D-analyysit

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä Sirpaa

Kari Hulkko
Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Kari Hulkko
Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Kari Hulkko
Päätoimittajalta

Mikko Salmi

 

Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea ja noustuani ylös laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään (tai pitäisikö sanoa yöelämään!). Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kerta kaikkiaan voi asua tai elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, joilla pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla.

Pitkään jatkuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut saatiin päätökseen maanantain vastaisena yönä. Aamun tunteina rättiväsyneet kravattimiehet kertoivat sovun syntyneen. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kolme ylimääräistä työpäivää tuntuvat paljolta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Toista mieltä on Hesburgerin hallituksen puheenjohtaja Heikki Salmela, joka patisti maanantaina Ylellä suomalaisia tekemään viikossa 45 tuntia töitä. Hänen mielestään suomalainen sopimusjärjestelmä on täysin turha.

Yleissitovuus saa Salmelalta kovaa kyytiä. Hänen mukaansa työn hinta voidaan minirajojen puitteissa sopia työntekijän ja työnantajan kesken ilman välikäsiä. Mietin, kumpikohan noissa neuvotteluissa on vahvemmilla, kun maassa on 300 000 työtöntä.

Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha. Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla. Sinne uhrataan ihmisen perhesuhteet, aika, terveys ja onni.

John Maynard Keynes ajatteli automaation pienentävän ihmisen viikkotyöajan tarpeen 15 tuntiin viikossa vuoteen 2030 mennessä. Nyt työaikaa ollaan kasvattamassa. Mikä meni pieleen? Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää siis voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat