan (well-doing).

Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä.

Ehrnroothin avauksessa ei ole sinänsä mitään erityisen uutta. Mutta se tarmo, jolla hän patistaa poliittisia puolueita hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen, on huomionarvoista. Hän kehottaa puolueita luopumaan vanhasta ja kehittämään uutta. Ehrnrooth nostaa keskiöön uuden elintapapolitiikan, jossa ihminen pannaan enemmän vastuuseen omasta hyvinvoinnistaan. Hän kritisoi nykyistä hyvinvointipolitiikkaa, jossa resurssit kuluvat ”huonon elämän” haittojen hoitamiseen. Näin rahaa ei enää jää ”hyvän elämää” kasvattavaan sivistykseen ja haittojen ennaltaehkäisyyn.

Ehrnroothin mukaan arvokas elämä ei synny itsekeskeisestä onnellisuuden tavoittelusta, vaan itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta muiden ja yhteiskunnan hyväksi.

Jari Ehrnroothin malli hyvintoimintayhteiskunnasta on kaikessa idealismissaan tutkimisen arvoinen ja sopisi hyvin SDP:n uuden hyvinvointimallin pohjaksi. Samalla voitaisiin sote-uudistuksen yhteydessä kiinnittää entistä suurempi huomio sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen integraatioon. Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Uusi vastuullinen ihminen syntyy kasvavan sukupolven huolenpidosta, jonka seurauksena samoja virheitä ei tehdä aina uudelleen ja uudelleen. Rihkamakorujen tilallekin opitaan ostamaan laatua.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kapitalismin pirua vastaan

Vierailin kesäkuun alkupäivinä Viikko Pohjois-Karjala -lehden 110-vuotisjuhlissa Joensuussa. Keskustelun alustajina olivat eläkeläiseksi itseään tituleerannut puhemies Paavo Lipponen sekä Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa. Molemmat tunnustautuivat juhlitun lehden vankkumattomiksi faneiksi. Lipponen piti lehden maakunnallista henkeä hienona ja arvosti varsinkin terävää pakinoitsijaa Lisbetiä. Pasi Koivumaa taas piti erittäin arvokkaana, että paikallisella päämedialla on edes jokin kirittäjä, joka katsoo Suomea ja Pohjois-Karjalaa eri vinkkelistä. Päälle hörppäsimme hyvät suklaakakkukahvit.

Minun roolini juhlapäivässä oli pohtia poliittisen lehden tehtävää tämän päivän Suomessa. Aloitin sitaatilla, joka mielestäni kertoo hyvin siitä aatteen palosta, jolla sosialismin sanomaa levitettiin vuosisadan vaihteessa, jolloin Matti Kurikka oli tämän lehden edeltäjän Työmiehen päätöimittajana: ”Matti Kurikka olikin siihen aikaan huomatuin mies Suomessa. Työväestö ihaili häntä jumaloimiseen saakka ja porvaristo vihasi kuin itse pirua. Maanpettäjäksi he hänet leimasivat, katkaisivat sähkönkin Työmies-lehdeltä ja estivät paperin saannin. Mutta työmiehet väänsivät käsin painokonetta ja paperia välitettiin Venäjän lehtien kautta.” Sosialismi oli työväestössä valtava liikkeelle paneva voima, joka nosti työmiehen itsetunnon ja ihmisarvon uudelle tasolle. Kapitalismin pirua vastaan taistelu ei jättänyt ketään kylmäksi.

Suomalainen lehdistö on alun perin syntynyt poliittisiin tarkoituksiin. Poliittisille ideologioille on siis tarvittu oma äänenkannattajansa. Huomionarvoista on, että Karjalainenkin on ollut aina 1980-luvulle saakka kokoomuksen äänenkannattaja. Tänä päivänä valtalehdet antavat ymmärtää olevansa sitoutumattomia sitä kuitenkaan syvimmältään olematta.

Sosialidemokraattisen lehden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Vaikka Matti Kurikan päivistä onkin jo yli vuosisata, on vasemmistolaisen poliittisen lehden tehtävät hyvin samankaltaisia kuin ennen. Edelleen Viikko Pohjois-Karjala, porissa ilmestyvä Uusi Aika ja Demokraatti vaalivat sitä aatteellista tehtävää, joka asettuu työn ja vähäosaisuuden puolelle kasvotonta pääomaa vastaan. Niiden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Toiseksi sosialidemokraattisella lehdellä on vahva sivistyksellinen tehtävä. Se rohkaisee ihmistä kasvamaan täyteen mittaansa ja kehottaa siirtämään ihmisten itse itselleen asettamia rajoja. Tämä rajojen siirtäminen tapahtuu tiedon ja viisauden lisääntymisen kautta, johon lehti on luotettava ja hyvä matkakumppani.

Lisäksi kaikilla sosialidemokraattisilla lehdillä on päivänpoliittinen tehtävä. Ne pyrkivät avaamaan ihmisille päätösten taustoja, havainnollistamaan poliittisia ilmiötä sekä olemaan liikkeen sisäisenä keskustelualustana. Liikkeen suunta ja puolueen poliittinen linja täytyvät olla lehdissä hyvin esillä. Parhaimmillaan lehti voi myös pääkirjoituksissaan toimia puolueen unilukkarina ja haastaa vallitsevaa poliittista linjaa, jotta puolueen ajattelu voisi jalostua.

Tämän vuosikymmenen alussa moni työväenlehti lakkautettiin puoluetuen kadottua talousarviosta. Vaikka moni lehti paini suurissa talousvaikeuksissa, sd-liikkeessä kytee edelleen katkeruuden siemen yllättävän lakkautuspäätöksen vuoksi. Lakkautusten myötä menetettiin myös vuosisatainen työväenlehtiperinne Suomessa.

Vaikka puoluelehtien asema Suomessa onkin heikentynyt vuosikymmenten myötä, on uutta valoa näkyvissä verkkolehtien myötä. Tällä hetkellä puoluelehdet elävät uutta tulemistaan verkossa. On rohkaisevaa, että tämänkin lehden verkkosivustoa selailee lähes satatuhatta ihmistä viikottain. Kapitalismin pirua vastaan on siis taisteltava uusin asein.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.