Demariristeily27.-20.8.2016

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein kahden lapsen yksinhuoltajaäitiä Sirpaa

Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea ja noustuani ylös laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään (tai pitäisikö sanoa yöelämään!). Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kerta kaikkiaan voi asua tai elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, joilla pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla.

Pitkään jatkuneet yhteiskuntasopimusneuvottelut saatiin päätökseen maanantain vastaisena yönä. Aamun tunteina rättiväsyneet kravattimiehet kertoivat sovun syntyneen. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kolme ylimääräistä työpäivää tuntuvat paljolta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Toista mieltä on Hesburgerin hallituksen puheenjohtaja Heikki Salmela, joka patisti maanantaina Ylellä suomalaisia tekemään viikossa 45 tuntia töitä. Hänen mielestään suomalainen sopimusjärjestelmä on täysin turha.

Yleissitovuus saa Salmelalta kovaa kyytiä. Hänen mukaansa työn hinta voidaan minirajojen puitteissa sopia työntekijän ja työnantajan kesken ilman välikäsiä. Mietin, kumpikohan noissa neuvotteluissa on vahvemmilla, kun maassa on 300 000 työtöntä.

Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha. Kun työn hinta määritellään niin alhaiseksi, ettei palkallaan tule toimeen, ollaan modernin orjuuden alttarilla. Sinne uhrataan ihmisen perhesuhteet, aika, terveys ja onni.

John Maynard Keynes ajatteli automaation pienentävän ihmisen viikkotyöajan tarpeen 15 tuntiin viikossa vuoteen 2030 mennessä. Nyt työaikaa ollaan kasvattamassa. Mikä meni pieleen? Pääoman ja työn ikuisessa taistelussa pääoma näyttää siis voittavan. Kohtuus hävisi ahneudelle. Pitäisikö jotain tehdä?

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

verkkomikko
verkkomikko

Romahtaako hyvinvointivaltio?

Kesälomani ensimmäisenä aamuna heräsin 7-vuotiaan tyttäreni lohduttomaan itkuun. Kolme viikkoa sitten synttärilahjaksi saadut korvakorut olivat saaneet aikaan helottavan punaisen tulehduksen molempiin korviin. Tulehdus oli niin ärhäkkä, ettei pieni tyttöni saanut itse koruja pois aristavista korvalehdistä. Rihkamakoru oli tehnyt tepposensa.

Niinpä tarvittiin isää apuun. Toisen korvan koru lähti suhteellisen mallikkaasti, mutta toinen olikin sitä vihoviimeistä sorttia. Nappikoru oli turvotuksen vuoksi painunut niin syvälle korvalehden sisälle, etteivät pinsetitkään tehonneet tuohon viholaiseen. Niinpä oli lähdettävä lähimmälle terveysasemalle lääkärin pakeille.

Töölön terveysasemalla oli kesästä huolimatta rauhallista ja viihtyisää. Meitä ennen oli vain yksi akuuttivastaanotolle pyrkivä, joten odotusaika muodostui hyvinkin kohtuulliseksi. Kun pääsimme vastaanottohuoneeseen, selitin tilanteen ja koitin vakuuttaa, että olimme kyllä desinfioineet tuoreita reikiä, mutta nyt vain oli korussa vika.

Lääkäri hymyili minulle merkitsevästi. Hän asetti tyttöni toimenpidepöydälle, ja hetken kuluttua piina oli ohi. Lopuksi sovittiin, ettei rihkamakoruja saisi koskaan enää käyttää.

Tyttöni hymyili helpotuksenkyyneleiden läpi. Aikaa operaatioon kului puoli tuntia.

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Tätä minusta on hyvinvointivaltio. Luottamusta siihen, että en ole hätäni kanssa yksin.

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Viime viikon tiistaina vietettiin Porin Suomi-areenassa SDP:n puoluepäivää. Juonsin päivän pääkeskustelua teemalla Romahtaako hyvinvointivaltio? Vastaamassa olivat vapaa toimittaja Kaarina Hazard, puheenjohtaja Antti Rinne ja SONK ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Tilaisuuden mieleenpainuvin hetki oli, kun 7-vuotias Iiris Lahti kyseli keskustelijoilta selityksiä hyvinvointiyhteiskunnan käsitteisiin. Mielenkiintoista oli nähdä Antti Rinteen ilme, kun Iiris kysyi (hieman avustettuna): Selitä minulle Antti, mitä tarkoitetaan subjektiivisella päivähoito-oikeudella?

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Yhden kiinnostavan näkökulman tarjoaa kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth tuoreessa kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja). Hänen provosoiva väitteensä kuuluu, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle vapaudesta. Vapaus ei nimittäin ole luonnossa oleva ominaisuus, vaan se on kulttuurin luomus.

Ehrnroothin mukaan sivistyneen yhteiskunnan tulisikin ottaa viimeinen kehityksen askel, jossa yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikassa olisi siirryttävä hyvinvoinnista (well-being) hyvintoimintaan (well-doing).

Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä.

Ehrnroothin avauksessa ei ole sinänsä mitään erityisen uutta. Mutta se tarmo, jolla hän patistaa poliittisia puolueita hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen, on huomionarvoista. Hän kehottaa puolueita luopumaan vanhasta ja kehittämään uutta. Ehrnrooth nostaa keskiöön uuden elintapapolitiikan, jossa ihminen pannaan enemmän vastuuseen omasta hyvinvoinnistaan. Hän kritisoi nykyistä hyvinvointipolitiikkaa, jossa resurssit kuluvat ”huonon elämän” haittojen hoitamiseen. Näin rahaa ei enää jää ”hyvän elämää” kasvattavaan sivistykseen ja haittojen ennaltaehkäisyyn.

Ehrnroothin mukaan arvokas elämä ei synny itsekeskeisestä onnellisuuden tavoittelusta, vaan itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta muiden ja yhteiskunnan hyväksi.

Jari Ehrnroothin malli hyvintoimintayhteiskunnasta on kaikessa idealismissaan tutkimisen arvoinen ja sopisi hyvin SDP:n uuden hyvinvointimallin pohjaksi. Samalla voitaisiin sote-uudistuksen yhteydessä kiinnittää entistä suurempi huomio sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen integraatioon. Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Uusi vastuullinen ihminen syntyy kasvavan sukupolven huolenpidosta, jonka seurauksena samoja virheitä ei tehdä aina uudelleen ja uudelleen. Rihkamakorujen tilallekin opitaan ostamaan laatua.

verkkomikko verkkomikko

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kapitalismin pirua vastaan

Vierailin kesäkuun alkupäivinä Viikko Pohjois-Karjala -lehden 110-vuotisjuhlissa Joensuussa. Keskustelun alustajina olivat eläkeläiseksi itseään tituleerannut puhemies Paavo Lipponen sekä Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa. Molemmat tunnustautuivat juhlitun lehden vankkumattomiksi faneiksi. Lipponen piti lehden maakunnallista henkeä hienona ja arvosti varsinkin terävää pakinoitsijaa Lisbetiä. Pasi Koivumaa taas piti erittäin arvokkaana, että paikallisella päämedialla on edes jokin kirittäjä, joka katsoo Suomea ja Pohjois-Karjalaa eri vinkkelistä. Päälle hörppäsimme hyvät suklaakakkukahvit.

Minun roolini juhlapäivässä oli pohtia poliittisen lehden tehtävää tämän päivän Suomessa. Aloitin sitaatilla, joka mielestäni kertoo hyvin siitä aatteen palosta, jolla sosialismin sanomaa levitettiin vuosisadan vaihteessa, jolloin Matti Kurikka oli tämän lehden edeltäjän Työmiehen päätöimittajana: ”Matti Kurikka olikin siihen aikaan huomatuin mies Suomessa. Työväestö ihaili häntä jumaloimiseen saakka ja porvaristo vihasi kuin itse pirua. Maanpettäjäksi he hänet leimasivat, katkaisivat sähkönkin Työmies-lehdeltä ja estivät paperin saannin. Mutta työmiehet väänsivät käsin painokonetta ja paperia välitettiin Venäjän lehtien kautta.” Sosialismi oli työväestössä valtava liikkeelle paneva voima, joka nosti työmiehen itsetunnon ja ihmisarvon uudelle tasolle. Kapitalismin pirua vastaan taistelu ei jättänyt ketään kylmäksi.

Suomalainen lehdistö on alun perin syntynyt poliittisiin tarkoituksiin. Poliittisille ideologioille on siis tarvittu oma äänenkannattajansa. Huomionarvoista on, että Karjalainenkin on ollut aina 1980-luvulle saakka kokoomuksen äänenkannattaja. Tänä päivänä valtalehdet antavat ymmärtää olevansa sitoutumattomia sitä kuitenkaan syvimmältään olematta.

Sosialidemokraattisen lehden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Vaikka Matti Kurikan päivistä onkin jo yli vuosisata, on vasemmistolaisen poliittisen lehden tehtävät hyvin samankaltaisia kuin ennen. Edelleen Viikko Pohjois-Karjala, porissa ilmestyvä Uusi Aika ja Demokraatti vaalivat sitä aatteellista tehtävää, joka asettuu työn ja vähäosaisuuden puolelle kasvotonta pääomaa vastaan. Niiden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Toiseksi sosialidemokraattisella lehdellä on vahva sivistyksellinen tehtävä. Se rohkaisee ihmistä kasvamaan täyteen mittaansa ja kehottaa siirtämään ihmisten itse itselleen asettamia rajoja. Tämä rajojen siirtäminen tapahtuu tiedon ja viisauden lisääntymisen kautta, johon lehti on luotettava ja hyvä matkakumppani.

Lisäksi kaikilla sosialidemokraattisilla lehdillä on päivänpoliittinen tehtävä. Ne pyrkivät avaamaan ihmisille päätösten taustoja, havainnollistamaan poliittisia ilmiötä sekä olemaan liikkeen sisäisenä keskustelualustana. Liikkeen suunta ja puolueen poliittinen linja täytyvät olla lehdissä hyvin esillä. Parhaimmillaan lehti voi myös pääkirjoituksissaan toimia puolueen unilukkarina ja haastaa vallitsevaa poliittista linjaa, jotta puolueen ajattelu voisi jalostua.

Tämän vuosikymmenen alussa moni työväenlehti lakkautettiin puoluetuen kadottua talousarviosta. Vaikka moni lehti paini suurissa talousvaikeuksissa, sd-liikkeessä kytee edelleen katkeruuden siemen yllättävän lakkautuspäätöksen vuoksi. Lakkautusten myötä menetettiin myös vuosisatainen työväenlehtiperinne Suomessa.

Vaikka puoluelehtien asema Suomessa onkin heikentynyt vuosikymmenten myötä, on uutta valoa näkyvissä verkkolehtien myötä. Tällä hetkellä puoluelehdet elävät uutta tulemistaan verkossa. On rohkaisevaa, että tämänkin lehden verkkosivustoa selailee lähes satatuhatta ihmistä viikottain. Kapitalismin pirua vastaan on siis taisteltava uusin asein.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kolumni

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tujusen, Jungnerin ja Apusen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että Suomelle olisi onnekasta, jos kaikki puolueet olisivat oikeistolaisia

Kesäkuu käynnistyi raikkaalla poliittisella avauksella, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi pamfletin Pelastakaa puolueet!

Kirjan ovat rustanneet yhdessä entiset puoluesihteerit kokoomuksen Taru Tujunen, SDP:n Mikael Jungner sekä EVAn johtaja Matti Apunen.

Kekseliään kirjoittajajoukon perusteesi on raju: ”Puolueet ovat muuttuneet vuoristoradan jarrumiehiksi, jotka rystyset valkoisina pitävät kiinni jarrukahvasta ja omasta lainsäädäntövallastaan.”

Tilalle kolmen kopla tarjoaa suoraa demokratiaa, kansalaisaktivismin vahvistamista ja puolueiden perustamisen helpottamista.

Pamfletti on monella tapaa kiehtova ja helppolukuinen. Se tarjoaa lennokkaita sanankäänteitä sillä tiheydellä, että jalat irtoavat helposti maasta? Vuoristoradalle lähdetään sillä ajatuksella, ettei tulevaisuuden maailmassa jarrumiehiä tarvita.

Kolmikko on viisaasti huolissaan demokratian tilasta Suomessa. Entistä enemmän kansalaisvaikuttaminen suuntautuu yhden asian liikkeisiin, joista keskeisen sijan kirjassa saa Tahdon 2013 -aloite. Usko puolueiden kykyyn hoitaa yhteisesti tärkeinä pidettyjä asioita on heikentymässä.

Sen vuoksi puolueiden olisi tarjottava äänestäjillä enemmän suoran demokratian mahdollisuuksia. Ei riitä, että neljän vuoden välein ihmisiltä kysytään, mihin suuntaan yhteiskuntaa on kehitettävä.

Kirjoittajat haaveilevat puoluekentästä, jossa johtamisen rooli olisi huomattavasti pienemmässä roolissa.

Koska kyse on EVAn pamfletista, sen poliittisen hajun tunnistaa jo kaukaa. Väistämättä kirjaa lukiessa tulee mieleen, että Suomelle olisi onnekasta, jos kaikki puolueet olisivat oikeistolaisia.

Kirjoittajat haaveilevat puoluekentästä, jossa johtamisen rooli olisi huomattavasti pienemmässä roolissa. Hyvä havainto kirjassa on se, että nykyiset puolueiden raskaat ja koukeroiset rakenteet tappavat innon uusilta toimijoilta ja parhaat ideat jauhautuvat puoluekoneistossa palasiksi.

Mieleen tulee, että kirjoittajat eivät oikeastaan haluakaan pelastaa puolueita vaan demokratian. Ongelmaksi silloin muodostuu poliittisen ennustettavuuden heikkous. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Espanjan Podemoksen ja Kreikan Syrizan poukkoileva politiikka.

EVAn pamfletti tarjoaa ainakin yhden arvokkaan ajatuksen SDP:n kehittämistä ajatellen.

EVAn pamfletti tarjoaa ainakin yhden arvokkaan ajatuksen SDP:n kehittämistä ajatellen. Kirja siteeraa Britannian entisen pääministerin Tony Blairin The Guardianissa viime vuonna julkaistua artikkelia, jossa hän hahmotteli työväenpuolueen vaalitappion syitä.

Blairin mukaan työväenpuolue on ollut liian yksitoikkoisesti ”hoivan ja myötätunnon puolue” eikä puolue ole osannut ilmaista arvostavansa kunnianhimoa ja yrittelijäisyyttä.

Samaan ansaan astuu helposti tämän päivän SDP. Samalla kun haluamme pitää heikoimmista huolta taloustilanteesta riippumatta, kerromme tiedostamattomasti ihmisille, että ”ei menestys ole tavoiteltavaa, riittää kun pärjätään.” Tällainen viesti rajaa ison osan äänestäjistä ulos.

Linnanmäellä jarrumiehen rooli on kesän tavoitelluin tehtävä. Vuoristoradan kyljessä on uljas kuvakavalkadi, joka esittelee kesän jarrumiehet. Löytyypä joukosta jo 1970-luvulla aloittanut jarruttelija. Kerrotaan, että entisten ja nykyisten jarrumiesten bileet ovat huipputasoa, jonne kaikki haluavat mukaan.

En suosittele SDP:lle poliittisessa huvipuistossa pelkästään jarrumiehen roolia, mutta jarruttamisen tärkeyttä on typerää arvostella. Kysymys on pitkälti siitä, onko Suomella malttia kehittää demokratiaa. Vaikka vuoristorataa olisi hurjempaa ajaa ilman jarrumiestä, turvallisuus tekee ilosta huomattavasti kestä­vämmän.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Soini painoi paniikkinappulaa jo 1 000 päivää ennen eduskuntavaaleja

Yksi Suomen luetuimpia yksityishenkilön verkkosivuja on ulkoministeri Timo Soinin sivusto. Soini on vuodattanut populistista julistusta jo vuosikausia koukuttaen niin aktiivisia perussuomalaisten kannattajia kuin sekalaisia politiikan viihdekäyttäjiä.

Soinin tyylistä tulee mieleen lähinnä Ylen selkouutiset, joiden tavoitteena on pukea uutiset helposti ymmärrettävään muotoon. Soinin ploki on erinomainen esimerkki yksinkertaistetusta poliittisesta viestistä, joka on helppo ymmärtää. Ainoa ero selkouutisiin on vain se, ettei Soini pyrikään plokissaan kertomaan totuutta vaan populistisen mielipiteen osoittaakseen perussuomalaisten aina olleen politiikassaan oikeassa.

Kirjailija-terapeutti Tommy Hellstenin mukaan ihminen, joka kirjoittaa yksinkertaisesti, ymmärtää usein syvällisesti. Tämä viisaus pätee lähes kaikkiin tapauksiin. Ainoan poikkeuk­sen tekevät tietoiset ihmisten harhauttajat, populistit, jotka herättävät ihmisessä uinuvia katkeruuksia ja pelkoja ja usuttavat heidät heikompien kimppuun. Juuri tämä piirre tekee populisteista vastenmielisimpiä yhteiskunnallisia toimijoita.

Kun eduskuntavaaleihin on noin 1 000 päivää, on perussuomalaisten kannatus sulanut ”takiaispuolueiden” tasoille alle kymmeneen prosenttiin. Katastrofaalinen kannatuksen sulaminen on saanut Timo Soinin painamaan paniikkinappulaa.

Missä EU, siellä ongelma? Sitä saa, mitä tilaa. Kyllä kansa tietää. Blääh. Tylsää.

Ulkoministeri-Soini onkin viime viikoina räyhännyt verkkosivuillaan kuin entinen populisti-Soini. Vai mitä mieltä olet seuraavista otsikoista: ”Rasistikortti kertoo epätoivosta”, ”Ällöttävää naisvihaa”, ”Kommarimedia kompuroi”?

Tuomion saivat kuluneen viikon aikana lähes kaikki oppositioon miellettävät asiat: fillarikommunismi, kasvisruokapäivät, kaupunkibulevardit, tietullit, turpeenkäytön rajoitukset, turkistarhauksen tuhoa­misvimma, kotiäitien kyykyttäminen ja pakkopaitafeminismi. Maailma on todella erilainen perussuomalaisten silmin.

Suurimman herneen Soinin nenään survoi SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne sunnuntain Kaleva-lehden haastattelussa, jossa hän syytti perussuomalaisia rasistien suojelusta. Rinteen mukaan perussuomalaiset kyllä sanoutuvat virallisesti irti rasismista, mutta äänet tuntuvat edelleen kelpaavan.

Soini potkaisi plokissaan suoraan vastapalloon ja syytti Rinnettä perussuomalaisten ”likaisesta leimaamisesta”. Soini väitti kirjoituksessaan tuntevansa oman puolueensa jäsenet hyvin. Näin varmasti onkin, mutta äänestäjäjoukon motiiveja hänkään ei voi tuntea.

Soinin mukaan eduskuntavaaleissa perussuomalaisia äänesti yli 500 000 suomalaista, jotka eivät antaneet ääntään rasistisista motiiveista. Olen asiasta Timo Soinin kanssa täsmälleen eri mieltä.

Perussuomalaiset ovat hallituksessa tehneet yllättävänkin vastuullista politiikkaa turvapaikanhakijoiden haltuunotossa. Tämä ei peruskannattajakuntaa ole oikein vakuuttanut, ja tyytymättömyys lepsusta maahanmuuttopolitiikasta on vienyt kannatuksesta suuren osan. Väitän, että ei mene kauaa­kaan, kun perussuomalaiset jakaantuvat avoimen rasistiseen ja nykyiseen arvokonservatiiviseen puolueeseen.

Timo Soinilla on nyt paniikki. Puolue uhkaa sulaa kokonaan alta. Vastauksena tarjotaan vanhaa avoimen populistista kieltä ja kansankiihotusta. Mutta kuka oikein enää jaksaa innostua ”soinismeista”? Missä EU, siellä ongelma? Sitä saa, mitä tilaa. Kyllä kansa tietää. Blääh. Tylsää.

Tavallinen kansa ansaitsee tuoreemman johtajan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Sipilän Titanic-hallitus unohti ihmisen

Katsoin helatorstaina tyttäreni kanssa James Cameronin Titanic-kulttielokuvan. Köyhän taidemaalarin Jackin ja aristokraattisen Rosen rakkaustarina liikuttaa 12-vuotiasta neitokaista suuresti. Isänkin sydän pappailee villisti, kun uppoamaton Titanic vajoaa jäävuoren iskusta veden alle vääjämättömästi.

Leonardo DiCaprion näyttelemä Jack on herrasmies viimeiseen saakka ja pitää huolen siitä, että Kate Winsletin esittämä Rose saa pelastusliivin ja mahdollisuuden pelastumiseen. Rakkaus, elämä ja kuolema kietoutuvat elokuvassa niin koskettavasti, että tyttäreni katsoo viikonlopun aikana elokuvan neljä kertaa alusta loppuun.

Mitä enemmän uppoamattoman Titanicin tarinaan syvennyn, sitä voimakkaammin tunnen kertomuksessa jotain tuttua. Yhteneväisyys Sipilän hallituksen toimintaan tuntuu melkein pelottavan ilmeiseltä.

Tämä hallitus aloitti yhtä suuren uhon vallassa kuin Titanic lähti ylittämään valtamerta. ”Nyt laitetaan Suomi kuntoon millä hinnalla hyvänsä”, oli luettavissa SSS-hallituksen jokaisen ulostulon yhteydessä – nyrkkitervehdyksistä alkaen.

Kun merelle viimein päästiin, kansa jaettiin eri osastoihin tulojen ja tuottavuuden mukaan. Vain rikkaille jaettiin parhaat hytit, joihin tavallisella rahvalla ei ollut mitään asiaa.

Omistava luokka saa matkustaa laivayhtiön piikkiin, koska laivayhtiö tarvitsee pääomaa tulevien laivojen rakentamiseen. Suurimman maksuerän joutuu pulittamaan keskiluokka, jonka lipputuloilla pyöritetään koko yhteiskunnan infra.

Alimmainen kasti on sijoitettu laivan pohjalle yhteishytteihin ilman ovia ja suihkuja. Inhimillisyys ja tasa-arvo eivät kuuluu nykyhallituksen tavoitteisiin.

Juhlapuheet ovat sitten aivan erikseen.

Kun vesi nousee, juuri alin yhteiskuntaluokka hukkuu ensimmäisenä.

Kun yhteiskunta osuu hallituksen toimenpiteiden seurauksena jäävuoreen, aletaan vasta miettiä pelastussuunnitelmaa. Vaikka olemmekin yhteiskuntana samassa veneessä, vain osalle on varattuna pelastusliivit ja paikka pelastusveneessä. Kun yhteiskuntamme alin kasti alkaa rynniä laivan pohjalta kohti kantta, lukitaan rautaovilla heidän mahdollisuutensa pelastua.

Kun vesi nousee, juuri alin yhteiskuntaluokka hukkuu ensimmäisenä. Koko omistava luokka pitää itsestään selvänä paikkaansa pelastettavien joukossa. Vain kapteeni menee meren pohjaan laivansa mukana. Viimeisenä kannelta kajahtaa virsi: Sua kohti Herrani.

Sipilän Titanic-hallitus on päättänyt ratkaista Suomen ongelmat tarrautumalla järjen ylivaltaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on hallitusohjelman kirjaukset työelämästä, jossa ei puhuta työelämän laadusta lainkaan.

Tekesin johtava asiantuntija Tuomo Alasoini kirjoittaa Talous ja Yhteiskunta -lehdessä (T&A 1/16), että Sipilän hallitus sortuu johtamisessaan äärirationaalisuuteen, joka näkee organisaatiot koneina sekä ihmiset työn välineellisiä piirteitä arvostavina yksilöinä.

Hallitukselta puuttuu kokonaan ajatus organisaatiosta arvoyhteisöinä, joissa kulttuuristen tekijöiden merkitys lisää ihmisten motivaatiota työssä.

Tutkimusten mukaan ihminen tekee ratkaisuistaan neljä prosenttia järjen ja 96 prosenttia tunteiden perusteella. Vaikka kuinka näkisimme pimeässä järjen jäävuoren huipun, törmäämme todennäköisesti tunteiden osaan, joka on veden alla piilossa.

Jotta Sipilän paatti välttäisi Titanicin kohtalon, on ihmisiä alettava kohtelemaan ihmisinä, ei vain tuotantokoneiston osina.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.